 |
| Akka-Kolilta usvaisen viileänä lokakuisena aamupäivänä. |
Tapasin Akka-Kolilla muurahaisen. Sen ilmestyminen siihen istuma-alustani viereen ei ollut kovin todennäköistä ottaen huomioon vallitsevan ilman lämpötilan ja sen, ettei aivan lähettyvillä näkynyt muurahaisten reittejä tai pesää. Mutta kun se kerta oli siinä, ensimmäinen ajatukseni oli, että montakohan sen lajitoveria olinkaan saattanut litistää istuma-alustani alle, kiven pintaa vasten. Näennäisen harmiton aikeeni istahtaa nauttimaan evääni purevalta tuulelta suojaavan kallioseinämän viereen saattoikin haitata muita olevaisia, kenties maksaa jonkun hengenkin.
Mitäpä yhdestä muurahaisesta, saattaa joku ajatella. Talsimmehan sellaisten päälle yhtenään, jos ylipäätään missään metsäpoluilla liikumme! Onko yhdellä muurahaisella merkitystä maailmankaikkeudessa, jos itsellämmekään? Onko joku tietty muurahainen sen joutavampi kuin pyörän alle jäänyt sammakko, tai pikkulintu, joka murskautuu ikkunalasiin? Voisiko olevaisten merkityksellisyyttä laittaa tärkeysjärjestykseen?
Vuorovaikutuksessamme luonnon kanssa punnitaan asenteemme muihin olevaisiin. Ihminen, "luomakunnan kruunu”, on riippuvainen muista eliöistä, mutta käyttäytyy usein kuin koko maailman omistaja, tai egoistinen jättiläinen, joka talloo alleen muurahaisia isompiakin olentoja päättömässä töytäilyssään virvatulien perässä.
Luomakunnan kruunupään asenne muita olevaisia kohtaan on siis usein kovin ylimielinen; aivan kuin kaikki olisi olemassa vain häntä varten, ja hänellä olisi täten oikeus määrätä, mikä ekosysteemissä on joutavaa tai jopa haitaksi. Tämä kruunupää on kuitenkin jo kauan sahannut oksaa, jolla istuu. Nyt, kun hän on ehkä tajunnut, mitä on sahaamassa, eletään ratkaisevia aikoja. Oksa on jo alkanut taittua, ja kohtapa hölmö sahaaja tipahtaa himoitsemansa oksanpätkän kanssa. Olisiko vahinko vielä estettävissä, tai vauriot korjattavissa? Vai ummistammeko silmämme siltä, mitä tapahtuu edessämme, ja jatkamme sahaamista kuin viimeistä päivää; paniikissa, juuttuen toistamaan sitä mitä parhaiten osaamme, eli juoksemaan oravanpyörissämme, joitten pyörimisliike näyttää liian usein saavan ympäristössään tuhoa aikaan.
Jonkun oravanpyörä on kuin niittokone, joka leikkaa laikkuja maailman keuhkoihin. Joku on kuin öljypumppu, joka pumppaa maaöljyvarat tyhjiksi; joku taas härveli, joka lennättää muoviroskaa valtameriin. Meidän rakkaat oravanpyörämme saattavat antaa systeemille sen energian, joka syö eliökuntaa ja luonnonvarojamme. Ja miksi oikeastaan juoksemme noissa kirotuissa häkkyröissämme? Siksi, että meillä on harhakäsitys siitä, että onni on jossakin askelten päässä, eikä koskaan tässä ja nyt.
Kolin päällä elävään muurahaiseen palatakseni, tuo kohtaamani otus heilutteli tuntosarviaan ja haroi niitä etummaisilla jalkapareillaan. Ehkä se yritti saada aikaan äänivärähtelyä viestiksi muille kaltaisilleen siitä, että sen kulkureitillä on sattunut jotakin ennakoimatonta ja laajasti vaikuttavaa: siis, minä ja luonnoton istuma-alustani. Tai sitten se yritti viestiä minulle jotakin, enkä tietenkään tajunnut sen viestiä; tai ehkä se vain yritti saada minusta jonkinlaisen käsityksen tuntosarviensa avulla. Joka tapauksessa minä olin tunkeilija sen reviirillä. Kaikki tuossa paikassa vierailevat ihmiset ovat tunkeilijoita monien elämänmuotojen kodeissa. Itselleen elämyksiä hakiessaan he tulevat, menevät ja jättävät jälkensä lukemattomien pikkuolentojen maailmaan.
Puoliääneen pyysin muurahaiselta anteeksi sitä, että olin sattunut sen kulkureitille, ja mielessäni toivoin, etten olisi litistänyt yhtään sen kavereita. Mietin, olisinko voinut auttaa tuon pienen olennon jonnekin siitä istumapaikkani vierestä, mutta tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, minne se haluaisi mennä. Enhän halunnut siirtää sitä tuhansien muurahaisenaskelten päähän sen reitiltä. Minun oli katseltava sitä siinä niin kauan, että se siirtyi loitommalle, omasta halustaan. Ellen olisi nähnyt, minne se meni, olisin saattanut ruhjoa sen vahingossa, kun muutin asentoani. No, kenties pääni on pehmennyt, kun puhun ötököille, mutta mieluummin puhun niille kuin viskon ne tieltäni piittaamatta siitä, murskaanko ne vai en.
Tuolla reissulla tapasin siis vain yhden muurahaisen, mutta ihmisiä näkyi huomattavasti useampia, mikä häiritsi luontokokemustani. Kolilla on kyllä edelleen kaunista ja koskematonta luontoa, mutta liian paljon ihmisiä ja ihmisen rakentamia elementtejä uhkaa turmella paikan luonnollisen tunnelman. Pienetkin ihmisen jättämät jäljet muistuttavat minua siitä, miten ihminen on ottanut haltuunsa luonnon ja alkanut muovata sitä oman mielensä mukaiseksi. Monissa maapallon paikoissa luonto on kadonnut lähes kokonaan, ja tilalla on pelkkiä rakennuksia ja teknologiaa. Näissä ympäristöissä saattaa sitten asustella ihmisolentoja, jotka hekin vaikuttavat jotenkin luonnottomilta ja epäaidoilta, melkeinpä robottimaisilta; silmissään tyhjä katse, aivan kuin he koko ajan janoaisivat jotakin. Ehkä he ovat sisäisesti onnettomia, koska ovat kadottaneet kosketuksensa siihen, mikä saisi heidät tuntemaan olevansa osa jotakin autenttisempaa kuin ihmisen rakentama maailma suurellisine pyrkimyksineen.
Kun kohtasin tuon muurahaisen, ymmärsin, miten vähän ymmärrän siitä, minne kukakin olento on menossa. Ja ellei tiedä edes sitä, minne joku muurahainen mahtaa haluta, miten kukaan voisi tietää ihmistenkään aivoituksista; siitä, mitä he pohjimmiltaan haluavat? Tietävätkö he itsekään, minne ovat menossa, etenkin jos kulkevat suomut silmillä tai tyhjin katsein? Ihminen itse ehkä kuvittelee tietävänsä, mitä tarvitsee, mutta yleensä hän vain haluaa, eikä oikeasti tarvitse. Sitten kun hän saa sen, mitä on halunnut, hän haluaakin taas jotakin muuta, ja tuo aiempi haluamisen kohde onkin muuttunut turhanpäiväiseksi. Luontokin voi joutua näitten ihmiselle tyypillisten tyhjänpäiväisten haluamisten uhriksi.
Tavaroitten kuluttamiseen ja elämysten etsintään yllyttävä mainonta lietsoo näitä turhia materialistisia ”haluamisia” ja herättää ”valetarpeita”. Ihmisen perustarpeitten tyydyttämiseen riittäisi vähempikin materia, mutta ihmisparka on sekaisin ja sokeutunut tässä liian keinotekoiseksi kehittyneessä maailmassa! Onneton ihminen, jolla on henkisesti tyhjää, tuntee sisällään ammottavan kolon, ja yrittää naiivisti ja epätoivoisesti täyttää tuota tyhjyyttä materialla ja tunteisiin vaikuttavilla kokemuksilla. Kolo täyttyykin ehkä lyhyeksi hetkeksi; mutta se, mikä oli hetki sitten haluamisen kohde, onkin pian pelkkää jätettä. Ja sitten on taas nälkä ja jano, kaipuu ja ikävä, ja loputon ankeus, merkityksettömyys ja tyhjyys…
Jos sen sijaan ottaa vastaan jotakin elävää; jotakin, mikä kasvaa, kun siihen keskittyy, tuo henkinen ”kolo” täyttyy pysyvästi. Silloin ei enää janoa lisää ja uutta. Silloin on kylläinen ja saa levätä, olla rauhassa, ja nauttia olemassaolostaan.
Tällainen sisäinen prosessi uskoakseni pelastaisi tämän maailman, jossa elämme tällä pallolla. Tällainen muutos lopettaisi turhan kulutuksen ja kokemusten etsinnän, ainaisen ahneuden, kilpailun ja laajentumistarpeen. Se poistaisi myös ihmistä riivaavan kuolemanpelon, joka pakottaa ihmisen etsimään korvikkeita elämälle, jota hän ei itsessään tunne.
Pitkällä tähtäimellä tällainen sisäinen muutos on välttämätön luomakunnan pelastamiseksi. Elleivät riittävän monet ihmiset muutu sisäisesti, ihmiskunta tuhoaa eloonjäämisensä edellytykset lopullisesti. On myös tehtävä käytännössä se, mitä pystyy tekemään maapallon elinolosuhteitten pelastamiseksi. Ja näitä käytännön toimia tehostaa, kun sisäinen tahtotila on herännyt. Mutta tahtotilakaan ei herää, ellei tietoisuus herää. Olisi tarpeen avata silmät, lopettaa sahaaminen ja hivuttautua varovasti tukevaa runkoa kohti. No, ehkäpä joku toinen muurahainen tai mikrobi herättää taas jonkun tielleen osuneen.
