Kaikilla meistä on isompia tai pienempiä uskomuksia, jotka vaikuttavat meihin; asenteisiimme, tulkintoihimme, ja tunteisiimme. Negatiivisten uskomusten muuntaminen myönteisemmiksi tukisi luonnollisesti mielialaa ja sitä, millaiseksi koemme itsemme ja elämämme. On myös mahdollista vahvistaa myönteistä ajattelua uskomuksiaan muokkaamalla. Kaikilla lienee asioita, joihin he haluaisivat uskoa ja luottaa nykyistä varmemmin, mutta niihin uskominen tuntuu liian vaikealta. Nämä uskomukset voivat liittyä vaikkapa itsetuntoon ja hyväksytyksi tulemiseen, tai kyvykkyyteen ja onnistumiseen. Tämän NLP-harjoituksen poimin jo joskus vuosia sitten teoksesta Connirae&Steven Andreas: ”Heart of the Mind – Engaging Your Inner Power to Change with Neuro-Linguistic Programming” ja suomensin sen vapaamuotoisesti itselleni koekäyttöön.
Eli, minkä asian haluaisit uskoa nykyistä varmemmin? Onko olemassa jokin tärkeä asia, joka sinun olisi hyvä uskoa, mutta jonka uskominen tuottaa sinulle vaikeuksia? Kokeile seurata ohjeita ja kirjata muistisi tueksi muutamia asioita paperille.
1) Mihin haluaisit uskoa? Määrittele asia, jonka haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta.
2) ”Resurssitilanne”. Kuvittele tilanne, jossa tiedät, että tämä asia on totta. (Esim. jos haluat uskoa, että puolisosi rakastaa sinua, kuvittele tilanne, missä tiedät asian olevan näin. Mistä pystyt päättelemään sen? Mitä näet tilanteessa? Mitä kuulet? Mitä tunnet?)
3) Palauta mieleen jokin varma uskomuksesi. Minkä asian tiedät ihan varmaksi? Mistä tiedät, että tämä asia on totta?
4) Kuvittele tätä ihan varmaa asiaa. Millainen mielikuva on? Kartoita niin sanotut miellepiirteet: mielikuvan koko, läheisyys, väri, reunukset, sijainti, liike, äänet, tunnelma…
5) Paina mieleesi tai kirjaa ylös nämä miellepiirteet: missä kohdin näet mielikuvan, onko siinä värejä, reunuksia, ääniä jne. (Voit esimerkiksi kokeilla muodostaa mielikuvan jonkinlaisista kehyksistä, joiden sisällä varma asia näkyy. Mielikuva voi olla myös liikkuva, ja siinä voi olla ääniä, aivan kuin katselisit mielikuvaasi television tai älylaitteen näytöltä.)
6) Palauta nyt mieleesi se resurssitilanne, joka saa sinut vakuuttumaan, että asia, johon haluaisit uskoa, on totta.
7) Muuta tämä resurssimielikuva samoihin miellepiirteisiin, joissa ”näit” varman uskomuksesi. Sama koko, sijainti, etäisyys, värit, liike, äänet, tunnelma. (Voit sijoittaa resurssimielikuvasi luomiisi ”puitteisiin”, esim. kuvitellun kännykän näytölle samalla tavoin kuin näit varman uskomuksesi.)
8) Testaa. Ajattele alkuperäistä asiaa, johon haluaisit uskoa, mutta joka tuntuu epävarmalta. Tuntuuko yhtään helpommalta uskoa siihen?
Kertaan ohjeet vielä esimerkkien avulla. Ensin simppeli rautalankamalli liittyen asiaan, joka saattaa olla aika monelle ihmiselle sellainen, johon on vaikea uskoa, vaikka järki yrittää vakuutella sitä. Haluan uskoa, että olen ihmisenä ok joittenkin minulle tärkeitten ihmisten mielestä. Palautan mieleeni tilanteen, jossa joku ihminen ilmaisee varsin selkeästi hyväksyvänsä minut taputtelemalla kannustavasti olkapäätäni. Mielikuva on valokuvamainen, mutta siinä ei ole kehyksiä; siinä on värit, se ei liiku, eikä siinä kuulu ääniä. Sitten valitsen asian, johon uskon varmaksi. Uskon, että koirani rakastaa minua. Kun ajattelen tätä asiaa, minulle tulee mielikuva, joka on varsin suuri, kuin juliste edessäni, ja siinä on lämpimänpunaiset kehykset. Mielikuvassa on liikettä; koirani nuolee kasvojani ja heiluttaa häntäänsä. Kuulen pehmeitä ääniä, ja kasvoillani on mielikuvassa iloinen ilme.
Nyt palautan mieleen resurssitilanteen; joku ihminen ilmaisee hyväksyntää taputtelemalla olkapäätäni. Muutan tämän mielikuvan pelkästä valokuvasta isoksi julisteeksi, jossa on lämpimänpunaiset kehykset ja syvemmät värit. Katselen julistetta niin läheltä, että se täyttää suurimman osan näkökentästäni. Lisään mielikuvaan liikettä; ihminen taputtelee olkapäätäni, näen hänen hymyilevät kasvonsa ja omat hymyilevät kasvoni. Kuulen pehmeitä ääniä, aivan kuten mielikuvassa koirastani, joka rakastaa minua.
Kun nyt ajattelen sitä, olenko ok vai en, mieleeni pitäisi nousta julisteenkokoinen, lämminsävyinen ja kehystetty, liikkuva mielikuva siitä, miten joku ystävällinen ihminen taputtelee kannustavasti olkapäätäni ja hymyilee minulle. Kumma on, jos sellaisesta mielikuvasta ei tule olo, että minut hyväksytään; siis että olen ok ainakin sen ihmisen mielestä. Yhtä varmasti kuin tiedän, että koirani rakastaa minua…
No, uskomukset ja mielikuvat eivät todellakaan ole aina noin simppeleitä kuin tuossa rautalankaesimerkissä, eivätkä mielikuvat ”käyttäydy” aina ohjeitten mukaan, eikä niitten käsittely suju niin selkeästi kuin ohjeessa. Siksi kehittelen tähän vielä vähän epämääräisemmän esimerkin…
Haluaisin uskoa, että pystyn kirjoittamaan riittävän hyvän tekstin aiheesta kuin aiheesta, vaikka aihe ei erityisemmin kiinnostaisikaan minua. Asia tuntuu epävarmalta, koska ensiksikin minun on vaikea saada aikaiseksi asioita, jotka eivät kiinnosta minua, ja tulos voi olla masentavan kökkö, jos en saa itsestäni irti parempaa osaamistani, ja sen takia on vastentahtoista edes yrittää…
Kuvittelen mieleeni resurssitilanteen, eli jonkin tilanteen, jossa olen saanut kirjoitetuksi riittävän hyvän tekstin, vaikkei asia ole kiinnostanut alun perin pätkääkään. Mielikuvassani saan joltakulta henkilöltä suoraa palautetta siitä, miten onnistunut teksti oli, ja tunnen itsekin olevani tyytyväinen, kun sain sen sentään aikaiseksi. Mielikuva on kohtalaisen iso; se lähes peittää sisäisen ”näkökenttäni”. Reunat ovat pehmeät. Mielikuvassa kuulen ystävällisen innostuneen äänen puhuvan jotakin tekstistäni. Näen lähinnä jotakin mielivärejäni; ympäristöä, jossa yleensä kirjoitan, ja valmista tekstiä tietokoneen näytöllä… Mielikuvassa on tavallaan irrallisia elementtejä, eikä selkeää liikettä, ja se on hieman epäselvä ja sumea, ja reunat ovat rikkonaiset, hahmottumattomat.
Seuraavaksi kuvittelen varman asian; sellaisen, johon uskon ihan varmasti. Uskon nimittäin, että osaan kohtalaisen näppärästi kuoria perunan. Isossa vaakasuuntaisessa mielikuvassa, jossa on pehmeät reunukset, näen käteni vasten tiskiallasta, ja vasemmassa kädessä on iso peruna, ja oikeassa kädessäni on hyvä kuorimaveitsi. Kuva on kirkas ja selkeä. Käteni toimivat sujuvasti yhteen; peruna kääntyilee sitä mukaa kun veitsi työskentelee, ja veto vedolta kuoren alta paljastuu puhdasta perunaa, jonka väri on terveen vaalean kellertävä. Käteni ovat terveen väriset, ja taustalla näkyy miellyttävää teräksenharmaata tiskiallasta, ja jotain väriläikkiä astioista, joita tiskipöydällä on. Kuulen kevyttä veden solinaa ja kuorimaveitsen keveitä helähdyksiä. Tunnen tyytyväisyyttä; yksinkertaisesta tekemisestä syntyvää onnistumisen ja sujumisen tunnetta. Peruna on mukavasti hallinnassani. Ja vaikka se välillä tipahtaisi kädestä, poimin sen lattialta, huuhtelen ja jatkan… Peruna kerrallaan.
Nyt palaan resurssimielikuvaan. Siinä näkyy mustaa tekstiä valkoista taustaa vasten, ja jotain värejä ympäristöstä, ja kuuluu ystävällistä ääntä, mutta kuva ei liiku, ja se on jotenkin jäsentymätön ja sumea. Alan muuttaa tätä mielikuvaa enemmän samanlaiseksi kuin onnistunutta perunankuorimistani. Selkeytän mielikuvaa muuttamalla sen vaakatasoiseksi ja pehmeitten kehysten sisään. Näen mielikuvassa tekstiä tietokoneen näytöllä, mutta nyt olen kirjoittamassa sitä samanlaisella varmuudella jolla kuorin perunaa. Mielikuva on aiempaa kirkkaampi ja selkeämpi; kuten perunankuorimismielikuva. Taustalla kuuluu sekä ystävällistä puheääntä että heleää naputusta, joka kuulostaa vähän samanlaiselta kuin verkkaiset, heleät kuorimaveitsen äänet. Lisään mielikuvaan myös veden solinaa. Teksti soljuu kuin vesi; ajatukset virtaavat ja käteni työskentelevät sujuvasti ja tottuneesti kuin perunaa kuoriessa. Ja vaikka ajatus karkaisi välillä, voin poimia sen uudelleen, ”huuhdella” sen ja jatkaa, sana kerrallaan, rivi kerrallaan, sivu kerrallaan…
Nyt testaan mielikuvankäsittelyprosessin onnistumista. Miltä nyt tuntuu ajatella tekstin kirjoittamista aiheesta kuin aiheesta? Perunankuorimismielikuva ja tekstin kirjoittaminen sekoittuivat mukavasti toisiinsa. Ei minulla erityisesti huvita perunoitakaan kuoria, mutta kun kuorin niitä, voin tehdä sen rauhassa, peruna kerrallaan (kuten Keijo Tahkokallio neuvoo samannimisessä kirjassaan). Samalla tavoin voin kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta, vaikkei se erityisesti kiinnostaisikaan. Mieleeni nousee kuva käsieni liikkeestä, joka myötäilee ajatuksiani. Soljuvia liikkeitä ja ääniä, rauhallista työskentelyä, jonka saan lopulta valmiiksi. Jossain vaiheessa perunat loppuvat altaasta; jossain vaiheessa aiheen herättämät ajatuksetkin loppuvat, eikä niitä tarvitse enempää pyöritellä. Teksti on valmis, ja se riittää. Jos haluan vielä rapsutella mustia pisteitä pois perunasta, niin se on ok, mutta jos kuorin ja kuorin aina vain lisää, niin lopulta perunakin menettää liiaksi massaansa.
Ajatus tekstin kirjoittamisesta aiheesta kuin aiheesta ei itse asiassa tunnu enää kovin hankalalta. Uskon, että saan jonkinlaisen tekstin kirjoitetuksi, kun vain annan ajatusteni virrata ja soljua, ja kun käteni toimivat jatkeena aivoituksilleni. Pyörittelen ja työstän perunaani, kunnes jokainen kuoren kohta on käsitelty, eikä enempää tarvitse höylätä.
Uskoakseni mieleni sekoitti luontevasti alkuperäisen ajatukseni työläästä kirjoittamishommasta perunoitten onnistuneeseen ja sujuvaan kuorimiseen. Mieli toimii luovasti ja ohjeita soveltaen, kun sille antaa vähän vihjeitä ja vapauden virrata löytämissään uomissa. Rakentavien, myönteisten mielikuvien herättely voi joskus olla työn takana, mutta kummasti se nostattaa toiveikkuutta ja lisää uskoa selviytymiseen. Kannattaa ainakin kokeilla!
