Älä lue tätä, jos odotat jotakin kivaa!

Se, miksi tässä on tällainen kuva,
selviää vasta lopussa; kuten sekin,
miksi tämä itkettää minua, muttei
ehkä teitä, ainakaan vielä.

Vastikään joku ilmeisesti kuuluisa kirjailija sanoi Ylen uutisten haastattelussa jotakin siitä, etteivät ne ihmiset, joiden kannattaisi lukea kirjoja, lue niitä.

Ja sehän on luultavasti aika realistinen näkemys, ja varsin turhauttavaa sellaiselle kirjoittajalle, joka kirjoittaa saadakseen aiheutettua jotakin muutosta ihmisten ajatusmaailmaan. Jos taas kirjoittajan mielessä on vain myyntitulot, oma maine ja kunnia, on kai ihan sama, kuka teksteistä maksaa ja kuka niitä lukee; tai ymmärtääkö tämä lukija edes mitään.

Kun tarjotaan höttöä ja hyödytään sen menekistä, on ihan samantekevää, mihin se höttö leviää, kun sillä ei ole mitään vaikutusta kuitenkaan. Ja jos taas tarjotaan myrkkyä tai saastaa tai jotain huumaavaa, nehän sellaista ottavat vastaan, jotka sen laatuista sisältöä hinkuvat; elämänsä kurjuutta paetakseen tai jostakin kummallisesta syystä. Mutta miksi kenenkään pitäisi lukea jotakin sellaista, mikä vaikuttaa haitallisesti vaikkapa hänen moraaliinsa, tai levittää ennakkoluuloisia asenteita, tai vääristää käsityksiä ihmiselämän realiteeteista…? En ymmärrä (ja minustakin kaikki sellainen on ”hullua”, mitä en itse ymmärrä).

Jotkut kirjoittavat ”parantaakseen maailmaa” omalla sanomallaan, tai ilmaistakseen itseään, koska kokevat sen olevan jollain tavalla rakentavaa ja eettisesti perusteltua. Kun yrittää saada ihmisiä ymmärtämään jotakin, jotta näitten ajatukset muuttuisivat ja sitä kautta kärsimys vähentyisi ja / tai hyvinvointi lisääntyisi, ja / tai luomakunta pelastuisi, toivoisi tietysti, että ne ihmiset, joille erityisesti haluaa sanansa kohdistaa, lukisivat niitä sanoja, ja heissä tapahtuisi ihmeellinen muutos koko maailman hyväksi.

Mutta höh, tuskinpa lukevat! Ensinnäkään he eivät ehkä koskaan näe niitä sanoja (koska etsivät netistäkin vain jotakin itselleen mieluista, mikä on kyllä inhimillistä, muttei kovin avartavaa), tai jos näkevätkin otsikon tai alkulauseen, he nimenomaan jättävät lukematta loput tekstistä. (Teen sellaista itsekin, joten oletan, että tätä tapahtuu muillekin.)

”Hei, sinä peruskuluttaja! Oletko laskenut hiilijalanjälkesi?”

”Sinä joka tuot esille omaa hyvyyttäsi ja syyttelet toisia ihmisiä pahoiksi, pitäisikö katsoa peiliin vaikkapa suurennuslasin kanssa?”

Niin että jos haluaa jonkun lukevan esimerkiksi kantaaottavan tekstinsä, täytyy tarjota jotakin ”kivaa” niillekin, jotka eivät luontaisesti halua parantaa maailmaa (ainakaan aloittamalla itsestään).

Olen turhautunut, koska monissa tapauksissa olisi niin pienestä kiinni, että ihan tavallinen ihminen muuttaisi ajatteluaan ja sitä kautta toimintaansa eettisesti kestävämmälle pohjalle! Ei ehkä tarvitsisi lukea kuin muutama lause ja olla tekemättä mitään (pahaa).

Olemme ainutlaatuisia olentoja – haluammeko tuhota olemassaolomme?

Mutta heti kun eettinen omatunto vähänkin nostaa päätään, pannaan silmät ja tietoisuuden ikkunaluukut kiinni. Teemme tätä varmaan joka päivä. En halua kohdata sitä, että olisin vastuullinen ja syypää joihinkin maailman ilmiöihin; varsinkaan niihin, jotka ovat pahiten pielessä. Torjunta voi johtua siitä, että näitä kamalia asioita on ihan liikaa, enkä oikeasti jaksaisi korjata kaikkea. En osaa, enkä pysty, joten, en halua edes tietää! Kuka oikeasti jaksaisi ja pystyisi paneutumaan ihan kaikkeen? Ei kukaan, ja siinä voi armahtaa itseään.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea kaiken muuttamiseksi. Mutta kaikki voivat tehdä sen, mitä juuri nyt voivat tehdä (mitä se sitten on, se vaatii tiedostamista ja hereillä oloa tässä hetkessä), tai, olla tekemättä mitään (mikä saattaa olla joskus viisainta, mitä voi tehdä; sen sijaan esim. että löisi turpaan ärsyttävää ihmistä).

Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!

Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.

Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.

Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.

Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…

Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.

Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.

Hyvää jatkoa, missä sitten oletkaan, Jasu-olento! 💚

Jos haluat olla rauhantekijä, aloita itsestäsi

Tämä pari vuotta sitten maalaamani,
idean havainnollistamiseen tarkoitettu
kuva esittää "muodon unesta
herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein).

Tämä kirjoitus ei edusta psykologian viitekehystä, vaan ilmaisee henkilökohtaista ajatus- ja uskomusmaailmaani. Minulla näet on jonkinsorttinen hengellinen ”vakaumus”, jollaista voitaisiin pitää epätieteellisenä ns. tieteellisissä piireissä, ja jonka esille tuomista voisi pitää epäasiallisena vaikkapa työroolissani. Mutta tällä areenalla ja juuri nyt olen vain yksityishenkilö, omine uskomuksineni ja käsityksineni, ja siinä määrin kuin sananvapaus oikeasti sallii, voinen ilmaista näkemyksiäni rakentavassa tarkoituksessa.

Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.

En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…

Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”

Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.

Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.

Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.

Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.

Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).

Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.

Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.

Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.

Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.

Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?

Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!

Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.

Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)

Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.

Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.

Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.

Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.

Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?

Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!

Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.

Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.

Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.

Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.

Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?

PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.

Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11

Kiitos äidille - annoit minulle palikoita elämään

Pala äidinrakkautta

Äitienpäivän lähestyessä aloin luonnollisesti ajatella omaa äitiäni. Elelemme useamman sadan kilometrin päässä toisistamme, muttei se tarkoita, etteikö sitä aika ajoin olisi ”hengessä mukana”. Kummallisen usein on sattunut sellaistakin, että päiväkausien omaan arkeen uppoutumisen välissä tulee ajatelluksi äitiä, ja sitten saakin tekstiviestin. Joskus korva soi ensin, ja sitten tulee viesti…

Muistelin tässä yhtenä päivänä, millaista oli, kun vuotta vanhempi isoveljeni oli mennyt kouluun, eikä minulla ollut ketään, jonka kanssa nahistella, leikkiä tai touhuilla, jos sattui, etten keksinytkään itsekseni mitään tekemistä. Mutta äiti oli kotona, ja vaikka hänen täytyi joskus tehdä kotitöitä, saatoin ainakin seurata, miten hän laittoi ruokaa tai leipoi, tai teki kaikenlaista muuta, mitä nyt milloinkin oli käsillä. En muista, oliko minusta erityisen paljoa apua missään keittiöhommissa silloin kuusivuotiaana, mutta saatoinpa ainakin oppia joitakin perusasioita niistä tekemisistä pelkästään katselemallakin. Ja sain yleensä nuolla leivontakipot, vaikken olisikaan ollut avuksi.

Muistan, että jäin joskus tiskaamaan, kun äiti teki jotakin muuta, ja kun hän kävi katsomassa, miten tiskaaminen sujui, kerroin hänelle tiskanneeni mielikuvitusnallen kanssa. Yleensä veljeni oli kaverina tiskatessa. Hän osasi lukea astioista ja ruokailuvälineistä, missä ne oli valmistettu, ja leikimme, että ne olivat sen maalaisia ”ihmisiä”, jotka olivat ensin kylvyssä tai saunassa, ja menivät sitten kuivattelemaan. Ehkäpä kuvittelin tuota samaa, kansainvälistä kylpylää myös mielikuvitusnalleni kanssa. Mitään kylpylä- tai kosmopoliittisuus-innostusta ei siitä leikistä minulle kehittynyt, mutta kenties joitakin hermoyhteysrihmoja harmaalle aivokuorelleni monen muun myöhemmän innostuksen pohjaksi.

Äiti ei ole ollut mikään siisteysniuhottaja, etenkään lastensa kustannuksella. Hän antoi meidän vaikkapa kyhäillä huonekaluista, sohvatyynyistä ja peitoista majan olohuoneeseen, ja se maja sai olla siellä pitkiäkin aikoja. Ylipäätään saimme leikkiä aika vapaasti melkein koko talossa. Lasten hupi oli tärkeämpää kuin joittenkin kylästelijöitten mukavuus. Saimme touhuilla ulkonakin kaikenlaista ”luovaa” ja sottaistakin, ja tehdä myös monenlaisia ”tieteellisiä” kokeiluja ilman että joku pirttihirmu olisi meitä liiaksi rajoittanut ihan vain periaatteellisista syistä tai auktoriteettiasemaansa ylläpitääkseen.

Äiti oli se, joka pehmensi myös jossain määrin autoritäärisen isän tietynlaisia vaatimuksia ja päähänpinttymiä. Hän toimi ”puskurina” isälle ominaiselle liian ankaralle kurinpidolle, ja auttoi kiertämään joitakin isän sanelemia, kohtuuttomia sääntöjä. Nykyaikana minunlaiselleni yliherkälle nirsoilijalle olisi ehkä määritetty ”sensorisen integraation häiriö”, kun en pystynyt syömään mitä tahansa ruokaa. Esimerkiksi sipulinpalat ruuan seassa aiheuttivat yökkäyksiä, kuten myös mikä tahansa sieni. Isän mielestä minun yökkäilyni eivät olleet riittävän hyvä peruste jättää laittamatta sipulisilppua jauhelihakastikkeeseen, ja ruokaahan piti syödä, kun sitä oli, vaikka se olisi ollut pelkkiä sienimöykkyjä. Äiti saattoi joskus antaa minulle kastiketta ennen kuin lisäsi siihen sipulisilppua, tai laittaa sipulin kastikkeeseen isoina lohkoina, jotta pystyin noukkimaan ne pois. Oli tärkeää, että joku sentään ymmärsi, että minusta oli oikeasti kuvottavaa pitää suussani niitä niljakkaita, inhottavasti natskuvia palasia. Se ymmärrys on ollut yksi omanarvontuntoni peruspalikka.

Tykkäsin jo lapsena ketsupista, mutta kokonaisen tomaatin puraiseminen oli hirvittävän vastenmielistä. Äiti ei siihen pakottanut useampaa kertaa, kun olin suostunut kertaalleen kokeilemaan, tykkäänkö siitä vai en. En tykännyt, enkä tykkää nykyäänkään. Kun olin silloin pienenä liian laiha, koska en syönyt melkein mitään ”tavallisia” ihmisruokia, äiti teki minulle usein kaurapuuroa, makaroneja ja lenkkimakkaraa, että sain sentään jotakin, mitä pystyin syömään, ja energiaa riitti myös riekkumiseen.

Meillä ei ollut paljoakaan makeisia, kun olin lapsi, ja silloin, kun oli, useimmiten kaikki jaettiin kolmelle tai viidelle; karkkipussi, suklaapatukka, kolmanneslitran limsapullokin. Karkit syötiin hitaasti, säästellen, jos niitä oli saatu; eikä minulla edelleenkään kiinnosta ahmia makeita syötäviä. Joskus aika pienenä olin salaa syönyt äidin toffeenhajuista huulirasvaa hänen käsilaukustaan. Se, että äiti osoitti siinä tilanteessa enemmän myötätuntoa kuin suuttumusta, merkitsi minulle paljon. Tunsin itseni enemmän reppanaksi kuin tuhmaksi penskaksi, ja sehän se on itsemyötätunnon perusta.

Kun en vielä osannut lukea itse, arvuuttelin äidille lintulajeja lintukirjan kuvien perusteella, tuntomerkkejä kuvailemalla tai esim. ravintosymbolien avulla. Sitten kun opin lukemaan, pystyin antamaan sanallisiakin vihjeitä, kuten äänilitterointeja ja latinankielisiä nimiä, pesimäpaikkoja ja muuta sellaista. Opin siinä itsekin tunnistamaan aika monia lintuja. Muistan, että äiti piirteli minulle joitakin kuvia, kun pyysin, ja opetti minulle esimerkiksi, miten saa piirrettyä hahmoja käyttämällä pelkästään geometrisia muotoja. Pidin jo silloin enemmän kolmioista kuin ympyröistä tai neliöistä. Äiti opetti asioita avaruudesta, ja kaikenlaista muutakin taivaan ja maan väliltä, mitä hän itse olikaan halunnut oppia, kuten kivilajeja. Hän sanoi, että ”Jumala on kaikkialla”, vaikkei olekaan koskaan ollut mikään perinteinen ”uskovainen”. Minä uskoin sen ensin lapsenuskolla, ja myöhemmin koin sen sisäisenä varmuutena.

Äiti oli yleensä läsnä, kun tarvitsin häntä. Hän tarjosi minulle sipulimaitoa, kun olin sairaana, ja se liemi olikin hyvää, eikä minun tarvinnut syödä niitä liemessä uivia sipulipaloja. Äiti oli se, johon turvasin, kun olin kipeänä tai kuvittelin pelottavia asioita, ja jolle menin myös valittamaan, jos ei ollut mitään tekemistä. Äiti auttoi minua keräilemään muovielukoita, joista pidin kirjaa, ja muovaili kanssani pupuja ja lintuja, ja mitähän kaikkea olemmekaan värkänneet yhdessä? Myöhemmin hän antoi minulle vanhan kirjoituskoneensa ja osti siihen nauhoja, että sain aloittaa ensimmäisen ”kirjani” puhtaaksi kirjoittamisen. Hän ajatteli, että minusta tulee kirjailija, kun naputtelin niin paljon jotakin itsekseni jo kymmenvuotiaana.

Minä olin kyllä itsepäinen ja hankala kakara monessa suhteessa; olinhan herkkä, temperamenttinen ”tuittupää”, ja oikeasti nahistelin veljeni kanssa aika paljon. Ja sairastelin varmaan huolestuttavassa määrin. Siitä huolimatta tuntui, että olin äidille rakas ”lörppösuuapina”. Äiti teki minulle pehmoleluhanhen, kun kesälemmikkihanhestani tehtiin ruokaa. Hän osti myös vähäisillä omilla rahoillaan sudenturkkia jäljittelevää karvakangasta, että sain tehdä itse itselleni ison susipehmolelun (siis oikeasti ISON). Äiti ymmärsi erityiskiinnostukseni susiin, ja sillä on merkitystä, että joku ymmärtää omituisuuksiani, vaikka monet oudoksuvat niitä.

Näitä asioita nousi nyt mieleeni, kun mietin itseäni lapsena, ja äitiä, joka oli läsnä, kotona, meitä varten. Jos hän olisi tavallisempi ihminen, olisin oppinut ehkä enemmän joitakin tavallisempia asioita vaikkapa kodin siisteyden ylläpidosta. Tai sitten äiti olisi ollut enemmän jossakin muualla kuin kotona, kuten naapurin emäntien kanssa kahvittelemassa ja juoruilemassa, eikä olisi opettanut minulle niitä syvällisempiä ja laajempia asioita, joita hän pohdiskeli vikkelämielisessä päässään ja kertoi monisanaisesti, kun oli jotakin jostakin lukenut. Vaikkapa Tutankhamonista. Mutta äiti onkin ollut ehkä hieman erikoisempi persoona kuin keskimääräiset kotiäidit, ja hän on osannut nauttia monenlaisista asioista ihan kotioloissa; joskus kirjahyllyn ääressä, joskus pasianssia pelaten tai monenlaista käsillään tehden, tai vaikkapa ikkunasta pihalle tai taivaalle katsellen. Siellä taivaalla nimittäin on edelleen tähtiä, planeettoja, ja joskus lintujakin näissä alemmissa sfääreissä.

Kyllä minä itseni äitini lapseksi tunnistan, vaikken kaikin puolin ihan samanlainen ihminen olisikaan.

Kiitos äidilleni rakkaudesta, huolenpidosta, tuesta, ymmärryksestä ja hyväksynnästä, luomakunnan kunnioittamiseen ohjaamisesta, mielikuvituksen ruokkimisesta ja kaikesta muustakin, mitä en juuri nyt edes muista, mutta mistä voisi kirjoittaa kirjan jos toisenkin. Se on kantanut tässä elämässä ja olemisessa vuodesta toiseen.

Mielikuvitusnallekin lähettää
halauksen!