Kuinka selvitä ”kylmässä maailmassa”?

Tästä tulee mieleen "kivisydän",
joka helposti assosioituu myös
"kylmään maailmaan". Tosin, näkyy
siinä jonkinlainen naamakin, jos
katsoo vähän pää kallellaan...

Loma-aikana sain nauttia muutamista hyvin hiljaisista hetkistä lapsuuteni kotiseudulla. Hiljaisuus on hyväksi ainakin omalle pääkopalleni, mutta valikoiduista äänistä saa myös luotua itselleen muistuttajia vaikkapa merkityksellisistä elämäohjeista.

Kuuntelin pitkästä aikaa 12 Stonesin biisin ”World So Cold”, joka alkaa sanoilla:

”It starts with pain
Followed by hate
Fueled by the endless questions
No one can answer …”

Joskus sitä unohtaa hyviäkin biisejä, kun kuuntelee musiikkia hyvin säästeliäästi. Kyseinen kappale löytyi läppärin tiedostoista, kun siirsin musiikkia ”uuteen” puhelimeen, ettei tarvitsisi käyttää kaupallista musiikin suoratoistosovellusta, tai etsiä kuunneltavaa nettiselaimella. (Oletan nimittäin, että itselle ostetun musiikin kuunteleminen muistikortilta on sekä eettisempää että ekologisempaa kuin suoratoistosysteemi.)

Joskus varhaisemmassa elämässäni en edes ymmärtänyt vieraskielisiä sanoituksia, ja suomenkielisten laulujen sanat taas saattoivat häiritä musiikkiin tai laulajan ääneen keskittymistä. Saatoin pitää joittenkin ”tuontibiisien” rytmeistä ja melodioista, jättäen huomiotta sanojen pinnallisuuden. Toisaalta pidin joistakin mollivoittoisista kansanlauluista, mutten varsinaisista lastenlauluista. Lapsille suunnatut sanoitukset olivat minusta ”lapsellisia”, ja kaikki muukin niissä lähinnä ärsytti. Sen sijaan muistan pitäneeni Juicen ”elokuusta”, ja Hassisen Koneen ”tiskiräteistä” ja ”peltirummuista”. Ne suomenkieliset biisit, joita saatoin jäädä lapsenakin kuuntelemaan, olivat sanoituksiltaan kenties psykologisesti mielenkiintoisia, ja niitä saattaa pompata edelleen mieleeni (kuten tuo muuan ”peltirumpu” yhtenä alakuloisena päivänä).

Nykyään kuuntelen enimmäkseen kantaaottavia tai henkeviä, lähinnä tiettyjen bändien biisejä, ja niitäkin aika valikoidusti. En myöskään pidä radion valikoimattomasta kuuntelemisesta, koska en jaksa kuunnella radiojuontajien pälpätystä ja riekkumista, etenkään typeristä puheenaiheista, enkä yleensä halua kuulla heidän suosimaansa musiikkia. Onneksi radion saa useimmiten pidettyä kiinni, paitsi kaupassa.

Mutta palatakseni tähän ”kylmään maailmaan” omasta muistokuplastani, omista pitämisistäni ja pitämättömyyksistäni, joilla ei liene merkitystä muille kuin itselleni, jos minullekaan…

Vapaasti tuota aiemmin mainittua ”World So Cold”-biisiä suomentaen: ”Se alkaa kärsimyksestä, jota seuraa viha, jota ruokkivat loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata…”

Tuska ja kärsimys, joka herättää turhautumisen ja vihan, jota ihminen lietsoo jossittelulla, kauhistelulla, murehtimisella, syyllistä etsimällä, ja niin edelleen…

Voisiko tätä ihmiskunnan vihanlietsonnan vitsausta tätä selvemmin ilmaista?

Miten kohtaan kärsimyksen, joka on väistämätöntä tässä ”kylmässä maailmassa”, niin ettei siitä herää vihaa, jota emme taida oikein osata hillitä, vaan tuppaamme vain kasvattamaan sitä?

Tuntuu niin absurdilta seurata kiihtynyttä sotavarustelua ja muuta ihmisten keskinäiseen epäsopuun ja epäluottamukseen liittyvää touhua. Mikseivät ihmiset osaa elää sovussa ja rauhassa, vaan tappelevat ja kiistelevät kuin mitkäkin ”apinat”? Olevinaan järkevät ihmiset, ”luomakunnan kruunut”, vajoavat ”mielettömien” eläinten tasolle, kun ovat oman ”mielensä” vallassa, ja käyttävät älyllisiä kykyjään ja teknisiä taitojaan pahaan…

Tässä vielä lainaus em. biisin keskivaiheilta:

”Are you sane?
Where is the shame
A moment of time passes by
You cannot rewind
Who's to blame
And where did it start
Is there a cure for your sickness?
Have you no heart…”

Ratkaisu ei ole taantua eläimelliseen ”mielettömyyteen”, vaan vapautua mielensä vallasta nousten sen yläpuolelle, uudelle tasolle, tietoisuuteen. Tietoinen ihminen kykenee näkemään ”oman mielettömyytensä” ja omat sisäiset ristiriitansa, jotka heijastuvat siihen, miten hän toimii muita ihmisiä ja luontoa kohtaan. Tietoisuuden voi saavuttaa jopa olemalla tekemättä mitään. Jos vain lopettaisi hetkeksi tekemisensä ja kuuntelisi hiljaisuutta, niitä pieniä hiljaisia hetkiä mielensä metelin sisällä.

Kärsimystä syntyy väistämättä erilaisten kipujen, pelkojen, onnettomuuksien, menetysten yms. takia. Mutta ellei tapahtunutta tai juuri nyt tapahtuvaa kykene hyväksymään, vaan taistelee mielessään sitäkin vastaan, tulee tuolla hyödyttömällä vastarinnallaan lisänneeksi omaa (ja toisten) kärsimystä. Jos jokin on jo, mitä järkeä on yrittää kieltää sitä olemasta? Eihän se sillä häviä, jos sanot sille: ”Ei, ei, eikä hemmetti!” ja hakkaat päätäsi seinään, potkit pistintä vastaan, tai sitä, jota kuvittelet syypääksi harmiisi (noin kuvainnollisesti).

Sano sen sijaan vaikkapa: ”No joo, okei… ”

Eli hyväksy se, mikä tapahtui jo, pidätpä siitä tai et. Hyväksy se, mikä on, ja tee sitten se, mitä voit, että saat helpotetuksi jo tapahtuneen vahingon, ikävän asian, kivun tms. vaikutusta itseesi ja toisiin. Tai anna vain olla; älä tee mitään, jos se ei ole välttämätöntä, tai et jaksa tai pysty. Anna olla myös sen liiallisen vatvomisen. Jälkikäteisjossittelusta oppii toki ehkä välttämään vastaavaa asiaa jatkossa, jos se olisi ollut vältettävissä. Mutta asian liika märehtiminen edesauttaa kärsimyksen jatkumista, kenties jopa syventämistä, pahentamista, laajentamista…

Siis, nämä ”loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata” antavat vain lisää boostia turhautumiselle, katkeruudelle, vihalle, epätoivolle…

Tätä asiaa olen aiemminkin ”jankuttanut”, mutta koska se ei itsellänikään juurtunut ensimmäisellä älyllisellä tajuamisella toiminnan tasolle, luulenpa kertauksen olevan tarpeen meille kaikille. Tietoisen hyväksynnän ja hyväksyvän tietoisuuden opettelu auttaa siihen, ettei elämä olisi läpeensä aina niin tahmaista vääntämistä kuin se toisinaan on, ja ettei oma tuskastuneisuus aiheuttaisi toisillekaan niin paljon mielipahaa. Ja kyllähän elämä tässä ”kylmässä maailmassa” tarjoaa meille loputtomiin tilaisuuksia harjoitella…

PS: Tähän vielä lohdullisempi pätkä samaisesta biisistä, joka sekin onneksi toistuu useamman kerran:

”No I don't believe men are born to be killers, I don't believe that the world can't be saved…”

Ei päätä eikä häntää, mutta yksi luuranko muistuttamassa luonnon ja ihmisen maailman törmäyksestä

"Älä siinä toljota, en jaksa enää leikkiä!"

Totesin, etten ole vaivautunut kirjoittamaan tähän blogiin mitään pitkään aikaan; sen enempää järjellistä kuin tunteellistakaan asiaa. Kirjoitan nyt vain lonkalta, mitä mieleeni tulee. Kaikki ”viisaammat” asiat on ehkä tullut jo sanotuksi joissakin aiemmissa teksteissä, enkä halua ajautua valittamaankaan mistään, koska sille tielle kun lähtee, päätyy pahantuuliseksi, ja vetää ilmateitse lähipiirinkin naamat ruttuun.

Kerron sen sijaan, mitä tänään tapahtui. Suihkuhuoneen lattialle ilmaantui märkä pienjyrsijän luuranko, jossa oli vielä kiinni jonkun verran joitain kudoksia. Tai eihän se tavallaan sinne noin vain tyhjästä ilmaantunut, vaan se pullahti veden mukana, ja vesihyöky oli peräisin mäntysuopaisesta pesuvedestä isossa muovipaljussa. Paljussa oli mm. tyhjiä lasinpesunestepulloja, joita olin kerännyt ikivanhasta autotalli-liiteri-rojuvarasto- tilasta, joka olisi kuulemma hyvä saada siivotuksi. Pesin niitä muovipulloja, jotta ne voisi viedä kierrätykseen, ja kun sain kaikki puhtoisiksi, kippasin pesuveden lattialle. Yhteen pulloon, josta puuttui korkki, oli kai sitten joskus muinoin mennyt pikkujyrsijä, ja se oli sinne tuupertunut kenenkään huomaamatta. Ihmettelin hieman sitä, miksi se oli jäänyt pulloon, vaikka suuaukko oli paljon laajempi kuin tavallisessa pullossa?

No, ehkä se oli jo vanha ja hakeutui vapaaehtoisesti kuolemaan mukavan, himmeämuovisen pullon sisään, jossa oli sille tarjolla pehmikkeitä ja viimeinen ateriakin. Kuka tietää? Tuli mieleen, kun lapsena pesimme veljeni kanssa tienvarsilta ja kaatopaikalta kerättyjä pulloja, ja silloinkin löytyi pullon sisältä pikkujyrsijän raato. Se oli mennyt pulloon viinanhajun houkuttelemana, eikä osannutkaan enää ulos. Elukkaparka, semmoistapa se on ihmismaailmassakin. Homeläntit, joita pesuveden pinnalla kellui, jäivät myös jollain tapaa mieleen. Miksiköhän sellaiset epämääräiset löllit inhottavat ihmistä niin paljon, vaikka siinähän ne vain kelluvat, eivätkä ole omin päin kenenkään suuhun pomppaamassa...?

Autotallissa oli pöly-ja likakerroksen alla myös joitakin vanhoja lelurojuja, paperitavaraa ja kirjoja, joita olin vienyt sinne evakkoon, kun tein lapsen ja omienkin astmaoireitten pakottamana lattiaremonttia vuosia sitten. Nuo kaikki "muistojen konkreettiset herättelijät" oli pakko mättää roskapussiin; ne olivat niin vettyneitä ja likaisia. Kaikkea ei näet voi säästää muisteluittensa elävöittämiseksi, vaikka pelkääkin unohtavansa jotakin tärkeää; säilytystila loppuu ja pölyä vain kerääntyy kaiken päälle, ja monenlaisen materian rakenne alkaa hajota väkisinkin. Yhden hajonneen ”vauvakirjan” sentään kokosin lapselle ”synttäritauluksi”. Sen nimi oli ”Hyvää yötä, Pikku Nalle”, ja tuo kyseinen lapsi halusi aikoinaan saman jutun luettavan läpi uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…

Tuosta toistamisesta tulee mieleen romaanikäsikirjoitusten muokkausvaihe. Lue ja muokkaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan kahdettatoista osaa niinä päivinä ja aikoina, kun olen ehtinyt, tai jaksanut, tai ollut riittävän inspiroitunut. Jostain syystä aikaa on ollut välillä liian vähän, ja välillä olen taas ollut hieman apaattinen tai muissa mietteissä. Aikomukseni on kirjoittaa kahdenteentoista osaan ehkä maksimissaan parisataa sivua uutta tekstiä, ja loppu olisi jo melko valmista ”tavaraa”. Päätin jättää yhden erillisen tarinan kolmanteentoista osaan, koska muuten romaanista olisi tullut ihan liian paksu opus. Liian paksut kirjat ovat epäkäytännöllisiä, eivätkä ylipäätään avaudu kunnolla, ja rasittavat ranteita…

Mutta sitä mukaa kun romaanisarjan jäljellä olevat osat vähentyvät, kasvaa paine varmistaa, että olen sanonut sanottavani kustakin teemasta, jota olen aiemmissa osissa käsitellyt, ja että tarinoitten henkilöitten loppuelämän ”suunta” ei jää liian ärsyttävästi auki. Enkä sitten kuitenkaan muista kovin tarkoin, mitä kaikkea olen jo aiemmin sanonut, mutten myöskään jouda lukemaan aiempia osia uudelleen. Kai. Toisaalta, ihminen ehtii monia asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä hänelle. Miten joku voi sanoa, ettei hänellä ole aikaa vaikkapa leikkiä lapsensa kanssa, jos hän sitten katsoo kaksi tuntia sarjoja suoratoistopalveluista sohvassa lojuen? Kysehän ei silloin ole ajanpuutteesta, vaan ehkä jaksamisen, tai kiinnostuksen, motivaation tai osaamisen puutteesta. Ehkäpä minä en vain jaksa lukea kaikkea kirjoittamaani läpi enää, kun olen lukenut ne muokkausvaiheessa aina vain uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Tai, ehkei se ole oikeasti niin tärkeää. Harva mennyt asia on. Kaikkea ei oikeasti tarvitse muistaa...

Minulla on työn alla myös nykyaikaisempi luuseriromaani, mutta jatkanen sen työstämistä vasta kun saan Ohdakemaa XII:n ”makuutuskuntoon”. Nyt tuntuu, että kirjoittamisprojektini vain venyvät ja venyvät, siirtyvät ja siirtyvät, vaikka inhoankin sitä, jos asioita tai projekteja jää kesken. Inhontunteen välttäminen ei kuitenkaan ole kovin hyvä motivaation lähde…

Asiasta kolmanteen, koska tässä tekstissä ei ole muutenkaan päätä eikä häntää. Lähipiirissä oli koronaa, ja se tarkoitti, että täällä pyöri taas toinenkin nelijalkainen olento muutamia päiviä hoidettavana. Koirat ovat mielenkiintoisia seuralaisia. Niille tulee joskus puhuttua paljon enemmän ja vapautuneemmin kuin monillekaan ihmisille; ja välillä vähän koiramaisestikin, kun ei aina mene sana perille. Pentukoira ymmärtää paremmin urahduksia ja irvistelyä kuin ”sivistynyttä” ihmiskieltä. Pohdiskelin koiravanhuksen ja pentukoiran hoitamisen yhtäläisyyksiä ja eroja, ja totesin, että rasittavuudessa ja huvittavuudessa ne ovat melko tasaväkiset. Vanhuksen hoitamiseen kuitenkin liittyi enemmän surun ja haikeuden tunteita, ja pentukoira taas ilahduttaa riehakkuudellaan ja nostattaa mieleen enemmän iloisia tulevaisuusnäkymiä. No, asioilla on tapana muuttua, vaikkei muutosta aina haluaisikaan…

Vanha puhelimeni (se, joka ei ”jaksanut” enää avata edes Ylen uutisartikkeleja) jumitti jokseenkin lopullisesti "heikon työmuistinsa" takia, ja minun oli pakko etsiä ”uusi” palikka, jossa olisi enemmän muistia, että pyörisi edes tärkeähköt sovellukset (kuten mobiilipankki) siinä laitteessa. Menetin puhelimen mukana muutamia toisilta ihmisiltä viesteinä saamiani kuvia, joita olisin halunnut säästää "muistoksi", kun en saanut niitä tallennetuksi minnekään, kun ei mikään sellainen pilvitallennussovellus pyörinyt sen muistin puutteen takia...

"Kehitys kehittää" aina vain enemmän sovelluksia, ja niitten pyörittäminen vaatii aina vain tehokkaampia laitteita... Suosittelen silti lämpimästi hankkimaan kohtuuikäisiä käytettyjä ja kunnostettuja älypalikoita aivan uusien laitteitten sijaan. Se on ekoteko, ja "peruskäyttäjä" saa silti ihan kelvollisen laitteen suhteellisen edullisesti. ("Uusimmissa uusissa" laitteissa saattaa sitä paitsi olla hintaa nostamassa pelkkää hömppää ja höttöä, joita hyötykäyttöön keskittyvä käyttäjä ei oikeasti tarvitse.) Etsiskellessä itselleni ominaisuuksiltaan sopivaa käytettyä puhelinta huomasin sellaisenkin eroavaisuuden, että joillekuille puhelimen käyttäjille on kai tärkeämpää, että laitteen etukamera on supertarkka ja takakamera voi olla vähän huonompi, ja joillekuille se on toisin päin...

En liiemmin harrasta digitaalisia omakuvia ulkona tai sisälläkään. Luontokohteitten tiiraileminen kameran lävitse sen sijaan on ihan mielenkiintoista, ja sitä varten on hyvä olla edes jotakuinkin tarkka kamera. Yritin vangita "uuden" puhelimeni kameralla leukistisen naurulokin likaisen ikkunan läpi, mutta se maastoutui niitettyyn peltoon muuttuessaan pikseleiksi. Paikallaan ja lähempänä olevat kohteet ovat hieman helpompia ikuistettaviksi. Lähitienoon mäenrinteestä, kallioiselta paikalta, löytyi jäniksen pääkallo. Isojen kivien pinnat ovat usein kauniisti kuvioituja. Jotkut jäkälät ”kukkivat” verenpunaisina. Ja taivaalla on usein erikoisia pilviä, pensaassa on sulavamuotoisia lehtiä, ja monet pienetkin kivet ovat kiehtovan monivärisiä. Syreenipuskasta nousi ikivanha tiikerililja räikeänä muistuttamaan olemassaolostaan. Vanhan koivun runko alkaa halkeilla. Tiellä on kummallinen ötökkä, joka ei halua tulla tallatuksi…

Voisin ottaa kuvia vähän kaikesta, kun astun ulos ovesta, muutamankin askeleen. Ja sisällä on aina vähintään yksi karvainen olento kuvattavaksi. Joskus niitä kuvia myöhemmin selailemalla saa jonkinlaisen seesteisen, hetkeen pysähtyneen, sanattoman hyvän olon. Kaikkea en halua unohtaa. Kaikkia "muistoista muistuttajia" en halua hävittää.

Maailmassa tapahtuu monenlaisia asioita, joihin voisin ottaa kantaa. Mutta tänä päivänä olen niistä asioista hiljaa, ja annan vaikenemisen puhua… Tai no, ehkä pieni mietelmä sentään, koiramaisen murahduksen säestämänä:

Pikkujyrsijän luuranko ihmisen keksimän laitteen valmistamassa muovipullossa; luonnon edustaja ja ihmisen maailma kohtaavat, ja kummalle käy huonosti? Ja toisaalta, kun ihminen yrittää valjastaa luonnon kokonaan omiin tarkoitusperiinsä, ”turpiinhan” siinä lopulta tulee.