Kärsimyksen pakeneminen vie kauemmas onnesta

Kärsimys on tässä. Kohtaamatta sitä et pääse eteenpäin.

Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea inhottavaa ja ahdistavaa, että voisi suorastaan kokea uivansa lietteessä tai rämpivänsä loputtomassa tunkiossa. Kestävä ratkaisu mielenrauhaan tällaisissa olosuhteissa ei ole väkinäinen positiivinen ajattelu ja yltiöoptimismi, vaan se, että hyväksyy tosiasian, että elää sonnan ja jätteen keskellä. Tämän maailman kärsimystä ei voi kokonaan poistaa. On siis viisasta hyväksyä sen olemassaolo ja sitten tehtävä se, minkä voi tehdä, jotta se lievittyisi ja vähentyisi, ja jotta sen paremmin sietäisi menettämättä kokonaan toivoaan elämänsä matkalla.

Harha siitä, että kärsimyksen voisi kokonaan hävittää ja olla alituiseen onnellinen, on monella tapaa haitaksi. On vahingollista uskotella kenellekään, että pysyvä ”onnellisuus” olisi ylipäätään saavutettavissa. Ikinä. Epärealistiset odotukset tuottavat vain pettymyksiä. Pettymys omiin ponnisteluihin ikuisen onnen saavuttamisessa voi tehdä katkeraksi ja ilkeäksi, ja katkeruus helposti purkautuu toisiin. Miksi siis valehdella ihmisille, että he voivat olla onnellisia, kunhan vain saavuttavat sitä ja tuota, omistavat riittävästi, ovat sosiaalisia, liikkuvat tarpeeksi, syövät terveellisesti ja ylipäätään tekevät töitä onnensa eteen muuttumalla optimisteiksi? Miten niin ihmisten edes pitäisi pystyä olemaan onnellisia, kun he samanaikaisesti näkevät, ettei kärsimys häviä maailmasta minnekään? Jonkun toisen ”onni” saattaa tarkoittaa jonkun toisen vahinkoa, etenkin materialistisessa maailmassa. Onko eettistä olla ”onnellinen” toisten kustannuksella? Onko pakko olla onnellinen, kun asiat ovat itsellä hyvin, mutta muut kärsivät?

En sano, ettei ihmisen ole viisasta olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mikä on hyvää. Nimenomaan maailmassa vallitsevan kärsimyksen vastapainoksi on otettava ”ilo irti” mistä vain voi. Myönteisyys antaa voimaa ja optimismi helpottaa oloa, etenkin verrattuna turhaan murehdintaan, kauhistelevaan jossitteluun ja negatiivisuuteen, jotka pahimmillaan lamaannuttavat ihmisen toimintakyvyn. Katastrofeja ei siis kannata lietsoa mielessään, eikä pahentaa omaakaan oloaan valikoimalla huomionsa kohteeksi mahdollisimman kielteiset asiat, sivuuttaen myönteiset ja iloa tuottavat asiat.

Mutta sanotaan myös, että ”huolettomuuteensa hullu kuolee”, eli ei ihmisen ole tarkoitus olla tyystin huoleton ja varomaton, ja ottaa hengenvaarallisia riskejä, piittaamatta lainkaan toimintansa seurauksista. Pessimistinen ajattelu saattaa ehkäistä monia onnettomuuksia, ja realismi on useimmiten viisaampaa kuin sokea huolettomuus, ainakin hengissä säilymisen kannalta. Ihmisen kannattaa kyllä iloita, aina kun mahdollista, mutta eihän ilonpito saisi olla toisille vahingoksi. Teennäinen hilpeys ei ole kestävää; se jättää sydämen tyhjäksi.

Onnellisuus on yliarvostettua, tai sitten käsite on väärinymmärretty. Voiko ihminen muka olla syvästi ja todella onnellinen, kun tietää, että aivan lähellä joku toinen ihminen kärsii, jollekulle tehdään pahaa, jossakin on hätätila, ja tämä maailma tuhoutuu? Voimmeko muka todella sivuuttaa kaikki maailman epäkohdat ja olla tekemättä mitään kärsimykselle, joka maailmassa vallitsee? Sivuutammeko vääryyden, joka aiheuttaa toisille kärsimystä, saadaksemme itse olla onnellisia?

Onnellisuuden tavoittelu on itsekästä, jos sen mielentilan saadakseen on unohdettava maailman kärsimys ja keskityttävä varmistelemaan oman ”onnensa” edellytyksiä. Usein luullaan ”onnen edellytysten” olevan enemmän tai vähemmän materiaalisia, tai sitä, että ihminen saa kaiken mitä tahtoo. Mutta tällainen ”nälkä” kasvaa syödessä, eikä loppua ole näkyvissä. Ihminen tottuu yltäkylläisyyteen, kyllästyy, ja haluaa uudenlaista; uutta materiaa, uusia kokemuksia. Kulutus kasvaa, toiset kärsivät. Toisten ”onni” on maapallon tuho.

Onnellisuus ei ole kestävää, ainakaan sellaisena ilmiönä kuin se tyypillisesti ymmärretään. Mielenrauha tai sisäinen tyyneys sen sijaan voi olla pidempikestoista. Ilokaan ei ole jatkuvaa, mutta se on kyllä tarpeellista, jatkuvasti. Ilonaiheet ovat kuin valopilkkuja pimeyden keskellä. Ne ovat toivon merkki; ne kertovat, että on olemassa muutakin kuin pimeyttä ja pelkoa pimeyden keskellä.

Iloinen mieli antaa voimaa lievittää toistenkin kärsimystä ja tehdä hyvää. Ilon voi jakaa, ja sitä voi levittää. Emme voi tehdä kaikkia onnellisiksi, mutta voimme ehkä tuottaa iloa, lohduttaa, ja vähentää ahdistusta kärsimyksen keskellä. Ilo ei useinkaan maksa mitään, eikä kuluta sen enempää energiaa tai luonnonvaroja kuin naaman rypistelyyn menee. Kannattaa siis mieluummin virnistellä iloisesti kuin mutristella suutaan, nyrpistellä nenäänsä ja kurtistella kulmiaan. Samalla energiamäärällä, jolla puhuu paskaa, valittaa, tai kehuu itseään, voi selittää mukavia asioita, jotka auttavat sietämään väistämättömän kurjuuden, jota kukin kohtaa elämässään, halusipa tai ei. Elämä tarjoaa aitoja tragikoomisia hetkiä. Toisten kurjuudelle ei tosin pidä naureskella, mutta jos omalleen pystyy, pääsee ehkä askelen eteenpäin kohti seuraavaa alamäkeä.

Jos maailman kärsimys on kuin jätevedestä muodostuva meri, ilon hetket ja onnen tunteet ovat kuin kelluvia kukkalauttoja, tai pieniä, raikkaan vehreitä saarekkeita jätemeren keskellä. Ja mielenrauha on tuon kaiken yläpuolella, kuin taivas. Mielenrauha on saavutettavissa tietoisuuden kautta. Tietoisuus on avara kuin taivas, laaja kuin maailmankaikkeus, ja yhteydessä siihen nousee aivan uudenlaiselle tasolle. Maanpäällinen ”onni” alkaa näyttäytyä sellaisena kuin se onkin, siis, pinnallisena ja ohimenevänä. Ei se ole pahaksi, ellei siihen jää koukkuun, mutta ei se myöskään tee ketään autuaaksi. Onnen tavoittelu saa ihmisen pysymään kuplassaan, ja hänen henkinen potentiaalinsa jää kehittymättä.

Pinnallisen onnen tavoittelu on kuin jatkuvaa huvittelua, joka ei kehitä ihmisessä mitään. Alituinen kärsimyksen jätevesimeren päällä surffaaminen tai vesiskootterilla kaahailu, tai huvipurrella risteily ovat tapoja paeta kohtaamasta omaa ja toisten kärsimystä. Ponnistelun vastapainoksi, uupumuksesta tai masennuksesta toipumiseksi huilaaminen voi toisinaan olla tarpeen, mutta jos ihminen pyrkii elämässään jatkuvaan huilaamiseen, kyse voi olla itsekkäästä ”onnellisuuden” tavoittelusta.

Joillekin ”onnekkaille” on helpompaa järjestää itsensä paikkoihin, joissa kärsimyksen meri haisee hieman vähemmän. Vähäosaiset taas roikkuvat ajopuissa tai takertuvat kelluviin kukkalauttoihin, jotka kannattelevat heitä hetken. Jotkut hukkuvat jätevesiin, kun eivät enää jaksa uida saarekkeita kohti.

Monet ehkä haluaisivat nähdä taivaan, koska aavistavat sen olemassaolon. Mutta huvikseen kaahailijat eivät ehdi katsella taivaalle, eivätkä nekään, jotka huvittelevat pursillaan, jaksa siitä kiinnostua. He näkevät vain sen hetkisen ”onnellisuutensa”, omat mukavuutensa ja ne muut ”onnelliset” ihmiset, jotka vähät välittävät kärsimyksestä jossakin näköpiirinsä ulkopuolella. Onnensa huumassa he tuskin kuulevat niitten huutoja, jotka ovat hukkumaisillaan maailman kärsimykseen ja saastaan.

Joku odottaa turhaan pelastusköyttä ja luo viimeisen silmäyksensä taivaalle, joka on hänen tietoisuutensa, ennen kuin se sammuu. Joku toinen saattaa ehkä sukeltaa hänen peräänsä ja ehtii vielä nostaa hänet uudelleen pinnalle. Pelastettu raahataan ehkä saarekkeelle keskelle jätemerta. Siellä, vehreyden ympäröimänä hän henkäisee ilmaa keuhkoihinsa ja avaa silmänsä. Taivas on hänen silmissään loppumattoman avara. Pelastunut ymmärtää, että siinä on kaikki, mikä on tärkeintä; kokea luonnon elinvoima ympärillään ja itsessään, saada ilmaa hengittää, ja nähdä taivas; olla tietoinen elämisen ihmeestä.

Jotkut opettelevat sukeltamaan kärsimyksen jätemeressä. Jokainen kerta, kun jätemereen uppoutuneena olemisen jälkeen saa hengittää raikasta ilmaa ja nähdä taivaan, on täynnä syvää onnea. Ja jos saa nostetuksi mukanaan jonkun toisen upoksissa olleen, saa jakaa yhteisen onnen ja merkityksellisyyden tunteen. Mutta kohta joku huutaa taas apua, ja on palattava jätemereen. Takaisin ei uskalla mennä, ellei usko, että on mahdollista päästä uudelleen pintaan.

Onko jätemeren pohjassa kenties aarteita? Ehkäpä onkin. On vain siedettävä upoksissa olemista kyllin kauan, jotta pystyy nauttimaan noista aarteista ja kenties jopa nostamaan niitä näkyville, toistenkin iloksi.

Ja niille huvipursillaan risteileville, jatkuvasti huilaaville pintaliitäjille: Voitteko te todella olla onnellisia, kun kuulette koko ajan, miten luomakunta huokailee jätevesissä purtenne ulkopuolella, tai miten jotkut suorastaan huutavat ja itkevät apua ympärillänne? Laitatteko vain musiikin kovemmalle ja VR-lasit päähänne, ettei vain tietoisuus maailman kärsimyksestä tuhoaisi ”onnellisuuttanne”, jonka koette itsellenne ansainneenne; tai koska pelkäätte, ettette kestäisi hiventäkään kärsimystä? Muistakaa, että purtenne kellarissa saattaa olla hirviö, joka tarvitsisi kipeästi huomiotanne, ja se saattaa pian keikauttaa veneenne kumoon…

Kärsimys on kuin hirviö, jota ihminen yrittää pitää poissa silmistä, ja vangittuna, ettei se vain kasvaisi. Mutta kun sitä ei kohtaa silmästä silmään, mutta tietää sen olevan olemassa, mielikuvitus tekee siitä isomman kuin se onkaan, suorastaan voittamattoman kammottavan olion. Todellisuudessa ”kärsimyshirviö” on kuin ahdistunut, kärsivä lapsi. Et voi hylätä sitä. Sinun on hyväksyttävä sen olemassaolo, otettava se syliisi ja lohdutettava sitä parhaasi mukaan. Samalla lohdutat itseäsikin.

Kun maailman kärsimys on sylissäsi, ja sinä voit lohduttaa sitä myötätunnollasi ja ilollasi. Sinä voit tuntea elämän itsessäsi, hengittää raikasta ilmaa, ja katsella taivaalla. Jos sen sijaan piilotat tuon kärsivän pienokaisen kellariisi, siitä kasvaa vihainen hirviö, jonka rauhoittelemiseen tarvitaan enemmän kuin sinun sylisi.

Onnellisuuden tavoittelu on inhimillistä, mutta olla valikoivasti kuuro ja sokea maailman kärsimykselle on itsekeskeinen ratkaisu. Ja on naiivia luulla, että kukaan voisi pysyä onnellisena, koko ajan. Eihän se ole mahdollista, eikä luonnollista, eikä edes elämän tarkoitus.

Kokeakseen onnea silloin tällöin on hyvä olla pilaamatta omaa iloaan negatiivisuudella, valittamisella ja sivuuttamalla elämänsä ilonaiheet. Ei siis kannata tarpeettomasti jurottaakaan, eikä lietsoa katastrofiajatuksia, vaikka tunnistaisikin maailman epäkohdat! Ehkäpä mielenrauhan ja harmonian tavoittelu on oikea suunta uiskennellessamme tässä jätemeressä, mutta itsekkyydellä ei sitäkään voi tavoittaa. Jos etsit mielenrauhaa vain itsellesi, hirviö rikkoo jonakin päivänä kellarisi oven ja muistuttaa sinua siitä, että sekin olisi tarvinnut samanlaista rauhaa.

Tarkoitus on hyväksyä väistämätön kärsimys ja pyrkiä harmoniaan siitä huolimatta. Tarkoitus on kahlata pohkeita myöten sonnassa, koska on matkalla jonnekin, ja kärsiä samalla itsensä ja toisten puolesta, koska rakastaa heitä. Tarkoitus on uida jätevesissä päästäkseen sinne, minne oikeasti haluaa mennä, koska sieltä voi katsella taivasta joutumatta koko ajan ponnistelemaan pitääkseen päätään pinnalla. Tarkoitus on sukeltaa lietteeseen auttamaan matkatovereitaan, koska välittää heistä, ja oksentaa kerta toisensa jälkeen se, mitä on joutunut nielemään, että pystyy itsekin jatkamaan matkaa. Tarkoitus on iloita siitä huolimatta, että kärsii. Tarkoitus on tehdä se, mitä täytyy tehdä, jotta saavuttaa sen, mikä on merkityksellistä.

Kärsimys on hikeä otsalla ja kipuja jaloissa; veren makua kurkussa, kolhuja ja naarmuja, ja kyyneleitä. Se on ahdistusta rinnassa ja puristusta kaulalla, riipovaa kipua päässäsi, voimattomuutta jaloissasi, poltetta ja viiltävää tuskaa kehossa. Se on epämukavaa ja tuskallista, mutta se ei tapa. Joka kerta, kun saa päänsä jätemeren pinnan yläpuolelle ja pystyy vetämään raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tuntee syvää onnea. Ja joka kerta, kun näkee avaran taivaan, tietää, minne on menossa. Oletko siis valmis kohtaamaan hieman kärsimystä, jotta pääset perille, tässä ja nyt?

Paikka maailmassa?

Ohdakemaan ja lähivaltakuntien kartta

Mikä on minun paikkani maailmassa? Saako täällä olla olemassa omana itsenään? Missä on minun oma koloni, minun reviirini, minun kotini? Mikä on minun leiviskäni? Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut joukkoon, johon haluaisin kuulua? Tai, saanko olla rauhassa jossakin, jos haluan olla itsekseni? Missä on minun paikkani, minun tarkoitukseni, minun elämäntehtäväni, minun hommani?

Samantapaisia ja osittain toisiinsa liittyviä kysymyksiä esitetään niin ammatinvalinnanohjaajan, terapeutin kuin ehkä pastorinkin vastaanotolla. Ja kuka siihen osaa vastata tyhjentävästi? Voitko edes tietää sitä vielä? Mistä tiedät, ettet ole juuri nyt oikealla paikalla? Mihin suuntaan haluaisit lähteä, ja miksi, vai etkö tiedä sitä, vai etkö uskalla lähteä liikkeelle? Tiedät ehkä sen, että joku toinen saattaa sanoa sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä (”Hanki opiskelupaikka!”) tai minun sinun ehkä kannattaisi tehdä (”Kannattaisikohan hakeutua hoitoon?”), tai mitä mieltä joku muu on tilanteestasi (”Jätä se luuseri!”, ”Ota lopputili!”). Uskotko toisten ohjeita, vai syntyykö sinussa vastarintaa, uhmaa, ihan periaatteesta? 

Jotkut eivät uskalla tehdä mitään ilman jonkun toisen neuvoa. Jotkut eivät tee mitään, mitä joku toinen suosittelee. Jotkut kysyvät silloin kuin ovat yrittäneet selvitä ilman neuvoja, ja päätyneet umpikujaan. Kun joku kysyy neuvoa, on vastaajalla suuri kiusaus esiintyä kaikkitietävänä. Mutta oikeastaan opastaja voi vain näyttää karttaa, ja kysyjä valitsee sieltä jonkin paikan, tai suunnan, minne haluaa ehkä lähteä. Ja karttahan on aina eri asia kuin maasto. Maasto on se todellisuus, joka näyttäytyy meille, kun vaellamme. Kartta on tulkintamme siitä, ja aina vajavainen, ehkä vääristynytkin. Mutta kartasta voi olla apua suunnan valitsemiseen. Tie ja reitti ovat sitten eri asioita. Joku valitsee merkityn polun, joku valtatien, joku etsii oman reittinsä ja nauttii matkasta…

Ihminen saattaa etsiä itselleen ensinnäkin leipätyötä, eli ”ammatillista paikkaa”, työpaikkaa, roolia työelämässä. Ammatinvalintapsykologina selvittelin asiakkaan persoonallisuuspiirteitä, taitoja ja kiinnostuksia, kun hän pohti itselleen sopivaa alaa tai uusia työkuvioita. Myös arvomaailman asiat olivat usein esillä. Jotkut halusivat ”hyväpalkkaisen työn, hyvillä etenemismahdollisuuksilla”, sen kummemmin pohtimatta omia edellytyksiään tai persoonansa sopivuutta alalle. Ja joillakuilla oli intressejä ja tarve esimerkiksi auttaa kärsiviä, mutta kuormittumiselle altistava psyykenrakenne. Nykyään persoonalle sopivan työn löytäminen on entistäkin vaikeampaa, etenkin teknistyneissä kulttuureissa. Ammatteja katoaa. Teknologia korvaa monet työtehtävät. Tekoäly korvaa pian ns. aivotyönkin, jopa osittain luovankin työn. Mitä ihmiset tekevät, jos heille ei ole enää leipätyötä tarjolla? Elävätkö he jollakin perustulolla, itseään viihdyttäen? Mitä se tekee ihmiselle henkisesti, jos hän on kokenut työ ja ammatin olevan keskeinen elämänsä sisältö?

Ihminen tarvitsee myös oman reviirin, ja kodin. Sen voi jakaa toisten kanssa, mutta jonkinlainen ihan oma paikka kotiympäristössäkin on useimmiten tarpeen. Oma huone, oma nurkkaus, autotalli, verstas, keittiö… Joku voi kokea, ettei edes kotoa löydy sitä omaa paikkaa, jossa saisi olla rauhassa, tai jonka saisi laittaa omanlaisekseen; jossa saisi sotkea, miten huvittaa, eikä sinne tarvitsisi päästää ketään, ellei halua. Ja hieman laajemmassa mittakaavassa: minkä verran kukakin tarvitsee omaa pihaa? Riittääkö oma laatikko kerrostalossa, vai tarvitseeko ison pihan ja vielä metsääkin ympärille? Ihmiset ovat yksilöllisiä, eikä mikä tahansa asuinpaikka sovi kelle tahansa. Mutta onko kaikille tilaa, oikeasti? Pitääkö ihmisten ahtautua kaupunkeihin niitten pian katoavien työpaikkojen lähettyville, tai etsimään viihdettä, kun työpaikat ovat kadonneet? Pitääkö ihmisten survoutua toistensa seinien taakse, koska syrjäseuduille ei saa enää paljoakaan palveluita? Tulee jotenkin mieleeni häkkikanalat, ja alkaa ahdistaa…

Onneksi on vielä niitä ”alkukantaisempia” kulttuureita, joissa ihmisille on ihan oikeaa ja mielekästä leipätyötä tarjolla; keräilyä, viljelyä, kalastusta, metsästystä, kädentöitä, taiteellista ilmaisua. Ehkä se oma paikka, erilaisine elämäntapoineen, löytyykin jostakin muusta kulttuurista, toisesta maasta. Ehkäpä yhä useammat työllistävätkin itse itsensä omavaraistaloudella, ja pienentävät samalla ekologista jalanjälkeämme.

Millä perusteella suunnata jonnekin, mistä se oma paikka voisi löytyä? Tärkeintä on tuntea itsensä. Millainen olet, oikeasti, aidosti, välittämättä toisten näkemyksistä? Mistä asioista olet oikeasti kiinnostunut? Millaisia taitoja haluat opetella? Mihin sinulla on luontaisia taipumuksia? Mitä arvostat? Millaisessa ympäristössä viihdyt? Miten paljon haluat olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa? Haluatko keskittyä enemmän ihmisiin vai asioihin, vai molempiin? Haluatko tehdä asioita käsilläsi, olla liikkeellä ja vaihdella keskittymisen kohdetta tiuhaan, vai puurtaa pitkän aikaa saman asian parissa? Haluatko toteuttaa jotakin luovaa? Viihdytkö ulkona? Pidätkö eläimistä? Ja niin edelleen…

Nämä ovat perinteisiä ammatinvalinnallisia kysymyksiä, mutta soveltuvat elämäntavankin etsimiseen. Parhaimmillaanhan leipätyö voi olla osa elämäntapaa, joka ilmentää omaa persoonaa. Mutta oman paikan löytäminen työelämässä on entistä haastavampaa, eikä paikkaa aina löydy sosiaalisessakaan elämässä, eikä asumiseenkaan. Monet ihmiset ovat ”hukassa” ja harhailevat, tai sitten nököttävät paikallaan uskaltamatta liikahtaa, tai juoksevat oravanpyörissään. Mutta, voiko ihminen tuntea olevansa ”kotona”, vaikka jostakin näkökulmasta olisikin itselleen epäsopivassa, väärässä paikassa? Mikä on tärkeintä, kun etsii omaa paikkaansa tässä maailmassa?

Oletko kotona itsessäsi? Toisin sanoen, tunnetko olevasi läsnä kehossasi? Tunnetko olevasi olemassa, ja elossa; sinä, omassa ruumiissasi? Kehotietoisuus, läsnäolon kokemus omassa kehossa saa aikaan tunteen siitä, että on olemassa tässä, juuri nyt. Se on kummallinen, mutta hyvä tunne. Silloin tietää, että on omalla paikallaan, kun mieli ja keho ovat yhtä. Se taas, ettei tunne selkeästi olevansa kehossaan, aiheuttaa irrallisen, harhailevan olotilan; turvattoman, eksyneen, avuttoman. Se liittyy eksistentiaaliahdistukseen, jollaisen vallassa saattaa kokea katoavansa jonnekin äärettömyyteen, ellei saa mistään kiinni. Ja ihmisethän tarraavat hädissään mihin tahansa. Tavaraan, asemaan, syömiseen, juomiseen, viihteeseen, joitten kautta hän yrittää saada kokemusta olemassaolostaan. Turhaan.

Niin kauan kuin mieli kokee olevansa eksyksissä eikä ymmärrä, että sen tulisi vain palata oman kehon yhteyteen, ihminen tuntee olevansa hukassa, väärässä paikassa, juureton, irrallinen. Siksi ihminen herkästi säntäilee paikasta toiseen, epätoivoissaan kotia etsien, tai sitten menee niitä polkuja joita muutkin menevät. Hän ei uskalla kuunnella itseään, todellisia omia toiveitaan, ja intuitiotaan.

Miltä tuntuisi olla aina oikeassa paikassa, eikä koskaan eksyksissä? Saisit vaeltaa sinne minne oikeasti tahdot mennä, ja nauttia koko ajan siitä tunteesta, että olet turvassa, eheä, läsnä kehossasi. Huolimatta siitä, missä paikassa olet juuri nyt kartan mukaan, voit olla ”kotona” itsessäsi. Kun olet läsnä tässä ja nyt, teet päätöksiä mielenrauhasta käsin, tietoisena siitä, mitä oikeasti, aidosti, itse haluat ja tarvitset. Voit jopa saada mielikuvan, joka ohjaa sinua eteenpäin, oikeaan suuntaan.

Missä siis on minun paikkani? Tässä, missä olen, läsnä, juuri nyt. Ja voi vapaasti vaihtaa paikkaa, ja olla silti koko ajan kotona ja kartalla! 

PS: Lue myös "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Ohdakemaan kartta isommassa koossa.

Miksi asiat on opittava kantapään kautta?

Kuvittele elämääsi maisemana tai polkuna jossakin maastossa. Olisi kai
varsin tylsää, jos maasto olisi koko ajan tasaista ja polku leveä valtatie?

Miksi emme voisi oppia asioita yks kaks helposti oivaltamalla ja viisastua nopeammin, säästyen kaikenlaiselta sähläämiseltä? Miksi viisautemme kasvaa hitaasti, yrityksen ja erehdyksen, mutkien ja ryteikköjen kautta? 

Jos kaiken tiedon ja ymmärryksen saisi valmiina pakettina, helposti, ikään kuin vain noukkimalla omenan kaiken tiedon ja ymmärryksen puusta, jäisi yksi oleellinen asia ymmärtämättä syvästi (eli kokemusperäisesti oivaltamalla): se, että olemme kaikki hölmöjä, mutta meillä on mahdollisuus viisastua.

Ilman tätä opetusta emme voisi olla oikeasti viisaita, emme tiedostaisi nöyrästi ymmärryksemme rajallisuutta. Siksi tie viisauteen ja henkiseen kasvuun voi olla todella mutkikas, kivikkoinen, suossa rämpimistä, turhaa kiipeämistä, kierimistä alas, juuttumista monttuihin, räpiköimistä ja tuulimyllyjä vastaan taistelua. Täytyy oppia oma hölmöys, jotta voi joskus olla viisaampi. Eikä valmista tule tässä elämässä.

Toisin sanoen, vaikka ihminen ymmärtäisi ja tietäisi kaiken, tai ainakin enemmän kuin kukaan muu, ei voisi koskaan olla todella viisas, jos ei tajuaisi olevansa kuitenkin pelkkä hölmiskö, joka on harhaillut ja kuvitellut kulkevansa suoraan, tai kiertänyt kehää tai lamaantunut paikoilleen, pelokkaana ja epätietoisena. Oman hölmöytensä tiedostamista ei voi tapahtua ilman yritystä ja erehdystä, hölmöilyä ja harhailua. Ja ellei tajua omaa hölmöyttään, ei ansaitse viisaan nimeä.

Olevinaan kaikkitietävä viisastelija, joka ei ole muka koskaan erehtynyt missään, on ylimielinen ja omahyväinen, ja vailla myötätuntoa meitä söheltäjiä kohtaan. Jos taas pystyy näkemään omat virheensä ja epäonnistumisensa, mutta tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan omasta hölmöilystä huolimatta, kykenee ymmärtämään myös muita harhailijoita. Viisauttahan ei ole tietäminen vaan myötätuntoinen ymmärtäminen – eikä aina tarvitse edes ymmärtää, kunhan on myötätuntoinen (kuten vaikkapa oma koira).

Eli, rakkaus ratkaisee. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus rakentaa.” Eihän millään ole mitään väliä, ellei ole rakkautta. Ja kun miettii tätä maailmaa, millä asioilla on oikeastaan mitään väliä? Mitä väliä on kilpailla, taistella ja menestyä, ellei saa rakkautta, tunnustusta olemassaololleen, myötätuntoa kärsimykseensä? Mutta koska olemme olemassa, sillä täytyy olla jokin tarkoitus. Onko mitään mieltä olla olemassa, ellei voi olla oma itsensä? Teeskentely ja sisäiset ristiriidat tekevät sairaaksi (henkisesti ja fyysisesti), ja sairaus aiheuttaa kärsimystä. Eikö kärsimystä ole maailmassa tarpeeksi ilman että lisää sitä omalla kituuttamisellaan?

OK, maailma on olemassa ja minä olen olemassa, ja sillä on jokin merkitys. Ja jos olen olemassa, ei ole mitään järkeä ainakaan lisätä kenenkään kärsimystä. ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman”, sanoo Jeesus opetuslapsilleen. Rakkaus voittaa maailman, karkottaa pelon. En halua lisätä omaa kärsimystäni, koska siinä ei oli mitään järkeä. Se olisi väärin myös toisia kohtaan, koska se verottaa kykyjäni ja voimavarojani toisten rakastamiseen. Enkä halua lisätä toisten kärsimystä, koska empatiataipumukseni kautta se tuottaisi minulle jatkuvaa myötäkärsimystä. Lisäkärsimystä itselleni ehkäistäkseni haluan vähentää myös toisten kärsimystä. Toisten kärsimyksen lievittäminen ei ole mitenkään epäitsekästä – sehän palvelee ihmisen omaa tarvetta olla kärsimättä myötäkärsimystä! Mutta eihän se pahaakaan kellekään tee, jos yrittää lievittää toisten kärsimystä samalla kuin omaansakin? Mitä muuta ihmisen on järkevää tehdä, jos hän kerta on olemassa? Ei kai elämisen tarkoitus ole kärsiä?

Tarkoitukseni tällä pallolla on siis olla oma itseni, tuntea myötätuntoa, kun kerta olen siihen kykenevä, ja yrittää sietää tätä kaikkea ahdinkoa, joka maailmassa vallitsee. Ja siedän sitä helpommin, jos pyrin lievittämään kärsimystä. Jos maailma joka tapauksessa muuttuu tai tuhoutuu joskus, mitä muutakaan tässä odotellessa tekisi? Pyörittelisi peukaloitaan vai katselisi viihdeohjelmia? Mieluummin pysähdyn kääntämään selälleen pudonneen koppakuoriaisen jaloilleen. Se tuntuu mukavammalta, vaikkei koppakuoriainen minua siitä kiitäkään. Jos löydän pellonlaidalta kauniin, elävästä linnusta pudonneen sulan, ajattelen, että ehkä se on vastapalvelus; saan jakaa jotakin kaunista toisen olennon elämästä. Myötäelämisen kautta saan myös iloita toisten olentojen onnesta – en pelkästään kärsiä heidän kärsimystään.

Tässä maailmassa tulee aina olemaan kärsimystä ja ahdinkoa. Jos paadumme sille, emme tule koskaan pääsemään parempaankaan maailmaan, korkeammalle henkiselle tasolle. Paatuneet yksilöt luultavasti pääsevät evakkoon maapallolta Marsiin jatkamaan selviytymistaisteluaan, mutta ne, jotka säilyttävät myötätuntonsa kärsimyksessäkin, pääsevät toivon mukaan jonnekin muualle – sinne, missä on rakkautta, joka ei koskaan kuole.

Sam Gamgi ja johdatus Sormusten Herrassa

Sam Gamgi. Kuvittaja Henri Kähkönen Kuva kertoo Samin merkityksestä. (Tämän tyylinen kuva ei sopisi kirjan kuvitukseksi, vaan se on kuvittajan kokeilullista ideointia ja harjoittelua.)

Tolkien on lähipiirini yksi yhteinen kiinnostuksenkohde. Tolkienin ”Taru sormusten herrasta” on teos, jota ei ole helppo kommentoida. Arviollaan, tulkinnoillaan ja käsityksillään loukkaa helposti kyseisestä teoksesta innostuneita tai Tolkien-faneja, tai Tolkienin ajatusmaailmaan syvemmin perehtyneitä; ja ennen kaikkea saattaisi tulla loukanneeksi kirjailijaa itseään, joka sanoi vihaavansa allegorioita.

Myös erilaiset kuvalliset tulkinnat Tolkienin hahmoista ja maailmasta voivat olla katsojan mielestä jopa loukkaavia. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvitus suomenkielisessä ”Hobitissa” ei ollenkaan sovi henkilökohtaiseen käsitykseeni siitä, miltä Keskimaan hahmot näyttävät. Meillä lienee jokaisella omat visualisointimme; joillakin hyvinkin vahvat ja omalaatuiset, toisilla hämärämmät tai toisten visualisointeihin pohjautuvat. ”Lord of the Rings” – elokuvatrilogian visuaalinen ilme on mielestäni pääosin miellyttävä (kuten värimaailma, valaistus, realistisuus, maisemat), mutta kaikki näyttelijävalinnat eivät oikein osuneet itselle syntyneisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Tästäkin aiheesta voisi varmasti väitellä tuntikausia pääsemättä yhteisymmärrykseen, koska makuasioista on turha kiistellä. Mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää, mitä Tolkien itse olisi pitänyt elokuvaversioista ja näyttelijäkaartista.

Elokuvan keskeiset hobitti-hahmot olivat kohtalaisen onnistuneita. Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus teini-iässä, mielikuva ”puolituisista” oli suorastaan ahdistava. Oli vaikea kuvitella pieniä, ihmisen tapaisia olentoja, jotka eivät näyttäisi jotenkin naurettavilta ja säälittäviltä. Tämä häiritsi lukiessani noihin hahmoihin eläytymistä. Siinä suhteessa elokuvan hahmot auttoivat pääsemään yli ”puolituiskammostani”. Elokuvan hobitti-hahmot ovat sopivan epäarvokkaan näköisiä, mutteivat niin hupsuja, etteikö heidän kokemuksiaan pystyisi myötäelämään. He eivät näytä lyhytkasvuisilta ihmisiltä, eivätkä lapsilta, mikä auttaa kuvittelemaan, että he ovat mieleltään aikuisia; joskin luonteeltaan mukavuudenhaluisia ja kenties jossain määrin yksinkertaisia.

Usein ajatellaan, että tarinan sankari on Frodo, joka uhrautuu vaarantamaan henkensä ja kärsimään, jotta Keskimaa pelastuisi Sauronin vallan alta. Frodohan kuitenkin epäonnistuu tehtävänsä viimeisillä millimetreillä, ja meinaa jo matkan varrella monessa kohdin luovuttaa tai jäädä tien varteen. Frodo ei olisi selvinnyt hommastaan yksin. Ei ilman saattuetta, ilman haltiaylimysten apua, ei ilman Samia, eikä myöskään ilman Klonkkua…

Sam joutuu Frodon mukaan Gandalfin käskystä; hän ei olisi vapaaehtoisesti halunnut poistua kotikonnuiltaan. Hän kuitenkin seuraa ja palvelee isäntäänsä uskollisesti ja antaumuksella; ei pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan ennen kaikkea kiintymyksestä. Samin uskollinen tuki Frodolle nousee jopa merkittävämmäksi sankariteoksi kuin Frodon itsensä ponnistelut. Ja Samin nöyrä luonne antaa hänelle enemmän voimaa vastustaa Sauronin sormuksen pahaa vaikutusta. Samkaan ei kuitenkaan pysty estämään sitä, että Frodo viime hetkellä antautuu sormuksen vallalle ja pujottaa Sauronin sormuksen sormeensa. Tässä tilanteessa, jossa Sam todennäköisesti kokee täydellistä avuttomuutta ja pettymystä, ilmaantuu Klonkku, joka tahtoo riippuvuudenkohteensa takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ja ellei Klonkku saisi sormusta Frodolta, tarinan loppu olisi tietysti toisenlainen. Klonkun surkuteltavan elämän päättyminen on traagista, vaikkei hän uhrautunutkaan vapaaehtoisesti, eikä todellakaan aikonut tuhota sormusta tai tehdä muutakaan epäitsekästä. Frodo uhraa tehtävänsä takia suuren osan elämästään, mutta saa palkinnokseen pääsyn ”Länteen”.

Samia voisi siis pitää tarinan varsinaisena sankarina, koska hän yrittää viime hetkeen saakka täyttää tehtävänsä, eikä missään vaiheessa ”lankea” pahan valtaan. (Tolkien on itse sanonut, että Sam on tarinan pääsankari, esim. Stratford Caldecottin kirjassa ”The Power of the Ring”.) Mutta sormuksen tuhoaminen jäi Samin ponnisteluista huolimatta lopulta Klonkun varaan, eikä se ollut ihmisten, hobittien, kääpiöitten tai haltioittenkaan vallassa. Toisaalta, jos Legolas ei olisi tehnyt sitä ja tätä, tai Aragorn siten ja täten, jne. homma olisi voinut mennä pieleen aiemminkin. Tapahtumien sarja ja verkko oli alkanut jo aikoja sitten, ilman että kukaan elävä olisi voinut pysyä siinä kärryillä. Säälintunne pidätteli Bilboa olemaan surmaamatta Klonkkua vuosikymmeniä aiemmin, ja sillä oli kauaskantoinen merkitys. Eli, mikä, tai tarkkaan ottaen, kuka olikaan kaiken takana ja johdatti tapahtumia? Illuvatar. (Eli Luoja.)

Mitä tästä ehkä voisi soveltaa omaan ajatteluunsa ja tähän todellisuuteen, jossa elämme? Maailmojen kohtalo ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen varassa, mutta jokaisella on roolinsa ja merkityksensä. Jokaisen osa on tärkeä. Eckhart Tollen sanoin:

”You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”