Miten toipua masennuksesta, uupumuksesta, ahdistuksesta...?

Toisin sanoen, miten lakata rämpimästä sokkona ja kuluttamasta energiaansa pelkkään hengissä selviytymiseen? Esimerkki elävästä elämästä.

Kun maalasin tätä, en ollut varma,
mitä tuo "mörkö" kuvaa. Mutta on
 siinä sentään myös reikä, josta paeta.
Ja nyt näenkin kuvassa myös
lentoon lähteneen linnun...

Päätin, että olisi aika jakaa satunnaisille lukijoille, miten itse toivuin mm. pitkittyneestä ja/tai toistuvasta masennuksesta, enemmän tai vähemmän yleistyneestä ahdistuksesta ja epämääräisistä peloista, kroonisesta stressistä, stressiperäisestä hyperventiloinnista sekä ärtyneisyydestä, sekä pahimmista ”tunnelukoistani”… ja sain samalla myös ADHD-oireitani lievitettyä, sekä fyysistä terveydentilaani kohennetuksi; puhumattakaan suotuisista vaikutuksista merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja omiin projekteihini. Se on ollut pitkähkö ja kiemurainen matka, ja kenties vasta puolivälissä. Kuka tietää?

Ensinnäkin oli tarpeen kompuroida ja kaatuilla siinä määrin, ettei jaksanutkaan enää omin avuin nousta ylös ja jatkaa rämpimistä tuolla loputtomalla suolla, tai ”lumihangessa kahlaamista”, kun olosuhteet muuttuivat entistäkin karummiksi. Joskus silloin vuosia, vuosia sitten, uupumuksen partaalla ollessani, keksin töihin ajellessani sanoituksen jonkinlaiseen biisiin, jollaista olisin voinut kuvitella jonkun rähjäisen rock- bändin esittävän. Se alkaa sanoilla: ”Umpihangessa kahlaan, lunta kaulaan asti…”

Ajattelin tuolloin oikeasti, että se ”kahlaaminen” saattaa joskus loppua siihen, kun väsymyksen aiheuttama tahaton virhe tai poissaolon hetki heittää minut ja auton tienpenkkaan, tai rekan keulaan. Olisin mieluummin halunnut elää, mutten aina ollut lainkaan varma, jaksanko, ellei se monista eri tekijöistä koostuva kuormittuneisuuteni yhtään vähene. Pelkäsin, että ylikuormitus aiheuttaa väistämättä jonkinlaisen lopun, mutta tunsin olevani avuton vaikuttamaan tuohon ylikuormitukseen. Umpikuja?

Jos elämä on umpihangessa kahlaamista, vaihtoehtoja selviytymiseen on vähänlaisesti. Jos pysähtyy, paleltuu kuoliaaksi. On siis pakko pysyä liikkeellä, vaikkei tietäisi minne päin kannattaa kulkea, ja vaikkei meinaisi enää jaksaa. Mutta kun voimat loppuvat, ei enää oikeasti jaksa, jolloin pysähtyy… ja paleltuu kuoliaaksi…

No, ainakin, ellei kukaan olevainen auta, tai mikään saa aikaan oivallusta jostakin aivan uudenlaisesta tavasta katsoa, nähdä, ymmärtää, toimia.

Kaaduin rähmälleni kylmään hankeen, lopetin harhailevan pässin epätoivoisen, päämäärättömän kahlaamisen ja kaivauduin lähes kokonaan lumen alle. Tein sinne pesän ja koversin vain pienen reiän ulkomaailmaan. Lumihanki toimii varsin hyvänä eristeenä, joten en paleltunutkaan, ainakaan kuoliaaksi. Tai sitten joku ulommainen roolipersoona todella kuolikin. R.I.P, ulkoinen pässi!

Minä jäin henkiin ja ehkä heräsin jopa enemmän eloon kuin ennen. Ainakin opin hengittämään paremmin. Ja mitähän sitten teinkään tuolla symbolisessa lumiluolassani?

Olin jo aiemmin oppinut kirjoittamaan ajatuksistani ja tunteistani, joten aloitin sen uudelleen, ja lueskelin myös menneitä ”muistelmiani”. Olin ennenkin piirtänyt ja maalannut jonkin verran, joten herättelin henkiin sitäkin harrastetta. Kuuntelin mielimusiikkiani, nautin luonnosta. Leikin, värkkäsin käsilläni, kuvittelin tarinoita, kirjoitin lisää. Opettelin lihasrentoutuksen ja palleahengityksen.

Opettelin puhumaan avoimemmin siitä, miltä minusta tuntuu, ja kuuntelemaan ja validoimaan omia tarpeitani. Minun ei oikeasti tarvinnut aina olla se vahva ihminen, joka huolehtii toisista ja viimeisenä itsestään, jos jaksaa (eli ei), eikä käy ikinä lääkärissä tai missään muussakaan hoidossa, eikä ole koskaan poissa töistäkään…

Sain käydä psykoterapiassa, ja vaikkei tuo ihminen minua aivan kaikin puolin ymmärtänytkään, ymmärsin silti itse itseäni paremmin, kun puhuin asioistani toiselle ihmiselle. Uupumuksesta toivuttuani tunnistin ”olevani ADHD”, ja sekin auttoi suhtautumaan itseen ymmärtäväisemmin. Minkäpä sitä perinnöllisille ominaisuuksille mahtaa? En ollutkaan (ihan aina) tahallani hankala ja hajamielinen ja hölmö ja laiska, tällainen boheemi ihmevetkuilija, joka usein kyllä sotkee, muttei useinkaan jaksa siivota jälkiään…

Aloin huolehtia aiempaa paremmin ihmiselämän perusasioista, kuten uni, ravinto, luonnollinen liikkuminen, arjen säännöllisyys. Otin aikaa ”omille projekteille”, kuten romaanien kirjoittamiseen, muokkaamiseen ja omatoimiseen julkaisutoimintaan.

Siinä vaiheessa, kun löysin hyväksymis- ja omistautumisterapian ja tietoisen läsnäolon, aloitin uuden polun, astetta haastavammassa maastossa; välillä tuskastuttavan mutkaisen, kivisen ja aika hämäränkin, ja toisinaan rotkojenkin liepeillä kulkevan. Lisääntyvä tiedostaminen ei näet aina ole helppoa; valohan koskee silmiin ja paljastaa pölyhiukkaset, tahrat ja ne siivoamatta jääneet nurkat. En saa ikinä kaikkea siivotuksi! Mutta valossa on myös hyväksyntä. Kaikki, mikä tulee valoon, muuttuu valoksi.

Ei siis enää umpihangessa kahlaamista, eikä pelkoa hankeen tukehtumisesta tai jatkuvaa palelemista. Mutta välillä melkoista tasapainoilua, ajoittain melkein jalkapuolena raahustamista, ja edelleen toisinaan myös väsymistä, raapiutumista, väkisin vääntämistä ja tuskailua.

Haastava reitti mielekkääseen suuntaan on kuitenkin parempi kuin umpihangessa kahlaaminen ilman päämäärää. Jos tietää edes suunnilleen sen suunnan, minne haluaisi mennä, voihan sitä välillä kahlata siellä hangessakin. Kyllä se hankivaihekin joskus loppuu, kun vuodenaika vaihtuu.

Silloin ennen kahlasin vailla suuntaa, koska pelkäsin pysähtyä, enkä jaksanut kiivetä mihinkään puuhunkaan katselemaan ympärilleni. Enkä toisaalta uskaltanut tulla hangesta näkyville, koska pelkäsin jotakin… ehkä joutuvani jonkun reviiriään puolustavan olion vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi, tai jonkun ruuaksi? Tai sitten tiedostin, etten ollut pukeutunut kyllin lämpimästi selvitäkseni vaihtelevissa olosuhteissa hangen ulkopuolella. Tai sitten valitsemani vaatetus oli alkujaankin vääränlainen. Ehkäpä oli tarpeen lymyillä hangen alla kasvattamassa omanlaistaan turkkia, koko tuon jääkauden ajan?

No, tuosta jääkaudesta on, Luojan kiitos, jo vuosia. Se oli ennen kuin olin aloittanut edes tämän bloggaamisen, ja ennen ensimmäisen romaanini julkaisua. Elämässä on toki ollut joitakin oivalluksen hetkiä ennenkin, jopa ihan pienenä ihmisenä, mutteivat ne vielä saaneet minua pysymään oikealla reitillä.

Lapsena saatoin maata selälläni ulkona ja katsella jotakin tiettyä, pientä pilveä, kuvitellen haihduttavani sitä keskittymiseni voimalla, kunnes se tosiaankin katosi näkyvistäni. Enkä muista, minkä ikäinen olin, kun isä kysyi minulta, kuka olen, ja vastasin siihen, ilahtuneena omasta oivalluksestani: ”Minä olen minä!”

Tuokin oivallus jäi pitkäksi aikaa unohduksiin; rooleja, nimityksiä, näennäisidentiteettejä tuli peittämään tuon sisäisen kokemuksen minuudesta. Olin tietysti yhä sama minä, mutten muistanut olevani. Suojakuori oli niin paksu, että kutistuin melkeinpä olemattomiin sen sisällä. Luojan kiitos, vain melkein. Enhän voisi olla tyystin olematon, kun kerta ylipäätään olen olemassa. Olemiseni todentumisen aste vain oli kovin alhainen… Kukaan ei tiennyt, millainen on se olento, joka olen, koska sitä ei pahemmin näkynyt kuorien alta. Itsellänikin oli vain hämärä muisto tuosta olennosta, joka oli ymmärtänyt, että on se, joka on.

”Istun yksin täällä miettien ja tuulen ääntä kuuntelen. On sisimpäni levoton, en tiedä mikä totuus on, en tiedä mitä haluan, ehkä tuskan tämän loppuvan. Mutta mitä mulle silloin jää? Tyhjä sydän, tyhjä pää…”

Kirjoitin tuon runon ehkä noin kolmentoista vuoden ikäisenä. Minulla oli usein sellaisia olotiloja, että oli ikään kuin kaikenlaista ”päässä”, mutten saanut mistään kiinni. Olin levoton ja epämääräisen ahdistunut tuossa levottomuudessani, kunnes sain tarratuksi johonkin ideaan ja ryhdyttyä johonkin; useimmiten se oli jotakin luovaa tekemistä, tai fyysistä.

Ehkä se jokin ”levoton jumitus” on kuin pyörittäisi moukaria; pyörittää, pyörittää ja pyörittää, kunnes päästää irti, kun ei jaksa enää pidellä kiinni kahvasta. Ja sitten se moukari lentääkin aikamoisella energialla, kunnes tömähtää taas johonkin. Menen ehkä sen perässä sinne, minne se on laskeutunut, ja se on siinä paikallaan, kunnes alan taas pyörittää ja pyörittää sitä… Ja päästän irti, ja niin edelleen. Osuisipa se moukari joskus johonkin järjelliseen kohteeseen! Enhän tiedä, minne oikeastaan päädynkään tuon ihmemoukarini perässä kulkiessani. On arpapeliä, millä hetkellä kädet eivät enää jaksa taistella keskipakoisvoimaa vastaan…

No, luultavasti tuo moukari on vain mieleni sisällä, kuten muutkin hajanaiset metaforani, ja siitäkin pääsee irti, kun irrottautuu mielensä vallasta. Kiitos kokemani johdatuksen, olen välillä ihan hiljaakin, ja pelkästään kuuntelen, rauhassa.

Kuuletko hiljaisuuden kutsun? Käännytkö valoa kohti? Näetkö, missä on ”henkireikäsi”?

Taideterapeuttinen hämmennys ja herätys!

"Pikku-Hukka" vai "Iso Paha Susi"? Avoin
käsi viestii, ettei minulla ole asetta; olen siis
rauhan asialla.

Aloitin tällä viikolla taideterapiaohjaajan täydennyskoulutuksen, ja ”päässäni” häilyy nyt ylettömästi sekalaista informaatiota, mielikuvia, sanallisia katkelmia, sekä niistä herääviä omintakeisia assosiaatioita.

Toisin sanoen, mieleni on hieman sekavassa, jäsentymättömässä tilassa; kuin saavi, jossa on kaikenlaisia toisiinsa sekoittuvia, vellimäisiä aineksia, ja lisäksi joitain uusiakin möykkyjä ja palleroita, ja jota on vastikään sekoitettu oikein hartiavoimin. Yritän nyt päästä sen sekalaisen saavinsisällön yläpuolelle ja vain tarkastella sitä ennen kuin se läikkyy yli ja tulee itselle sellainen olo, että sattui se kuuluisa lapsi lentämään pesuveden mukana… tai tässä tapauksessa pääsi loiskahtamaan saavin laidan yli, kun sisältö niin kovasti velloutui.

No, ehkei sentään mitään niin dramaattista ole tapahtumassa. En minä tähän taideterapeuttiseen prosessiin ja oppisisältöihin aio ”hukkua”, enkä myöskään viskata sivuun mitään itselleni tärkeää. Ylimääräinen informaatio ja ”vaikutuselämykset” saavat kyllä tulvia yli astiasta, mutta yritän noukkia ne tarpeelliset ”sattumat” sieltä seasta, että jäisi sentään jotakin uutta ja tarpeellista noukittavaksi, ja vanha sekoitus seestyisi. Mitä se sisältö sitten onkaan.

Enkä tietenkään oikeasti ole mitään sekoittelemassa; ei ole saavia, velliä eikä sattumia. Tämähän oli vain vertauskuvallinen mielikuva, jollaisia sinne mieleen syntyy aina välillä, vaikkei mitään miettisikään. Kirjoitan tätäkin tekstiä vain, jotta ajatukseni seestyisivät, ja jotakin jäsentyisi ”päässäni”.

Huomaan kyllä, että runsas määrä virikkeitä yhden päivän aikana ylikuormittaa mieltäni, ja olen jonkin aikaa ”tööt”. En välttämättä saa mitään järjellistä aikaiseksi, ja saatan vaikkapa katsoa jonkun BBC:n dekkarin, jossa on ikärajana 12 v. Eli aktuaalisesti teinkin sellaista eilen; siis, katsoin ”Foylen sotaa” ja tein samalla jotakin piirtämisen tapaista tussikynillä, sekä vesivärin levittämistä paperille. Tänään sain kuvaidean ikään kuin jatkoksi taideterapiaohjaajan koulutuksessa tehdylle harjoitukselle, ja piirsin sen simppelisti muistiin. (Harmi kyllä, en saa jakaa noita harjoitusohjeita yleiseen käyttöön.)

No, asiasta toiseen, luinpa uutisista, että oli Joensuussa tehty ilkivaltaa Pride-lipuille. Mitä ihmettä?!? Sen tempun tekijä tai tekijät voisivat esitellä omaa lippuaan jossakin julkisesti, niin voisimme yhdessä analysoida heidän lippunsa viestiä vaikkapa psykodynaamisesta viitekehyksestä käsin. Ilmaisisiko se vihamielisyyden alle piiloutunutta pelkoa? Tai kateutta ja katkeruutta, jonka pohjalla on surua siitä, ettei itse ole saanut riittävästi huomiota? Mutta ehkeipä heillä ole mitään lippua, jolla liputtaa omaa viestiään, ja se harmittaa. Surullista sekin.

Asiasta kolmanteen, oudoksun hieman sitä, jos näitä tekstejäni luetaan vaikkapa rapakon toisella puolella. Onko siellä muka joitain suomenkielisiä, joilla kiinnostaa lukea tekstejäni ihan vain niitten merkityksellisen sisällön takia? Eihän kai näissä jorinoissani ole mitään sellaista, miksi niitä pitäisi ”valvoa”? Enhän ole mukana politiikassa; esitän vain henkilökohtaisia näkemyksiäni, ja kerron ehkä, mistä pidän ja mistä en, mutten kuulu mihinkään puolueeseen tai järjestöihin. Maksan kyllä Luontoliiton Susiryhmän jonkun vuosittaisen tukimaksun (koska minusta susi kuuluu pohjoismaiseen luontoon), muttei senkään ole tarkoitus aiheuttaa vahinkoa kenellekään. Biodiversiteetin ylläpitäminen on globaalisti hyödyllistä; olisi aivan höperöä tieten tahtoen tuhota eläinlajeja…

Mutta jos nyt joku rapakon takana olisikin kiinnostunut ajatuksistani, syystä tai toisesta, niin en minä sitä yritäkään salata, etten pidä mahtipontisuudesta, kermakakkukomedioista, ylettömästä ekstroverttien suosimisesta, enkä monesta muustakaan asiasta sillä mantereella. Enkä myöskään kannata tuon mantereen presidentiksi sitä erästä henkilöä, jonka sukunimi kuulostaa pieruääneltä. Sanottakoon kuitenkin selvyyden vuoksi, etten ole sen enempää kallellani toiseenkaan suuntaan, siis siitä rapakosta katsottuna itäänkään päin.

”Hölmöläisiä” asuu joka puolella maapalloa; siis, tiedostamattomuutta on kaikkialla, ja myös seuraukset ovat valitettavasti nähtävissä kaikilla mantereilla. Kyse ei ole ihmisistä, kansoista ja valtioista; siis siitä, kuka on hyvä tai paha, parempi tai huonompi. Kyse on siitä, olenko itse ”sokea ja kuuro”, vai tietoinen.

Arvostan rauhaa ja vapautta, mutta vastuullista sellaista. Jos oma vapaus vahingoittaa toisia ihmisiä tai luomakuntaa, se ei ole rakkaudellista eikä rakentavaa. Oman edun ajaminen toisia uhkaamalla, tuhoamalla tai pelottelemalla ei tietenkään ole eettistä, muttei myöskään toisten olentojen tuhoaminen ”siltä varalta”, ettei vain itse tulisi tuhotuksi. Onko tämä maailma luisunut ”hätävarjelun liioittelun” tilaan?

Väkivallalla ei saa mitään korjatuksi; se vain vahvistaa ja ylläpitää kärsimystä ja katkeruutta, ja tuottaa lisää vihaa. Eikä pakolla saa ketään muuttumaan ”hyväksi” tai katumaan tekosiaan. Pahaa ei voi tuhota pahalla.

Tarvitsemme tietoisuuden heräämistä, havahtumista, oikeaa ”näkökykyä”. Maailma olisi parannettavissa ja pelastettavissa, jos kaikki ihmiset oikeasti havahtuisivat, heräisivät, tiedostaisivat.

Suurin osa meistä on edelleen harhaisia, sokeita, kuuroja, unessa. Ihmekö tuo, että on niin paljon ahdistusta, pelkoa ja kärsimystä, jos jatkuvasti aiheutamme sitä itsellemme ja toisillemme? Herääminen ”muodon unesta”, tästä ihmismielen harhakuplasta, voi pelottaa, mutta olisi kai mukavampi herätä omaan tahtiinsa, vapaaehtoisesti, kuin tulla sitten yhtäkkiä, akuutin hädän keskellä, rajusti ravistelluksi hereille?

Ei sillä, että ”hätäherätyskään” tarkoittaisi sitä, että oikeasti olisi hätä. Päinvastoin. Heräätpä sitten, miten heräätkin, tiedät olevasi hereillä, kun hätää ei enää olekaan. On vain elämä, tämä hetki, tässä ja nyt.

Laitan tähän vielä ”Rollen” runon tuoreimmasta romaanistani:


Herätä minut varoen
– kuin olisin rakas, hauras lapsesi,
joka on nähnyt unta paremmasta todellisuudesta,
eikä tahdo vielä herätä;
tai joka uinuu syvässä painajaisessa
ja lyö sokeasti ympäriinsä,
jos kosketat häntä varoittamatta.

Herätä varoen –
kuiskaa ensin kaukaa; kerran, kolmesti,
tai seitsemän kertaa,
ja vasta sitten kosketa.
Älä huuda, älä ravista, älä purista.
Muista se rakkaus, jota tunnet,
jossa ei ole pelkoa siitä,
mitä voisin sinulle tehdä,
kun en ole vielä hereillä.

Herätä varoen –
kuin olisin seitti,
jolle asettuneet kastepisarat heijastavat valoa
kuin kyyneleesi, tai kyyneleeni,
joista yhdenkään et halua putoavan maahan.

(T. H. Hukka: "Sateenkaarisilta - eli luuserihomon evankeliumi” 2023)

PS. Myötäelän kaikkia Pride-tapahtumia, missä niitä lieneekään lähitulevaisuudessa. Rakkaus kuuluu kaikille, myös se "ylimaallinen rakkaus"!

Ja jos tästä hyväntahtoisesta kommentista joku vetää herneet nenään täällä, tai rapakoitten jommallakummalla puolella, niin se on kunkin sieraimiaan höröttelevän olennon aivan oma reaktio. Minä syön herneitä joskus, mutten pakota ketään muita ihmisiä niitä syömään, tai tunkemaan nenäänsä. Lapsena laitoin napin nenääni, ja se oli ymmärtämätöntä. Niin että antakaahan toisten lippujen olla rauhassa, ja tehkää omanne. Siitäkin voi tulla ihan kaunis, tai ainakin tekemisen prosessi voi olla terapeuttinen...

Mikä meitä ohjaa: "piilotajunta", tunteet, järki, intuitio vai tietoisuus?

Mieli etsii tästäkin jotakin "järkevää",
kuten pallopäisiä hahmoja. Jostain
syystä tämä hieman ahdistaa minua.

Pikkuveljeni kertoi nähneensä unta, jossa keskustelimme ”piilotajunnan” vaikutuksesta ihmisen valintoihin ja sitä kautta koko maailmaan, ja maapallon tulevaisuuteen.

Tämä onkin mielenkiintoinen pohdiskeltava aihe! Tietoisuuden kehittäminen on minulle se juttu, jota haluankin nostaa esille, koska ihmiskunnan kohtalo todellakin riippuu siitä, miten tietoisia olemme. Vai, olemmeko edelleen ja viimeiseen saakka niin sokeita niille asioille, joita meidän tulisi nähdä, että tuhoudumme tämän pallomme mukana?

Populaaripsykologiassa ”piilotajunta” tai ”alitajunta” viittaavat mielen tiedostamattomaan osaan, jonka sisältöä ei saada ”tajuntaan”, siis, tiedosteta. Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista, kuten informaation käsittelystä, tapahtuu väistämättäkin automaattisesti ja tiedostamatta, mutta siitä on eriäviä näkemyksiä, miten laajaa ja miten tarkoituksellista tämä ”tiedostamattomuus” on.

Olen lukenut paljon mm. Jon Kabat-Zinnin kirjoja, ja kuuntelen mieluusti päivittäin ainakin jonkun hänen kirjaansa pohjautuvista meditaatioäänitteistä. Pidän kyseisten äänitteitten vapaamuotoisuudesta ja armeliaasta sävystä. Suosikkini on kohta, jossa lukija sanoo: ”Ei tarvitse tehdä mitään.”

Tärkeintä on tiedostaa; teot seuraavat tiedostamista ja tunteita.

”Ihmisolioilla” näköaistimusten merkitys on yleensä suurempi kuin joillakin muilla eläimillä, joille jokin muu aisti on tärkeämpi. Monilla ihmisillä ajattelukin on usein varsin visuaalista. Näkeviin ihmisiin pystyy myös vaikuttamaan visuaalisilla ärsykkeillä, hyvässä ja pahassa. Mielikuvat jäävät herkästi pyörimään sisäisinä toisintoina, ja niitä on myös muistista heräteltävissä. Mielikuvia käsittelemällä voidaan myös ”manipuloida” tiedostamatonta ihmismieltä, jälleen niin hyvässä kuin pahassa.

Myös kuulonvaraista ”materiaalia” kertyy ihmisen mieleen, sinne muistojen syövereihin, ”piilotajuntaan”. Ja sieltä sitten putkahtelee tietoisuuteen esimerkiksi korvamatoja (kiitos siskolleni viimeisimmästä, ”Goodbye the Yellow Brick Road”…) tai vaikkapa äänimuistoja siitä, mitä joku ihminen joskus muinoin meille sanoi. Saattaapa samaan muistoon liittyä myös ihmisen naamankuva ja muitakin aistimuistoja…

Mitä huonommin tunnemme mielemme pimeitä nurkkauksia (tässä hetkessä torjumamme tai sivuuttamamme asiat), tai vinttejä tai kellareita (muistot), sitä helpommin meiltä jää huomaamatta se, että jotkin mielikuvat, ajatukset, tunnelmat, uskomukset tai muut mielensisäiset jutut saattavatkin vaikuttaa meihin; siis, mielentilaamme, aikomuksiimme, suhtautumiseemme, tekoihimme, valintoihimme. Tulee vain yhtäkkiä huono tai vihainen olo, tai lamaannus, emmekä huomaa, että jokin triggeri on laukaissut jonkin ”alitajuisen” muiston ja siihen liittyvän kokonaisvaltaisen ”olotilan”. Elämme menneessä, jolloin havaintomme ja tulkintamme nykyhetkestä vääristyvät, ja saatamme kokea tunteita, jotka eivät ole tässä hetkessä kovin adekvaatteja…

Kaikilla meillä on joitakin henkilökohtaisia, yksilöllisiä ”juttuja”, joita olemme omaksuneet ehkä jo varhain lapsuudessa. Saatan esimerkiksi pitää jostakin väristä siksi, että siihen liittyi menneisyydessä jotakin mukavaa. En vain muista tuota yhtymäkohtaa, joten en tiedosta kytköstä. Tällainen mieltymys ei haittaa paljoakaan, paitsi jos joku tyylitietoinen ihminen ahdistuu siitä, että minulla on liian sekalaisen värinen olohuone.

Tai sitten inhoan jotakin asiaa, koska siinä on jotakin, mikä on mielessäni yhdistynyt johonkin epämiellyttävään. Se voi olla vaikkapa inho ”pätkäspagetin”, pakastevihannesten ja nakkien yhdistelmää kohtaan. Mikä ihme siinä ruuantapaisessa niin paljon inhottaa? No, aikoinaan sairastuin mahatautiin sellaisena iltapäivänä, kun olin syönyt päivällä tuollaista ruokaa. Pelkät pakastevihanneksetkin nostattavat inhotuksentunteen, ilmankin nakkeja ja pastaa.

Mainosteollisuus hyödyntää tätä ihmislajin oppimisherkkyyttä. Visuaalisesti näyttävä kuvakin voi toimia tehokkaasti ja painua elävästi mieleen, mutta etenkin mainosvideot ovat tehokkaita: niissähän kiinnostava visuaalinen aines yhdistetään mieleenpainuviin ääniin, sanallisiin hokemiin ja tunteisiin vetoavaan tunnelmaan. Tämä aistimuskokonaisuus jää mieleemme ja vaikuttaa tunteisiimme, ja tunteet saavat meidät toimimaan. Kuten esimerkiksi ostamaan jotakin tyhjänpäiväistä tai itsellemme sopimatonta.

Sanotaan, että ihminen tekee jopa 95 % päätöksistään tunneperusteisesti, usein edes tiedostamatta, miksi niin toimii. Sitten hän yrittää keksiä järkiperusteita toiminnalleen, jotta se vaikuttaisi omasta ja muittenkin mielestä rationaaliselta toiminnalta.

Jotkut ihmiset sekoittavat ”tunteen pohjalta” toimimisen intuitioon, joka määritellään ”vaistonvaraiseksi tajuamiseksi”. Intuitiivinen toiminta on ”tunteen ja vaiston varassa” toimimista, mutta siihen kuuluu myös ”oivallus ilman tietoista päättelyä”, eikä se siis ole pelkkää tunteen synnyttämän toimintaimpulssin mukaan toimimista. Eli, intuitio on järki ja tunne yhdessä, ilman tietoista pähkäilyä; oivallus, johon liittyy sisäinen varmuus.

Pelkästään ”tunteella” toimiminen voisi olla vaikkapa sellaista, että säikähtää jotakin, mikä ei ole edes oikeasti vaarallista, ja pakenee sokeasti ojasta allikkoon, ilman pienintäkään aavistusta oikeasti turvallisesta pakoreitistä. Intuitiivinen toiminta taas saattaisi olla vaikkapa sitä, että hyppää rakennuksesta ulos juuri ennen kuin sinne lentää kranaatti. Arjen esimerkit eivät tietysti ole yhtä dramaattisia, mutta ero ”tunteella toimimisen” ja ”intuitiivisen toiminnan” välillä on kuitenkin selvä. Pelkkien tunteitten pohjalta tehdään ”tyhmiä” päätöksiä ja valintoja; pelkällä järkeilyllä taas ei saada tehtyä minkäänlaisia valintoja…

Puhekielessä saatetaan sanoa, että ”tein niin, koska tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin”, ja silloin kyse voi olla enemmänkin intuitiivisesta valinnasta, eikä vain ”tunteellisesta”. Tai, viimeistäänkin lopputulos osoittaa, mistä oli kyse! Intuitio tekee viisaampia valintoja kuin ”tunteilu”, ja järkihän ei siis tee niitä oikeasti melkeinpä lainkaan…

No, palatakseni siihen ”piilotajuntaan”, josta aloitin; intuition näkökulmasta ei siis ole tarpeen tiedostaa kaikkea ajatteluprosesseistaan. Asioita voi oivaltaa osaamatta selittää lainkaan, miten päätyi mihinkin ratkaisuun, ja tämä pätee myös tieteilijöihin, eikä vain ns. taiteilijoihin.

Jotkut sanovat, että sisäinen varmuus ja rauha ovat merkkejä siitä, että ihminen oikeasti tietää, mitä tehdä, vaikkei tiedäkään, mistä sen tietää. Toiminta on silloin rauhallisen varmaa, vaikka saattaisikin toisen mielestä vaikuttaa impulsiiviselta tai harkitsemattomalta. Tällöin ”intuitiivisen ymmärrys” on noussut sieltä ”tiedostamattomasta”, ”piilotajunnasta”.

Toisaalta, voimakas tunnetila, joka saattaa nousta sieltä ”piilotajunnasta” (kuten suuttumus, levottomuus, riehakkuus) saattaa sen sijaan pakottaa ihmisen toimimaan äkkinäisesti. Ihmisestä itsestään hänen toimintansa saattaa tuntua varmalta, mutta kun tunnetila menee ohi, hän tajuaakin, että toiminta oli järjetöntä; minkä ehkä ulkopuoliset olisivat osanneet hänelle kertoa.

Liika ajattelu on ongelmallista, koska järkeilemällä ei välttämättä pääse puusta pitkään, vaan saattaa jäädä jahkailemaan vaihtoehtoisten skenaarioitten välillä. Jos vain noin 5 % päätöksistä tehdään rationaalisesti, niin useimmiten tarvitaan jokin tunne, että osataan päättää ylipäätään mitään. Masentuneena onkin vaikea tehdä päätöksiä, kun tunteet ovat latistuneet, eikä edes jaksa järkeillä. Eipä ihme, ettei ole tahdonvoimaa eikä motivaatiota, vaan sen sijaan kaikki on ”ihan sama”.

Tunteitten herättäminen saa siis ihmiset tekemään päätöksiä, valitsemaan, toimimaan.

Tämä olisi hyvä tiedostaa, ja sen lisäksi tunnistaa, milloin itseen pyritään vaikuttamaan esimerkiksi mainostustarkoituksessa tai muulla tavoin manipulatiivisesti. Manipulointi ei toki aina ole pahantahtoista; esimerkiksi, kun hoidetaan masennusta, auttajaihminen pyrkii vaikuttamaan autettavan ajatuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja toimintaan, jotta tämä toipuisi; siis, manipuloimaan hyvässä tarkoituksessa.

Markkinointi ja poliittinen vaikuttaminen taas on kenttä, jossa on hyvä olla tarkkana vaikuttajan motiiveista. Miksi juuri tämä ihminen tai organisaatio haluaa minun valitsevan nimenomaan hänet tai tuotteensa?

Raha, valta, maine, kunnia… Tunnistatko, milloin ”piilotajuntasi” ottaa vastaan juttuja, jotka saavat sinut toimimaan jonkun toisen tahon toivomalla tavalla; eli, luovuttamaan vaikkapa rahaa tai valtaa tuolle toiselle taholle? Erotatko enää omaa ääntäsi, omia mieltymyksiäsi, omia arvojasi, omia tarpeitasi, kun sinulle on tarjottu esimerkiksi jotakin mielihyvää tuottavaa, joka vie huomiosi pois siitä, mitä oikeasti ehkä tarvitsisit?

Mainonnan on jo iät ja ajat todettu ”luovan turhia tarpeita”, ja niinhän se markkinatalous pyörii. Surullista vain, että sama markkinatalous taitaa jo jyrsiä omia jalkojaan, kun kaikki ne aikojen kulussa kehitetyt ja tuotetut markkinoitavat tuotteet ovat tärvelleet ja kuluttaneet loppuun tämän pallon.

Tietoisuuden lisääminen oman mielen sisältöihin ja prosesseihin auttaa tunnistamaan sekä henkilökohtaisia tunteita ja mieltymyksiä omien valintojen taustalla, sekä sen, milloin on ottanut vastaan jotakin vaikutteita ulkopuoleltaan, esim. mediasta, mainoksista. Nämä vaikutteet ovat hyväksi, jos ne tuottavat hyviä valintoja ja hyvää kaikille luomakunnassa. Jos ne taas tuottavat ”hyvää” vain joillekuille harvoille, ja sen sijaan haittaa useammille, ne ovat pahaksi.

”Piilotajuntaa” voi hyödyntää terapeuttisessa tarkoituksessa, ja muutos voi tulla esiin intuitiivisen työskentelyn kautta, esimerkiksi luovana ilmaisuna, joka auttaa tunnistamaan ja hyväksymään jonkin vanhan trauman. Taideterapeuttisessa työskentelyssä terapeuttinen prosessi voi edetä tarvitsematta käsitellä asioita ”tietoisesti”, ja se voi olla erittäin tarpeellista, jos asioille ei ole edes sanoja, tai sanoin ilmaistuna asia olisi vielä liian kipeä käsiteltäväksi.

Oman mielen kellareihin ja vinteille on kertynyt vuosien saatossa kaikenlaista, jota ei ole pystynyt tiedostamaan, ja niitten tonkiminen tapahtuu ajallaan; kenties parhaiten juuri intuitiivisesti. Mutta kaikki se tunteisiimme vetoava ja olevinaan järkeemme vetoava, jota päivittäin kohtaamme vaikkapa mainonnan kautta, olisi hyvä pyöräyttää ”tietoisuuden avaruuden” kautta, reagoimatta siihen heti mitenkään.

Tiedosta siis tunne, ajatus, toimintayllyke, jonka jokin ”ärsyke” on sinussa kenties herättänyt. Muistuta itseäsi siitä, mitä sinulle on oikeasti tärkeää, mitä oikeasti tarvitset, ja tunnista, mihin suuntaan menet, jos valitset toimia sinulle heränneen toimintaimpulssin mukaisesti.

Esimerkki: Olet päättänyt säästää rahaa johonkin, mitä ihan oikeasti tarvitset. Näetpä sitten netissä jonkin tuotteen, joka ”olisi kiva”, ja tuotekuva herättää sinussa paljon mukavia tunteita (kuten vaikkapa Lego-paketti, jollaista et saanut lapsena). Haluat tietysti ostaa sen tuotteen, ja perustelet järkevästi itsellesi, ettei se maksa niin kovin paljon, eikä hidasta kovin merkittävästi säästötavoitettasi, ja siitä seuraa paljon mukavia hetkiä, mikä on hyväksi mielialallesi, jne.

Tunteesi sanovat siis, että ”osta vain, se on kiva juttu!”. Järkesi saattaa puolustaa tuossa hetkessä mielihaluasi, vaikka sen toteuttaminen onkin tavoitteesi vastainen. Intuitio saattaa kuitenkin varoittaa sinua (se on tuossa hetkessä omantunnon roolissa), ja jos kuuntelet sitä, jätät tuon mukavan asian ostamatta, ja olet lopulta valintaasi tyytyväinen, kun muistat säästötavoitteesi. ”Markkinatalous” tietenkin yrmyilee sinulle, kun et sillä kertaa osallistunutkaan sen ylläpitämiseen kuluttamalla, mutta sinä säästit rahasi johonkin, mitä oikeasti tarvitset.

Ellet tunnista todellisia tarpeitasi, ”ruokit” itseäsi mielihalujen toteuttamisen kautta. Ja joskus nuo mielihalut saattavat olla peräisin vaikkapa markkinointikikkailijoitten onnistuneista tempuista sinun kustannuksellasi.

Jos taas jokin mielihalu nousee vaikkapa turvallisuudentunteen järkkymisestä vauvaiässä, sekin voisi olla hyvä tiedostaa ja tunnistaa, hyväksyä, surra, ja antaa haavan parantua, ikään kuin "valohoidolla"!

Kaikki, minkä tuot valoon, muuttuu valoksi. Mielen ullakon siivoaminen alkaa valon sytyttämisellä.

Ota itseäsi niskasta kiinni! Ja muita käskytyksiä…

Myrskyn jälkeen... ei kyllä eväkään värähdä. Kalareppana.

Äläkä valita, vaan tottele, mitä järkevä ihminen sanoo!?!

”Ylös, ulos ja lenkille!”
”Ryhdistäydy!”
”Pää pystyyn!”
”Eihän se ole kuin näppäistä!”
”Rupeat vaan käymään lenkillä!”
”Mene ihmisten ilmoille, niin piristyt!”
”Osta jotain kivaa!”
”Hymyile, niin tulet paremmalle mielelle!”
”Muista ryhti! Älä velttoile!”
”Katso silmiin!”
”Reippaasti nyt vain!”
”Tervehdi kaikkia ja ole kohtelias!”
”Kyllä se siitä!”
”Mitä sinä nyt tuommoisesta suutut?”
”Anna jo olla! Pitääkö sitä olla noin itsepäinen?”
”Kyllä sinun pitää nyt vain päästä yli!”
”Kyllä sitä nyt sen verran pitää jaksaa!”
”Ota se tavaksi!”

Niin, otapa juu… Ja niskaanikin olen kyllä ravistellut ja roikotellut, enkä vieläkään saa aikaiseksi siivota riittävän usein. Pahvilaatikoita kertyy eteiseen, enkä jaksa litistellä niitä kierrätykseen ennen kuin on aivan pakko. En katso ihmisiä silmiin, enkä tervehti kaikkia tai latele kohteliaisuuksia, enkä ole yleensäkään reipas, vaan itsepäinen ja velttoileva, ja vedän herneitä nenääni kaikessa hiljaisuudessa, enkä anna asioitten olla ennen kuin olen valmis antamaan niitten liidellä avaruuteen, enkä varsinkaan mene ihmisten ilmoille piristyäkseni. Ja yritän olla ostamatta muuta kuin tarpeellista, vaikka se piristäisikin hetkeksi.

Ihmiset ovat usein kilttejä, mutta sanovat joskus hieman tyhmiä asioita. Tai he ovat töykeitä, ja sanovat oikeansuuntaisia asioita, mutta huomioimatta sitä, ettei ihminen toimi kuin taikasanasta. ”Ota se nyt vain tavaksi! Mikä siinä on niin vaikeaa?”

Esimerkki elävästä elämästä: Hyvä aikomukseni (vuosikausia sitten) oli ryhtyä juomaan töissä vihreää teetä kahvin sijaan edes kerran päivässä. Olisi siis pitänyt ottaa teepaketti mukaan töihin, eli konkreettisesti, laittaa se paketti työkassiin, niin se olisi kulkeutunut työpaikalle. Kävelin useamman kerran päivässä sen kaapin ohitse, jossa oli teepaketti, siihen suuntaan, jossa oli työkassi. Miksi en jollakin noista kerroista ottanut teepakettia kaapista ja vienyt sitä työkassiin? Asian toteuttamiseen meni kuukausia, enkä sittenkään saanut aikaiseksi juoda vihreää teetä työpaikalla.

Niin, kertokaapa minulle, mikä meni vikaan! Oli olemassa hyvä aie, tieto siitä, mitä konkreettisesti tulee tehdä, ja aikaa ja tilaisuus… Mutta…

Toiminnanohjaus tökkii. Olisi ilmeisesti pitänyt olla joku älylaite, joka olisi jollakin sensorilla tunnistanut minun kulkevan juuri sen kaapin ohi ja hälyttänyt juuri silloin, että olisin pysähtynyt, ja sanonut sitten selkeällä, ei-ärsyttävällä äänellä: ”Ota teepaketti kaapista! Kuljeta paketti työkassin luo. Laita paketti kassiin. Hienoa! Ohjelmoi nyt minut muistuttumaan vihreän teen juomisesta seuraavana työpäivänäsi haluamaasi aikaan.”

En tiedä onko tämä edes mikään vitsi, vaikka itselläni huvittaa seurata, miten paljon jätän tekemättä asioita, vaikka muistankin, mitä aioin tehdä, ja vaikka jaksaisinkin tehdä, ja tietäisin, miten tehdä… Minulle tehokas ”käskyttäjä” on velvollisuudentunto, joka saa minut kyllä hoitamaan työasiat ja toisille ihmisille luvatut asiat, mutta niin sanotut ”omat asiat” jäävät sitten ”käskyttäjän” muistilistan hännille. Tai sitten ”rykäisen” kolme asiaa putkeen viiden kuukauden kypsyttely- ja jahkailuajan jälkeen.

No, hyvää tarkoittavia ”neuvoja” ja toimintaohjeita saa toisilta ihmisiltä aika ajoin, jos rohkenee valittaa ääneen elämänsä haasteista, jaksamattomuudesta, masennuksesta tai ahdistuksesta (tai ADHD:sta), ja toinen reagoi näihin valituksiin enemmän tai vähemmän tuskastuneesti. Usein nämä toisten antamat yksioikoiset neuvot tosin tuottavat jopa huonoudentunteita ja nolostusta, tai sitten vain ärsyttävät, koska ovat niin neurotyypillisiä. Osa neuvoista tai käskyistä on yleensäkin itselle epäsopivia, mutta nekin, jotka ehkä pätisivät omaan tilanteeseen ja sopisivat nepsy-ihmisellekin, saattavat jäädä vain ajatuksen tasolle. Tiedän kyllä, mitä tehdä, mutta miten saan sen tehdyksi, jos eväkään ei värähdä? Mikä sitä evää väräyttäisi?

Joskus ja joittenkin ihmisten kohdalla suoranainen ”patistelu” saattaa kuitenkin toimia, koska toisinaan ihminen ehkä kaipaakin juuri sitä, että joku toinen ottaa vastuun hänen toiminnanohjauksestaan ja käskyttää häntä. Joskus voi tuntua helpommalta heittäytyä jonkun käskytettäväksi kuin ajatella asioita itse. Ja saattaa tuntua rasittavalta antaa itselleen jopa niitäkin käskyjä, joita periaatteessa pitäisi hyödyllisenä; siksi jonkun toisen ihmisen ”motkotuskin” saattaa tukea toiminnanohjausta. Eipä tarvitse edes aivoissaan muotoilla lausetta: ”Hyvä ihminen, ota nyt se hemmetin teepaketti!”

Jos kuitenkin haluaa olla vapaa valitsemaan itse, mitä tekee, milloin ja miten, on ehkä syytä etsiä sitä toiminnanohjausta ja motivaatiota sisältä päin, eikä itsensä ulkopuolelta. On tietysti mahdollista ohjelmoida itselleen joku ”käskyttäjä”, niin että se (tai hän) patistelisi niihin tekoihin ja muistuttaisi asioista, joita ihan oikeasti itsekin pitää tärkeinä.

Kännykän muistutustoiminto on yhdenlainen käskyttäjä. Jollekulle se voi olla aktiivisuusranneke. Joskus se voi olla harkiten laadittu ”to do”- lista. Tai, jos haluaa luoda itselleen sosiaalisia paineita, voihan sitä mainita läheiselle tai tuttavalle, että minäpä aion siivota eteisen komeron tällä viikolla. (Minäpä en aio.)

Mutta ensin on tietysti tunnistettava ne oikeasti tärkeät jutut. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla mitään raskasta aivotyötä. Loppujen lopuksi, toiminta lähtee tunteesta, ja tunne voi syntyä oivalluksesta, joka taas voi syntyä ”tyhjästä”; eli siitä, että vain on, eikä tee mitään. Silloin pääsee vapaaksi ”virikkeitä” täynnä olevan mielensä vallasta, ja laajentuneeseen tietoisuuteen putkahtaakin ehkä jotakin uutta.

Miltä kuulostaa tällainen kommentti?

”Ei tarvitse tehdä mitään!”

Enpä usko, että malttaisit viettää loppuelämääsi tekemättä mitään (minä ainakaan en malta). Mutta kun on aikansa maannut tai istunut ilman ulkoisia virikkeitä, saattaa tuntua mielekkäältä vaikkapa vain lähteä kävelemään pihalle. Tai litistellä yksi pahvilaatikko. Tai jopa imuroida.

PS. Minulle tuli mielikuva vanhasta autosta, joka käynnistyy kampea veivaamalla. Ehkäpä se veivaaminen auttaisi käynnistymään, jos löytäisi sen kammen?

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti?

Ja saako neljäs voisilmäpullan? Entäpä viides tai kuudes? Meneekö jo liian monimutkaiseksi?

Korvapuusti taisi osuakin silmään.

Heti alkuun pieni kuriositeetti ihmiskunnan historiasta:
Muinaisen Israelin kuningaskunnassa (1020–931 eaa) kerrotaan olleen kuusi virallisesti tunnustettua sukupuolta:
1. Zachar: mies

2. Nekeveh: nainen

3. Androgynos: sekä mies että nainen

4. Tumtum: neutraali sukupuoli/määrittelemätön sukupuoli

5. Aylonit: naisesta mieheksi transsukupuolinen

6. Saris: miehestä naiseksi transsukupuolinen

Lähdeviitettä en löytänyt, mutta olipa tuo jostakin tutkielmasta poimittu tai kirjoittajan itse keksimä juttu, idea on vähintäänkin mielenkiintoinen. Ja tieteellinen poiminta: elinkelpoisia sukupuolikromosomiyhdistelmiä on tunnistettu kuusi. Ei siis ole olemassa pelkästään XX- ja XY-ihmisiä (siis, ”XX-naisia” ja ”XY-miehiä”).

Ja ette usko: dinosauruksiakin on ollut olemassa! Jotkut ovat kai luulleet päinvastaista.

Tämä tahtoo sanoa, että siinä missä ihmiset kai yleensä nykyään tietävät, että maapallo on todennäköisemmin pallo eikä pannari, niin joissakin muissakin asioissa on saatettu löytää uutta, huomionarvoista tietoa (joita konservatiivistenkin ihmisten kenties kannattaisi varovasti tutkailla). Jotkut vanhahkot käsitykset saattavat muuttua, ja toisaalta, jotkut muinaiset ”faktat” saattavatkin todentua perusteellisemman tutkimuksen ja uuden todistusaineiston myötä. Totuus on tietenkin aina suhteellista ja saattaa paeta tieteellistä tutkijaakin, mutta jotenkin olettaisin, että silmien ummistaminen kaikelta mahdolliselta tutkimustiedolta saattaa kalkita tai muumioida ihmisen ajattelun, joskus haitallisesti.

Ennen tuota edellistä, sateenkaariteemaan liittyvää kirjanesittelytekstiäni kirjoitin jotakin siitä, että minun esillä olooni kirjoittajaihmisenä on vaikuttanut se, etten tiedä miten esittäisin itseni siten, ettei minua heti ensisilmäyksellä määriteltäisi tai leimattaisi kaksinapaisella sukupuolikäsityksellä. Kuten totesin, koen, ettei minulla ole sukupuoleen sidottua identiteettiä; siis, sosiaalista sukupuolta. Kumpikin ”ääripää” on kaukana psyykkisestä kokemusmaailmastani, joten en halua identifioitua kummaksikaan.

Ymmärrän kyllä sen, että monet ihmiset ovat aivan ”sinut” biologisen sukupuolensa kanssa ja haluavat identifioitua siihen; ja joskus jopa korostaa sitä, myös sosiaalisena identiteettinään. Eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole, jos haluaa määritellä itsensä jonkin ominaisuuden tai roolin mukaisesti jollakin nimityksellä tai leimalapulla. Tässä ihmisten maailmassa, sosiokulttuurisessa ympäristössä, on joskus melkeinpä pakko valita joitakin itseä kuvaavia sanoja ja määritelmiä, että toiset ihmiset osaavat sijoittaa kunkin ihmisen ”lokeroonsa” (tai oikeaan pukuhuoneeseen). Ihmistenhän täytyy saada luokitella ilmiöitä ja ”olioita”, jotta kaikki tämä kaoottinen kirjavuus pysyisi olevinaan hallinnassa…

Mutta mitään määritelmää, nimikettä tai roolia ei pitäisi ottaa identiteetikseen. On sääli, jos se olento, joka kukin syvimmällä tasolla on, katoaa roolin tai ulkoisen olemuksen taakse. Henkisessä mielessä sukupuolellakaan ei pitäisi olla mitään väliä (olipa se toinen kahdesta tai yksi kuudesta). Jos siis haluaa niin sanotusti ”kehittyä henkisesti”, ei kannata juuttua ulkoisiin sukupuolimääritelmiin, tai sisäiseen sukupuolikokemukseensa, tai mihinkään psykologisiinkaan pohdintoihin siitä, millainen ihminen olevinaan on, jostakin näkökulmasta.

Psykologisetkin määritelmät ja kuvaukset ovat kuitenkin vain sanoja; parhaimmillaankin vain pelkistettyjä, yhdestä näkökulmasta saatuja ”tarinoita” minusta tai sinusta. Vaikka tietäisin itsestäni erilaisia ”faktoja”, en silti välttämättä ”tuntisi” itseäni sen paremmin. Jos taas tunnen, että ”olen olento, joka olen”, se riittää, ja on lähimpänä totuutta, jonka todeksi oletan, tässä vaiheessa.

On ymmärrettävästi helpompaa elää tavallisten ihmisten joukossa, jos on itsekin samalla tavalla ”tavallinen”. Voisi toivoa, ettei tämä ”tavallinen” enemmistö vieroksuisi tai tuomitsisi niitä, jotka ovat jotenkin erilaisia; siis esimerkiksi kokevat syvän ristiriidan synnynnäisen, biologisesti määritellyn tai sosiaalisesti roolitetun, ja kokemansa sukupuolen (tai sukupuolettomuuden) välillä. Huoli siitä, että joutuu erilaisuudessaan esim. jotenkin syrjityksi, kiusatuksi tai tuomituksi, saa monet esittämään ”tavallista”, jopa vuosikausia. Eipä ihme, että moni uupuu esittämiseen, tai masentuu, kun kokee, että itsessä on vikaa; tai katkeroituu, kun ei saa koskaan olla oma itsensä.

Antaisivatpa ihmiset toistensa olla sellaisia kuin ovat! Jos erilaisuus ei aiheuta toisille vahinkoa, miksi siitä pitää tehdä ongelma? Isä sanoi joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten, että ”ennakkoluuloisuus on maailman pahin synti”. Enpä tiedä, mitä kaikkea hän mahtoikaan tarkoittaa tuolloin, mutta herättipä ainakin minussa pohdiskelua.

Ehkäpä siinä on hyvätkin puolensa, jos on sukupuoli-identiteetiltään ”vähän siltä väliltä”, niin saattaa ymmärtää jossain määrin ”binääristenkin” maailmaa, ja myös niitten, jotka eivät koe olevansa kumpaakaan, tai kokevat ristiriitaa ”ulkoisen” ja ”sisäisen” välillä. Jos identifioituisi hyvin vahvasti jompaankumpaan sukupuoleen ja kokemusmaailmakin olisi täynnä vain toista ääripäätä, olisi ehkä vaikeampi tulla toimeen sen toisen ääripään edustajien kanssa. Tämä ”keskivaiheilla oleminen” auttaa kenties pysymään neutraalimpana, myös leipätyössä.

Toivoisin, että Suomeen saataisiin vähintäänkin kolmas virallinen sukupuoli, ellei sitten kuutta; tai ainakin jokin neutraali vaihtoehto polariteettien välissä, jonka saisi itse valita henkilökohtaisen sukupuoli-identiteettikokemuksensa mukaisesti. Kaksi vaihtoehtoa on ainakin tässä asiassa aivan liian vähän.

Sitä päivää odotellessa joutuu kokemaan olevansa hieman epärehellinen, kun laittaa rukseja erilaisiin virallisiin kaavakkeisiin, ja välillä vähän väärässä paikassa, jos ei ole neutraalia vessaakaan. Ja täytyy kaiken lisäksi keksiä jokin ulkoinen tapa ilmaista olevansa jotakin muuta kuin jompikumpi binääri, jos pitää esitellä ”imagoaan”, eikä halua tulla väärinmääritellyksi.

No, vielä tässä (korvapuustia tai voisilmäpullaa odotellessa) sukupuolineutraali julki-imagoni on se susimainen rillipää.

PS: Oleellisempaa kuin sukupuoli on tietää se, että ko. olento pysyy yleensä omalla reviirillään ja välttää tarpeettomia kahakoita, mutta hampaitten terävyyskin tulee kyllä esille, jos on aihetta irvistää.