Ongelma ei ole siinä, etteikö ihminen tietäisi (ainakin vähän aikaa mietittyään tai kysyttyään neuvoa joltakulta, joka tietää), mitä hänen kannattaa tehdä. Ongelma on siinä, ettei ihminen tee, mitä hänen kannattaisi tehdä. Miksi?
Olen usein hirvittävän turhautunut siitä, etteivät ihmiset (mukaan lukien itseni) tee niitä asioita ja ratkaisuja, joiden he itsekin jossain vaiheessa tajuavat olevan viisaita esimerkiksi elämänlaatunsa suhteen. Mutta kun ymmärtää, että ongelma onkin siinä, etteivät he voi tehdä asioita, joista olisi heille apua, alkaa myös säälittää. Minkäpä sille voi, jos ei vain voi, ja se on surullista! Joskus olosuhteet estävät tekemästä sitä mitä kannattaisi tehdä. Kyse voi olla toimeentulosta, toisiin ihmisiin liittyvistä syistä, voimavarojen vähyydestä, toiminnanohjauksen ongelmista, fyysisistä vammoista, peloista, ahdistuksesta, väkivallan uhkasta…
Nykyään on tarjolla jo varsin paljon tietoa esimerkiksi siitä, mikä todennäköisesti auttaisi mielialaoireista toipumiseen. Kirjastossa on rivimetreittäin kirjallisuutta mielialan hoidosta, hyvästä elämästä ja sen sellaisesta, joista voisi ottaa itse kukin opikseen. Netti tarjoaa mahdollisuuden suorittaa omahoito-ohjelmia, joitten suorittaminen voisi ainakin auttaa alkuun elämänmuutoksessa. Ja neuvojakin saa, joskus jopa ilmaiseksi, julkisesta terveydenhuollosta. Tietoa siis on tarjolla. Aina ei ole ymmärrystä, mutta usein sitäkin herää. Innostuneet tiedontuottajat ja levittäjät ajattelevat pelastavansa vaikkapa elämäntapasairastajat levittämällä ilosanomaansa. Mutta kun pelkkä tieto ei riitä. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.”
Me olemme monella tapaa avuttomia. Ylikuormittuneet ihmiset ovat laiminlyötyjä vauvaikäisiä, joilta ei voi vaatia niskaotetta itsestään ja lenkille lähtemistä. Missä määrin tämä yhteiskunta kasvattaa meistä uusavuttomia? Miksi kuntoilun aloittamiseen tarvitaan nykyään personal trainer? Mikseivät ihmiset muka osaa huolehtia itsestään ja hoitaa mielenterveyttään kuntoon luettuaan pari kirjaa ja katsottuaan muutaman hyvän nettivideon aiheesta?
Mitä meiltä puuttuu? Miksi on ihan eri asia tulla vastaanotolle puhumaan ongelmistaan kuin lukea joku opus, jossa olisi kaikki se tieto, mitä ongelmansa ratkaisemiseen tarvitsisi?
”Aikaa, huomiota, kunnioitusta” on tuttu hokema eräästä ohjaus- ja neuvontatyöhön liittyvästä kirjasarjasta. Luin aiheesta ollessani toistakymmentä vuotta sitten töissä työkkärissä ammatinvalintapsykologina. Siis; aikaa, huomiota, kunnioitusta. Sitä ihminen toivoo saavansa, kun tulee puhumaan ongelmistaan toiselle ihmiselle. Ja sitä hän parhaimmillaan saa. Joku antaa juuri sinulle aikaansa. Joku arvostaa niin paljon juuri sinun ongelmiesi kuuntelemista, että tekee sellaista työkseen, vaikka voisi ehkä olla sen sijaan vaikkapa kaupallisella alalla, tai teollisuudessa...
Ajan antaminen asiakkaalle viestii, että hänen asiansa on niin tärkeä, että siihen kannattaa käyttää aikaa. Samalla asiakas saa huomiota. Häntä kuunnellaan, häneltä kysellään, hänen tarinansa noteerataan; sitä ihmetellään, kommentoidaan myötäelävästi ja kannustavasti. Lisäksi häneen suhtaudutaan kunnioittavasti, vaikka hänellä ehkä olisi rapatahroja takinhihassa, tai vähän hikinen paita, tai huonot hampaat, tai rasvainen tukka, tai koulu olisi jäänyt kesken, työttömyyttä kertynyt vuosia, tai henki haisisi etanolilta tms.
Sama idea pätee mielenterveyspuolen työssä: ollaan läsnä, ihmisenä ihmiselle. Kirjan sivuilta tai näyttöruudulta et saa juuri sinulle annettua aikaa, erityishuomiota etkä kunnioitusta. Päinvastoin silmille pomppivat mainokset saattavat keskeyttää syventymisesi, ja joudut katselemaan kuvia epäaidoista ihmisistä, jotka eivät todellakaan näytä kärsivän samasta ongelmasta kuin itse kärsit. Treenattu, hyvinvoiva ihminen suorittamassa kuntoiluohjelmaa, jossa et itse pääse edes alkuun; onpa piristävää ja kannustavaa! Pahimmillaan saat katsella suorastaan loukkaavia mainoksia tai vähintäänkin ällöjä ja keinotekoisia kuvia siitä, miten kivaa ja kaunista sinulla on sitten, kun saat tekopirteän kaverin mukaan lenkille, tai naurat valkoisin, hoidetuin hampain masennuksesta toipuvan ystäväsi kanssa, joka ei ole menettänyt lainkaan ripsiväriään, vaikka on olevinaan itkenyt sängyssä peiton alla elämänhalunsa menettäneenä…
Tarkoitus on tässä tähdentää sitä, että ihmiset tarvitsevat inhimillistä ja emotionaalista tukea jaksaakseen tehdä sen, minkä he tietävät, että heidän olisi hyvä tehdä. Tämähän on kai itsestäänselvyys? Mutta tuntuu silti unohtuvan niiltä tahoilta, jotka latovat ihmisille ohjeita ja sitten ihmettelevät, miksei tuo hölmö ihminen tee niin kuin minä neuvoin… Ihmiset tarvitsevat ymmärrystä ja myötäelämistä; välittämistä. Muuten ei ole väliä tehdä, mitä suositellaan ja järkikin sanoo. Jos ei ole väliä, niin eipä ole väliä. Ja jos ei ole ylipäätään mitään merkitystä, onko hyvässä vai huonossa kunnossa, kärsiikö vai päättääkö kärsimyksensä, niin ihan turha on mitään neuvoja selittää, vaikka tarkoittaisi hyvää; saati sitten jos on pelkästään ärtynyt ja turhautunut toisen ongelmiin.
Jos voisikin antaa toiselle ihmiselle elämän merkityksen, jos sellainen näyttää häneltä puuttuvan… Mutta se on koettava itse. En tiedä voiko sitä mallintaa toiselle. Ehkä joskus voi toimia elävänä esimerkkinä, mutta jos itselläkin on merkityksettömyyden hetkiä, ei ole kovin hyvä esimerkki. No, onpahan edes realistinen, ja ehkä vertaistueksi kelpaava…
Miksi nykypäivän nuorilta ja aikuisilta näyttäisi puuttuvan emotionaalista tukea, ja miksi monista on tullut ns. ”uusavuttomia”? Lieneekö vaikutuksensa siinä, että vanhemmilla on ollut liikaa haasteita silloin, kun lapselle olisi pitänyt antaa ”aikaa, huomiota ja kunnioitusta?” Ja jos sitä tarvitsemaansa ei ole saanut, sitä odottaa lopun ikäänsä, ja tulee olemaan riippuvainen muitten ihmisten armopaloista. Tai joutuu tyytymään pelkkään huomiontavoitteluun, jos ei usko saavansa kunnioitusta; saati sitten rakkautta…
Rakkaus ratkaisisi tämänkin inhimillisen perusongelman. Sitä voi suositella itseään kohtaan kaikille. Aloita itsestäsi. Anna itsellesi aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Ole edes itsellesi se läsnä oleva toinen ihminen. Se taitaa olla joskus vaikeaa ja vastenmielistä, koska siitä ei saa kiitosta toisilta ihmisiltä. Itsensä rääkkäämisestä toisten hyväksi saa sentään joskus kiitosta, tai ainakin sellaisen huomionosoituksen, että joku sanoo: ”Älä ole marttyyri!” No, kunnioitusta ei kyllä saa, jos on aina rumana ovimattona. Mutta kun ei saa itseään ylös lattialta, vaikka tietäisi, että pitäisi! Tarvitaan siis joku, joka pysähtyy hetkeksi ennen kuin polkee päällesi. Joku, joka antaa sen kallisarvoisen kaksi sekuntia aikaansa huomatakseen, ettet oikeastaan ole ovimatto. Tarttuu ja nostaa ylös, huomaa miten mielenkiintoinen luomus oletkaan, ja keksii, ettet oikeastaan voi olla koko ajan toisten tallattavana, ettet mene pilalle ja kulu ennen aikojasi. Hellävarainen puistelu, imurointi ja pesu, ja sen jälkeen oletkin seinävaate, jota sentään joskus katsellaan, eikä vain tallata ja puistella…
PS: Tee tämä mielikuvaharjoituksena, niin ei tarvitse edes mennä vastaanotolle, koska terapeuttisi saattaa juuri nyt itsekin kokea olevansa ovimatto, ja hänen kannustavaksi tarkoitettu hymynsä on tällä kertaa pinnistelty ja teennäinen. Etkä kai tarvitse personal traineria matonpuisteluun mielikuvissasi? Voit esittää itse itseäsi lempeänä tyyppinä, joka huomaa ihmisarvosi ja nostaa sinut alennustilastasi ansaitsemallesi paikalle.
