Maslow'n tarvehierarkia - jos olen ihminen, mitä oikeastaan haluan?

Kuka olen ja mitä haluan? Kas siinä pulma, jonka ahdistavuus saattaa kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että sen mieluummin torjuu mielestään ja touhuilee jotain muuta. Pakeneeko nykyajan meneväinen ihminen eksistentiaalista ahdistusta, joka herää noista pelottavista, yksinkertaisista sanoista: "Kuka olen? Mitä oikeasti haluan?"

Kuka sinä, lukija, itse asiassa oletkaan? Miten määrittelet itsesi muille? Miten määrität itsesi itsellesi? Oletko todella sellainen millaiseksi itsesi kuvailet? Ja jos joku kysyy sinulta, mitä haluat, mitä oikeastaan haluatkaan? Olettaisin aika isolla todennäköisyydellä, että olet ihminen, joten se, mitä eri yhteyksissä pohdiskellaan ihmisen tarpeista ja piirteistä, liittynee sinuunkin.

Tutkailin äskettäin vanhaa tuttua Maslow'n tarvehierarkiaa. Se esittää, että ihmisen tarpeista etusijalla ovat yleensä fysiologiset tarpeet (liittyen hengissä pysymiseen), toiseksi turvallisuuden tarpeet, kolmanneksi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, neljänneksi arvonannon tarpeet ja viimeiseksi itsensä toteuttamisen tarpeet. Maslow itse on todennut, ettei tarpeiden tyydytys välttämättä etene tässä hierarkisessa järjestyksessä, vaan mikä tahansa tarve voi nousta tärkeämmäksi riippumatta siitä, onko jokin ns. alempi tarve tyydytetty vai ei. Joissain tilanteissa turvallisuuden tarve menee nälän edelle, tai arvonannon tarve ylittää turvallisuuden tarpeen. Joskus ihminen syö ylenmäärin, koska turvallisuudentarve ei ole tyydytetty, taikka unohtaa nälkänsä, kun on niin onnellisesti rakastunut. Tai joku itse asiassa haluaakin kuolla saadakseen määrätä edes siitä, elääkö vai ei, eikä siksi oikein välitä mistään muusta.

Tarvehierarkiamallia ei siis ole järkevää soveltaa kaavamaisesti, ottamatta huomioon yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Joitakin Maslow'n ajatuksista on kuitenkin kiinnostavaa ottaa mukaan pohdintaan. Voihan sen avulla ainakin leikitellä erilaisilla tarvevääristymillä, jos huvittaa miettiä ihmisten kummallisuuksia!

Haluatko sitä, mitä oikeasti tarvitset eniten, vai haluatko jotakin, mitä vain luulet tarvitsevasi? Elossa pysyäkseen ihmisen elimistö tarvitsee riittävää lämpöä, suojaa fyysiseltä vahingoittumiselta, vettä ja ravintoa. Ja jottei suku sammuisi, on yritettävä lisääntyä. Vastasyntynyt ei pysty itse huolehtimaan perustarpeistaan, eikä siis jää eloon ilman hoivaavaa aikuista. Vauva voi kuitenkin äärimmillään menehtyä hoivaajan menetyksen aiheuttamaan shokkiin, vaikka saisikin ruokaa ja suojaa, joten kiintymyssuhde voi mennä jopa ravinnon ja suojan edelle. Ja hoivaisiko kukaan edes omaa lastaan, ellei olisi olemassa kykyä kiintyä ja myötäelää toisen tunteita?

Turvallisuudentunne voi vaurioitua jo varhain, ja jäljet näkyvät erilaisina psyykkisinä oireina. Ruoka tai juoma ei tule koskaan tyydyttämään turvallisuudentarvetta. Moni on ehkä kokeillut sitä.  Turvalukot ja asevarustelukaan ei oikein tahdo toimia. Aina on olemassa vaara, että vihollinen iskee, omista joukoista tai ihan vain mielen sisällä. Loppujen lopuksi turvallisuudentunteen korjaamiseen tarvitaan turvallisia ihmisiä. Olemme kaikki sisäisesti lapsia, jotka tarvitsevat sitä, että joku hyväksyy ja välittää, hoivaa tarvittaessa, ja pysyy tukena, jos joudumme pulaan. Se, missä määrin olemme myös aikuisia, vaikuttaa siihen, miten paljon osaamme ja pystymme itse huolehtimaan siitä, että tarpeemme tulevat tyydytetyiksi. Vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, siis. Kukaan ihminen ei tule ihmiseksi ilman toista ihmistä, vaikka pysyisikin hengissä. Susiemon kasvattama lapsi ei ole "ihminen" sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja epäinhimillisten vanhempien kasvattamasta lapsesta saattaa tulla, kas kummaa, epäinhimillinen.

Olet ehkä päätynyt itsetutkiskelussasi siihen johtopäätökseen, että olet ihminen. Voit jatkaa pohdiskelua miettimällä, millaisia synnynnäisiä ominaisuuksia sinulla on. Ehkä haluat tietää, millainen olet temperamentiltasi. Siinä tapauksessa kannattaa lueskella Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja ja kysyä kommentteja ihmisiltä, jotka ovat tunteneet sinut jo kauan. Sen jälkeen voit analysoida lapsuuttasi ja nuoruuttasi, vertailla itseäsi vanhempiisi tai muihin lähipiirissä vaikuttaneisiin ihmisiin. Mitä olet kenties perinyt heiltä, mitä olet mallioppinut, vai teetkö tarkoituksella toisin kuin joku läheisesi? Mitä hokemia päähäsi on tarttunut läheisiltäsi? Millaiseksi tunsit itsesi isäsi seurassa? Millaiseksi äitisi sai sinut tuntemaan itsesi? Millaisista asioista olit kiinnostunut jo lapsena? Mikä oli haaveammattisi? Millaisia ominaisuuksia sellaiseen ammattiin tarvittaisiin? Oliko sinulla nuo ominaisuudet, vai olisitko halunnut, että olisit sellainen, vaikka olit oikeasti ihan toisenlainen? Ja miksi et olisi saanut olla sellainen kuin olit?

Persoonasi koostuu synnynnäisistä piirteistä ja opituista piirteistä. Varhaisilla kokemuksilla on aina vahvempi vaikutus persoonallisuuteen kuin myöhemmin, esim. nuoruudessa tapahtuneilla. Millaisia kenties traumaattisia tapahtumia olet kokenut elämän varrella? Miten ne muuttivat ajatteluasi, uskomuksiasi, käytöstäsi? Oliko muutos haitaksi vai hyväksi vai sekä että? Missä määrin voisit pelkällä tahdonvoimalla ja treenillä muuttaa itseäsi, käytöstäsi, ajatuksiasi, uskomuksiasi? Haluaisitko olla "eri ihminen"? Mitä haluaisit silti säilyttää itsestäsi?

Jos haluat ajatella itseäsi vielä syvällisemmin, siis henkisesti, niin pohjimmiltasi, syvällä tasolla, jokin sinussa on muuttumatonta. Pintakerrokset voivat muuttua, ikään kuin murentua pois tai kasvaa uusiksi, mutta jokin pysyy silti samana. Ihmisen sisäinen olemus, jokin, joka on tavallaan kaiken itsemäärittelyn ja itsekuvailun yläpuolella ja jonka halut ja tarpeet ovat lievästi korkealentoisempi kuin pullakahvi, on löydettävissä kenties hiljentymisen ja läsnäolon kautta ja yhteydessä oman uskon mukaiseen universaaliin älyyn.

Eksyin vähän aiheesta ja alkoi väsyttää; tarvitsen tauon ja jotain ravitsevaa (ja haluan kahvia, vaikken oikeastaan tarvitsisi sitä oikeasti). Tarpeet ovat tarpeita ja halut ovat haluja, jotka saattavat kohdistua asioihin, joita en oikeasti tarvitse. Todellisia tarpeitaan voi pohtia vaikkapa tuon Maslow'n hierarkian avulla, kuitenkin muistaen, että esimerkiksi itselleni saattaa olla tärkeämpää toimia luovasti kuin haalia omaisuutta. Paitsi että ajatus kyllä katkeilee, kun mietin epävarmaa budjettiani, sikäli kun perustoimeentulo tuo turvallisuutta, ja jos en koe olevani turvassa, menen kyllä ihan lukkoon, enkä saa aikaiseksi mitään...

En tiedä enkä väitä tietäväni, mitkä ovat juuri sinulle tärkeimpiä tarpeita. Mutta jos haluat pysyä elossa, kannattaa ainakin laittaa tarpeeksi vaatetta päälle, syödä kun on nälkä, ja satsata turvallisiin ihmissuhteisiin.



"Anna minulle rauha" - romaani pokkarina: Books on Demand- kauppa

Aikaansaamisen ilo...

Tänään on ystävänpäivä (14.2.2013), mutten ole lähettänyt ainuttakaan korttia tai viestiä siihen liittyen. Mutta yleensä ajattelen ystäviä, jos satun huomaamaan, että on ystävänpäivä. Siis niitä harvoja ystäviäni, joihin pidän yhteyttä, tai läheisiä, jotka ovat samalla ystäviä. Työnkuvaani kuuluu olla ystävällinen, mutten itse asiassa ole "sosiaalinen" eli seuraa hakeva ihminen. Juttelin vastikään kolleegan kanssa siitä, motivoidunko asiakastyöstä, jotta saisin jutustella mukavia "valikoimieni" ihmisten kanssa. Vastaus on, että en todellakaan. Ei minulla kiinnosta pelkästään "jutustella mukavia". Harvat ihmiset ovat sellaisia, joitten seuraan hakeudun jutteluntarpeisena mieluummin kuin oleilen itsekseni. En siis kaipaile asiakkaita, joitten kanssa vain "jutustellaan" tarttumatta vaikeisiin asioihin.

En tarkoita, etten yhtään pitäisi tai välittäisi ihmisistä. Minulla ei vain kiinnosta tavalliset, arkiset jutustelut niin paljoa että hakeutuisiin tilanteisiin, joissa on tarjolla lähinnä sellaista. Haluan pohtia psykologisia ilmiöitä ja tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta, analysoida heidän käytöstään ja ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi, jotta kenties löytyisi myönteisen muutoksen mahdollisuus. En tiedä tosin onko siitä pohdiskelusta enempää hyötyä kuin small talkista, siis toisille ihmisille. Leppoisa rupattelu on kyllä joskus hieno asia ilmapiirin kannalta; tai ainakin harmitonta verrattuna siihen, että joku pohdiskelee filosofisesti asioita, joita kunkin ihmisen olisi tarpeen muuttaa universaalin kärsimyksen vähentämiseksi. Kun vaikenen, olen kenties tylsä, välinpitämättömältä vaikuttava, omissa ajatuksissaan hajamielisesti hymyilevä ja huoahteleva olento, joka uhkaa pilata yleisen kivan lörpöttelyfiiliksen, jos tulee huomatuksi. Pahoittelen, jos häiritsen. Mutten oikeastaan halua muuttaa asiantilaa siinä suhteessa, mikä vaatisi minulta kohtuutonta teeskentelyä ilman suurempaa päämäärää.

Olen introvertti. Kaipa olen siis syntyjäni sellainen, joka elää päänsä sisällä ja tulostaa ajatuksiaan ulos vain kun oikeasti innostuu tai haluaa vaikuttaa asioihin. Mutta kasvuoloni olivat omiaan vahvistamaan toisinaan liiallista sosiaalista eristyneisyyttä ja esillä olemisen välttelyä. Tästä pääsenkin siihen henkilökohtaisessa elämänkulussani historialliseen asiaan, että sain lopultakin aikaiseksi tuottaa julkaisuksi asti yhden lukuisista romaanikäsikirjoituksistani. Tarinan nimi on "Anna minulle rauha", ja se kertoo juopon pojasta, joka yrittää kasvaa aikuiseksi. Romaani on nyt saatavana 292- sivuisena pokkarina tai e-kirjana, mm. täältä. Yhtymäkohta edeltävään aiheeseen oli siis se mainitsemani problemaattinen kasvutausta, johon liittyy toisen vanhemman alkoholismi. Se, miten paljon romaanissa on piilotettuna ns. omaelämänkerrallista ainesta, jääköön määrittelemättä tarkemmin. Mutta tuskin kertojaminän sisäisiä kokemuksia osaisi niinkään uskottavasti kuvata, ellei olisi yhtään mitään vastaavanlaisia tunnelmia kokenut ikinä. Vähäistäkin kokemusta voi laajentaa ja syventää eläytymiskyvyn ja mielikuvituksen kautta. Jotkin peruskokemukset yhdistänevät kaikkia lapsuudessaan turvattomuutta ja häpeää kokeneita ihmisiä, kuten alkoholistien aikuisia lapsia.

"Anna minulle rauha"- tarinan "sankari"
(Kuva:  Kuvittaja Henri Kähkönen )

Joku ehkä pohtii joskus, jos lukee kyseisen kirjan tai muita "luuseritarinoitani", käytänkö asiakkaitten tarinoita omissa sepustuksissani. Siihen voisi todeta, että omaan päähäni on kyllä kertynyt lapsuudesta saakka ihan tarpeeksi muistoja, mielikuvia, uhkakuvia ja kuvitelmia, että niissä on riittävästi aineksia muutamaan samoja teemoja toistavaan romaaniin ilmankin toisten ihmisten tarinoitten lainaamista. Mutta ehkä joitakin elementtejä saattaa tulla toistenkin ihmisten kokemuksista, tai siis minun tulkinnoistani toisten kokemuksista, tai siitä, että kuvittelen, mitä jollekin ihmiselle on ehkä joskus tapahtunut tai tapahtuu tulevaisuudessa.

Toinen yhtymäkohta tällä päivällä ja sillä, että mainostan tässä omaa julkaisuani, on se, että "Anna minulle rauha" kertoo myös ystävyyden merkityksestä. Ja itse asiassa tänään sattui olemaan kirjan virallinen julkaisupäivä. Hassua, mutta onkohan mikään oikeasti vain sattumaa? Ainakin itse voin ristiä kädet ja kiittää Yläkerran Isäntää, että asiat ovat kuin ovat. Ja ne ystävät, mukaanlukien rakkain ystäväni eli puoliskoni, jotka tietävät itsekin merkityksensä minulle, saakoot tässä samalla kiitoksen kannustuksestaan ja myötäelämisestään kirjoittamisharrasteluitteni suhteen. Kiitän mielessäni myös työnohjaajaani ja erinäisiä muita ihmisiä, jotka eri tilanteissa ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Mutta alun perin yhdeksänvuotiaana aloin syystä tai toisesta kirjoittaa, kun isän veli lähetti minulle päiväkirjan. En tosin aloittanut päiväkirjanpitämistä, vaan tarinaa susilaumasta. Alteregoni oli ironinen susihahmo, joka oli varsinainen "yksinäinen susi", eikä tuntenut kuuluvansa toisten seuraan...

Tästä tekstistä tuli varsinainen egoistinen jaaritus, mutta on kaiketi terapeuttista olla iloinen, kun on saanut aikaiseksi jotain. Samaa suosittelen kaikille muillekin, joilla alkaa herkästi masentaa tässä maailmassa, jossa on liiaksikin aikaansaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä.