Ahneudella on ainakin jonkinlainen loppu

Tunnelmakuva tältä syksyltä

Olipa kerran vuosi 2020, jota leimasi monessa mielessä yksi ihmiskuntaan vaikuttava tekijä ylitse muiden. Jääköön se nyt nimeltä mainitsematta, kun alan olla kyllästynyt koko sanaan. En ole aktiivisesti seurannut ihmisten nettikeskusteluja aiheesta, mutta olen lukenut aiheeseen liittyviä uutisia sen verran, että tiedän missä mennään. Uutisia olen yleensäkin seurannut tänä vuonna hieman enemmän kuin aiemmin, etten muutu aivan kuu-ukoksi suhteessa maapallon ihmiskulttuurin menoon ja toimi ymmärtämättömyyttäni liian oudoksuttavasti ja suosituksia rikkoen. Olisihan tänä vuonna ollut närkästyttävää olla tyystin tietämätön siitä, että avomielinen aivastelu toisen ihmisen nenän edessä on suorastaan törkeää; joissakin paikoissa jopa laitonta.

Ilmastonmuutos ja ihmisolentojen suhtautuminen siihen on kiinnostanut sen verran, että haluan huomata, tapahtuuko mitään järjellistä kohennusta tilanteeseen vai ei. Jossain määrin toiveikkuutta herättävää havahtumista näyttääkin tapahtuneen tämän vuoden aikana. Luonto-ohjelmissakin on alkanut tulla yhä enemmän valistusta aiheesta, ja myös sitä viestiä, että kuvataanpa nyt näitä elikoita ihan kunnolla, koska niitä ei ehkä enää muutamien vuosien päästä ole olemassakaan; kiitos meidän kuningaslajimme ymmärtämättömyyden tai piittaamattomuuden! Onko ihminen ansainnut päähänsä luomakunnan kruunun? Huono hallitsija ajaa vain omia intressejään ja tulee jossakin vaiheessa huomaamaan, että valta-asema onkin uhattuna, kun alamaisten kärsimys riipii jo kynnystä. Luomakunta on nyt tarrannut kiinni tähän kädelliseen hallitsijaansa ihan kunnolla ja toden totta ravistelee ihmislajia niin että kruunu heiluu kovakalloisessa päässä…

Niin, ehkäpä tämä yksi nimeltä mainitsematon tauti on herätellyt ihmisiä siihen, että ahneudella on paskainen loppu, kuten tiedämme arkisemmistakin asioista oppineina. Esimerkkejä on varmasti lukuisia kunkin elämässä. Tahtoipa muun muassa eräs ihminen tehdä kaksinkertaisen annoksen kakkutaikinaa ja käytti siihen vanhaa, muovista, kahvallista leivontakulhoa. Mutta kahvapa katkesikin epätavallisen painavan taikina-annoksen takia, ja suurin osa taikinasta levisi lattialle, eikä kelvannut enää vuokaan pantavaksi, koska lattialla oli niitä tavanomaisia muruja, roskia, hiekanjyviä ja pölykoiriakin, jollaisia joissakin taloissa esiintyy, ellei asukas ole erityisen iloisesti päivittäin siivoavaa ihmistyyppiä. Tällaistakin kamaluutta tapahtui jo vuosikausia sitten, eikä ihminen ottanut vieläkään opikseen, vaikka naureskelikin muistaessaan, millainen loppu ahneutta seuraa. Se on niin kovin inhimillistä haluta jotakin kerrankin tarpeeksi, varmistellen, ettei se lopu kesken. Mutta missä vaiheessa omat tarpeet muuttuvat toisten riistämiseksi?

Joillakuilla saattaa olla vielä suureellisempiakin hankkeita kuin iso kakkutaikina. Katsoin eilen dokumenttia kuninkaasta, joka rakennutti itseään varten ja omaksi huvikseen linnoja, joitten ihmettelystä nykyään sitten rahastetaan turisteja; paitsi tuskin juuri tällä hetkellä, mutta ainakin ennen kuin alettiin rajoittaa noita turistien menemisiä. Tuolla 1800-luvun loppupuolella eläneellä kuninkaalla oli visioita ja ideoita, ja tietynlainen taiteellinen maku, ja voisihan sitä ajatella, että hänen teettämänsä luomukset ovat jonkinlaisia erityisen mahtipontisia taideteoksia, lähinnä henkilökohtaisen innostuksen synnyttämiä, mutta laajuudessaan ahneutta ilmentäviä. Mutta tuossa tapauksessa ihmispolon oman eskapistisen vision toteuttaminen tuotti toisille vuosikausien kärsimystä ja ahdinkoa. Olisihan tuo ihminen voinut tyytyä pienoismalleihin. Ehkä hänellä olisi voinut olla hyvin varusteltu leikkihuone noihin luoviin projekteihinsa, ja hän olisi voinut siellä pakoilla hallinnollisia velvollisuuksiaan ja muitten ihmisten seuraa, haaveillen joutsenritareista pienoismalliensa keskellä. Mutta ehkei hänellä ollut tarpeeksi eläväinen mielikuvitus, koska haaveet täytyi konkretisoida niin pitkälle, että siihen meni rahaa ja toistenkin ihmisten henkisiä voimavaroja. No, ahneudella oli hänenkin tapauksessaan kurja loppu. Mieheltä meni terveen ihmisen maine, status, vapaus ja lopulta henki.

Tämä tarina liittyy ehkä jollain tapaa myös toiseen uutisaiheeseen, jota jossain määrin seurasin. Ahneuden motivoimana menestyneille ihmisille ei näytä käyvän kovin hyvin, sitten loppujen lopuksi, vaikka joku saisikin käyskennellä yli-itsevarmassa kuplassaan elitistisillä golfkentillä ja herättäisi palvontaa suurissa väkijoukoissa. Surullistahan tosin sellainenkin ihmisen höppänyys on. Ahneuden takana on usein täyttymättömiä perustarpeita (ellei kyse ole psykopaatista). Surullista, mutta usein myös erittäin haitallista koko luomakunnalle, jos kyseisellä reppanalla on erityisen laajasti vaikutusvaltaa. Siksipä sitä toivoisi, että kaikille vaikutusvaltaisillekin mielensä vankina nuokkuville ihmisolennoille kävisi loppujen lopuksi hyvin, etteivät he enää jatkaisi kärsimyksen tuottamista toisille hakiessaan itselleen sitä hyvää, mitä luulevat tarvitsevansa.

Ajattelin julkaista tässä yhden tarinan kokoelmasta ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoita”, koska se tuntuu nyt liittyvän ainakin väljästi tähän lonkalta lähteneeseen sepustukseen. Samalla toivon hyvää kaikille luomakuntalaisille, Joulurauhan muodossa. Tänä aikana on toivottavasti helpompi muistaa, että rakkaus on se, joka rakentaa uudelleen, vaikka jotakin olisi ehkä mennyt rikki ihmisten sinne tänne töytäillessä ja tapellessa kaikesta siitä, mitä ovat luulleet haluavansa.

TYÖLÄINEN JA KUNINGAS

Olipa kerran nuorukainen, jonka oli aika lähteä kotoaan ja etsiä jotakin työtä itselleen. Hän osasi kyllä monenmoista, ja päätyi työhön suuren kuninkaan palvelukseen. Siellä hänet laitettiin työhön, jonka hän jotenkuten hallitsi, siinä missä muutkin samanlaista työtä tekevät. Mutta työpäivät olivat pitkiä, ja jos hän yritti tehdä pelkästään sitä mitä toisetkin, hän pitkästyi. Toisinaan hän hermostui liiaksi toisten aiheuttamasta häiriöstä tai virheistä, tai unohtui itse ajatuksiinsa ja teki liikaa virheitä. Hänen oli nukuttava samassa tuvassa kuin muutkin työläiset, ja hän tunsi unissaankin näitten läsnäolon, ja melkeinpä kuuli päässään näitten ajatuksetkin. Hän olisi halunnut olla omissa ajatuksissaan, tai pohdiskella asioita rauhassa, ja muitten työntekijöitten jatkuva seura teki hänestä ärtyisän. Hän näki myös, miten monet muutkin kärsivät samoista asioista kuin hänkin. Ja hän näki, millaista tuhoa ahne kuningas aiheutti valtakunnassaan, kun hovin ylläpitämiseksi tarvittiin aina vain enemmän viljelystilaa; aina vain enemmän lihaa, puutavaraa, malmia, turkiksia ja orjatyövoimaa.

  Eräänä päivänä nuorukainen tunsi saaneensa tarpeekseen ja alkoi ilkkua kuningasta kuin parempikin narri. Se huvitti osaa työntekijöistä, mutta kun päällysmies huomasi heidän naurunsa syyn, he saivat muutaman vitsaniskun varoitukseksi. Seuraavasta kerrasta menisi työpaikka ja joutuisi kerjuulle. Nuorukainen otti opikseen, mutta katkeruus kyti hänessä yhä. Hän ehdotti muutamalle työtoverilleen, että he kirjoittaisivat kuninkaalle kirjeen, jossa varoittaisivat tämän toimista, jotka veisivät valtakunnan perikatoon. Koska hän sattui olemaan ainoa, joka oli saanut perheessään kirjoittamisopetusta, hän joutui tuon kirjeen laatimaan.

  Kuningas sai kirjeen, eikä lähettäjää tunnistettu. Mutta kuningas ei pitänyt kirjelmää arvossa sen enempää kuin niitäkään kirjeitä, joita oli saanut naapurivaltakunnista. Kirje päätyi uuniin, eikä mikään muuttunut tuon kuninkaan hovissa eikä läänityksillä. Viljelysala laajeni entisestään, kukkaniityt ja metsät katosivat, eläimet vähenivät; jäljelle jäi vain rottia ja kissoja.

  Nuorukainen pettyi yrityksiinsä lopullisesti, pyysi viimeisen palkkansa, kasasi vähäiset tavaransa, ja jätti työnsä. Hän vaelsi niin kauas kuninkaan läänityksiltä, ettei kuullut enää valitusta eikä toisten ajatuksia. Hän näki metsän ja vuoret ja joet ympärillään, ja eläimiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän puhui eläimille, koska nämä kuuntelivat häntä. Hän puhui puille ja muille kasveille; hän puhui kiville ja koskille, tuulelle ja kaikelle, mitä näki taivaalla. Hän puhui, eikä kukaan väittänyt hänelle vastaan.

  Lopulta kaiken tuon olemassa olevan Luoja vastasi hänelle ja antoi hänelle tehtävän. Hänen oli mentävä takaisin ahneen kuninkaan valtakuntaan ja puhuttava kuninkaalle. Aikuiseksi varttunut mies meni suoraan kuninkaan puheille rääsyissään ja likaisena, nälkäisenä ja janoisena. Kuninkaan silmissä hän oli kerjäläinen, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun hänet jo otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muitten röyhkeitten kerjäläisten joukkoon, tekemään pakkotyötä kuninkaan väelle. Samalla häneltä otettiin hänen vaatimaton omaisuutensa, kuten kirjoitustarvikkeet.

  Vankityrmässä ja pakkotyötä tehdessään hän alkoi puhua asiaansa muille vangeille ja vanginvartijoille. Kun kuningas sai kuulla hänen puheistaan, häneltä katkaistiin kieli. Hän yritti hyräillä muistuttaakseen aiemmista puheistaan, mutta hänet lyötiin hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen, ja lopulta hänet uhattiin hirttää, ellei hän alistuisi ja olisi hiljaa kuin hiiri. Ja samassa kaikki kuninkaanlinnan hiiret alkoivat vikistä yhtä aikaa, ja siitä lähtevä kitinä oli niin hirvittävä, ettei kuningaskaan saanut unta. Linnan palvelusväki yritti turhaan etsiä ja vaimentaa kaikki hiiret, mutta ne jatkoivat kitinäänsä koloissaan ja raoissaan, niin että linnan asukkaat alkoivat kiristellä hampaitaan ja raivota toisilleenkin.

  Ja silloin Kaikkeuden Luoja antoi käskynsä ja nostatti tuulen, joka puhalsi kuninkaanlinnan ylitse. Tuulen mukana tuli tauti, joka vei vuoteeseen osan hoviväestä ja tappoi joitakuita. Sitten tuli rankkasade, joka pilasi suuren osan kuninkaanlinnan läänitysten sadosta. Tuli parvittain lintuja syömään kuninkaan parhaat marjaviljelykset, ja ne raakkuivat ja raakkuivat ikään kuin varoituksena tulevista koettelemuksista. Tuli kaikenlaisia maassa ryömiviä syömään senkin, mitä jäi linnuilta. Tuli isoja petoja kiertelemään kuninkaanlinnan ympärille, niin ettei kuningas uskaltanut päästää väkeään ulos linnasta. Hän lähetti metsästäjiä petoja pyytämään, mutta nämä katosivat niille teilleen. Kauempana kuninkaanlinnasta, köyhemmillä läänityksillä, oli rauhallista. Palkolliset saivat yhä syötävänsä, mutta kuninkaanlinnan varastoihin ei kertynyt mitään. Väki alkoi puhua, että kuningas oli tainnut saada palkan ahneudestaan, kun luonnon väki oli kääntynyt häntä vastaan.

  Kuningas suuttui ja varustautui sotaan. Hän kokosi sotaväkensä leiriin linnansa ympärille ja kysyi tietäjiltään neuvoa, minne suuntaan iskeä tuota hänelle tuntematonta vihollista vastaan, joka yllytti hänen kansaansa häntä vastaan. Yksi tietäjistä sanoi länteen, toinen itään. Kolmas sanoi pohjoiseen, neljäs etelään. Kuningas päätti määrätä lisää väkeä sotilaiksi, että joukot riittäisivät kaiken varalta neljälle suunnalle. Mutta silloin tuli maanjäristys, joka sorrutti osan kuninkaanlinnan muuria, ja tuli pyörremyrsky, joka lennätti taivaan tuuliin kuninkaan sotajoukkojen teltat ja varusteet.

  Muuri oli sortunut myös vankityrmien kohdalta, ja kuninkaan vangitsema mies oli päässyt vapaaksi kopistaan ja kahleistaan. Hän asteli kohti kuningasta, joka seisoi järkyttyneenä osittain sortuneen linnansa edustalla, katsellen maahan lyötyä armeijaansa. Osa väestä oli paennut kauhuissaan hänen luotaan, ja kuninkaan asunto oli romahtanut. Kuningas tunnisti nyt tuon miehen, jota oli pitänyt tavallisena kerjäläisenä ja toimittanut vankilaan.

  ”Sinäkö tämän minulle järjestit, vai kuka?” hän kysyi. Mies näytti hänelle katkaistua kieltään ja osoitti sitten sormellaan kuningasta itseään. Kuningas vajosi maahan kauhuissaan. Mies meni hänen luokseen, kumartui, ojensi kätensä ja veti hänet ylös. Hän lähti taluttamaan kuningasta kohti paikkaa, josta oli tullut. Hän meni sinne, missä oli itse puhunut eläimille ja puille ja sille kaikelle, mitä on olemassa. Nyt hän ei voinut enää puhua, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa. Kuningas sen sijaan puhui, ja luomakunta kuunteli häntä ja vastasi hänelle sillä tavoin kuin hän puheittensa perusteella ansaitsi.

Lainattu omasta teoksesta, T. H. Hukka: "Ohdakemaan vaeltajien tarinoita" (2020)

Kohtaaminen muurahaisen kanssa

Akka-Kolilta usvaisen viileänä lokakuisena aamupäivänä.

Tapasin Akka-Kolilla muurahaisen. Sen ilmestyminen siihen istuma-alustani viereen ei ollut kovin todennäköistä ottaen huomioon vallitsevan ilman lämpötilan ja sen, ettei aivan lähettyvillä näkynyt muurahaisten reittejä tai pesää. Mutta kun se kerta oli siinä, ensimmäinen ajatukseni oli, että montakohan sen lajitoveria olinkaan saattanut litistää istuma-alustani alle, kiven pintaa vasten. Näennäisen harmiton aikeeni istahtaa nauttimaan evääni purevalta tuulelta suojaavan kallioseinämän viereen saattoikin haitata muita olevaisia, kenties maksaa jonkun hengenkin.

Mitäpä yhdestä muurahaisesta, saattaa joku ajatella. Talsimmehan sellaisten päälle yhtenään, jos ylipäätään missään metsäpoluilla liikumme! Onko yhdellä muurahaisella merkitystä maailmankaikkeudessa, jos itsellämmekään? Onko joku tietty muurahainen sen joutavampi kuin pyörän alle jäänyt sammakko, tai pikkulintu, joka murskautuu ikkunalasiin? Voisiko olevaisten merkityksellisyyttä laittaa tärkeysjärjestykseen?

Vuorovaikutuksessamme luonnon kanssa punnitaan asenteemme muihin olevaisiin. Ihminen, "luomakunnan kruunu”, on riippuvainen muista eliöistä, mutta käyttäytyy usein kuin koko maailman omistaja, tai egoistinen jättiläinen, joka talloo alleen muurahaisia isompiakin olentoja päättömässä töytäilyssään virvatulien perässä.

Luomakunnan kruunupään asenne muita olevaisia kohtaan on siis usein kovin ylimielinen; aivan kuin kaikki olisi olemassa vain häntä varten, ja hänellä olisi täten oikeus määrätä, mikä ekosysteemissä on joutavaa tai jopa haitaksi. Tämä kruunupää on kuitenkin jo kauan sahannut oksaa, jolla istuu. Nyt, kun hän on ehkä tajunnut, mitä on sahaamassa, eletään ratkaisevia aikoja. Oksa on jo alkanut taittua, ja kohtapa hölmö sahaaja tipahtaa himoitsemansa oksanpätkän kanssa. Olisiko vahinko vielä estettävissä, tai vauriot korjattavissa? Vai ummistammeko silmämme siltä, mitä tapahtuu edessämme, ja jatkamme sahaamista kuin viimeistä päivää; paniikissa, juuttuen toistamaan sitä mitä parhaiten osaamme, eli juoksemaan oravanpyörissämme, joitten pyörimisliike näyttää liian usein saavan ympäristössään tuhoa aikaan.

Jonkun oravanpyörä on kuin niittokone, joka leikkaa laikkuja maailman keuhkoihin. Joku on kuin öljypumppu, joka pumppaa maaöljyvarat tyhjiksi; joku taas härveli, joka lennättää muoviroskaa valtameriin. Meidän rakkaat oravanpyörämme saattavat antaa systeemille sen energian, joka syö eliökuntaa ja luonnonvarojamme. Ja miksi oikeastaan juoksemme noissa kirotuissa häkkyröissämme? Siksi, että meillä on harhakäsitys siitä, että onni on jossakin askelten päässä, eikä koskaan tässä ja nyt.

Kolin päällä elävään muurahaiseen palatakseni, tuo kohtaamani otus heilutteli tuntosarviaan ja haroi niitä etummaisilla jalkapareillaan. Ehkä se yritti saada aikaan äänivärähtelyä viestiksi muille kaltaisilleen siitä, että sen kulkureitillä on sattunut jotakin ennakoimatonta ja laajasti vaikuttavaa: siis, minä ja luonnoton istuma-alustani. Tai sitten se yritti viestiä minulle jotakin, enkä tietenkään tajunnut sen viestiä; tai ehkä se vain yritti saada minusta jonkinlaisen käsityksen tuntosarviensa avulla. Joka tapauksessa minä olin tunkeilija sen reviirillä. Kaikki tuossa paikassa vierailevat ihmiset ovat tunkeilijoita monien elämänmuotojen kodeissa. Itselleen elämyksiä hakiessaan he tulevat, menevät ja jättävät jälkensä lukemattomien pikkuolentojen maailmaan.

Puoliääneen pyysin muurahaiselta anteeksi sitä, että olin sattunut sen kulkureitille, ja mielessäni toivoin, etten olisi litistänyt yhtään sen kavereita. Mietin, olisinko voinut auttaa tuon pienen olennon jonnekin siitä istumapaikkani vierestä, mutta tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, minne se haluaisi mennä. Enhän halunnut siirtää sitä tuhansien muurahaisenaskelten päähän sen reitiltä. Minun oli katseltava sitä siinä niin kauan, että se siirtyi loitommalle, omasta halustaan. Ellen olisi nähnyt, minne se meni, olisin saattanut ruhjoa sen vahingossa, kun muutin asentoani. No, kenties pääni on pehmennyt, kun puhun ötököille, mutta mieluummin puhun niille kuin viskon ne tieltäni piittaamatta siitä, murskaanko ne vai en.

Tuolla reissulla tapasin siis vain yhden muurahaisen, mutta ihmisiä näkyi huomattavasti useampia, mikä häiritsi luontokokemustani. Kolilla on kyllä edelleen kaunista ja koskematonta luontoa, mutta liian paljon ihmisiä ja ihmisen rakentamia elementtejä uhkaa turmella paikan luonnollisen tunnelman. Pienetkin ihmisen jättämät jäljet muistuttavat minua siitä, miten ihminen on ottanut haltuunsa luonnon ja alkanut muovata sitä oman mielensä mukaiseksi. Monissa maapallon paikoissa luonto on kadonnut lähes kokonaan, ja tilalla on pelkkiä rakennuksia ja teknologiaa. Näissä ympäristöissä saattaa sitten asustella ihmisolentoja, jotka hekin vaikuttavat jotenkin luonnottomilta ja epäaidoilta, melkeinpä robottimaisilta; silmissään tyhjä katse, aivan kuin he koko ajan janoaisivat jotakin. Ehkä he ovat sisäisesti onnettomia, koska ovat kadottaneet kosketuksensa siihen, mikä saisi heidät tuntemaan olevansa osa jotakin autenttisempaa kuin ihmisen rakentama maailma suurellisine pyrkimyksineen.

Kun kohtasin tuon muurahaisen, ymmärsin, miten vähän ymmärrän siitä, minne kukakin olento on menossa. Ja ellei tiedä edes sitä, minne joku muurahainen mahtaa haluta, miten kukaan voisi tietää ihmistenkään aivoituksista; siitä, mitä he pohjimmiltaan haluavat? Tietävätkö he itsekään, minne ovat menossa, etenkin jos kulkevat suomut silmillä tai tyhjin katsein? Ihminen itse ehkä kuvittelee tietävänsä, mitä tarvitsee, mutta yleensä hän vain haluaa, eikä oikeasti tarvitse. Sitten kun hän saa sen, mitä on halunnut, hän haluaakin taas jotakin muuta, ja tuo aiempi haluamisen kohde onkin muuttunut turhanpäiväiseksi. Luontokin voi joutua näitten ihmiselle tyypillisten tyhjänpäiväisten haluamisten uhriksi.

Tavaroitten kuluttamiseen ja elämysten etsintään yllyttävä mainonta lietsoo näitä turhia materialistisia ”haluamisia” ja herättää ”valetarpeita”. Ihmisen perustarpeitten tyydyttämiseen riittäisi vähempikin materia, mutta ihmisparka on sekaisin ja sokeutunut tässä liian keinotekoiseksi kehittyneessä maailmassa! Onneton ihminen, jolla on henkisesti tyhjää, tuntee sisällään ammottavan kolon, ja yrittää naiivisti ja epätoivoisesti täyttää tuota tyhjyyttä materialla ja tunteisiin vaikuttavilla kokemuksilla. Kolo täyttyykin ehkä lyhyeksi hetkeksi; mutta se, mikä oli hetki sitten haluamisen kohde, onkin pian pelkkää jätettä. Ja sitten on taas nälkä ja jano, kaipuu ja ikävä, ja loputon ankeus, merkityksettömyys ja tyhjyys…

Jos sen sijaan ottaa vastaan jotakin elävää; jotakin, mikä kasvaa, kun siihen keskittyy, tuo henkinen ”kolo” täyttyy pysyvästi. Silloin ei enää janoa lisää ja uutta. Silloin on kylläinen ja saa levätä, olla rauhassa, ja nauttia olemassaolostaan.

Tällainen sisäinen prosessi uskoakseni pelastaisi tämän maailman, jossa elämme tällä pallolla. Tällainen muutos lopettaisi turhan kulutuksen ja kokemusten etsinnän, ainaisen ahneuden, kilpailun ja laajentumistarpeen. Se poistaisi myös ihmistä riivaavan kuolemanpelon, joka pakottaa ihmisen etsimään korvikkeita elämälle, jota hän ei itsessään tunne.

Pitkällä tähtäimellä tällainen sisäinen muutos on välttämätön luomakunnan pelastamiseksi. Elleivät riittävän monet ihmiset muutu sisäisesti, ihmiskunta tuhoaa eloonjäämisensä edellytykset lopullisesti. On myös tehtävä käytännössä se, mitä pystyy tekemään maapallon elinolosuhteitten pelastamiseksi. Ja näitä käytännön toimia tehostaa, kun sisäinen tahtotila on herännyt. Mutta tahtotilakaan ei herää, ellei tietoisuus herää. Olisi tarpeen avata silmät, lopettaa sahaaminen ja hivuttautua varovasti tukevaa runkoa kohti. No, ehkäpä joku toinen muurahainen tai mikrobi herättää taas jonkun tielleen osuneen.

Kenellä on oikeus olla oma itsensä? Introvertillakin?

Tämä kuva liittyy "Itsetunnon käsi"- harjoitukseen, ja tässä tekstissä on
käsittelyssä lähinnä tuo "pöllösormi", eli: "Minulla on oikeus olla oma itseni."

Olen aina ollut omalla reviirilläni viihtyvä ja perhekeskeinen olento, joten koronaepidemian tuomat matkailurajoitteet tai suositus välttää ihmisjoukkoja eivät ole merkittävästi vaikuttaneet elintapojani kurjistavasti. Jos jonnekin matkustaisin, paikka olisi kotimaassa, ja todennäköisesti matkan syynä olisi läheisen tapaaminen. Matkan varrella voisi käydä joissakin luontopaikoissa. Tai sitten saattaisin matkata johonkin erityiseen luontoympäristöön, mutten lentämällä. Syystä tai toisesta en lainkaan pidä turistikohteista. Matkailumainokset puistattavat minua. Vaikka pyrinkin olemaan ihmisiä kohtaan ystävällinen ”hukka”, en kaipaa läjäpäin ihmisiä pyörimään ympärilleni. Jos haluan aistia luontoympäristöä, vieraat ihmiset häiritsevät kokemustani lähes sietämättömästi. Jos taas haluan kokea taide-elämyksen, ihmisäänet ja toisten läheisyyden aistiminen rikkovat kokemusta ja ajatuksiani. Tuntuukin lähes mahdottomalta saada esteettisiä tai ylipäätään miellyttäviä kokemuksia paikoissa, joissa on liiaksi ihmisiä.

En tarkoita enkä halua tuottaa ihmisille mitään vahinkoa tai ikäviä tunteita, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihmisistä ”pitäminen” on toisinaan haastavaa. Joittenkin ihmisten käyttäytyminen on usein lähes sietämätöntä, vaikka yrittäisikin hyväksyä ihmisen sinänsä sellaisena kuin hän on. Ja olen itsekin vedonnut siihen, että saahan ihminen olla millainen on, vaikkakaan kukaan ei saa käyttäytyä millä tavoin tahansa, eikä tehdä mitä tahansa.

Tässä piilee väärinymmärryksen riski. Jos vedotaan väitteeseen, että ihmisellä on oikeus olla ”oma itsensä”, ja sillä varjolla käyttäydytään toisia kohtaan vaikkapa kusipäisesti, mennään harhateille. Jos joku ihminen olisi aidosti persoonaltaan ”kusipää”, ja käyttäytyisi sen mukaisesti vedoten oikeuteensa olla ”oma itsensä”, täytyisi hänen silti noudattaa lakia. Tässä vaiheessa on pakko toistaa jo todettu asia ja hieman täydentää sitä: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä siinä mielessä, mikä on hänessä aitoa ja muuttamatonta, kuten persoonallisuus, temperamentti ja muut seikat, joille hän ei suoranaisesti voi mitään. MUTTA, hän on silti vastuussa omasta käytöksestään ja toiminnastaan, ja velvollinen noudattamaan lakia ja kunnioittamaan myös toisten oikeutta olla omanlaisiaan.

Tuleeko siis ”kusipäillekin” antaa oikeus olla ”oma itsensä” ja toteuttaa ”kusipäisyyttään”, jos ”kusipäisyys” on osa heidän persoonallisuuttaan? Jos ihmisen persoonallisuus todella on sellainen, jollaiseen ”kusipäisyydellä” usein viitataan, kyse lienee vakavasta narsismista tai psykopatiasta, ja tämä poikkeus vahvistaa säännön. Ihmiset, joiden omatunto ei toimi ja joilla ei ole empatiakykyä, vaativat erilaista suhtautumista kuin tavalliset ihmiset, jotka paineen alla, suuttuneena tai muista tilapäisistä syistä toisinaan käyttäytyvät ”kusipäisesti”.

Jos siis ihmisen toiminta rikkoo muitten oikeuksia vastaan ja myös lakia ja eettisiä normeja, joita ihmiset keskimäärin yrittävät noudattaa, ja jos kyse tuntuu olevan pysyvästä, luonteenomaisesta, jopa synnynnäisestä käytöspiirteestä, ihmisen ei tietenkään voi antaa vapaasti ”ilmaista persoonaansa” ja ”olla oma itsensä”, jos se tarkoittaa pahan aiheuttamista toisille. Tämän totean selkeästi senkin takia, ettei esim. ”Itsetunnon käteen” liittyvien lauseitten varjolla luultaisi, että ihmisellä on oikeus tehdä mitä tahansa ”ollakseen oma itsensä”. Vaikka jossakin olisi olemassa ns. potentiaalinen ”hirviö”, eihän se tarkoita automaattisesti, että tämä ”hirviö” tekisi pahaa. Oleminen ei ole tekemistä. Tekeminen ei aina kuvaa olemista. Eli vaikka käyttäytyisin joka toinen päivä kusipäisesti, en välttämättä ole ”kusipää”. Vaikka toimisin välillä laiskasti, en ole ”laiska persoonallisuus”, ja niin edelleen.

Tämän selvennyksen jälkeen lienee kohtuullista todeta, etten pidä ”kusipäisistä ihmisistä”, mutta toivon heillekin sitä hyvää minkä uskon olevan hyvää muillekin, eli henkistä paranemista ja käyttäytymisen korjaantumista sellaiseksi, ettei se aiheuttaisi kenellekään enempää pahaa. Jos käytös ei muutu, on yhteiskunnan sitä rajoitettava. Eikä näistä ihmisistä tarvitse muittenkaan pitää, mutta silti voi kohdella ihmisarvoisesti. Henkilökohtaisesti en tosin pidä kaikista niistäkään ihmisistä, jotka käyttäytyvät vain toisinaan ”kusipäisesti”. Mutta vastenmielisyyden tunteeni voi johtua vaikkapa ihan vain siitä, että jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita joistakin tavallisista asioista, jotka itsellä tympivät tai tuntuvat moraalisesti kyseenalaisilta, ja siitä syntyy aversion tunnetta. Yleensä kuitenkin erilaisistakin ihmisistä löytyy jotakin, josta on samaa mieltä, tai jokin mielekäs yhteisymmärryksen vire, joka auttaa suhtautumaan ystävällisesti, jos on tarpeen olla tekemisissä keskenään. Voi vain toivoa, ettei ihan kaikkien kanssa tarvitsisi.

Haluaisin korostaa sitä, ettei kaikista ihmisistä tarvitse väen väkisin yrittää pitää (henkilökohtaisten mieltymysten mukaisesti), mutta kaikkia tulee silti kohdella ihmisarvoisesti ja myötätuntoisesti. ”Tykkäämisen” teeskentely on falskia ja ehkäpä perustuu tarpeeseen olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”, mikä on pettävä tie. Joskus on tarpeen selkeästi ”kumartaa” joillekuille, vaikka tulisikin samalla pyllistäneeksi vastapuolelle, jos on kyse vaikkapa arvovalinnoista. Jos yrittää olla kumartamatta ja pyllistämättä kenellekään, ei myöskään ilmaise oikeita näkemyksiään mistään. Sellaisen ihmisen arvomaailma jää hämäräksi. Hyväksyisikö hän todella mitä tahansa, kunhan vain saisi pitää ”mukavan ihmisen” maineensa? Miksi pitäisi olla kaikkien mielestä ”mukava ihminen”; eikö se ole tärkeämpää, että on kohtaamilleen ihmisille ystävällinen ja oikeudenmukainen?

Ihmisen on henkisesti helpompaa kuulua enemmistöön, joka viihtyy toisten ihmisten seurassa ja kokee tarvetta olla niin kuin muutkin. Se kun tekee vuorovaikutuksesta niin jouhevaa, kun kaikki ovat samanlaisia ja kiinnostuneita samoista asioista. Voisi hieman provosoiden todeta, että ilmentääkö se sosiaalisia taitoja, että tulee hyvin toimeen samanlaisten ja samaa mieltä olevien ja samanlaisista asioista kiinnostuneitten kanssa? Ja että sitten vieroksuu erilaisia ihmisiä, tuhahtelee erimielisille ihmisille, tai suorastaan ajautuu riitoihin, jos joku on liian erilainen kuin itse?

Minä sanoisin, ettei se ilmennä erityisen hyviä sosiaalisia taitoja, jos ihminen viihtyy lähinnä itsensä kaltaisten ihmisten kanssa ja vieroksuu ja välttelee kohtaamasta ”outoja” ihmisiä. Erilaisten ihmisten kohtaamisessa tarvitaan erityisen hyviä sosiaalisia taitoja. Poikkeavia kohtaan ennakkoluuloisilla ”laumasieluilla” ei välttämättä ole näitä taitoja sen enempää kuin jollakulla, jonka on vaikea tulla toimeen ylipäätään kenenkään kanssa. Joskus kuvataan, miten esimerkiksi kaksi autistista lasta tulee välittömästi toimeen toisen kaltaisensa kanssa, vaikkei hallitse ”normaalia” vuorovaikutusta. ”Tavallinen” ihminen ei osaa kommunikoida autistisen ihmisen kanssa. Koira osaa. Onko koira siis sosiaalisesti taitavampi kuin tavallinen ihminen, vai enemmän samanlainen kuin autistinen ihminen? Ehkäpä jotkut eivät osaa olla vuorovaikutuksessa siksi, kun eivät ole vielä tavanneet riittävästi itsensä kaltaista olentoa? Enemmistön edustajille samanlaisia ihmisiä on tarjolla rutkasti, joten, heidän puutteensa sosiaalisissa taidoissa eivät välttämättä paljastu koskaan, tai ainakaan ennen ensimmäistä syvällisempää ihmissuhdetta…

Ihmisillä, jotka haluavat olla paljon tekemisissä toisten ihmisten kanssa, on yleensä joitakin tarpeita suhteessa noihin toisiin. Mediassa puhutaan usein korostuneesti siitä, miten kovasti ihmiset tarvitsevat toisiaan, ja miten tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat, ja että ihmiset automaattisesti kärsivät, jos heillä ei ole riittävästi sosiaalista vuorovaikutusta. Tämä kuvaa enemmistöä ihmisistä, eli ekstroverttejä ihmisiä, ja heidän kohdallaan se voi olla tottakin, että he aidosti kärsivät, kun sosiaalisia kontakteja rajoitetaan. Mutta vähemmistönä elävät introvertit eivät välttämättä kärsi niin paljoa siitä, jos heillä on ihmissuhteita lähinnä perheeseensä tai puolisoon, tai pariin ystävään. He sen sijaan saattavat kärsiä paineesta olla sosiaalisempia kuin luontaisesti haluaisivat olla.

Jos joku kokee, ettei oikeasti tarvitse toisia ihmisiä ja viihtyy yksin, ei se tarkoita sitä, että hänkään saisi joka kerta toisia ihmisiä tavatessaan haistattaa näille pitkät ja haukkua ja valittaa koko ajan, aiheuttaen pahaa mieltä ja loukaten toisia. Eihän kukaan saa uhata toisten hyvinvointia eikä oikeutta olla olemassa, vaikkei hän itse näitä toisia henkilökohtaisesti tarvitsikaan. Se on kuitenkin raskasta, jos pakotetaan olemaan toisten kanssa, vaikka ihminen siitä kärsisi. Sellaisella painostuksella saatetaan luoda pelkoja, katkeruutta ja vihamielisyyttä. Aidosti yksin viihtyvää ei siis saisi pakottaa normatiiviseen sosiaalisuuteen. Sosiaalisen ihmisen olisi hyvä ymmärtää, että itsekseen viihtyvä saattaa kärsiä tavanomaisen sosiaalisuuden vaatimuksista samalla tavoin kun hän itse kärsisi siitä, jos hänet pakotettaisiin erämaahan yksinäisyyteen. Koulumaailma on yksi potentiaalinen ympäristö, jossa esim. introvertit autismin kirjolaiset herkästi painostetaan heille epäluontevaan ja liialliseen sosiaalisuuteen.

Annetaanko tässä suhteessa ihan kaikkien ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, vai yritetäänkö esimerkiksi vähemmistön edustajia puristaa enemmistön mieltymyksistä syntyneisiin normeihin kaikenlaisilla paheksuvilla kommenteilla ja enemmistön kokemuksia mediassa korostamalla? Kyllähän ”normaalien” ihmisten pitää olla yhteydessä toisiin ihmisiin, ja pyytää ihmisiä kylään ja käydä harrastuksissa, joissa tapaa ihmisiä, ja rupatella mukavia siellä täällä, missä on muitakin ihmisiä, ja niin edelleen. Jos et tee niin, olet jotakin kielteistä, kuten masentunut ehkä? Jurottaja? Epäluuloinen ja estynyt? Sosiaalisesti pelokas? Säälittävän yksinäinen? Omahyväinen ja ylimielinen? Vähän mökkihöperö, outo erakko?

Enemmistön ihmisiä pidetään tietysti tilastollisesti ”normaalimpina” ihmisinä kuin vähemmistön edustajia. Minusta taas monet asiat ja ilmiöt, joita enemmistön keskuudessa esiintyy, ovat tavallaan järjellä ymmärrettäviä ja jollakin tavalla, teoreettisten eläytymisyritysten ja niitten reflektoinnin kautta myös jossain määrin kokemuksellisesti tunnistettavissa mielekkäiksi (siis, ilmeisesti ekstrovertin neurotyypillisen ihmisen kokemusmaailmassa), mutteivat itselle luontevia. Psykologian viitekehys auttaa ymmärtämään teoreettisesti tätä normatiivista enemmistöä ja heidän tarpeitaan. Työssäni taas koen hyödyllisemmäksi kyetä ymmärtämään ”poikkeuksia” ja eläytymään ei-normatiivisten ihmisten kokemuksiin. Monet kohtaamani ihmiset ovat introvertteja ja neuroepätyypillisiä. Jos olisin itse ekstrovertti ja neurotyypillinen, miten voisin tavoittaa heidän kokemuksensa siitä kaikesta kärsimyksestä, jota he kohtaavat vähemmistönä eläessään ja kokiessaan enemmistön tarpeisiin suunnitellun maailman ja kulttuurin tuomia haasteita; etenkin juuri siellä, missä on runsaasti noita muita, mutta erilaisia ihmisiä?

Jotkut ihmiset ovat suorastaan traumatisoituneet näitten tavallisten ekstroverttien seurassa, kuten koulumaailmassa. Sellaisesta voi kehittyä sosiaalisia pelkoja. Mutta sosiaalinen ahdistus, jota yksinkertaisilla mittareilla arvioidaan, ei todellakaan välttämättä aina ole sitä, että ihminen ”pelkää” muita ihmisiä. Se voi olla enemmänkin sitä, ettei kyseinen ihminen koe oloaan mukavaksi ja rennoksi ollessaan liian monen ihmisen seurassa, tai sellaisessa tilanteessa, jossa on liian erilaisia ihmisiä; ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita aivan erilaisista asioista, käyttäytyvät liian tuttavallisesti tai tunkeilevasti, tai loukkaavat omia arvoja. Se voi olla sitä, ettei yksinkertaisesti välitä olla huomion keskipisteenä, esiintyä, tai rupatella kaikkien kanssa, tai ottaa kontaktia jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen. Onko se muka aina ”ahdistusta”, jos ei kiinnosta katsoa keskustelukumppania silmiin? Jospa tuo toinen haluaa katsella mieluummin seinää kuin silmiäsi kyetäkseen kuuntelemaan sinua tarkasti?

Erilaisuuden kokemiseen liittyvän sosiaalisen epämukavuuden tai erilaisuudesta aiheutuvan sosiaalisen mielenkiinnon puutteen diagnosointi ”sosiaaliseksi ahdistukseksi” ilmentää enemmistölle ”normaalin” toiminnan arvottamista siksi ainoaksi oikeaksi (ja terveeksi) tavaksi olla sosiaalinen ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Jos et ole sillä tavoin sosiaalinen kuin enemmistö on, olet viallinen, poikkeava, ”sairas” tai jotenkin ”häiriintynyt”, tai vähintäänkin "vähän semmoinen"…

Ilmentääkö tämä sitä, että tällä pallolla saa olla oma itsensä? Introverttikin?

En oikein käsitä, mitä ”pahaa” ihminen tekee toisille sillä, että välttelee näitten seuraa. Joku voi tietysti sanoa, että itsekseen viihtyvä välttelee tekemästä hyvää toisille, kun ei ota näihin kontaktia. Ja joskus se kyllä tarkoittaa sitäkin, mistä olen pahoillani, etenkin jos asiaintila olisi niin, että juuri nimenomaan minua oikeasti tarvittaisiin, mutta välttelen tilannetta, kun en jaksa olla ihmisten seurassa ylen määrin. Mutta luulen, ettei juuri minun persoonani ole niin kipeästi kaivattu jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa, etteikö joku empaattinen ja rupattelutaitoinen ekstrovertti hoitaisi tilanteen paljon luontevammin ja paremmin. Ja siitä hatunnosto kaikille ystävällisille ekstroverteille, jotka ottavat luontevasti kontaktia ja tuovat iloa ja lohdutusta kanssaihmisilleen! Mutta tekeekö ihmisten seuraan hakeutuva ekstrovertti aina hyvää niille ihmisille, joita kohtaa? Lienee valitettavasti niitäkin tapauksia, joissa liian seurallinen ja huomiota hakeva ihminen on enemmän rasitteeksi kuin iloksi toisille. Hedelmistään puu tunnetaan, voisi kai tässäkin todeta.

Enemmistönä elävien ulospäinsuuntautuvien ihmisten luontainen toiminta on siis OK, jos se ei tee pahaa toisille. Samoin, vähemmistönä elävien introverttien luontainen toiminta on OK, jos se ei tee pahaa toisille. Olkoon siis kumpikin olemisen tapa oikeutettu, mutta haitallinen toiminta on kummaltakin KIELLETTY lain ja ihmisen järkeä ylempien eettisten normien nojalla. Muistutan vain siitä, että jos ”sosiaaliset normit” ovat ekstroverttien kehittämiä, ne syrjivät introvertteja, ja siksi olemme aina vähän ”outoja” tai jopa "häiriintyneitä" tuon enemmistön silmissä…

Vähemmän kauniita sanoja onnea tavoitteleville raadonsyöjille ja muita raflaavia uutisia

Tämän kuvan on tarkoituskin herättää kysymään, mikä se on ja miksi.
Siitä tulee mukavan ihmettelevä olo, toisin kuin uutisia lukiessa.

Tänä ”koronavuonna” olen siedättänyt itseäni uutisten seuraamisella edes kerran päivässä. Uutisvirran seasta yritän noukkia oleellisen, tarpeellisen tiedon, ja suodattaa muun, ettei se jää turhaksi täytteeksi mieleen, tai varsinkaan vaivaamaan pidemmäksi aikaa. Vältän muita uutiskanavia kuin sitä virallisinta. Etenkin kuvasaastetta on liiaksi sielläkin, saati sitten mainoksia sisältävillä sivustoilla. En kaipaa videokuvaa, enkä ääniä, vaan teksti ja adekvaatti kuva aiheesta riittäisi tiedon saamiseksi. Lieneekö liikaa pyydetty saada ihan vain asiatietoa? Osa uutisia höystävistä kuvista on tyhjänpäiväisiä, osa on jopa raflaavia, kuten otsikointikin.

Kuvat herättävät mielikuvia, ja niillä voi ohjailla ”uutistenlukijan” mieltä kuten mielikuvamainonnassakin tehdään. Onko oikeastaan mitään järkeä vaikkapa esitellä uutisten yhteydessä kuvaa matkailukohteista, ja samassa uutisessa kertoa suosituksesta, ettei nyt juuri niin kovin kannattaisi matkustella? Eikö se ole vähän ajattelematonta, tai jopa ilkeää? Vähän niin kuin esittelisi laihduttajalle jotakin hänen herkkuruokaansa ja sanoisi, ettet saa tällaista ainakaan moneen kuukauteen. Joillakin kuvilla halutaan ehkä luoda miellyttävää tunnelmaa, mutta henkilökohtaisesti en ole kiinnostunut kenenkään jakkupuvuista tai mekoista sen enempää kuin uimahousuista tai bikineistäkään.

Olikohan joskus jossakin jotakin puhetta vastuullisesta journalismista…? Voisi toivoa, että sellaista harrastettaisiin edes valtakunnan virallisilla kanavilla, niin kuvien kuin tekstienkin osalta. Ehkä olen hieman neuroottisen epäileväinen, kun arvelen, että etenkin siellä missä tietoa julkaistaan rahan haalimiseksi tai vaikutusvallan lisäämiseksi, saattaa vastuullisuus unohtua. Ajatellaan, että ihan sama siis, mitä tästä julkaisemastani materiaalista seuraa ihmisille ja maailmalle, kunhan yritys tienaa, ja varsinkin minä. Tai sitten ei ajatella riittävästi omaa napaa pidemmälle, eikä varsinkaan tiedosteta omia ajatuksia ja taustamotiiveja. Ja kun ei mitään tiedosteta, ei myöskään ymmärretä niitä perimmäisiä, inhimillisiä tarpeita, joita siellä materialistien toiminnan taustalla on.

Ne, jotka juoksevat rahan ja maineen perässä, ymmärtävät kaikkein vähiten oman juoksemisensa motiiveja. Heille rahan, aseman, vallan, maineen ja sen sellaisen tavoittelu on olevinaan se oikea ja ymmärrettävä syy heidän toimintaansa. Pohjalla saattaa kuitenkin olla turvattomuutta ja epävarmuutta; hylätyksi tulemisen pelkoa, tunnetta huonoudesta ja kelvottomuudesta, rakkauden puutetta. Vain se 2 % näistä (joskus häikäilemättömistä ja vastuuttomista) materialistisen menestyksen hinkujista on sosiopaatteja tai psykopaatteja, kuulemma.

Uskomus ”pysyvästä onnellisuuden tilasta” on harhaa, ja silti kovin monet uskovat siihen. Pysyvää ”onnea” ei tavoita edes hengellisesti täällä maan päällä, saati sitten materialistisella tavalla. Valtaosa ihmisistä kuitenkin elää sellaisen harhan vallassa, että vauraus, menestys, vaikutusvalta ym. toisi pysyvämpää onnea. Tämä kollektiivinen harha tuottaa laajamittaista, materialistista ”onnellisuuden edellytysten” tavoittelua, kuten yletöntä ja tarpeetonta omaisuuden haalimista, kulutusta ja kulkemista. Näin enemmistö ihmisistä ”syö” luonnonvaroista enemmän kuin väestömäärään suhteutetun laskennallisen jako-osuutensa. Kippo on pian tyhjä, ja hitaat jäävät nuolemaan näppejään niin kauan kuin niissä on nahkaakaan nuoltavaksi…

No, kuulemma eräskin hyvin tunnettu ihminen ihailee rahakkaita ja valtaa pitäviä (ihan virallisten uutisten välittämän toisen käden tiedon mukaan). Kovin kypsymätöntä ihmiseltä, jolla olisi ollut aikaa kypsyä ja viisastua, ja kovin epärakentava esimerkki valtavalle määrälle ihmisiä. Ja toisaalta, sama ihminen on sangen sopiva syntipukki niitten näkökulmasta, jotka tuntevat olevansa itse viisaampia. Olemmeko me, todella? Hedelmistään puu tunnetaan. Mitä meidän jalanjäljistämme on pääteltävissä? Mitä me tuotamme omalla toiminnallamme, ja millaisena esimerkkinä me toimimme toisillemme omaa onneamme tavoitellessamme?

Enpä tiedä, mitä tämän maailman viisaat tästä ajattelevat, mutta minua hieman säälittää, vaikka samalla ärsyttääkin. Ihmisellä täytyy olla todella tyhjää sisäisesti, jos niin kovasti keskitytään siihen ulkoisen elämän rakentamiseen. Krooninen sisäinen tyhjyys lienee hirvittävä tunne, jota halunnee paeta haalimalla itselleen mitä tahansa, mistä saa hetkellistä mielihyvää, innostusta, voimantuntoa, ihailua, ”kunnioitusta”. Sehän on tavallaan säälittävää ja surullista ahnehtimista, kuten yleensäkin moni asia, mitä ihminen tekee itseään lohduttaakseen täällä kurjuuden keskellä. Materian ahnehtiminen on siis pohjimmiltaan ymmärrettävää, mutta kuitenkin haitaksi…

Ahnehtimallahan saa vain paskaisen lopun ja morkkiksen. Maailman kohtalo konkretisoi sitä. Tämän maailman häikäilemättömät ahnehtijat ja asemaltaan parempiosaiset materialistit ovat jo syöneet ”leijonanosansa” ja haikailevat jo uutta saalista. Muut ovat sitten kaiketi raadonsyöjiä, jotka tappelevat omasta nokallisestaan hengissä pysyäkseen. Ja onhan sitten vielä matoja ja toukkia, ja vielä pienempiä olioita, kuten bakteereita, joille riittänee mikroskooppisen pieni annos ravintoa. Ihan sama mitä ”leijonat” vaikutuskanavillaan julistavat ihmisten keskinäisestä tasa-arvosta tai luonnon tärkeydestä, se on pelkkää ”viher”- tai muuta pesua, jos he ovat sitten kuitenkin itse ryntäämässä ensimmäisenä saaliinjakoon, ja kohtelevat toisia eläviä kuin matoja tai pöpöjä.

Vertauskuva tietysti ontuu, koska maailma ei ole ”saalis”, eikä sitä ole tarkoitus kaluta loppuun. Kummasti vain tuntuu, niin kuin jotkut silti luulisivat näin.

Kärsimyksen pakeneminen vie kauemmas onnesta

Kärsimys on tässä. Kohtaamatta sitä et pääse eteenpäin.

Tässä maailmassa on niin paljon kaikkea inhottavaa ja ahdistavaa, että voisi suorastaan kokea uivansa lietteessä tai rämpivänsä loputtomassa tunkiossa. Kestävä ratkaisu mielenrauhaan tällaisissa olosuhteissa ei ole väkinäinen positiivinen ajattelu ja yltiöoptimismi, vaan se, että hyväksyy tosiasian, että elää sonnan ja jätteen keskellä. Tämän maailman kärsimystä ei voi kokonaan poistaa. On siis viisasta hyväksyä sen olemassaolo ja sitten tehtävä se, minkä voi tehdä, jotta se lievittyisi ja vähentyisi, ja jotta sen paremmin sietäisi menettämättä kokonaan toivoaan elämänsä matkalla.

Harha siitä, että kärsimyksen voisi kokonaan hävittää ja olla alituiseen onnellinen, on monella tapaa haitaksi. On vahingollista uskotella kenellekään, että pysyvä ”onnellisuus” olisi ylipäätään saavutettavissa. Ikinä. Epärealistiset odotukset tuottavat vain pettymyksiä. Pettymys omiin ponnisteluihin ikuisen onnen saavuttamisessa voi tehdä katkeraksi ja ilkeäksi, ja katkeruus helposti purkautuu toisiin. Miksi siis valehdella ihmisille, että he voivat olla onnellisia, kunhan vain saavuttavat sitä ja tuota, omistavat riittävästi, ovat sosiaalisia, liikkuvat tarpeeksi, syövät terveellisesti ja ylipäätään tekevät töitä onnensa eteen muuttumalla optimisteiksi? Miten niin ihmisten edes pitäisi pystyä olemaan onnellisia, kun he samanaikaisesti näkevät, ettei kärsimys häviä maailmasta minnekään? Jonkun toisen ”onni” saattaa tarkoittaa jonkun toisen vahinkoa, etenkin materialistisessa maailmassa. Onko eettistä olla ”onnellinen” toisten kustannuksella? Onko pakko olla onnellinen, kun asiat ovat itsellä hyvin, mutta muut kärsivät?

En sano, ettei ihmisen ole viisasta olla kiitollinen ja iloinen kaikesta, mikä on hyvää. Nimenomaan maailmassa vallitsevan kärsimyksen vastapainoksi on otettava ”ilo irti” mistä vain voi. Myönteisyys antaa voimaa ja optimismi helpottaa oloa, etenkin verrattuna turhaan murehdintaan, kauhistelevaan jossitteluun ja negatiivisuuteen, jotka pahimmillaan lamaannuttavat ihmisen toimintakyvyn. Katastrofeja ei siis kannata lietsoa mielessään, eikä pahentaa omaakaan oloaan valikoimalla huomionsa kohteeksi mahdollisimman kielteiset asiat, sivuuttaen myönteiset ja iloa tuottavat asiat.

Mutta sanotaan myös, että ”huolettomuuteensa hullu kuolee”, eli ei ihmisen ole tarkoitus olla tyystin huoleton ja varomaton, ja ottaa hengenvaarallisia riskejä, piittaamatta lainkaan toimintansa seurauksista. Pessimistinen ajattelu saattaa ehkäistä monia onnettomuuksia, ja realismi on useimmiten viisaampaa kuin sokea huolettomuus, ainakin hengissä säilymisen kannalta. Ihmisen kannattaa kyllä iloita, aina kun mahdollista, mutta eihän ilonpito saisi olla toisille vahingoksi. Teennäinen hilpeys ei ole kestävää; se jättää sydämen tyhjäksi.

Onnellisuus on yliarvostettua, tai sitten käsite on väärinymmärretty. Voiko ihminen muka olla syvästi ja todella onnellinen, kun tietää, että aivan lähellä joku toinen ihminen kärsii, jollekulle tehdään pahaa, jossakin on hätätila, ja tämä maailma tuhoutuu? Voimmeko muka todella sivuuttaa kaikki maailman epäkohdat ja olla tekemättä mitään kärsimykselle, joka maailmassa vallitsee? Sivuutammeko vääryyden, joka aiheuttaa toisille kärsimystä, saadaksemme itse olla onnellisia?

Onnellisuuden tavoittelu on itsekästä, jos sen mielentilan saadakseen on unohdettava maailman kärsimys ja keskityttävä varmistelemaan oman ”onnensa” edellytyksiä. Usein luullaan ”onnen edellytysten” olevan enemmän tai vähemmän materiaalisia, tai sitä, että ihminen saa kaiken mitä tahtoo. Mutta tällainen ”nälkä” kasvaa syödessä, eikä loppua ole näkyvissä. Ihminen tottuu yltäkylläisyyteen, kyllästyy, ja haluaa uudenlaista; uutta materiaa, uusia kokemuksia. Kulutus kasvaa, toiset kärsivät. Toisten ”onni” on maapallon tuho.

Onnellisuus ei ole kestävää, ainakaan sellaisena ilmiönä kuin se tyypillisesti ymmärretään. Mielenrauha tai sisäinen tyyneys sen sijaan voi olla pidempikestoista. Ilokaan ei ole jatkuvaa, mutta se on kyllä tarpeellista, jatkuvasti. Ilonaiheet ovat kuin valopilkkuja pimeyden keskellä. Ne ovat toivon merkki; ne kertovat, että on olemassa muutakin kuin pimeyttä ja pelkoa pimeyden keskellä.

Iloinen mieli antaa voimaa lievittää toistenkin kärsimystä ja tehdä hyvää. Ilon voi jakaa, ja sitä voi levittää. Emme voi tehdä kaikkia onnellisiksi, mutta voimme ehkä tuottaa iloa, lohduttaa, ja vähentää ahdistusta kärsimyksen keskellä. Ilo ei useinkaan maksa mitään, eikä kuluta sen enempää energiaa tai luonnonvaroja kuin naaman rypistelyyn menee. Kannattaa siis mieluummin virnistellä iloisesti kuin mutristella suutaan, nyrpistellä nenäänsä ja kurtistella kulmiaan. Samalla energiamäärällä, jolla puhuu paskaa, valittaa, tai kehuu itseään, voi selittää mukavia asioita, jotka auttavat sietämään väistämättömän kurjuuden, jota kukin kohtaa elämässään, halusipa tai ei. Elämä tarjoaa aitoja tragikoomisia hetkiä. Toisten kurjuudelle ei tosin pidä naureskella, mutta jos omalleen pystyy, pääsee ehkä askelen eteenpäin kohti seuraavaa alamäkeä.

Jos maailman kärsimys on kuin jätevedestä muodostuva meri, ilon hetket ja onnen tunteet ovat kuin kelluvia kukkalauttoja, tai pieniä, raikkaan vehreitä saarekkeita jätemeren keskellä. Ja mielenrauha on tuon kaiken yläpuolella, kuin taivas. Mielenrauha on saavutettavissa tietoisuuden kautta. Tietoisuus on avara kuin taivas, laaja kuin maailmankaikkeus, ja yhteydessä siihen nousee aivan uudenlaiselle tasolle. Maanpäällinen ”onni” alkaa näyttäytyä sellaisena kuin se onkin, siis, pinnallisena ja ohimenevänä. Ei se ole pahaksi, ellei siihen jää koukkuun, mutta ei se myöskään tee ketään autuaaksi. Onnen tavoittelu saa ihmisen pysymään kuplassaan, ja hänen henkinen potentiaalinsa jää kehittymättä.

Pinnallisen onnen tavoittelu on kuin jatkuvaa huvittelua, joka ei kehitä ihmisessä mitään. Alituinen kärsimyksen jätevesimeren päällä surffaaminen tai vesiskootterilla kaahailu, tai huvipurrella risteily ovat tapoja paeta kohtaamasta omaa ja toisten kärsimystä. Ponnistelun vastapainoksi, uupumuksesta tai masennuksesta toipumiseksi huilaaminen voi toisinaan olla tarpeen, mutta jos ihminen pyrkii elämässään jatkuvaan huilaamiseen, kyse voi olla itsekkäästä ”onnellisuuden” tavoittelusta.

Joillekin ”onnekkaille” on helpompaa järjestää itsensä paikkoihin, joissa kärsimyksen meri haisee hieman vähemmän. Vähäosaiset taas roikkuvat ajopuissa tai takertuvat kelluviin kukkalauttoihin, jotka kannattelevat heitä hetken. Jotkut hukkuvat jätevesiin, kun eivät enää jaksa uida saarekkeita kohti.

Monet ehkä haluaisivat nähdä taivaan, koska aavistavat sen olemassaolon. Mutta huvikseen kaahailijat eivät ehdi katsella taivaalle, eivätkä nekään, jotka huvittelevat pursillaan, jaksa siitä kiinnostua. He näkevät vain sen hetkisen ”onnellisuutensa”, omat mukavuutensa ja ne muut ”onnelliset” ihmiset, jotka vähät välittävät kärsimyksestä jossakin näköpiirinsä ulkopuolella. Onnensa huumassa he tuskin kuulevat niitten huutoja, jotka ovat hukkumaisillaan maailman kärsimykseen ja saastaan.

Joku odottaa turhaan pelastusköyttä ja luo viimeisen silmäyksensä taivaalle, joka on hänen tietoisuutensa, ennen kuin se sammuu. Joku toinen saattaa ehkä sukeltaa hänen peräänsä ja ehtii vielä nostaa hänet uudelleen pinnalle. Pelastettu raahataan ehkä saarekkeelle keskelle jätemerta. Siellä, vehreyden ympäröimänä hän henkäisee ilmaa keuhkoihinsa ja avaa silmänsä. Taivas on hänen silmissään loppumattoman avara. Pelastunut ymmärtää, että siinä on kaikki, mikä on tärkeintä; kokea luonnon elinvoima ympärillään ja itsessään, saada ilmaa hengittää, ja nähdä taivas; olla tietoinen elämisen ihmeestä.

Jotkut opettelevat sukeltamaan kärsimyksen jätemeressä. Jokainen kerta, kun jätemereen uppoutuneena olemisen jälkeen saa hengittää raikasta ilmaa ja nähdä taivaan, on täynnä syvää onnea. Ja jos saa nostetuksi mukanaan jonkun toisen upoksissa olleen, saa jakaa yhteisen onnen ja merkityksellisyyden tunteen. Mutta kohta joku huutaa taas apua, ja on palattava jätemereen. Takaisin ei uskalla mennä, ellei usko, että on mahdollista päästä uudelleen pintaan.

Onko jätemeren pohjassa kenties aarteita? Ehkäpä onkin. On vain siedettävä upoksissa olemista kyllin kauan, jotta pystyy nauttimaan noista aarteista ja kenties jopa nostamaan niitä näkyville, toistenkin iloksi.

Ja niille huvipursillaan risteileville, jatkuvasti huilaaville pintaliitäjille: Voitteko te todella olla onnellisia, kun kuulette koko ajan, miten luomakunta huokailee jätevesissä purtenne ulkopuolella, tai miten jotkut suorastaan huutavat ja itkevät apua ympärillänne? Laitatteko vain musiikin kovemmalle ja VR-lasit päähänne, ettei vain tietoisuus maailman kärsimyksestä tuhoaisi ”onnellisuuttanne”, jonka koette itsellenne ansainneenne; tai koska pelkäätte, ettette kestäisi hiventäkään kärsimystä? Muistakaa, että purtenne kellarissa saattaa olla hirviö, joka tarvitsisi kipeästi huomiotanne, ja se saattaa pian keikauttaa veneenne kumoon…

Kärsimys on kuin hirviö, jota ihminen yrittää pitää poissa silmistä, ja vangittuna, ettei se vain kasvaisi. Mutta kun sitä ei kohtaa silmästä silmään, mutta tietää sen olevan olemassa, mielikuvitus tekee siitä isomman kuin se onkaan, suorastaan voittamattoman kammottavan olion. Todellisuudessa ”kärsimyshirviö” on kuin ahdistunut, kärsivä lapsi. Et voi hylätä sitä. Sinun on hyväksyttävä sen olemassaolo, otettava se syliisi ja lohdutettava sitä parhaasi mukaan. Samalla lohdutat itseäsikin.

Kun maailman kärsimys on sylissäsi, ja sinä voit lohduttaa sitä myötätunnollasi ja ilollasi. Sinä voit tuntea elämän itsessäsi, hengittää raikasta ilmaa, ja katsella taivaalla. Jos sen sijaan piilotat tuon kärsivän pienokaisen kellariisi, siitä kasvaa vihainen hirviö, jonka rauhoittelemiseen tarvitaan enemmän kuin sinun sylisi.

Onnellisuuden tavoittelu on inhimillistä, mutta olla valikoivasti kuuro ja sokea maailman kärsimykselle on itsekeskeinen ratkaisu. Ja on naiivia luulla, että kukaan voisi pysyä onnellisena, koko ajan. Eihän se ole mahdollista, eikä luonnollista, eikä edes elämän tarkoitus.

Kokeakseen onnea silloin tällöin on hyvä olla pilaamatta omaa iloaan negatiivisuudella, valittamisella ja sivuuttamalla elämänsä ilonaiheet. Ei siis kannata tarpeettomasti jurottaakaan, eikä lietsoa katastrofiajatuksia, vaikka tunnistaisikin maailman epäkohdat! Ehkäpä mielenrauhan ja harmonian tavoittelu on oikea suunta uiskennellessamme tässä jätemeressä, mutta itsekkyydellä ei sitäkään voi tavoittaa. Jos etsit mielenrauhaa vain itsellesi, hirviö rikkoo jonakin päivänä kellarisi oven ja muistuttaa sinua siitä, että sekin olisi tarvinnut samanlaista rauhaa.

Tarkoitus on hyväksyä väistämätön kärsimys ja pyrkiä harmoniaan siitä huolimatta. Tarkoitus on kahlata pohkeita myöten sonnassa, koska on matkalla jonnekin, ja kärsiä samalla itsensä ja toisten puolesta, koska rakastaa heitä. Tarkoitus on uida jätevesissä päästäkseen sinne, minne oikeasti haluaa mennä, koska sieltä voi katsella taivasta joutumatta koko ajan ponnistelemaan pitääkseen päätään pinnalla. Tarkoitus on sukeltaa lietteeseen auttamaan matkatovereitaan, koska välittää heistä, ja oksentaa kerta toisensa jälkeen se, mitä on joutunut nielemään, että pystyy itsekin jatkamaan matkaa. Tarkoitus on iloita siitä huolimatta, että kärsii. Tarkoitus on tehdä se, mitä täytyy tehdä, jotta saavuttaa sen, mikä on merkityksellistä.

Kärsimys on hikeä otsalla ja kipuja jaloissa; veren makua kurkussa, kolhuja ja naarmuja, ja kyyneleitä. Se on ahdistusta rinnassa ja puristusta kaulalla, riipovaa kipua päässäsi, voimattomuutta jaloissasi, poltetta ja viiltävää tuskaa kehossa. Se on epämukavaa ja tuskallista, mutta se ei tapa. Joka kerta, kun saa päänsä jätemeren pinnan yläpuolelle ja pystyy vetämään raikasta ilmaa keuhkoihinsa, tuntee syvää onnea. Ja joka kerta, kun näkee avaran taivaan, tietää, minne on menossa. Oletko siis valmis kohtaamaan hieman kärsimystä, jotta pääset perille, tässä ja nyt?

Joku outo hyypiö tulee! Mutta minäkin olen täällä!

Löytyneekö puuttuva kirjain?

Kyse on oikeastaan siitä, mitä eräs varis viestitti minulle toissapäivänä, kun kohtasimme, polkumme ristetessä. Ja se liittyy siihen, mitä itselläni oli mielen päällä, kun olin kävelyllä. Olin nimittäin juuri saanut purkkiin viimeisimmän romaanini julkaisukelpoisen version.

Edellisestä Ohdakemaa- sarjan romaanin julkaisusta ehti kulua yli puoli vuotta. Syitä aiempaa hitaammalle julkaisutahdille oli useampiakin, mutta yksi keskeinen syy tähän luovaan taukoon oli se, että Jaewulkan tarinan käsikirjoitus oli jonkin verran tuoreempi kuin suurin osa aiemmista osista, eli tarvitsi useamman muokkauslukukierroksen. Toinen syy oli se, että käsikirjoitus oli sen verran pitkä, että se täytyi joka tapauksessa jakaa kahdeksi romaaniksi, jolloin toista osaa oli tarpeen hieman laajentaa. Niin ollen kirjoitin toiseen osaan aivan uutta tekstiä, ja juonellisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi näitä kahta osaa oli tarpeen muovata yhdessä. Yli kahdeksansadan sivun toistuva muokkauslukeminen vie aikansa. Kuukausien ”työn alla olemisen” ja isompien ja pienempien muokkausten jälkeen Jaewulkan tarinan työstäminen täytyi nyt vain lopettaa ja tyytyä siihen, millainen tarinan ensimmäinen osa tällä hetkellä on, vaikka viimeisimmälläkin muokkauslukukierroksella oli vielä tarve ”parannella” tekstiä sieltä täältä aina jotain. Olin päättänyt, että julkaisen Ohdakemaa IX:n kesälomani aikana; muuten se helposti siirtyisi taas kuukaudella tai parilla. Niin että oli vain päätettävä, että nyt se on riittävän valmis, ja sillä siisti.

Tein romaanin viimeistelyn edesmenneen isäni syntymäpäivänä. Viimeisessäkin oikoluvussa löytyi vielä ärsyttävän paljon kirjoitusvirheitä. No, se johtuu paljon kirjoitustahdistakin, jos ajatus juoksee nopeammin kuin sormet. Tai sitten sormet lyövät kiirehtiessään viereisiin näppäimiin; tai sitten sormi lyö kyllä oikeaan näppäimeen, muttei riittävän kovasti, jolloin kirjain jää puuttumaan. Saattoipa jäädä joku tällainen näppäilyvirhe takakansitekstiinkin?! Nyt on joka tapauksessa enää myöhäistä korjata sitä. Sellaista se on! Absoluuttinen virheettömyys ei taida olla realistista. Ja sisällön laatu on sitten vielä eri asia. Jonkun mielestä se voi olla täyttä puppua, vaikka itse kuvittelisinkin, että se on hyödyllistä ja rakentavaa…

”Ohdakemaa IX: Jaewulka” kertoo, mitä tapahtui sille pienokaiselle, joka syntyi Neljän Valtakunnan Sodan aikaan Argillan puolella, paimeneukon mökissä, koska lapsen äiti ei rohjennut palata perheensä pariin. Jaewulka Erdanintyttären täytyi piileskellä kuningatar Mormessan etsintäkuuluttaman isänsä takia vuosikausia syrjäseuduilla. Mutta koska Jaewulka on kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, hän ei voi olla koko ikäänsä rauhassa ympäristön odotuksilta.

Jaewulka saa kyllä kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; onhan hänellä sekä kasvattivanhemmat että omat vanhempansa. Mutta vanhemmilla on omat ongelmansa, eikä kaikkea kerrota lapsille. Jaewulkan aikuistuminen on hankalaa myös hänen luonteensa vuoksi. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, koska ei ole “tavallinen”. Hän ei kaipaa ikäisiään ystäviä, vaan viihtyy paremmin eläinten kanssa. Jaewulka ei osaa elää niin kuin muut, eikä haluaisikaan, muttei tiedä, miten muutenkaan voisi elää. Neidoksi vartuttuaan Jaewulkan on yritettävä sopeutua kuningas Rowenin hoviin. Mutta realiteettihan on se, että ellei ihminen voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. ”Kuori-ihmiset” löytävät vain ulkoisesti sopivaa seuraa; sisäisesti ihminen jää yksin. Jaewulkakin harhailee aikansa, kunnes tunnistaa sielunsa puolikkaan (muttei se välttämättä olekaan romanttinen juttu). Tarkempi kuvaus Jaewulkan tarinasta löytyy omalta sivultaan Ohdakemaa- blogista.

On oikeastaan vaikea määritellä tai luokitella tällaista fantasiatarinaa sen tarkemmin kuin että kyse on sadunomaiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvasta psykologisesta kehitystarinasta, joka kuvaa myös yhteiskunnallisia teemoja. Itse nimittäisin Ohdakemaa- sarjaa ”psykologiseksi fantasiaksi”, koska tarinoissa kuvataan yleensä henkilöhahmojen psykologista kehitystä ja ajattelua, siinä missä vuorovaikutusta ja tunteitakin. Tarinoissa on välillä seikkailua ja draamaa, ja usein myös rakkaustarina, vaikkakaan ei aina aivan tavanomainen. Osa Ohdakemaa- sarjan romansseista on nimittäin miestenkeskisiä, ja jotkut hahmoista ovat ainakin jollain tapaa androgyynisiä tai ”muun sukupuolisia”.

Ohdakemaa- sarjan keskeiset teemat on esitelty omilla sivuillaan. Olen myös aiemminkin perustellut, miksi olen valinnut omakustantamisen sen sijaan että edes yrittäisin etsiä kaupallista kustantajaa kirjoilleni. Minä en ole erityisen markkinahenkinen ihminen. Kirjoitan huvikseni, enkä rahasta, enkä ”ollakseni kirjailija”. Ilmaisen itseäni ja ajatteluani kirjoittamalla, enkä halua pakottaa muita ottamaan vastaan viestiäni. Viesti on esillä, jotta ihmisillä on halutessaan mahdollisuus tutustua siihen. En halua tyrkyttää sitä mahdollisuutta, mutten salatakaan, koska onhan minullakin oikeus äännellä siinä missä mölyapinoillakin. Kirjoitusharrastukseni on jonkinlaista omalla äänellä raakkumista. Haluan pitää ”ääntelyn” tuloksen mahdollisimman autenttisena, ja siksi teen kaiken mahdollisen itse; ne korjaamattomat virheetkin.

Mutta palataan nyt siihen, kun olin toissapäivänä kävelyllä ja katselin kaukaa variksen kokoista lintua, joka istui puhelinlangalla. Se oli oudon rusehtava ja kummallisen pitkäpyrstöinen varikseksi, joten ehdin hetken aikaa katsella sitä sillä silmällä, saattaisiko se olla tietty pikkuhaukka, joka on pesinytkin jossakin lähimaastossa monena kesänä. Se kun näet oli ääneti ja nökötti epävarismaisen pystyssä; leuka alhaalla, niin ettei edes pidempi nokka heti erottunut profiilista.

No, vaikkei arvoisa lintu näyttänytkään ensisilmäyksellä aivan lajityypilliseltä varikselta, sen geeniperimä paljastui, kun se noteerasi lähestymisemme ja päästi lajilleen ominaisen raakunnan: ”Kraak, kraak!”

”Aha, tervepä terve, varis”, sanoin sille, ja varalta tervehdin vielä sen omallakin kielellä, mikä tosin ei ehkä onnistunut aivan ilman ihmismäistä aksenttia. Mutta jotenkin samastuin tuohon lintuun. Sille tuli tarve ilmoittaa omasta olemassaolostaan ja varoittaa muita lähettyvillä olevia, kun jokin outo ilmiö ilmaantui sen elinpiiriin. Ja maailmahan on täynnä outoja ilmiöitä, jotka tunkeutuvat tietoisuuteemme, ja meidän on vain tervehdittävä niitä. Minä olin samanaikaisesti se outo tunkeilija ja toisaalta tunsin olevani se varis, joka noteerasi minut ja ilmoitti minun saapumisestani, ja samalla omasta olemassaolostaan.

Mutta siis, jos törmää jossakin maailmalla näihin vaikeasti luokiteltaviin kirjallisiin tuotoksiini (petolintu vai varislintu, vai mikä lie), niin ne ovat itseilmaisua ja viesti, samalla tavoin kuin variksen rääkäisy. Ei enempää, muttei vähempääkään. Ja viesti on aina tarkoitettu sille, joka ottaa sen vastaan.

Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta, eikä samanlaisuus samanarvoisuutta

Toisen ihmisarvon tunnustaminen ja harmoninen kohtaaminen on
helpointa, jos kokee olevansa yhtä koko luomakunnan kanssa.

Yksinkertaistava mieli on taipuvainen väärinkäsityksiin. Väärinkäsitykset perustuvat usein puutteelliseen tietoon. Mieli, jolla on puutteellisesti tietoa, saattaa olla ”laiska” ja mukavuudenhaluinen, ylikuormittunut, tai liian ylimielinen tai umpimielinen ottaakseen vastaan uutta tietoa.

Henkinen laiskuus tuottaa älyllistä ylimalkaisuutta. Ei jakseta ajatella itse ja pohtia yhtään syvällisemmin, vaan otetaan saatu tieto suunnilleen totuutena, tai sitten ei edes välitetä siitä, onko se totta vai ei. Toisaalta, jos mieli on ylikuormittunut liiallisella informaatiolla (josta osa on täyttä puppua, osa tarpeetonta, ja osa ehkä tosiasiapohjaistakin, mutta irrelevanttia) ja oman pään tuottamalla murehtimisella ja märehtimisellä, sorrutaan silloinkin puutteellisen harkinnan kautta väärinkäsityksiin. Jotkut taas luulevat jo tietävänsä riittävästi (tai ainoan oikean totuuden), eivätkä siksi ota vastaan uutta informaatiota; eivätkä pohdiskele mitään, etteivät vain vahingossakaan joudu kyseenalaistamaan omia käsityksiään.

En halua nimittää väärinkäsityksiin sortuvaa mieltä ”typeräksi”, vaan mieluummin ”sokeaksi” tai ”tiedostamattomaksi”. Puutteellinen tiedostaminen näyttäytyy ”typeryytenä” normaaliälyisilläkin, jopa erittäin älykkäilläkin ihmisillä. Tiedostamaton ajattelu taas tuottaa liian usein ”typerää” toimintaa. Jälkiviisaana voi itse kukin todeta omaa polkuaan taaksepäin tarkastellessaan: ”Jos olisin silloin tajunnut… Jos olisin vähänkin enemmän ajatellut… Jos olisin uskonut sitä aavistusta…”

No, menneet ovat menneitä, ja silloinen tiedostamattomuus, joka oli kuin sokeana tai likinäköisenä kompurointia viidakkopolulla osittain vihamielisten ”apinalaumojen” reviireitä sivuten, on johtanut tähän, missä nyt on. Tärkeää on olla nyt tietoinen siitä, missä onkaan, ja minne oikeastaan haluaa seuraavaksi suunnata. Mutta miten tämä kaikki alkulöpinä liittyy otsikkoon?

Viittaan ”yksinkertaistavan mielen” ongelmalla maailmassa vallitsevaan yleiseen ja yksioikoiseen, virheelliseen käsitykseen, että ”erilaisuus” tarkoittaisi ”eriarvoisuutta”, tai, että ”samanlaisuus” tarkoittaisi ”samanarvoista”. Etenkin, jos ”arvolla” viitataan ihmisarvoon, tällaiset oletukset ovat loogisesti epätosia.

Kuinka moni tiedostamaton ihmisparka esimerkiksi luulee, että olemalla samanlainen kuin muut olisi ”samanarvoinen” kuin muut, eikä ns. ”huonompi”? Samanlaisuuden tavoittelu tällä idealla on aivan turhaa, koska ihminenhän on jo samanarvoinen, vaikka tuntisikin olevansa jotenkin erilainen. Ei samanlaisuutta siis tarvitse tavoitella ihmisarvoaan ”nostaakseen”. Eikä ihmisarvoa tarvitse ”nostaa”, jos se kerta on jo olemassa. Ei siinä ole ”enempi – vähempi” – akselia, eikä sitä voi mitata. Se vain on. Se voidaan kyllä yrittää viedä, mutta se on silti olemassa. Näin on sovittu.

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948, 1. artikla:

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/

Valitettavasti toiset ihmiset ovat niitä, jotka yrittävät mitätöidä tai olla tunnustamatta toistensa oikeuksia ja ihmisarvoa, ja toimivat siksi aivan törkeästi niitä kohtaan, joilta epäävät ihmisarvon. Se ei ole kognitiivista typeryyttä; se on moraalittomuutta. Älykäskin ihminen osaa olla hirvittävän moraaliton, ja toisaalta, älyllinen kehitysvajaus ei tarkoita, etteikö ihminen kykenisi toimimaan eettisesti. Ja mitä moraalittomuus on? Eikö se ole pohjimmiltaan sitä, ettei ihminen asetu toisen ihmisen asemaan, eikä tee sitä, mitä toivoisi toisen tekevän itselleen, vaan tekee sellaista, mitä ei itse varmasti sietäisi tehtävän itselleen?

On siis väärinkäsitys ruveta muokkaamaan itseään ollakseen samanlainen kuin muut, jotta tulisi kohdelluksi ”samanarvoisesti”. On epätarkoituksenmukaista jäljitellä ”arvokkaampana pidetyn” ihmisryhmän käytöstä ja ominaisuuksia (kuten valkoihoisia heteromiehiä) tullakseen kohdelluksi samanarvoisesti, koska se ei poista perusongelmaa, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Ongelmahan on niitten mielessä, jotka kohtelevat omasta viiteryhmästään poikkeavia huonommin kuin ”muita”, ja muutoksen tulee tapahtua heidän mielessään (ymmärryksessä, asenteissa, toiminnassa). Erilaisten ei tarvitse muuttua samanlaisiksi. Samanlainenkin saa olla, ihan vapaasti, jos kerta on. Kaikilla on oikeus olla omanlaisiaan olentoja, eikä sitä oikeutta saa riistää.

On väärinkäsitys tulkita oman porukkansa ”samanlaisuus” ja ”saman mielisyys” paremmuutena, ja pitää muita, ulkopuolisia ja erilaisia jotenkin ”huonompina” kuin omaa porukkaa. Usein kyse on siitä, että ihmisen on helpompi arvostaa enemmän niitä, joista itse ”tykkää”, sangen subjektiivisesti siis. Ja tykätähän saa, mutta ketään ei tulisi kohdella vähemmän arvostavasti siksi, ettei itse pidä hänen habituksestaan tai muista hänen ominaisuuksistaan. Tällaista subjektiivisuutta näyttäytyy silti (jopa) politiikassa. Ihmiset ovat niin omituisen tiedostamattomia jopa siitä, mihin heidän olevinaan objektiiviset mielipiteensä perustuvat…

Monessa ihmislaumassa ”me-henki”, jota suitsutetaan ja jolla saadaan kuulemma aikaan vaikka mitä hienoa, saattaakin tuottaa lähinnä vertailua, kilpailua ja vihaa ”heitä muita” kohtaan. Jos tarvitaan ”me-henkeä”, sen tulisi olla kaiken luomakunnan kattava ”me”. Me kaikki olemme osa luomakuntaa. Luomakunnassa ei ole ”heitä” joitten kanssa tapella, ja joitten olemassaoloa voisi yrittääkään vähätellä. Me olemme samaa kuin valtameren syvyyksissä asuva pikkuolio, tai perhonen, tai norsu (joita on kuollut viime aikoina aivan liikaa), tai puu, jonka elämä on meille kaikille arvokasta. Me tarvitsemme meitä kaikkia. Jokaiselle on oma kolo tässä luomakunnassa, ja se kolo on juuri sinun ominaispiirteittesi muotoinen.

Erilaisuus ei siis ole eriarvoisuutta. ”Erilaisuus on rikkautta” on kulunut sanonta, mutta totta, eikä sitä siltikään aina sisäistetä! Ihminen, joka vähättelee toisten arvoa, ei ole ymmärtänyt omaakaan arvoaan. Jos hän jonakin päivänä tajuaa, että onkin arvokas sellaisena olentona kuin on; ilman mitään saavutuksia, suosiota ja menestystä, hän saattaa ymmärtää senkin, että samanlainen kyseenalaistamaton arvo on toisillakin.

On surullista, elleivät ihmiset tiedosta omaa arvoaan. He näet yrittävät epätoivoisesti ansaita sen ja sitten todistella sitä erilaisin naurettavinkin tavoin, ja ellei muu auta, he polkevat toisia alemmas, jotta voivat itse kokea olevansa jotain. Tämä on mielettömyyttä. On järjetöntä juosta jonkun sellaisen perässä, joka on itsellä mukana; varastaa toiselta jotakin, joka on jo kaikilla; etsiä jotakin, joka on jo itsessä, syntyjään.

Ihmiset voivat kyllä vertailla ja kilpailla toistensa kesken, mitä tulee erilaisiin ”ominaisuuksiin”, mutta ihmisarvosta ei kilpailla. Sitä ei voi hankkia, ansaita, ostaa. Se on jo, mutta ongelma onkin niillä ressukoilla, jotka eivät ymmärrä sitä. ”Heille on annettu järki ja omatunto” oletetaan ihmisoikeuksien julistuksissa, kun viitataan ”kaikkiin ihmisiin”. Onko tämä totta?

Nähdäkseni (= henkilökohtainen näkemys) syrjivän ja eriarvoistavan mentaliteetin ongelmassa ei ole kyse älyn puutteesta, vaan ymmärryksen sokeudesta, eli tiedostamattomuudesta; ja siihen sisältyen nimenomaan ”järjen ja omatunnon” puutteesta. Ellei tämä ”järjetön ja omatunnoton” olento näe, että elämä on ylipäätään ihme ja että on erittäin kummallista ja outoa (eli hienoa) olla olemassa, hän ei kerta kaikkiaan tajua sen enempää omaa kuin toistenkaan olemassa olevien elollisten arvoa.

PS: Kaikkeuden Luoja, avaa heidän silmänsä, että he näkisivät. (Sano tähän ”aamen”, jos ymmärsit, mitä tarkoitan.)

Olet turvassa, kun olet uskollinen ystävä itsellesi!

Maailmassa on sekä rakenteita että kaaosta. Psyykkinen
joustavuus on sen hyväksymistä, mikä on. Joustava ei
mene rikki, vaikka maailma rypistyy ahdinkoonsa.

Maailma on aina ollut jossain määrin turvaton paikka. Tapaturmia sattuu, luonto koettelee, ihmiset tekevät toisilleen kaikenlaista pahaa, ja ihminen itsekin on itselleen monella tavoin vaaraksi; usein suorastaan ”pahin vihollisensa”.

Viime aikoina yhä suurempi osa ihmisistä on tiedostanut tämän kiistämättömän turvattomuuden ja joutunut luopumaan turvassa olemisen harhastaan, joka on mahdollistanut esimerkiksi kaikennäköisen huolettoman seikkailemisen ja vaikkapa ympäristötiedostamattoman elämäntavan. Monetkaan eivät ole pelänneet riittävästi omastakaan puolestaan, saati sitten muitten hyvinvoinnin puolesta, ja saattaneet joutua katumaan huolettomuuttaan. Jotkut ovat ehkä suhtautuneet välinpitämättömästi omaan hyvinvointiinsa, mutta suojelleet sentään jonkin verran läheisiään. Jotkut ovat eläneet korostuneen turvallisuushakuisesti, mutta saattaneet silti kärsiä vahinkoa yllättävältä taholta. Jotkut eliminoivat riskejä työnsä puolesta; jotkut taas ottavat riskejä työkseen. Kuka elää mitenkin, ja mikä on milloinkin se riski, joka otetaan tai jota vältetään? Kaikki me tarvitsemme luottamusta ja turvaa, mutta se vaihtelee, mihin kenenkin turvallisuudentunne perustuu.

Ihmiskuntaa ruoskivat parhaillaan koronapandemia ja ilmastonmuutos, ja uutisissa on nostettu esiin myös antibioottiresistenssi, jota ei sitäkään kuulemma ole ajoissa tiedostettu ja huomioitu. Miksei ole tiedostettu? Eikö ole uskallettu kohdata asiaa, joka voisi olla riski? Liiallista huolettomuutta? Pään piilottamista pensaaseen? Silmien sulkemista ja reikäpäänä eteenpäin kaasuttelua ihmiskunnan sivistyksen kehittämisen nimissä?

”Luomakunnan kruunu” haluaa olla olevinaan sivistynyt, elää mukavasti ja tehdä mitä milloinkin mieleen juolahtaa, mahdollisimman vaivattomasti vieläpä. Harmi kyllä sellainen kehitys on etäännyttänyt ihmisen syntyjuuriltaan, eli luomakunnasta. Ja kun etääntyminen vain kasvaa ja kasvaa, kyse alkaa olla vastakkainasettelusta. Luonto tuntuu kääntyvän ihmistä vastaan. Mutta ihminenhän sen valinnan teki alkujaan. Ihminen halusi olla enemmän kuin muu luomakunta. Hän käänsi selkänsä luonnolle (ja paratiisille), ja nyt ihmiskunta näyttää korjaavan sitä satoa, mitä on kylvänyt.

Tällä hetkellä vallitseva maailmantila voi tuntua katastrofaaliselta etenkin niistä, joilla on muutenkin ollut jollain tavalla turvatonta, tai niistä, jotka ovat tähän asti eläneet pumpulissa eivätkä ole tottuneet vastoinkäymisiin tai rajoituksiin. Pelot sairastumisesta, kärsimyksestä, kuolemasta ja läheisten menettämisestä voivat nousta yli sietokyvyn. Ja kun lohdun saaminen toisilta ihmisiltä voi olla monella tapaa rajoitettua, hätä vain kasvaa. Ystävällisyyden ja myötätunnon osoittaminen tuntemattomillekin on nyt erityisen merkityksellistä. Monet tarvitsevat kipeästi huomiota, edes tervehdystä; merkkiä siitä, että maailmassa on edelleen jotakin hyvää. Kasvomaskien takaa on vaikea saada hymyä perille. Suu-nenäsuojain ei STM:n tutkimuksen mukaan välttämättä ole merkittävästi hyödyksi tautipöpöjen näkökulmasta. Mutta ei-kielellistä kommunikointia kasvojen alaosan peittäminen kyllä haittaa.

Joskus äärimmilleen paisuva huoli tai pelokkuus voi kääntyä päälaelleen ja muuttua huolettomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi. Välinpitämättömyys voi olla vaarallista niin itselle kuin toisille, ylihilpeä huolettomuus samoin. Nyt ei ole kovinkaan rakentavaa olla ylettömän huoleton, koska se voi tarkoittaa joissain tilanteissa myös vastuuttomuutta. Ja nyt olemme vastuussa; kaikki, jokainen aikuinen ihminen voimavarojensa mukaan, myös lapsistaan.

Uhkarohkeus ei ole suotavaa, etenkään jos se riskeeraa muittenkin kuin vaaroja uhmaavan henkilön itsensä turvallisuuden. Tiedostamattaan itsetuhoiset ihmiset saattavat ottaa turhia riskejä omassa selviytymiskamppailussaan. Jos taas joku tavoittelee vain omaa etuaan eikä pelkää yhtään mitään; ei edes häpeää, saattaa kyseessä olla jopa psykopaatti. Ja kriisiajat ovat otollista maaperää häikäilemättömille pyrkyreille ja johtajille. Tällaiset iskevät ihmisten heikkouksiin. Nyt monet ovat heikossa jamassa ja alttiita kaikenlaiselle ”kusetukselle”. Emme todellakaan tarvitse nyt psykopaattisia tai narsistisia johtohahmoja luotsaamaan ihmiskuntaa olevinaan ulos kriisistä! Turvattomuudessaan ei kannata etsiä turvaa suurisuisista rehentelijöistä, jotka itselleen huomiota hakien lupaavat paljon ja ovat olevinaan maailman pelastajia. Tällaiset tapaukset imevät voimansa hyväuskoisilta hädänalaisilta. Turva ei ole siellä, missä ihminen unohtaa itsensä ja tekee itsestään mitättömän ja tahdottoman, toisen karismaan takertuvan, hyväksikäytettävän objektin.

Tarvitsemme nyt ennen kaikkea tiedostamista, harkintakykyä, viisautta ja myötätuntoa. Tiedostaminen tarkoittaa myös pelkojen kohtaamista, ei valittua sokeutta. Todellisuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja rohkeus on sitä, että kohtaa vaaran, vaikka pelkääkin. Pelon liennyttämiseen tarvitaan myötätuntoa. Itseään voi myös rohkaista, aivan kuin tekisi myös ystävälleen, kun tämä tarvitsee kannustusta.

Turvattomuus voi yhä lisääntyä maailmassa, mutta voisiko vastavoimaksi nousta ihmisistä jotakin hyvää, uudenlaista välittämistä ja toiveikkuutta? Yhteinen uhka voi nostattaa rakentavaa yhteishenkeä, mutta se voi aiheuttaa myös kaoottista toisten syyttelyä, riitaa, tuhovimmaa, pakenemista. Miten kukakin meistä reagoi uhkaan, riippuu meistä itsestämme. Miten me sisäisesti käsittelemme uhkatilannetta, ratkaisee sen, tuleeko meistä esiin vihollinen vai ystävä suhteessa itseemme ja toisiimme. Koemmeko olevamme koko ajan ystävän vai vihollisen seurassa? Sillä on hyvin ratkaiseva merkitys siinä, tunnemmeko olomme turvalliseksi.

Vihamieliset reaktiot voivat kummuta hallitsemattomasta pelostakin, kuin nurkkaan ajetulla rotalla. Pelon liennyttäminen siis rauhoittaa myös vihamielisiä purkauksia. Taisteleminen haasteen ratkaisemiseksi ei edellytä vihamielisyyttä, josta on vain haittaa, ja pelkokin häiritsee keskittymistä asiaan. Nyt tarvitaan siis rauhallista mieltä, lohduttelua ja myönteisen esiin nostamista. Tarvitaan riskien ja uhkien tiedostamista, muttei pelkoa. Tarvitaan yhteistyötä, ei rähinöintiä ja syyttelyä. Myötätuntoa voi kohdistaa niin itseen kuin toisiinkin. Jos todella olisimme kuin uskollisia ystäviä itsellemme, olisimme koko ajan ystävän seurassa.

Mitä tästä pohdinnasta ehkä jää käteen?

On hyvä tiedostaa, ettei maailma ole turvallinen paikka. Olisi sinisilmäistä kuvitella toisin ja järkyttyä yhä uudelleen, kun jotakin kamalaa sitten sattuukin. Maailma ei ole paratiisi, eikä kärsimys häviä maailmasta minnekään. Sitä voi vain jakaa ja lievittää.

Mutta vaikka elämmekin turvattomassa maailmassa, on mahdollista olla turvassa. Turva on henkinen, ei konkreettinen ulottuvuus. Henkisellä tasolla mikään ei oikeastaan voi vahingoittaa meitä, vaikka ruumiillisesti olisimmekin vaarassa, ja vaikka ns. egommekin haavoittuisi kerta toisensa jälkeen. Tätä voi tosin olla vaikea sisäistää, ellei usko henkiseen ulottuvuuteen.

Turva on sisäisesti ihmisessä itsessään; siinä, että tiedostamme ainutkertaisen olemassaolomme ja näemme olevamme yhtä ihmeellisiä ja arvokkaita kuin kuka tahansa muukin ihminen. On hyvä kokeilla, mitä tapahtuu, kun hetken ajan vain kokee olemassaolonsa ja sen, että on ihmeellistä olla elossa. Elämä on universaali ja samalla henkilökohtainen lahja; olemassaolomme on ihme.

On surullista, jos tämä näkyvä maailma on kaikki mihin ihminen uskoo. Tällä hetkellä näkymät ovat nimittäin hieman ankeat…

PS: Itsetunnon käsi- harjoitus voi auttaa muistamaan kolme tärkeää teemaa turvallisuudentunteen lisäämiseen liittyen:

NIMETÖN: Olen uskollinen ystävä itselleni. (Itsemyötätunto, rohkaisu, kannustus).

PIKKUSORMI: Huolehdin sisäisestä lapsestani. (Omista perustarpeista huolehtiminen, leikkisyys, luovuus…)

KÄMMEN: Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. (Henkinen taso – elämä on muutakin kuin tämä maailma!)

ADHD-luuserin tarina on taas luettavissa!

ADHD-tyyppi näytti alkujaan tarinansa kannessa ihan ihmiseltä.
Uudistettuun versioon hänestä tuli tikka.

Romaani ilmestyi alkujaan ensi kerran ”Luuseritarinoita”- blogissani, sittemmin e-kirjana Kirjoita itse- palvelussa, ja nyt, kun Kirja Elisa lopetti kyseisen palvelun, käsikirjoitus vapautui uudelleen julkaistavaksi. Tässä vaiheessa oli hyvä tilaisuus lukea ”ADHD-tyypin tarina” pitkästä aikaa itsekin läpi, korjata muutama kirjoitusvirhe ja hienosäätää joitakin kohtia, jotka tässä ja nyt tuntuivat kaipaavan joko täsmennystä tai terävöittämistä. Juoni ja keskeiset tapahtumat ovat ennallaan, mutta esim. dialogiin on tullut sinne tänne muutoksia, ja pari keskeistä teemaa tulee entistä vahvemmin esille.

Yksi teema on se, ettei ole mitään järkeä yrittää olla jotakin muuta kuin on, vaikka olisikin ADHD-tyyppi ja ”luuseri”. ”To be yourself is all that you can do” (kuten esim. Audioslaven biisissä lauletaan).

Ystävyys on kuin ravistelemalla ladattava taskulamppu. Se saattaa muistuttaa itsestään putoamalla päähän, kun tunget liian täydelle komeron ylähyllylle jotakin, mitä et juuri nyt halua käyttää, koska se ei sovi mielentilaasi, ja haluat sen pois silmistäsi. Lampun lataamiseen joutuu käyttämään omaa energiaa, mutta se saattaa olla hauskaakin, koska siihen saa purettua omaa levottomuuttaan. Ja kun se lamppu on ladattu, se valaisee pimeimmänkin luuserinpesän sopen, myös eteisen naulakon nurkkaan kertyneet pölykoirat ja unohtuneitten rojulaatikkojen aarteet.

Tie henkisesti rikkaampaan elämään voi olla todella mutkainen, kivulias ja pelottavakin. Se saattaa tarkoittaa sitä, että joku liukastuu laiturilla ja päättää päivänsä, ja joku toinen oksentaa sellaisen tuttavan olohuoneen matolle, jonka luo ei edes aikonut mennä kylään, eikä joku muukaan saa ihan sitä, mitä luulee haluavansa, ja jonkun toisen taas täytyy olla suorastaan ilkeä ollakseen vähemmän haluttu. Jostakusta tuntuu lahonneelta pölkyltä tai kuolleelta hiireltä, joka joutaa kaatopaikalle, mutta auttaako sekään, jos näyttää myrkkysammakolta, tai tikalta, jonka kirkuvan punainen päälaki oikein huutaa sitä, ettei se oikeastaan haluaisi kenenkään lähestyvän? Se haluaa tulla huomatuksi tunteakseen olevansa olemassa, muttei häirityksi omassa kuplassaan.

Sattumia ei oikeastaan ole. On vain universaaleja lainalaisuuksia, enemmän tai vähemmän tietoisesti tehtyjä valintoja, ja valinnoista johtuvia törmäämisiä; joskus väärässä paikassa, joka myöhemmin osoittautuu oikeaksi. Kaikki on paradoksaalisesti kaoottista mutta kohtalonomaista, mutta sellaista se vain on. Tämä on se elämä, tämä on se todellisuus, joka on kullekin aivan omanlaisensa. Hetkittäin joku toinen saattaa päästä sinne vierailulle, ymmärtämättä ehkä lainkaan, minne joutui ja miksi. Ja siksi toisen ”hulluus” voi tuntua tarttuvalta, mutta ehkä se onkin vain ADHD, joka heitti yhden luuserin pihalle tumput suorina seisomaan, jos kohta hän onkin pian pomppimassa kumipallona alas liukumäestä, jonne joku kuriton vertaiskakara hänet heitti pienhiukkasten välittämällä energiapiikillä.

Tämä on ADHD- luuserin todellisuutta. Ja vaikka hän selviytyykin hengissä, ei hän koskaan tule olemaan mikään menestyjä eikä voittaja, koska ne nimitykset ovat vain näkökulmasta riippuvia rooleja, eikä hän ole enää roolipelle. Hän on vain oma itsensä.

”ADHD- luuserin tarina” on saatavilla e-kirjana esim. BoD- kirjakaupasta, lähiviikkojen ajan tarjoushinnalla.

E-kirjaan voi tutustua Googlen Kirjat- sivustolla tästä linkistä.

Rauhaa kriisin keskelle, vai koronakepillä päähän, ellei muuten ala tapahtua?

Tämä Henri Kähkösen luoma
kuva päätyi yhden uudistetun
luuseritarinani kanteen, mutta
se sopii tunnelmallisesti tähän-
kin aiheeseen, ja hätään...

Tämä otsikko ei liity kiristyviin tunnelmiin kotioloissa, kun monissa lapsiperheissäkin ollaan nyt enemmän tai vähemmän jumissa kotona, eikä yhdessäolo aina suju riemukkaasti, vaikka kaivettaisiin vanhat koronapelivälineet varastonnurkista. Se ei ole naurun asia, että lastensuojelussa ollaan huolissaan koronan aiheuttamista poikkeusoloista kodeissa. Eikä tämä juttukaan ole vitsi.

Siitä on vierähtänyt yli kuukausi, kun viimeksi päivitin tätä blogia. Eikä tämä tauko johdu minun kohdallani niinkään koronasta, joka on pysäyttänyt monet muut toiminnot, vaan siitä, että tuntui jo tuolloin kuukausi sitten, ettei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa mitään. Toisaalta, juuri nyt voisi olla hyvä kirjoittaa koronaan liittyvän ahdistuksen helpottamisesta ja kriisinhallinnasta ja sen sellaisesta. Mutta noista aiheista olen kirjoittanut ennenkin, joskaan en juuri tähän tautikriisiin liittyen, vaan yleisellä tasolla. Samat vinkit ahdistuksen hallinnasta ja mielialan itsehoitokeinoista sopivat kuitenkin monelta osin myös tähän globaalisti vaivaavaan korona-ahdistukseen.

Kauhistelua ja hysteriaa en halua tukea. Roskalehdet ja sen sellaiset voisivat ottaa vastuuta pelkoa lietsovasta uutisoinnistaan. Totta kai ihmiset ostavat hädissään lehtiä, joitten kannessa varoitellaan heitä uhkaavasta vaarasta, tai selaavat nettisivustoja, joissa höykytetään olemaan varuillaan ja suojautumaan ties millä ohjeilla ja suojuksilla. Ihmisten pelolla ja hädällä rahastaminen on kaikkina maailman aikoina aktivoinut monenlaisia opportunisteja, suoranaisia huijareitakin. Pelokas ja hätääntynyt ihminen ei toimi järkevästi ja saattaa haksahtaa monenlaiseen tekoon, jotka rauhallisina jäisivät tekemättä; kuten ylettömään hamstraamiseen.

Pysykää siis hyvät ihmiset mahdollisimman rauhallisina! Surullinen, huolissaan ja alakuloinen saa olla, jos on syytä, mutta senkin voi tehdä rauhallisesti. Yletön hätäily, ahdistus ja raivo, tai vaikkapa hysteerinen hilpeyskin voi aiheuttaa tekoja, joita myöhemmin katuisi, ja ilmiöitä, joista on toisillekin haittaa. Jäitä hattuun siis! Jos ei juuri nyt, tällä hetkellä, ole akuuttia hätää, niin silloin ei ole hätää. Hätä voi kyllä tulla eteen jossain vaiheessa, mutta turha verottaa voimiaan olemalla hädissään jo etukäteen!

Nyt kannattaa olla rauhallinen, mutta valpas; rento, mutta tarkkaavainen. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on varmasti hyödyksi, jos miettii, mitä voisi omalle korona-stressilleen tehdä. Kannattaa niin sanotusti ”rukoilla ja tehdä työtä”; eli tehdä se, mitä konkreettisesti voi tehdä (ja mitä viranomaiset suosittelevat), ja jättää loput Luojan käsiin. Murehtimalla ei saa kyynäränkään vertaa elämäänsä pidennetyksi; päinvastoin jatkuva huolien vatvominen ja stressaaminen todennäköisesti heikentää vastustuskykyä ja lyhentää elinikäennustetta. Ylettömään huolettomuuteenkaan ei kuitenkaan pidä tuudittautua! Joitakin asioita on tehtävä ja virallisia ohjeita on noudatettava, eikä pidä ottaa huolettomana turhia riskejä ja vaarantaa omaa tai toisten terveyttä. Nyt on otettava vastuuta ja välitettävä itsestä ja toisesta, ihan kunnolla.

Ohje vastuunottoon ja välittämiseen olisi tosin pätenyt jo ennen koronapandemiaa, etenkin ilmastonmuutoksen liittyen. Kaikkien olisi otettava vastuuta ja välitettävä itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä, myös tulevista sukupolvista. Olen törmännyt joihinkin juttuihin ilmastonmuutoksen ja tämän koronapandemian yhteyksistä. On surullista, jos ihmiskunta havahtuu elintapojensa seurauksiin vasta tällaisessa tilanteessa, kun oma ja läheisten terveys, jopa henki, on uhattuna.

Pakostakin mieleeni tulee Raamatun kertomus Egyptin faaraosta ja Mooseksesta, vieläpä näin pääsiäisen aikaan. Faaraohan ei meinannut päästää Israelin kansaa vapauteen omasta valtakunnastaan, vaikka kansan johtomiehet, Mooses ja Aaron, sitä häneltä vaativat. Israelilaiset olivat olleet vauraalle yhteiskunnalle kovin hyödyllisiä työväkenä ja orjina. Tulisi faaraolle liian kalliiksi päästää sellainen porukka käsistään, joten miksi ihmeessä hän suostuisi Mooseksen pyyntöön? Jumala kuritti egyptiläisiä kymmenellä vitsauksella. Jokaisen vitsauksen aikana faarao lupasi päästää israelilaiset, kunhan vain vitsaus lakkaisi vainoamasta hänen väkeään, mutta pyörsi lupauksensa, kun olot korjaantuivat ja rauhoittuivat. Vasta viimeinen vitsaus järkytti hallitsijaa riittävän paljon, koska se kosketti henkilökohtaisella tavalla: hänkin menetti esikoispoikansa.

Toivottavasti ihmiskunta havahtuu vapauttamaan itsensä ”sisäisistä faaraoistaan” (jotka sitovat ”mammonanpalvonnan” kurimuksekseen) aikaisemmin kuin tuo pääsiäiskertomuksen faarao, ettei sen tarvitse kohdata niitä pahimpia vitsauksia. Varoittavat merkit vaaraan ajautumisesta olisi syytä huomioida ja tehdä tarvittavat korjausliikkeet. Olisi siis syytä luopua esimerkiksi jatkuvasta piiskaamisesta talouskasvuun ja ihmisten ”orjuuttamisesta” tuotannon lisäämiseksi ja elitistisen elämäntavan ylläpitämiseksi. Jos ihmiset kaikkialla maailmassa haluaisivatkin elää vaatimattomammin, vähemmän talouselämää orjaillen, perheen ja läheisten kanssa ja yhteydessä luontoon, eikö heille pitäisi antaa mahdollisuus siihen? Globalisaatio työntää kehityksen nimissä väen väkisin mukanaan kaupallista krääsäänsä sinnekin, missä luonnonkansat ovat vuosituhansia elelleet ekologisesti ja luonnon ehdoilla, ja jopa onnellisempina kuin länsimaiset ”sivistyneet” kanssaveljensä. Uusien alueitten teollistuminen syö koskemattomat maat ja metsät, ja globaali massakulttuuri nielaisee sen, mikä joskus oli autenttista ja alkuperäistä, ja saa yhä useammat ihmiset tavoittelemaan elämäntapaa, joka vähitellen tuhoaa ihmiskunnan elämisen edellytykset…

Ilmastonmuutos on koskettanut toistaiseksi vain osaa ihmiskunnasta rajusti ja henkilökohtaisesti. Osa muistakin kuin katastrofialueilla eläneistä on kyllä reagoinut uhkaan, näitä toisia myötäeläen. Ne, jotka eivät ole myötäeläneet kärsineitä eivätkä ajattele edes tulevia sukupolvia, ovat toistaiseksi sivuuttaneet ilmastouhkan ja siihen liittyvät ilmiöt. Jopa vallanpitäjät ovat olleet liian varovaisia tai jopa nahjusmaisia ratkaisuissaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Nyt ratkaisuja tehdään jämäkästi ja ripeästi, kun ihmiskuntaa kohdannut uhka on ajallisesti ja paikallisesti lähellä, ja riittävän konkreettinen, ja koskettaa jopa omaa napaa. Korona on havahduttanut, säikäyttänyt ja saanut aikaan niin paniikkia kuin järkeviä toimenpiteitäkin. On hyvä, että toimenpiteitä tehdään, ja on hienoa todeta kaikki se virallinenkin työ, mitä Suomessakin on saatu jo tehdyksi. Mutta miksei samanlaista rivakkuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta ole käytetty myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen? Mikseivät kaikki päättäjät ole reagoineet samanlaisella vakavuudella ilmastokriisiin, kun tilanteesta saatiin hälyttäviä uutisia jo aikoja sitten? Siinäkin tilanteessa olisi voitu reagoida julistamalla poikkeustila ja rajoittamalla vaikkapa yksityisten ihmisten ei-välttämättömiä toimia.

Jos ja kun koronapandemiasta selvitään, ryhtyvätkö päättäjät hyvittelemään äänestäjiään näitten kokeman kuukausien epämukavuuden takia, ja siksi pidättäytyvät tiukemmista ilmastotoimista? Eivät kai he jää odottelemaan seuraavaa ”vitsausta” ennen kuin tarttuvat toimeen myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi? Eikö tämä koettelemus voisi olla hyvä alku sille, että ihmiset oppisivat rajoittamaan omia ei-välttämättömiä tekemisiään yhteiseksi hyväksi?

Ja nyt on tarpeen rauhoittua, hengitellä ja katsoa ulos ikkunasta. Pellolla oli kaksi kurkea, ja varis lensi niitten yli ja raakkui omaa sanomaansa. Raakkumisesta tulee mieleen, että voisin sanoa jotakin hyvääkin. Tiedän, että suurin osa ihmisistä oikeasti välittää toisistaan ja luomakunnasta, ja haluaa tehdä hyvää. Tämä kriisi on mahdollisuus siihen, että ihmisten hyvyys nousee aivan uudelle tasolle, ja orjuutettuna elänyt ihmiskunta pääsee kahleestaan siihen tahoon, joka on heitä pitänyt ikeessään. Ehkä ”kahleissamme” on ollut kyse kaikista niistä lyhytnäköisistä ja taloudelliseen hyötyyn tähtäävistä ihmiskunnan toimista, joilla olemme saaneet aikaan ilmastonmuutoksen, ja joihin yhteiskunnassa vallitseva mentaliteetti meitä yhä sitoo.

Tämän kriisin jälkeen me osaamme ehkä arvostaa sitä, mikä on oikeasti tärkeää; sitä, että olemme yhä olemassa, elossa ja meillä on joitakuita, joille osoittaa välittämistä. Se on totta nytkin, kun olemme vielä tämän kriisin keskellä. Hyvää Pääsiäistä!

PS: Pahoittelen, jos loukkaan prameasti eleleviä nykyihmisiä, joitten mielestä talouskasvu on välttämätöntä ihmiskunnan selviytymiselle, mutta tämä on henkilökohtainen mielipiteeni ja kuvastaa taipumustani sympatisoida enemmän vaatimattomasti eläviä ihmisiä kuin materiaa ja menestystä tavoittelevia. Tämä taipumukseni tulee esille myös ”luuseritarinoissani”, joita kirjoitan huvikseni, ja joissa ylistän enemmän henkistä kuin aineellista rikkautta, joten en salaile luuserisympatioitani.