lauantai 1. helmikuuta 2014

Arkisia haasteita ja tietoista läsnäoloa neuroepätyypillisen ihmisen elävästä elämästä.




Ei ole mitään yleishyödyllistä sanottavaa, ja silti vain pitää kirjoittaa, niin kuin muka olisi... Olen viime aikoina ollut enemmän hiljaa kuin aiemmin. Osin se on johtunut mykistävän ärsyttävästä stressistä, mikä seurasi auton hajoamista ja konkreettista vaikeutta päästä leipätyön ääreen. Tästä seurasi sekä taloudellinen huoli että varsin lamaannuttava tylsistyneisyys liittyen siihen, miten voi olla niin sairaan hankalasti asiat, ettei pääse tekemään edes sitä, minkä kokee välillä raskaana ja turhauttavanakin, ja josta voisi sinänsä kyllä pitää välillä lomaa. Eikä silti voi olla iloinen siitä, ettei pääse ajelemaan sinne leipätyöhönsä, koska palkattomat vapaapäivät syövät toimeentuloa ja verottavat niitä varoja, joilla pitäisi autoremppa maksaa. Ja mitä kaikkea tuskailua liittyikään siihen, että kaikki tekemättä jäävät työt vain siirtyvät läjäksi seuraaville viikoille, aikatauluja pitää sovitella ja muutella, ja pitäisi osata olla tehokas organisoija. Minä kun en ole. Olen enemmänkin sotkuinen ja asiasta ja mielijohteesta toiseen hyppivä ihminen, jonka on pakotettava itsensä olemaan järjestelmällinen. Pakottaminen väsyttää aivot, ja aivojen väsyminen tekee kehosta ponnettoman. Vihaan pakkoja. Vihaan aikarajoja. Minun lienee syytä tehdä niille positiivinen uudelleenmäärittely, mutta senkin tekeminen on aivotyötä, ja rasittaa…

Iso haaste oli olla murehtimatta ja tuskailematta tuota minun hermoilleni raivostuttavan ärsyttävää asiaintilaa joka ainoa hetki. Olenhan rutinoitunut etukäteismurehtija (pohdin, analysoin, etsin porsaasnreikiä jne.). Tämän tavan muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta Luojan kiitos olin edeltävinä viikkoina harjoitellut ”tietoista läsnäoloa”, ja koko autostressiajanjaksona (jota kesti yli kaksi viikkoa) jatkoin harjoittelua. Useimpina päivinä olin niin väsähtänyt huoleen ja turhautuneisuuteen, etten jaksanut tehdä istumameditaatioita. Niinpä tein vain lyhyitä ”3 minuutin hengähdyksiä” ja ”kehon kartoitus”- harjoitusta makuulla jopa 2 – 3 kertaa päivässä. (Olen harjoitellut teoksen: ”Tietoinen läsnäolo – löydä rauha kiireen keskellä”, Williams&Penman, mukaisesti).


Kehoni rentoutui, ja vaikka ajatukset harhailivat epämukavissa asioissa, pääsin aika ajoin pysähtymään ”tähän hetkeen”. Ajoittain olin jopa hyväntuulinen ja ideoin joitain mielekkäitä juttuja. Naureskelin sille, miten paljon ärsyttää, ja miten haastavalta tuntuu tehdä epätavallisia asioita väsyneenä (kuten istua melkein ventovieraan ihmisen kyydissä 45 minuuttia rupatellen niitä näitä)… Ajoittain tuntui kyllä vähän sekopäiseltä. Typerä mieleni nimittäin väitti välillä, etten voi nauraa, kun on niin ärsyttävää! Ja silti nauratti välillä ihan absurdisti. No, kaikki tämä itsensä kohtalaisen hyväntuulisena ja rentona pitäminen vaikeuksien keskellä on kai kuitenkin syönyt energiaa, koska nyt on ollut aika väsähtänyt olo. Vanhojen ajattelutapojen käsittely vie energiaa. Olen joutunut tekemään sitä nyt urakalla lyhyessä ajassa. Uusien tapojen opettelu ja toteuttaminen vie energiaa. Sitäkin olen tehnyt, joten ei kai ole ihme, jos nyt väsyttää…

Olen pohtinut ja lueskellut taas vaihteeksi mm. myötätuntouupumuksesta, jolle olen erityisen altis ihminen, ehkä siksi, että olen ns. erityisherkkä ja neuroepätyypillinen tapaus. Asiakkaitten kanssa face to face- oleminen on kuormitusriski, jos on näin herkästi ”somaattista empatiaa” kokeva. Herkistelee kehollaan toisen kärsimystä, vaikkei tavallaan haluaisi, koska tietää, ettei oikein jaksaisi. Ehkä joudun tekemään siinä työtä enemmän kuin keskimäärin auttajat tekevät. Siis, hillitsemään vaistomaista empatiareaktiotani; tai sitten minun pitäisi pystyä paremmin tarkkailemaan omia myötäreaktioitani, jotta voisin säädellä niitä, etten ylirasittuisi myötätunnosta.


Mutta koska minulla on sisäsyntyinen taipumus uppoutua asioihin, siis, eläytyä hyvin voimakkaasti, ja toisaalta, vaikeus siirtää huomio joustavasti asiasta toiseen, tai edes muistaa, mihin pitikään siirtyä, olen aika huono säätelemään toisen kehollisten tilojen tahatonta jäljittelyä. Monet kerrat olen saanut ”tunnetartuntoja” asiakkaistani. Olen ottanut heidän niskajännityksensä ja migreeninsä ja vihantunteensa ja ällötyksensä itselleni, ja joutunut sitten tekemään psyykkistä työtä päästäkseni niistä irti. Ei se ole tietenkään heidän vikansa, että reagoin niin. Eikä ole kyse siitä, ettenkö ymmärtäisi, mitä tapahtuu, ja etteikö olisi tärkeää olla empaattinen. Minä vain olen hermostoltani vähän keskimääräistä "huonompi" säätelemään tunnetilojani, vireyttäni, ja tarkkaavuuteni kohdetta. Se vie minulta enemmän energiaa kuin keskivertoihmiseltä. Ja kun pinnistelen noissa asioissa tehdäkseni leipätyöni hyvin, vapaa-ajalla ei enää millään jaksaisi pinnistellä…

Sama juttu järjestelmällisyyden suhteen. Töissä pitää olla sellainen, ja se on minulle liikaa, koska se ei ole minun päälleni luonnollista. Kotona en enää jaksa pinnistellä, ja siksi täällä vallitsee luova kaaos. No, tietoisen läsnäolon harjoittelun pitäisi auttaa ajan kanssa myös vireystilan ja tarkkaavuuden hallintaan. Toivon niin. Yli kymmenen viikon harjoittelun jälkeen olen huomannut ainakin sen, että olen useammin hyväntuulinen. En ole saanut käytännössä aikaiseksi paljoakaan enempää kuin ennenkään, ja keskittymiseni on edelleen joko jatkuvaa häröilyä tai sitten suoranaista uppoamista. Mutta olen kummallisesti enemmän rauhallisen hyväntuulinen aiempaa useammin. Ihan vain siksi, että olen tässä ja nyt. No, ne ovat lähinnä hetkiä; mutta verraten aikaisempaan masennustaustaani, olen jokseenkin kiitollinen niistäkin.

Tämä on nyt pelkkää itseäni koskevaa jaaritusta. Ehkä esimerkkitapauksestani on jollekulle hyötyä, ehkä ei. En oikein edes tiedä, miksi kirjoitan tätä. Jostain syystä vain aina tuntuu, että haluan kirjoittaa jotain jonnekin, vaikkei kukaan sitä koskaan lukisikaan. Kirjoitan edelleen myös tarinoita, vaikkeivät ne ylittäisi koskaan kustantajien kynnystä siinä, mikä myy. En tiedä olenko jollain tapaa yleisesti vastakulttuurinen vai yksinkertaisesti vain niin tylsissä ajatusmaailmoissa viihtyvä, etteivät tuotokseni ole omasta mielestänikään mitään bestseller- ainesta. Mutta en edes halua olla massaviihteentuottaja. En pidä massayleisöstä, koska en ole ylipäätään ihmisseurallinen enkä halua kontaktia ihmismassoihin. En halua viihdyttää massoja esityksilläni enkä persoonallani. Enkä todellakaan halua julkisuutta. Siinä suhteessa on aivan luonnollista pysyä valtavirran alapuolelle, maan alla, ja tuottaa jossain mielessä undergroundia.


Ihmisten ”valistaminen” ei saisi olla bisnestä. Rakentavaan sanomaan ei pitäisi ”liimata päälle” raflaavaa viihdettä, jotta saisi tuotostaan myytyä. Ottaen huomioon, millaista potaskaa epäsyvälliset ihmismassat viihdykkeekseen kuluttavat nykyään, hävettäisi olla sellaisen viihteen tuottaja. Kirjoitan omaksi ilokseni, eli sisäsyntyisestä tarpeesta. Kirjoittaisin luultavasti jotain, vaikken saisi siitä ikinä mitään tuloja. Saattaisin kirjoittaa, vaikka siitä tulisi vain menoja, jos olisi varaa niihin menoihin. Mutta joku sanoma kai koko ajan pyrkii esiin siinä, mitä kirjoitan. Joku sisäinen paatos muuttaa jotakin maailmassa ja ihmisissä painostaa siihen, että haluan levittää niitä epäviihteellisiä jorinoitani jonkin kanavan kautta ihmisille, jotka saattavat joskus haluta lukea muutakin kuin massaviihdettä.

Olisin minulle ilo, jos jaksaisin kirjoittaa enemmänkin ja tarkoituksellisemmin, tai jopa ammatillisesti yleishyödyllistä tekstiä. Mutta se ehkä edellyttäisi, etten olisi niin kuormittunut leipätyöstäni ja tästä kulttuurista, joten olisi hauskaa saada leipätyötä vähemmäksi, ja tuloja sellaisesta työstä, joka ei kuormittaisi niin paljon… Joten asiaa edesauttaisi tulojen saaminen siitäkin tekemisestä, mikä oikeasti kiinnostaa! Tämä probleema on vaivannut minua jo vuosia. Eikä se taida murehtimalla muuttua miksikään, mutta saahan sitä aina jaaritella.

Aasi ei liiku pakottamalla. Niinpä yritän nyt vain seistä tietoisesti läsnäollen, oikeaan suuntaan katsoen aasin vieressä odottamassa, että se liikahtaa kun sillä huvittaa (esimerkkitarina on em. Williams&Penman- kirjasta). Kenenkään ei sitä paitsi ole pakko lukea tätä, eikä varsinkaan myötäelää, eikä edes oppia tästä mitään…

Olen iloinen masennusta käsitteleviin juttuihini saamistani kommenteista ja yleensäkin siitä, että jotkut lukevat juttujani.  Muutama tuntemani ihminen kai lukee tätä blogia joskus, mutta valtaosa käynneistä on minulle tuntemattomien ihmisten. Google-mainoksia en edelleenkään ole tähän blogiin liittänyt. Ei oikein tunnu hyvältä saada rahaa minkä tahansa asian mainostamisella. Jos jatkan bloggaamista, jatkan siksi, että huvittaa. Jos en jatka, syy lopettamiseen saattaa olla joku muukin kuin se, ettei huvita. Esimerkiksi se, etten saa organisoiduksi ajankäyttöäni. Tai ei ole mitään asiaa, minkä levittäminen kenen tahansa luettavaksi tuntuisi mielekkäältä. Tai että tuntuu lähinnä typerältä kirjoittaa mitään, jos ei ole mitään järjellistä sanottavaa.

Mutta aina saa toivoa jotain hyvää: eli rauhaa ja tyyneyttä maailmalle silti; iloitkaa kaikesta, missä tunnistatte jotakin rakkaudellista!

PS: Tällä sivulla kerron kirjallisista tuotoksistani.