Julkaisen näytteeksi oheisen tekstinpätkän nuortenromaanistani, jonka työstän jossain vaiheessa julkaisukuntoon. Teksti on osa tarinan toisen päähenkilön, lukiossa opiskelevan
Iljan, äidinkielen ainekirjoitusta. Ja jos en nyt sattuisi koko kirjaa julkaisemaankaan,
onpahan ainakin oheinen teksti nähnyt päivänvalon. Aineen loppupuoli tosin jää kesken tässä
yhteydessä (etten paljasta liikaa tarinan juonesta), mutta herättäköön se ajatuksia näin valtakunnallisen mielenterveysviikon kunniaksi...
”Ihminen on olento, joka kuolisi jo alkutaipaleelleen ilman rakkautta. Vastasyntynyt on täysin riippuvainen ulkopuolisesta hoivasta. Jos kukaan ei välitä hoitaa vastasyntynyttä, se kuolee. Ellei kukaan sääli avutonta ihmistä, hän jää heitteille ja nääntyy. Ihmisen suurin pelko on jäädä yksin, vailla välittämistä. Ihminen tarvitsee toisia elollisia. Niin kauan kun ihminen pystyy näennäisesti huolehtimaan itse itsestään, tämä pelko pysyy kurissa. Mutta jos elämä tekee sinusta jollain tavalla apua tarvitsevan, pelko herää. Entä jos kukaan ei välitäkään minusta? Kuka huolehtii, jos muutun itse avuttomaksi? Kuka välittää niin paljon, että haluaa huolehtia? Me olemme isoja vauvoja. Me olemme joka päivä vastasyntyneitä, jotka nääntyvät ja kuolevat ilman rakkautta, ja jotka huutavat kuolemanpelkoaan ja sisäistä tyhjyyttään, kunnes joku koskettaa lohduttavasti, katsoo silmiin ja näkee muutakin kuin kuoren.
Se, mikä meissä on ainutkertaista ja täydellistä, on kuin helmi. Kukaan ei voi asettaa sellaisia helmiä kauneusjärjestykseen. Kukaan ei voi laittaa niitä tärkeysjärjestykseen. Helminä me olemme samanarvoisia; kaikki ovat yhtä täydellisiä. Mutta koska maailmassa elää armottomuutta ja itsekkyyttä, rakkaudettomuutta ja myötätunnottomuutta, ahneutta ja vallanhalua, ihmisyhteisöön syntyessämme meissä aletaan nähdä virheitä ja vikoja. Kun emme täytä jonkun tarpeita, meistä tulee huonoja. Kun emme pysty samaan kuin joku toinen, meistä tulee epäonnistujia. Kun häiritsemme, meistä tulee inhottavia. Kun tarvitsemme, meistä tulee hankalia ja rasittavia. Kaikki meidän normaalissa käytöksessämme voidaan tulkita negatiivisesti. Siksi ympäristö usein viestii, että meissä on jotakin vikaa, vaikka oikeasti olemme täydellisiä. Alamme sisäistää tämän ympäristön viestin. Se on kuin kuonakerros, joka peittää sisälleen helmen.
Jossain vaiheessa joudumme näkemään itsemme kuonamöykkynä, ja meille tulee tarve peittää tuo häpeällinen kerros jollakin kiiluvalla ja hienolla, jottei meitä hylättäisi. Olemmehan edelleen riippuvaisia rakkaudesta ja välittämisestä. Kuvittelemme kuitenkin, että meidän on ansaittava rakkaus ja välittäminen olemalla jotakin sellaista, mitä tämä kieroutunut maailma odottaa. Erehdymme tavoittelemaan koko maailman rakkautta. Kiillotamme itseämme ja kasvatamme panssariamme, jottei vain kuonamöykky näkyisi. Ja koko ajan kasvamme entistä kauemmas alkuperäisestä itsestämme. Vieraannumme siitä, mitä olimme alun perin. Meistä tulee teennäisiä kuori-ihmisiä, jotka eivät kohtaa toisiaan aidosti. Ja sisäisesti saatamme kärsiä hirvittäviä tuskia tämän ristiriidan takia. Elämämme ei vastaa sitä mitä oikeasti kaipaisimme ja tarvitsisimme.
Kenen tehtävä on murentaa teennäinen ulkokuori ja puhdistaa kuonakerros, jotta ainutlaatuinen, kaunis sisus pääsee esille? Haluammeko me elää kuori-ihmisten maailmassa ja kilpailla hyväksynnästä ja rakkaudesta, vai haluammeko elää kuten on tarkoitettu; ainutlaatuisina, tasaveroisina, rakastettuina ilman sen kummempia suorituksia kuin se, mitä jo syntyessämme olemme?
Tämä oli minun unelmani. Maailma, jossa ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heitä tuomita, hyljeksitä tai arvioida ulkoisen olemuksen, aseman tai saavutusten perusteella. Pidin itseäni vapaustaistelijana. Halusin taistella murtaakseni teennäisiä julkisivuja, avatakseni ahdistavia kuoria, vuodattaakseni kuonan ulos, jotta puhdas ja kirkas helmi tulisi esiin. Yritin taistella, mutta vastavoima on liian suuri. Ihmiset eivät itsekään halua päästä vapaaksi. Ihmiset tarrautuvat edelleen omiin kiillotettuihin kuoriinsa, ja pelkäävät kuollakseen niitten murenemista, pieniäkään aukkoja niissä, ja sitä, että joku näkisi, mitä kuonaa he kantavat sisällään. En syytä ketään siitä, että he pelkäävät. Pelkään itsekin tässä armottomassa maailmassa. Kuonomöykkyjä kohdellaan huonosti. Heidät pannaan laitoksiin ja lakaistaan normaalina pidettyjen ihmisten näkyviltä, etteivät he häiritsisi toisia; jotta toiset saavat rakentaa ja ylläpitää kivoja kuoriaan ja kuvitella olevansa onnellisia ihmissuhteistaan, jotka ovat pelkkiä pintakosketuksia…"
T. H. Hukka, vielä julkaisematon tarina Iljasta&Johanneksesta
PS: "Ohdakemaa V: Kaksi ritaria" on ilmestynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti