Kuka olen? Identiteettimme ydin

Tässä elämässä ei tarvitse tulla valmiiksi. Maanpäällinen
elämä on jonkinlaista toukkavaihetta, jonka jälkeen olemme
tovin koteloituneita, mutta lopulta kotelosta kuoriutuu
perhonen...

Kuka luulet olevasi, ja mitä luulet tekeväsi?

Nämä kysymykset erilaisina muunnelmina tulevat vastaan, kun elämme ihmisinä toisten ihmisten yhteisöissä. Ne haastavat ja loukkaavat. Meitä vaaditaan nimeämään itsemme, määrittelemään itsemme suhteessa toisiin, nimeämään roolimme yhteisössä, selittämään taustamme ja sukumme, sukupuolemme, uskontomme…

Niinpä me lausumme nimemme kuin opetettu koira; selitämme ammattimme, syntymäpaikkakuntamme, ikämme ja lukuisia muita tyhjänpäiväisiä tietoja itsestämme, kun yritämme tyydyttää toisen ja itsemme tarpeen määritellä, keitä olemme. Minä olen nainen tai mies nimeltä se ja se, ja olen ammatiltani se ja se, ja iältäni niin ja niin paljon, ja minulla on tai ei ole lapsia, asun siellä tai täällä ja niin edelleen. Ja mistä tykkään? Sosiaaliset säännöt vaativat luettelemaan hirvittävä litanian asioita, joista pidän, ja joita harrastan. Kaikki tämä vain siksi, jotta voisin kertoa toisille ihmisille, kuka olevinaan olen.

Entä sitten se, mitä luulen tekeväni? Minun on kirjoitettava ansioluettelo, jolla voin esittää kaikki ne hienot saavutukset yhteiskunnassa, joita olen tehnyt aiemmin. Minun on luvattava olla kiinnostunut ja paneutunut siihen ja siihen asiaan. Minulla täytyy olla jotakin sanottavaa siitä, mitä osaan tehdä; millaisia asioita suoritan leipätyökseni, ja mitä teen niin kutsutulla vapaa-ajallani. Minun on siis tehtävä asioita ja suoritettava suoritteita, jotta voin vastata noihin kysymyksiin; kuka olen ja mitä teen?

Miksi ihmiset haluavat tietää, kuka olen, ja mitä teen? Tarkoitus on testata, kuulunko heidän porukkaansa vai en. Jos sanon olevani anarkisti, joka pyrkii romuttamaan heidän turvallisena pitämänsä yhteiskunnan, he eivät ota minua porukkaansa. Jos sanon, että olen sen ja sen alan ammattilainen ja pystyn tekemään sitä sun tuota yhteisön hyväksi, olen ok. Minut otetaan ihmisyhteisön jäseneksi. Mutta, kuka on alun perin määritellyt, että ihminen on olemassa vain ollakseen ihmisyhteisön jäsen, osa yhteiskuntaa? Eikö ihmisellä ole lupa olla olemassa vaikkapa villieläimenä, jolla ei ole nimeä, sukutaulua eikä yleishyödyllistä ammattia? Ketä varten meidän siis pitää määritellä, keitä olemme ja mitä teemme?

Ihmiset asettavat itselleen ja toisilleen paineita olla enemmän kuin vain olento, joka on ihmeellisesti syntynyt tähän maailmaan. Yksinkertaisimmillaan voisin vastata kysymyksiinne siitä, kuka olen ja mitä teen: ”Minä olen olento, joka olen.”

Olen olemassa, ja tällä hetkellä elossa. Ja siinä kaikki! Jos et halua minun olevan olemassa, haluat kai, että katoan jonnekin, mutta olen silti olemassa, vaikka kuolen, kuten kivikin. Mutta nyt juuri olen elossa, ja se on ihme. Kysy siis uudelleen, kuka olen ja mitä luulen tekeväni. Vastaan uudelleen: ”Minä olen olento, joka olen.” Mikä voisi olla enemmän totta? Olen joku, joka on olemassa, ja tiedän sen siitä, että tunnen olevani elossa, ja pystyn tarkkailemaan omia ajatuksiani, omaa mieltäni, joka tälläkin hetkellä höpisee omia juttujaan ja häiritsee kirjoittamistani. Olen olemassa ja olen elossa. Haluatko päästä minusta eroon? Olenko mielestäsi turha olio, joka ei saisi olla olemassa, tai varsinkaan elossa, ellen tee mitään, mitä sinä pidät hyödyllisenä, tai mitään, mikä sinua kiinnostaa?

Mitä merkitystä on sillä, että kerrot toiselle ihmiselle nimesi ja ammattisi ja harrastuksesi ja mieltymyksesi? Noitten asioitten takiako hänen pitää olla sinulle ystävällinen ja antaa sinun olla olemassa? Miksi meidän on tiedettävä ihmisestä kymmeniä ja satoja epäoleellisia asioita? Eikö riitä, että tunnemme ja tunnustamme hänen olemassaolonsa?

Ihmisessä, sellaisena kuin ”ihminen” tavallisesti käsitetään, on monta puolta, tai kerrosta, miten asiaa nyt haluaakaan analysoida tai kuvata. On olemassa se persoona ja identiteetti, jonka muodostamme ja kehitämme muita ihmisiä varten, pärjätäksemme yhteisössä yhteisön pelisäännöillä ja kilpaillessamme erilaisista hyödykkeistä. Se on kaikista pinnallisin osa meidän ”olemustamme”, ja pakostakin valheellinen, koska se ei kerro meistä kaikkea, se peittää hyvin paljon, ja voi jopa näyttäytyä täysin päinvastaisena todellisuuteen nähden.

Pinnallisen olemuksemme voi ajatella olevan jonkinlainen suojakuori, jonka tarkoitus on peittää kaikki se, mitä emme halua itse nähdä, tai ainakaan näyttää muille ihmisille. Jos samastumme tähän suojakuoreemme, eli luulemme oikeasti olevamme sellaisia, olemme sokeita hölmöjä. Emme ymmärrä, että joudumme alituiseen pelkäämään, että tuo kuori poksahtaa tai romahtaa, ja kadotamme sen, mitä luulemme itseksemme. Identiteetin äkkinäinen menetys on psyykkinen kriisi, jopa shokeeraava kokemus. Mutta todellisuudessa on hyvä, että teennäinen ja valheellinen kuori murentuu. Emme oikeasti tarvitse sitä, koska jossakin syvällä olemme täydellisiä, eikä meillä ole mitään hävettävää.

Meissä on kurja ja likainen kerros tai puoli, jota emme välttämättä halua näyttää ainakaan kaikille muille ihmisille, vaikka sen itse tunnistaisimme ja kokisimme. Se on täynnä kärsimystä, ja siksi se on usein joko masentunut, surkea, marttyyrimainen tai vihamielinen. Jos samastumme siihen, aiheutamme paljon pahaa itsellemme, toisille tai sekä että, ja olemme kurjia, sairaita tai ”pahoja”. Saatamme kieltää likaisen ja kärsivän puolemme ja pelätä sen hyökkäyksiä. Toisaalta saatamme elää sen vallassa, marttyyreina, emmekä tietenkään voi olla onnellisia. Emme vain voi, jos luulemme oikeasti olevamme se sontakasa, jonka elämä vain on niin kurjaa, ja jolle kaikki muukin ympärillä on pelkkää kärsimystä ja saastaa.

No, nuo kaksi edellä kuvattua ”persoonan puolta” eivät onneksi ole oikeita olentoja. Ne ovat harhaa, valheellisia identiteettejämme. Toinen on siloteltu ja kiillotettu, koristeltu erilaisilla luetteloilla siitä, millaisia olemme, mitä osaamme, mitä olemme suorittaneet ja mistä olemme kiinnostuneita. Voimme esittää melkein millaista tahansa tyyppiä, jos meitä huvittaa, ja yrittää samastua tähän luomukseemme. Samalla saatamme torjua itsestämme huonoina ja pahoina pitämiämme piirteitä. Tai emme halua kertoa, että itse asiassa kärsimme, kovastikin, ja olemme epäonnistuneita surkimuksia. Mutta toisaalta, hetkittäin, tai joittenkin kohdalla suuren osan ajasta olemme surkeita ja kamalia, eikä meissä ole mitään hyvää, ja joutaisimme kuolla. Tämäkin on valhetta, väärinkäsitystä.

Emme ole oikeasti kiilloteltu suojakuori, emme myöskään kuonakerros sen alla. Kumpaankaan näistä meidän ei tarvitse eikä kannata samastua. Meidän ei tarvitse esittää parempaa kuin olemme, koska syvimmällä tasolla olemme täydellisiä, ja siinäkin muodossa, jollaiseksi synnyimme ihmisen ruumiissa, me vain olemme jotakin, ilman omaa ansiotamme tai syytämme. Eikä meidän tarvitse surkutella itseämme, koska vaikka luulemme olevamme kurjia ja onnettomia, me olemme itse asiassa onnekkaita, kun ylipäätään olemme olemassa. Me olemme ihmeitä, me olemme selviytyneet elossa, me olemme valikoituneet mielettömästä määrästä sukusoluja, ja olemme siksi olemassa ja elossa.

On olemassa sellainen puoli persoonaamme, jota voimme ehkä arvioida ja kuvailla erilaisten määritelmien avulla, kuten temperamenttipiirteitten ja muitten ominaisuuksien mukaan. Voimme siis kuvailla persoonallisuuttamme ja selittää joillakin termeillä, millaisia me olemme esimerkiksi muihin ihmisiin verrattuna. Voimme ikään kuin muodostaa kuvan ja selostuksen siitä, millaisia olemme ruumiillisesti ja luonteenpiirteiltämme ja taipumuksiltamme. Voimme myös analysoida, millaiset elämänkokemukset ovat kenties aiheuttaneet meillä minkäkin tapaisia toiminta- ja reaktiotapoja. Tämä on perinteistä psykologiaa. Opettelemme tuntemaan ”itseämme” tällä tavoin ja ymmärtämään joitakin tekemisiämme, mikä auttaa toisinaan olemaan itseä kohtaan lempeämpi. Samalla tavoin voimme pyrkiä ymmärtämään toisia ihmisiä. Tällainen itsetutkiskelu voi olla hyödyllistä, samalla tavoin kuin on hyödyllistä käyttää järkeä siinä, miten saa ruokaa hankituksi, jos haluaa pysyä elossa. Järjenkäyttö ei kuitenkaan tee ketään onnelliseksi, eikä psykologinen itsetuntemus anna kokemusta siitä, että on olemassa ja elossa.

Voimme siis järjellä määritellä erilaisia ominaisuuksia itsestämme ja ymmärtää teoreettisesti, miksi se tai tuo aiheuttaa meissä sitä tai tätä. Mutta viime kädessä, vaikka sinä tietäisit, miten joku sähkölaite toimii kaikkine piuhoineen ja mekaanisine osineen, ei se auta, ellei sinulla ole sähkövirtaa! Tietoisuus, joka leviää kaikkeen mikä sinussa on ja mitä sinussa tapahtuu, on se energia, joka muuttaa asioita. Käytännön olosuhteet eivät muutu ”itsestään”. Ihminen voi tietää, mikä on pielessä, muttei saa tehdyksi asialle mitään. Energia puuttuu. Mutta sitä on olemassa ja käytettävissä rajattomasti; et vain ole vielä tiedostanut sitä! Kehotietoisuus on avainsana, joka saa – aivan tieteellisestäkin näkökulmasta – energian kiertämään kehossasi, solusi aktivoitumaan, jolloin voit jopa tuntea, miten ikään kuin heräät uudenlaiseen tietoisuuteen.

Kuka siis olen, tai kuka sinä olet, ellet ole se ulkokuori, jota esität, ja jonka mukaan määrität itsesi ja roolisi ihmisten keskellä? Kuka olet, ellet ole se kurja matonen, joka ei koe ansaitsevansa elää, ja ellet ole myöskään psykologinen määritelmä persoonastasi?

Pysähdy hetkeksi kokemaan itsesi; koe kehosi ja elämä kehossasi. Tunnista, millaisia ajatuksia mielessäsi pyörii. Tiedosta, millaisia tunteita sinussa herää. Mitä näet, mitä ääniä kuulet? Mitä tunnet käsilläsi, vartalollasi? Mitä koet juuri nyt? Jos koet jotakin, tiedät olevasi elossa ja tiedät olevasi olemassa. Lisäksi, huomaat ehkä, että voit tarkkailla, mitä ajattelet. Voit juuri nyt poimia mielestäsi yhden ajatuksen ja kirjoittaa sen paperille. ”Minulla on ajatus, että tämä kaikki on kummallista. Minulla on ajatus, että olen löytämässä itseni. Minulla on tunne, että tämä on totta; olen elossa, ja olen olemassa…”

Sinä olet se, joka olet juuri nyt; se, joka kokee elämän, tuntee, näkee, kuulee, joka tiedostaa, mitä ajattelet. Et ole ajatuksia täynnä oleva mieli, tai tunteitten vallassa oleva epämääräinen kehomieli. Olet se, joka huomaa tämän kaiken ja voi tarkkailla sitä, kauempaa, jopa tyynenä. Sinussa ja mielessäsi tapahtuu asioita, mutta voit itse pysyä niitten ulkopuolella. Se olet sinä. Minä olen se, joka juuri nyt olen ja tunnen olemassaoloni ja sen, että olen elossa. Miksi minun pitäisi olla jotakin muuta?


PS: Lue myös ”Apua itsetunto-ongelmiin”