Mielenrauhaa nyt vai vasta "sitku"?

Tänään on tyhjä pää. Ei tule mitään mieleen. Kiivailin menneinä päivinä oman huvituksen ja ympäristön vaatimusten ristipaineissa. Mielessä kuohahteli kysymys, mitä mieltä on tehdä asioita vain siksi, että se on joku yleinen tapa tai trendi. Ryhmäpaine painostaa. Et ehkä halua loukata ketään, mutta loukkaat itseäsi. Olet kenties kohtelias ja huomaavainen toisille, mutta laiminlyöt itseäsi; omia tarpeitasi, omaa ihmisarvoasi. Joku voi sanoa sinua itsekkääksi, omahyväiseksi ja itsekeskeiseksi yms. jos et tee niin kuin muut neuvovat tai pyytävät, vaan haluat tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä tehdä (enkä tässä tarkoita mielihyvää, vaan mielekkyyttä).

No... mitäs sitten? Jos laiminlyöt omat tarpeesi tehdäksesi aina jotain, mitä toiset haluavat, sinusta tulee katkera. Katkerasta ihmisestä tulee ennenpitkää itsekeskeinen ja jopa vihamielinen muita kohtaan. Loppujen lopuksi saat joka tapauksessa itsekkään ihmisen leiman. Kukaan ei voi miellyttää kaikkia. Mielistelet toista, ärsytät toista. Mielistelet muita, halveksit itseäsi. Jos rakastan itseäni, on mahdollista rakastaa myös muita. En voi rakastaa muitakaan, ellen rakasta itseäni. Jos olet kilttinä pidetty ihminen, tarkista, oletko kiltti myös itsellesi?

Juhannusaattona tuijottelin roihuavaa oksakasaa ja mietin Johannes Kastajaa ja muita marttyyreja, joita tuli mieleen (ei kovin monta, koska nimimuisti pätkii). Liekit näyttivät hienoilta vihreää koivua vasten. Se oli mieltäylentävä hetki, mutta mahaan koski ja kaipasin omaan rauhaan. Joskus liki 15 vuotta sitten mietin vakavissani, mitä ensisijaisesti haluan ja tarvitsen. Vastaukseni oli: mielenrauhaa.

Ei järin omaperäistä, mutta elämänvaiheeseen nähden ehkä kuitenkin keskimääräistä syvemmän tason loppupäätelmä. Elämä on jatkuvaa palloilua ja hörhöilyä mielenrauhan perässä. Monet etsivät väärästä paikasta, siis, itsensä ulkopuolelta, jostakin muualta kuin tästä hetkestä. Ajatukset muovautuvat tähän tapaan: "Kunhan pääsen lomalle, niin sitten..." Tai: "Pitäisi olla toimintavarmempi auto, niin sitten..." tai: "Hermot menee tämän lukon kanssa, en saa rauhaa ennenkuin tämä on vaihdettu..." jne.

Mieli kehittää ehtoja ja toimintaohjeita; ohjelmoi itseään olemaan rauhallinen vasta sitten kun jotkut hatusta vedetyt ehdot täyttyvät. Entäpä jos mielenrauha onkin tässä ja nyt - sisäisesti meissä? Olosuhteista huolimatta? Jos sitä on vaikea uskoa, niin kukin jatkakoon "sitku"- , "mutku"-, "pitää"-, "pakko"- ja "ehkä muilla, ei minulla"- ajatuksia.

Joskus onnistuin sulkeutumaan käyttämättömään saunakopperoon ja vaipumaan jonkinlaiseen ehkä meditatiiviseen tilaan, jossa oli niin huoletonta ja miellyttävää olla, että tuntui, että voisin vaikka siirtyä samassa hyvässä olossa pois tästä elämisen tasosta (siis jos olisi pitänyt syystä tai toisesta kuolla juuri silloin, se olisi ollut ok muuten, paitsi mahdollisesti kaipaamaan jäävien ihmisten kannalta). Sain henkilökohtaisen kokemuksellisen todisteen siitä, että olo voi olla autuaan rauhallinen, vaikka olosuhteet olisivatkin vähän karut. Joillekin ihmiselle tuollaiset kokemukset ovat autuasta arkipäivää. Monille koko ajatus saattaa olla ihan outo. Mutta mieluummin elän oudosti kuin onnettomasti!

Niinpä luulen, että jos saan mielenrauhan jollakin muulla tavalla kuin toistamalla sitä, mitä muutkin tekevät luullessaan saavansa siitä mielenrauhan, se on vain hyväksi ja rakentavaa, niin kauan kuin en loukkaa toiminnallani toisia. Outous ei kai sinänsä riko ketään, vaikka ehkä ravisteleekin homehtuneita ja luutuneilta uskomusjärjestelmiä. Se on kasvun paikka sille, jonka mielestä jokin hyvä ja mieltä ylentävä asia on liian "outo" kokeiltavaksi.

Mielennärästystä ja henkistä ravintoa

Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Tai tässä tapauksessa suu pysyy kiinni, mutta sormet naputtavat ja tekstinkäsittelyohjelma hoitaa loput. Ei tahroja paperilla; ei edes paperia, eikä kynää, jota pureskella, kun ajatus katkeaa! Mutta jos sydän on täynnä turhaumaa ja ärtymystä, olisi parempi olla puhumatta, ettei vain leimaudu katkeraksi olioksi. Tosin, kaipa se sydämen sisältö vaihtelee, siinä missä vatsalaukunkin sisällys. Tällä viikolla olen syönyt huonosti, vähän mitä sattuu, ja sappirakon puuttuminen yhdistettynä epämääräiseen ruokaan tuottaa vähän närästystä. Mieltäni olen ravinnut esimerkiksi Wayne W. Dyerin kirjalla ja päivittäisellä annoksella Raamattua, sekä erinäisillä psykologis-psykiatrisilla tiedonmuruilla, lukuisilla havainnoilla kanssaihmisistä ja omasta toiminnasta, yli seitsenvuotiaille suunnatulla elokuvalla, toisten ihmisten mielipiteillä, muutamalla uutisotsikolla, tyhjänpäiväisillä löpinöillä, sivuäänillä, luonnonäänillä, lukemattomilla erilaisilla mielikuvilla…

Aika iso osa mieleeni vyöryneestä ravinnosta on huonosti sulavaa, osa jopa yököttävää, osa pelkkää höttöä. Ylimääräisiä ajatuskaloreita, joita tekisi mieli yökkäillä pois. Kaipa virikkeitäkin voi ahmia, kuten jotkut ahmivat herkkuja. Mutta yleensä ei edes tarvitse haalia virikkeitä mielelleen, kun niitä tulee joka puolelta ällöttävän paljon. Sellaisia, joita ei haluaisi syödä. Joista ei nauti, jotka eivät ravitse…

Edellä mainituista mielenvirikkeistä osa on ollut innostavaa ja ajatteluani kasvattavaa. Osan voisin antaa vain tulla ja mennä, tarttumatta ja reagoimatta. Mutta kun en ole niin ylevämielinen, että leijuisin autuaasti kaiken yläpuolella, ärsyttäviä virikkeitä tarttuu mieleen ja jää sinne pesimään. Sitten suollan niitä ulos, sydämen kyllyydestä… Ehkä onnistun vain kuvailemaan ongelmaa sinänsä, enkä ulosta mieleni sisältöä katkeruudella ja ärtymyksellä ja ylimielisyydellä höystettynä. Tai sitten en onnistu. Joitakin mielessä sulamattomia asioita saattaa pullahdella suusta. Kuten se, että jotkut ihmiset tuntuvat olevan hiusrajaansa myöten täynnä omaa kirjaviisauttaan, ja on hirvittävän turhauttavaa keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka vain tulostaa kirjoista lukemiaan tiedonhippuja, ikään kuin ne olisivat ainoa totuus jostakin ilmiöstä. No, kirjaviisaus voi olla kuori, jonka sisällä on ontto ihminen. Pitäisi sääliä, eikä ärtyä, mutta ärsyttää silti...

Ärtyminen on oma reaktioni, vajavuus minussa, joten puhumalla siitä tässä myönnän, etten osaa ja pysty suhtautumaan kanssaihmisiin aina kuten hyvä olisi; siis, kärsivällisesti, avoimesti, hyväksyvästi, lempeästi ja oman mielenrauhan säilyttäen. Ehkä joskus sekin onnistuu. Tällä viikolla yleishermostuvuuttani on lisännyt se, että olen joutunut öin ja päivin käymään kamppailua verenimijöitä vastaan. Niitä on ulkona ja sisällä. Niitten ininä häiritsee, äkilliset pistokset hermostuttavat, ja pistokohdat, joita on suunnilleen jokaisessa ruumiinosassa, kutiavat ja kihelmöivät, niin että ajatus katkeilee vähän väliä, kun joku paikka vaatii raapivaa huomiota. Mutta silti täällä ja tässä on ehkä hieman parempi olla kuin jossain aavikolla ilman ruokaa ja juomaa, tai skorpionien tai tulituksen keskellä. Kaikesta sitä tuleekin valitettua…

Loppupäätelmäni tässä ja nyt taitaa sitten kuitenkin olla se, että onnistuin yökkäilemään suurimman osan turhista mielenvirikkeistä tuoreeltaan pois mielestäni, ja se osa, mitä roskaruuasta ja vahingollisista lisäaineista jäi mieleen sulamaan, poistukoon normaalin aineenvaihdunnan myötä. Mieleeni jäi kuitenkin isoja ravitsevia asioita; ajatuksia, joihin haluan palata uudestaan ja uudestaan. Henkisesti kasvattava ravinto antaa ihan konkreettisesti tunteen siitä, että mieli avartuu, ja osaset loksahtelevat paikoilleen siinä tietoisuudessa, joka voisi olla meille kaikille yhteinen ja jaettu.

Masennuksen itsehoito - mieli maasta kotikonstein?



  Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

On olemassa muutama sellainen asia, joissa voin sanoa omaavani sekä ammatillista asiantuntemusta että kokemusasiantuntemusta. Yksi niistä asioista on masennus. Voin yhtä hyvin nimittää sitä depressioksi, jos haluan korostaa kyseistä tilaa psykiatrisena sairautena. Masennuksen vaikeusasteista minulla on kokemusta erityisen paljon lievästä, kohtalaisen paljon keskivaikeasta ja hetkittäin kenties jopa vakavasta tilasta. Luullakseni omaan masennukseeni ovat vaikuttaneet sekä synnynnäiset ja perinnölliset piirteet että elämänkokemukset, joista isoimpana tekijänä olohuoneessamme elänyt virtahepo. Olen perinyt adhd-piirteisen temperamentin, joka jo sinänsä altistaa elämänkokemuksille, jotka nakertavat itsetuntoa ja elämänuskoa, eli masentavat.

Lapsuuden hilpeyden laannuttua olin kohtalaisen kauan ateistinen peruspessimisti, joka sanoi olevansa realisti. "Ihminen on oman onnensa seppä" - ajattelun rappeutumisen jälkeen olin vuosia melankolikko-kyynikko. Masennus, jota ei itse tunnista tai halua hyväksyä, voi pukeutua mitä erilaisimpiin tapoihin ja asenteisiin. Olo voi tuntua epämääräisen huonolta, ja siitähän voi aina syyttää olosuhteita, jotta ei tarvitse ajatella, että itsessä on jotain vialla. No, onko vika itsessä, jos on masentunut?

Lähtökohtaisesti masentuneen ei kannattaisi syyttää itseään jaksamattomuudestaan ja mielialansa kurjuudesta. Syyllisyydentunteet ovat muutenkin ylivoimakkaita ja omatunto liian herkkä. Jos masennuksesi juontaa perimästäsi hermostollisesta systeemistä ja aivokemiasta, onko se sinun syytäsi? Tai jos olet oppinut jo pikkunassikkana toivottomuutta lisäävän tavan reagoida pettymyksiin, onko se sinun vikasi? Masentunut on tilassa, jossa hän syyttää itseään suunnilleen kaikesta (ainakin mielessään), vaikka ulkoinen käytös saattaisikin olla toisia moittivaa ja kaikesta valittavaa. Pahimmillaan tämä itseä kritisoiva ja negatiivisesti asioita tulkitseva mielentila johtaakin äärimmäisiin huonouden, tarpeettomuuden ja arvottomuuden tunteisiin, joissa elämän lopettaminen voi tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Ei siis ole millään tavoin perusteltua eikä eettistä syyllistää masentunutta hänen masentuneisuudestaan. Ryhdistäytymiskehotukset ovat silkkaa ilkeyttä ja säälimättömyyttä, myös itse itselle kohdistettuina. Masentunut tarvitsee myötätuntoa, tukea ja arvostusta. Hän tarvitsee ihmisarvonsa takaisin, läheistensä varauksettoman hyväksynnän persoonalleen (ei välttämättä kaikille toiminnoilleen) ja mielenailahteluitakin kestävän syyn jaksaa eteenpäin, vaikka valoa ei olisi vielä näkyvissä.

On siis hieman kummallista puhua masennuksen itsehoidosta, kun vaikuttaisi olevan aika selvää, että masentunut tarvitsee nimenomaan itsensä ulkopuolista tukea. Pelkkä mielialalääkitys ei ole riittävää hoitoa. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lääkityskokeilu voi olla joskus perusteltu, jos muutakaan tai parempaakaan apua ei ole riittävästi saatavilla, ja oirekuva on vakava. Muu apu tarkoittaa myös sitä, mitä toinen ihminen voi antaa. Itsehoitoa voi toteuttaa siinä määrin kuin kykenee siihen. Sanoisinpa, että ihminen ei ole kovin syvästi masentunut, jos hän vielä pystyy itsekseen ja yksin itsehoitoa toteuttamaan. Toisen ihmisen tukemana mielialan hoito kotikonstein voi onnistua jo varsin hyvin.

Masentuneen ei siis pitäisi jäädä yksin. Pelkästään toisen ihmisen myötäelävä läsnäolo on terapeuttista. Myös lemmikkieläimen läsnäolo ja läheisyys hoitaa mielialaa. Oksitosiinia erittyy myös eläintä silitellessä, saati sitten toisen ihmisen läheisyyden ja hellyyden kohteena. Luonto on ympäristönä erittäin terapeuttinen. Kasvit edistävät toipumista. Pelkästään kuvat maisemista ja kasveista voivat vaikuttaa terapeuttisesti. Luonnossa liikkumisessa yhdistyy sekä eri aistein välittyvät rauhoittavat elementit että liikunnan suotuisa vaikutus mielialaan. Liikunta on parhaita keinoja huolehtia aivoterveydestä ja sitä kautta myös mielialan säätelystä. Ruumillinen tekeminen voi olla myös vaikkapa kotitöitä; pääasia, että jotakin tapahtuu elimistössä. Masentunut on usein kokonaisvaltaisesti "jumissa", ja kaikenlaisen tekemisen aloittaminen auttaa myös ajatusjumeista yli. Musiikin kuunteleminen ja tuottaminen, käsillä tekeminen ja kaikenlainen luova työskentely ovat hyväksi. Mielekkäitä tekemisiä ei saisi jättää pois, vaikkeivat ne oikein tuntuisikaan miltään. Sänkyyn ei kannata jäädä makaamaan ja pyörittämään negatiivisia ajatuskulkuja tunnista toiseen.

Toisten ihmisten merkitys onkin usein siinä, etteivät he anna masentuneen vajota syvemmälle masennuksensa pyörteeseen, vaan aiheuttavat katkoksia ja säröjä masentuneen ajatus- ja kokemusmaailmaan, joka muistuttaa noidankehää.

Ajatukset vaikuttavat tunteisiin, ja toisin päin. Tunteet vaikuttavat kehoon, kehon kokemukset ajatuksiin, ja niin edelleen. On vaikeampi muuttaa suoraan fysiologiaansa. Fysiologia muuttuu toiminnan ja ajattelun kautta. Kielteinen ajattelu tuottaa herkästi masentuneen olon, ja masennus näkyy ajattelun laadussa. Ajatusmaailman ja asenteiden on muututtava, jotta mieliala paranee, ja muutoksen on pysyttävä, jottei masennus uusiudu. Usein ajatusmaailman muuttamiseen tarvitaan terapiaa tai terapeuttisia keskusteluja, tai määrätietoista uudelleenajattelun opettelua itsenäisesti. Toisen ihmisen tuki on kuitenkin myös tässä tarpeen. Pelkkiä itsehoito-oppaita lukemalla saattaa mielialan parantaminen jäädä vain järjen tasolle (etenkin ellei toteuta oppimiaan ohjeita lainkaan). Tunnetason muutos tapahtuu tunnepitoisten kokemusten kautta, usein yhteydessä johonkuhun toiseen, johon kohdistuu tunneside. Surullista on, ellei masentuneen tukena ole yhtikäs ketään. Jos mielialalääkitys auttaa poistamaan yksinäisyyden, muutos voi olla jatkon kannalta merkityksellinen. Mutta jos lääkitys ei lievitäkään yksinäisyyttä eikä muuta ajattelua toiveikkaammaksi, pelkkä fysiologisen toimintakyvyn nousu saattaa merkitä esimerkiksi sitä, että masentunut saa aikaiseksi hakea köyden ja rahjustaa liiteriin.

Itsehoitoon pyrkiminen ja kannustaminen eivät vapauta ympäristöä vastuusta masentuneen suhteen. Toisaalta, vaikka masentunut on lähtökohtaisesti syytön masennuksensa alkujuuriin, myös hänen on otettava vastuuta itsestään ja omasta tilastaan. Siinä mielessä aikuinen masentunut on vastuussa itsestään huolehtimisesta siinä määrin mihin hänen toimintakykynsä riittää. Hänen ei kuitenkaan tarvitse olla vastuussa yksin, eikä yhtään enemmästä kuin jaksaa. Ja jos ei jaksa, tulisi pyytää apua. Avun pyytäminen ei saisi olla hävettävä asia; se tulisi opettaa jo lapsille, niin että ihminen voisi luottaa siihen, että avunpyyntöön vastataan, eikä avun tarvitsijaa katsota karsaasti. Ylpeys käy lankeemuksen edellä; liian usein se johtaa itsetuhoon. Nuorten ja lasten kohdalla vastuu on aikuisten.

Mielialan itsehoidossa voi korostaa terveellisten elämäntapojen merkitystä, ja niihin pääsemiseksi toisten ihmisten tuki on myös oleellisen tärkeää. Kun tietää, mikä kaikki on hyväksi, voi yrittää toteuttaa jotakin itse. Pienilläkin asioilla on merkitystä, ja pienikin askel oikeaan suuntaan voi aikaansaada toipumisprosessin käynnistymisen. Sekä sosiaalisilla, psyykkisillä että fysiologisilla seikoilla on merkitystä toipumisella. Kaikki on oikeastaan yhtä ja samaa kokonaisuutta. Masennus itsessäänkin on oirekuvaltaan kokonaisvaltainen "sairaus". Henkinen elementti taas tuo merkityksen elämälle ja syvimmän motivaation sille, että ihminen ylipäätään pyrkii toipumaan; jotta elämä olisi mielekästä ja rakentavaa, niin itselle kuin toisille.


HUOM. Aiheesta lisää toisessa tekstissäni:
"Masennuksen itsehoito - kotikonstit a:sta ö:hön"

Katso myös Mielenterveystalon "Masennuksen omahoito-ohjelma"

Mieletön kiire... mutta mihin?

Tekee mieli todeta, että on ollut kiirettä. Kiire on yleensä sosiaalisesti suvaittu tekosyy sille, ettei ole saanut tehdyksi sitä mitä on itse itseltään odottanut, tai olettaa toisten odottavan. Mutta vaikka käyttäisinkin "kiirettä" juuri nyt tässä yhteydessä syynä sille, etten ole esimerkiksi kirjoittanut mitään moneen päivään, minulla on silti vähän huono omatunto asian suhteen juuri siksi, että tiedän sen olevan vain osaselitys. Ei ehkä ihan pelkkä tekosyy, muttei myöskään koko totuus. Olisin ehtinyt, jos olisin oikeasti halunnut ehtiä. Mutta oli tärkeämpääkin tekemistä.

Sanotaan, että ajankäyttö on arvojen mittari. Käytämme aikaa siihen, mitä arvostamme... Vai käytämmekö? Enpä oikeastaan tiedä. Yritän käyttää aikani mielekkäästi, mutta silti aika toisinaan valuu käsistä johonkin ihan tyhjänpäiväiseen tekemiseen tai ei mihinkään. Toisaalta, joskus ei jaksa tehdä mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä tai tyhjäpäistä, ja sekin voi toisaalta olla ihan mielekästä. Vaikea sitä on ainakaan ulkopuolisen arvioida, siis, mikä on kellekin arvokasta ajankäyttöä ja mikä ei. Sitä en tosin itse ymmärrä, jos jollakulla on minuuttiaikataulu, josta poikkeaminen alkaa ahdistaa. Ja kammoan sitä ajattelua, joka on luonut sanonnan "aika on rahaa". En haluaisi olla luomassa kiirettä kellekään, en myöskään itselleni. En edes rahan tarpeessa. Mutta leipätyö tuottaa joskus kiirettä, kun sitä ei oikein voi jättää tekemättä, vaikka välillä väsyttäisi. Toisinaan kiireen aiheuttaa sosiaalinen paine (esimerkiksi kestitä vieraita tai siivota pihaa). Arvoristiriidat ovat arkipäivää. Toisaalta on hyvä olla kohtelias ja ystävällinen, toisaalta on tärkeää saada olla rauhassa, kun siltä tuntuu. Minkä verran huomioida toisia, minkä verran ajatella itseä, jotta jaksaa huomioida toisia, ja niin edelleen...

Olen sen verran stressiherkkä ihminen, että ulkopuolisten paineitten aiheuttama kiire huonontaa toimintakykyäni. Sen sijaan saatan toisinaan itse aiheuttaa itselleni kiireen, jossa toimintakykyni jopa nousee. Sopiva kiire nostattaa vireystilaa sen verran, että saan asioita aikaiseksi paremmin kuin jos aikaa on yllin kyllin. Teen tehokkaasti, pienessä kiireessä, ja sitten väsyn. Ja koska väsyn, en tee yhtä tehokkaasti enää seuraavana päivänä. Jos olisi pakko tehdä yhtä tehokkaasti vielä seuraava päivä, ja seuraava, ja vielä seuraava, ja vieläpä viikko toisensa jälkeen, tuloksena olisi burnout. Nykyään pystyn säätelemään kuormitustani kohtuullisesti, niin etten yleensä rääkkää itseäni peräkkäisillä tehokkailla kiirepäivillä. Mutta toisinaan niitä ei onnistu välttämään, ja tuloksena on muutaman päivän väsähdys ja harmillisen usein myös mielialan lasku... Onneksi vain tilapäinen. Lepopäivä tai kaksi palauttaa normiolon.

Jotkut joutuvat tekemään esimerkiksi leipätyötä tehokkaasti ja paljon päivästä toiseen. Mutta miksi jonkun aika kuluu aamusta iltaan pelkkään leipätyöhön? Eikö Suomessa normaalityöajan palkka riitä normaaliin elintasoon? Joskus tuntuu, että töitä pitää tehdä ylettömästi, jotta on varaa huvittaa itseään vapaa-ajalla ja pitää kulissit pystyssä statusasioilla. Joidenkuiden täytyy kenties kuluttaa, jottei vain talouskasvu pääse pysähtymää. Ja pitää tietysti tehdä paljon töitä, jotta saa kuluttaa kaikkeen siihen, mitä tavaraa ja viihdykettä tarvitsee työpäivästä palautumiseen. Moni yrittää järjestää "laatuaikaa", koska jokainen tunti on "kallis"; koska aika on jonkin harhakäsityksen mukaan rahaa...?

Mikä meille on tärkeää, mihin me käytämme aikamme, ja miten paljon oikeasti tarvitsisimme rahaa, ellei meidän tarvitsisi käyttää sitä esimerkiksi viihteeseen tai statusasioihin? Voisimmeko tulla toimeen vähemmällä ja silti saada enemmän? Burnoutista toipuminen on hidasta; sanotaan, että se vie jopa yhtä kauan aikaa kuin sen kehittyminenkin. Eli jos uuvut vaikkapa kymmenessä vuodessa, pikku hiljaa, piiskaten itseäsi tehokkuuteen ja syyllistämällä itseäsi sillä, ettet saa siltikään tarpeeksi tehdyksi, sinulla on odottavissa pitkä toipilasaika...

Toisaalta, burnout on mahdollisuus lentää ulos oravanpyörästä ja laittaa elämänarvot uusiksi! Kun ei vielä ole ihan naatti, kannattaisi toki hypätä kyydistä jo ennen lamaantumisvaihetta, niin ei tuhraantuisi niin monta vuotta vajaakuntoisena palloiluun... Loppujen lopuksi, kuka se oikein meidän ajankäytöstämme päättää, ja minne ihmeeseen me ylipäätään kiirehdimme?

LUE LISÄÄ:

Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista

Pitkän elämän salaisuus