Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.