Rakkaus on ilmaista, ”hyvinvointi” sen sijaan maksaa?

Selvyyden vuoksi; en ole käynyt taidemuseossa
yhdistelemässä orgaanisia aineita taideteoksiin
jonkinlaisena mielenosoituksena. Alla oleva on
 vain palapeli, ja tämä on vain kevennys.

Tänä vuonna olen sattuneesta syystä tullut katsoneeksi Ylen iltauutisia useamman kerran viikossa. Täälläkin päin maailmaa hätäillään inflaatiosta ja uhkaavasta lamasta, ja ”hyvinvointiyhteiskunta” on uhattuna, kun valtion kassa ei riitä siihenkään palvelutasoon, mihin on totuttu; saati sitten mihinkään parannuksiin (vaikkapa nuorten mielenterveyden palveluissa). Joku talouselämän asiantuntijaihminen, jota jossakin uutislähetyksessä haastateltiin, kehotti hymysuin niitä, joilla on rahaa, ”kuluttamaan”, jotta tämä rahalla rakennettu ”hyvinvointiyhteiskunta” säilyisi ennallaan.

Niin että hyvää Joulua, kuluttakaa vain maapallo loppuun!

Minua lähinnä ärsytti moinen innostunut kehotus. Maapalloa uhkaavan ekokatastrofin takia ei näet pitäisi ”kuluttaa” etenkään yhtään nykyistä enempää, ja mieluummin paljon vähemmän. Ei pitäisi ryöstää uusiutumattomia luonnonvaroja, eikä tukea ostoksillaan tehtaita, jotka aiheuttavat ympäristöhaittoja tai polkevat ihmisoikeuksia, eikä ylipäätään pitäisi enää ostella mitä sattuu, ettei aiheuta sademetsien katoamista tai valtamerien tuhoa. Tarkka joutuu olemaan ostaessaan sellaisiakin tuotteita, mitä ihmiseläjä kohtuudella tarvitsee…

En ollenkaan tajua, mitä tuotteita tai palveluita tämä jokin asiantuntija-ihminen oikein ajatteli hyvätuloisten tai omaisuutta omaavien ihmisten voivan ”kuluttaa” ilman, että siitä tulisi pitkällä tähtäimellä enemmän haittaa maapallolle kuin lyhytnäköistä hyötyä rahan varaan rakennetulle ”hyvinvoinnille”? Eikö hän ajatellut kuluttamisen pitkän tähtäimen haittoja ollenkaan? Oliko hänellä mennyt jotenkin huti se, että maapallo muuttuu elinkelvottomaksi, jos jatkamme ”business as usual”- tyyliin?

Jos ihmiset olisivat toisiaan kohtaan empaattisempia ja vanhemmat huolehtisivat jokaisesta jälkeläisestään mahdollisimman hyvin ja suojelisivat heitä myrkyllisen henkisen ympäristön haitoilta, ei olisi niin paljon henkistä pahoinvointia, jonka vuoksi menetetään ”työuria” ja verotuloja, ja tarvitaan julkisen puolen mielenterveyspalveluita tai Kelan korvauksia psykoterapiaan. Täydelliseen vanhemmuuteen ei tietenkään kukaan pysty (etenkään, kun osa ihmisistä on synnynnäisesti alttiimpia kärsimään ympäristön haittavaikutuksista), mutta vähän parempaan suoritukseen saattaisi päästä, jos henkinen hyvinvointi laitettaisiin oikeasti etusijalle jo uuden elämän alkuvaiheessa.

Mutta mikä onkaan joillekin hämmentyneille tuoreille vanhemmille ”tärkeää” tässä kieroutuneessa ihmisegojen kulttuurissa? Laittaa masukuvia someen ja tehdä vanhemmuudestaan julkinen, vääränlaisen itsetunnon rakennusprojekti? Esitellä lapsiperhearkeaan tuntemattomille ja tehdä pikku-lapsesta vastoin tahtoaan ”julkkis”? Vai olevinaan edistää lapsensa älyllistä kehitystä ylikuormittamalla lapsensa erilaisilla virikkeillä ja tavaroilla jo ennen kuin hän osaa sanoa ”ättä” tai ”iti”? Tai pakottaa lapsensa ”harrastamaan” jotakin kodin ulkopuolella, ettei itse koe huonommuutta kahvipöytäkeskusteluissa tai vanhempainvarteissa, kun lapsi viihtyy liian hyvin ”vain” kotona?

Kummallisen moni vanhempi ei esimerkiksi tiedä, että liialliset virikkeet voivat haitata etenkin alle kolmivuotiaan aivojen kehitystä, tai että hoivan ja kasvatuksen tulisi mukailla lapsen synnynnäistä temperamenttia. Kaikki lapset eivät ”sopeudu” siihen, mikä useimmille on ok tai siedettävää. Vaikken olekaan töissä varhaiskasvatuksesta, minulle on syntynyt vaikutelma, että on liian paljon vanhempia, jotka heivaavat lapsensa heti, kun pystyvät, yhteiskunnan ja median ”kasvatettaviksi”. Heillä on ilmeisesti tärkeämpää tekemistä kuin kasvattaa jälkikasvuistaan vastuullisia aikuisia; tai he luulevat, että yhteiskunta ja media kasvattavat tasapainoisia ihmislapsia. Kaamea erehdys! Ja on myös liian paljon sellaisia vanhempia, jotka haluaisivat koulia lapsistaan jonkinlaisia ”ihmelapsia”, mutta saavat aikaan narsisteja tai ahdistuneita neurootikkoja.

Lapsistaan oikeasti välittävillä ihmisillä saattaa sitten olla kaikenlaisia muita vaikeuksia, joitten takia vanhemmuus ja lapset kärsivät. Moni vanhempi yrittää oikeasti parhaansa, mutta yhteiskunta saattaa kampittaa tai tuottaa pettymyksen heikkoina hetkinä. Ja ylipäätään tämä hemmetin egoistinen kulttuuri harhaannuttaa lapsia, jotka hyvin helposti pääsevät ”nauttimaan” internetin pseudotodellisuudesta, eivätkä voi sinne yksin unohdettuina tietää, mikä on ok, mikä totta, mikä tervettä. Ihmekö tuo, että kouluikäisetkin alkavat olla sairaan väkivaltaisia?

Päiväkodeissa menee huonosti. Koulumaailmassa menee huonosti. Opiskelijoilla menee huonosti. Työttömillä menee huonosti. Työelämässä olevillakin menee huonosti. Ja vanhuksillakin menee huonosti. Eikö tämä kaikenikäisten ihmisten henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen viimeistäänkin jo kerro, että jotain on pielessä tässä yhteiskunnassa, tässä kulttuurissa, tässä ihmisten maailmassa? Eikö sekään ole vielä herättänyt, että ”sivistynyt” ihmiskunta on oikeasti pilaamassa maapallon?

Ja miten moni ihminen aiheuttaakaan mielenterveysongelmia läheisilleen, kun ei ymmärrä, mitä tekee, eikä pysty ottamaan vastuuta tekemisistään, tai korjaamaan aiheuttamaansa vahinkoa? Kuinka moni penska aiheuttaakaan hölmöyksissään mielipahaa, tai jopa vuosikymmeniä kestäviä traumoja vertaisryhmässään, siellä koulumaailmassa, joka pahimmillaan voi olla yhtä traumatisoiva kuin pitkittynyt sotatila? Tai kuinka moni aikuinen aiheuttaakaan työelämässä henkistä kärsimystä työtovereille, alaisille, esihenkilölle, eikä edes tajua sitä itse?

Ja että pitää olla vielä niin hemmetin sotaisaakin tämä ihmisten yhteiselo! Ihmisluonnon sotaisuus aiheuttaa suunnattomia tuhoja ja ympäristöhaittoja, ja sotaan varustautuminen kuluttaa luonnonvaroja, energiaa, materiaaleja ja rahaa. Ja se myös vie suuren osan ”ajatusenergiastamme”, tuottaa hirvittävän paljon murehtimista, ahdistusta, pelkoja, märehtimistä myös ulkopuolisille, saati sitten niille, jotka elävät sodan keskellä. Sota-asioihin keskittyminen vie huomiota monelta tärkeältä asialta; kuten läheisiltä, terveydestä huolehtimiselta, ympäristöasioilta, ihmisoikeuksien puolustamiselta…

Olemmepa sitten hyvin ”turvassa”, kun olemme halunneet turvata rauhaa varustautumalla sotaan, mutta yhä edelleen kovin mielenterveysogelmaisia, ja lopulta vailla riittävää julkista palvelua menetetyn mielenterveytemme korjaamiseksi! Eipä ole varaa hoitaa mielenterveyttä, jos pitää lisätä ”puolustusmenoja”. Sotaisa mentaliteetti pitää yllä stressitilaa, ja stressaantunut ihminen voi pian olla putkinäköinen, ärtymisherkkä ja lopulta vainoharhainen…

Eikä yksittäisillä ihmisilläkään tunnu olevan ”varaa” ehkäistä mielenterveysongelmia vaikkapa hoitamalla pikkuvauvaansa itse, kun pitää olla mahdollisimman paljon työelämässä tullakseen edes toimeen. Pitäisikö olla vielä enemmän työelämässä valtion verokassaa lisätäkseen, jotta päivähoitoon yötä myöten raahattu lapsi saa sitten isona mielenterveyspalveluita julkiselta puolelta ilmaiseksi? Tai pitääkö paahtaa ylen määrin töitä saadakseen ylimääräistä rahaa, että voi kuluttaa markkinatalouden tuotteita, että olisi itsellä edes hetken aikaa ”kiva olo”? Tai, pitääkö meidän oikeasti ”kuluttaa” siksi, kun se asiantuntijaihminen niin kehotti Ylen iltauutisissa vedoten jonkinlaiseen yhteisvastuullisuuteen ”hyvinvointiyhteiskunnan” säilyttämisessä?

Onko tämä se ”hyvinvointiyhteiskunta”, jota kannattaa ylläpitää ”kuluttamalla”? Rakennetaanko hyvinvointia rahalla vai rakkaudella? Aina ei ole mahdollista saada molempia, eikä toista voi hankkia toisella. Todellista rakkautta ei voi myydä eikä ostaa.

”Kuluttamisen” sijaan meitä kaikkia voisi kehottaa siihen, että lopettakaamme pahan mielen ja kärsimyksen aiheuttaminen toisille ihmisille, niin ei tarvita niin paljoa mammonaa henkisten vahinkojen korjaamiseen. Mikä hitto meitä ihmisiä riivaa, kun emme osaa olla traumatisoimatta toisiamme?

Sokeus. Tietoisuuden puute.

Jos joutuisin syystä tai toisesta haastateltavaksi iltauutisiin, kehottaisin ihmisiä pysähtymään, olemaan jonkin aikaa ilman mitään ulkoisia virikkeitä, ja kuuntelemaan sitä, mitä he aivan oikeasti tarvitsevat, ensisijaisesti. Vastaus löytyy sisäisestä maailmasta.

Emme tarvitse yletöntä aineellista ”hyvinvointia”; etenkään sokeaa kulutusvimmaa hedonismin, eskapismin tai olevinaan järkevän talousajattelun huumassa. Ihminen tarvitsee ensisijaisesti tunteen siitä, että hän on. Hän on olemassa, elossa. Moni pinnallinen tarve laantuu tai jää kokonaan heräämättä, kun on tietoinen olemassaolostaan ja tavoittaa läsnäolon ihmeellisen rauhan todetessaan ääneen tai mielessään: ”Minä olen.”

Tässä pari lainausta Eckhart Tollen kirjasta ”Läsnäolon voima”:

”Oleminen on kaikessa ikuisesti läsnä oleva kaikkinainen elävä ykseys lukemattomien syntymän ja kuoleman lain alaisten muotojen tuolla puolen.” --- ”Valaistuminen merkitsee juuri Olemis-tietoisuuden saavuttamista ja tuossa ’toteutumisen tunnun’ tilassa elämistä.”

”Koko mainosteollisuus ja kulutusyhteiskunta romahtaisivat, jos ihmiset valaistuisivat eivätkä rakentaisi enää minuuttaan tavaroiden avulla.”

Joten, kuten sanoi ihminen, jonka kunniaksi (ainakin olevinaan) vietetään tulevaa ”kulutusjuhlaa”, kun hän oli joutunut ymmärtämättömän väen ristiinnaulitsemaksi:

”Antakaa heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä he tekevät.”

Niin, eivätpä tainneet tietää, eikä moni tiedä vieläkään. Tulkoon siis valkeus ja uusi maailma itse kunkin sisälle!



PS: Adventin ajalle muistutuksena, kertaa tästä vinkit ”hyvään joulumieleen”.

Jos olisin oma itseni… Nielisikö sika minut?

Tämä kuva muistuttaa riittävästi jotakin sellaista rakennetta,
joka tekstissä mainitaan, joten, olkoon se tässä kuvituksena.

Tuntui etten mitenkään jaksaisi kirjoittaa mitään ”yleishyödyllistä”, koska sellaisen aivotyön vaatima ajatteluenergia tuntuu olevan tältä päivältä lopussa. En haluaisi myöskään valittaa ”maailmanmenosta”, etten levittäisi negatiivista ajattelua mahdollisille lukijoille, jotka tälle sivulle eksyvät.

Nyt ei kuitenkaan irtoa mitään näennäispositiivistakaan, ja jotenkin tuntuu, että se ainoakin aito myönteinen älynväläys, jonka saattaisin tässä juuri nyt onnistua tuottamaan, jää yhtä absurdiksi asiaksi kuin joku kallisarvoinen pikkuesine kahdensadan neliömetrin laajuisessa sontakasassa. Kuka lähtee kahlaamaan kasan keskivaiheille ja ryhtyy vieläpä tonkimaan sitä moskaa ihan vain siksi, että joku sanoo, että siellä saattaisi olla jotakin arvokasta? Tai vaikka joku lupaisikin, että kyseessä on peltoon kätketty aarre; se helmi, joka aikoinaan ehkä heitettiin sioille, jonka siat tallasivat peltoon, ja jota kukaan ei sittemmin nähnyt…

Tai ehkä se helmi tarttui jonkun sian sorkan ”varpaitten" väliin ja päätyi keittoliemeen, josta joku sen puolivahingossa nielaisi, ja ruuansulatuksen läpäistyään se putkahti huussiin, ja kulkeutui sieltä parin mutkan kautta ja vuoden päästä takaisin peltoon, tai jäi sinne sontakasaan, koska huussi poistettiin käytöstä, muttei sitä ole vielä tänäkään päivänä tyhjennetty. Who knows?

Otapa tuosta nyt selvää.

Helmeni ja muut symboliset aarteeni ovat ikään kuin olevinaan hukassa, ja joudun huuhtelemaan mieleni sisältä paljon saostumia etikkapitoisella (tai sapekkaalla) litkulla saadakseni sieltä ulos kenties myös ne mutkiin juuttuneet ja takertuneet, hieman merkityksellisemmät, aikaa ja kulutusta kestävät jyväset.

Paljon sanoja, vähän merkitystä? Ehkäpä vain yksi olisi tosiaankin tarpeen, jos vain löytäisi sen yhdenkään.

Olen kai ylikäyttänyt tänään vasenta aivopuoliskoani, ja nyt haluaisin vain pyörittää mielikuvia ja kielikuvia ja olla olematta mitään ”mieltä” ja tekemättä mistään väkisin mitään järkevää ja loogista. Sen sijaan leikin metaforilla.

Jos olisin omena, haluaisin olla yhä puussa ja puoliraaka, enkä haluaisi mädäntyä ennen kuin olen kypsä ja tipahdan jonkun päähän. Ehkä Newtonin. Siitä saattoi näet olla hyötyä ”painovoiman” tunnistamisessa. Tosin, en muista mitä hyötyä siitä oli luomakunnalle. Joistain keksinnöistä on ollut lähinnä haittaa…

Jos olisi soitin, olisin mieluiten akustinen kitara, joka soi yhä kauniisti ja syvästi, vaikka sen kaula onkin hieman vääntynyt, ja kannessa on naarmuja. Sen kielet on uusittu lukuisia kertoja, koska sillä on yritetty soittaa sekä rautalankarokkia että flamencosäestystä, muttei se ole saanut vielä tarpeeksi soida ilman soittajaa, pelkällä resonanssilla; vastaten Luojansa ääneen.

Jos olisin kasvi, olisin vänkyrä mänty, joka antaa toisten puitten kasvaa itsensä ohi korkeuksia kohti, mutta onnistuu silti kasvamaan itsekin, vaikka joutuisikin mutkittelemaan tavoitettaan kohti päästäkseen. Se pysyy itsepäisesti siinä mihin on juurensa saanut; tarjosipa se paikka sitten kituliaamman ravinnon tai liian vetisen. Jos se kasvaakin hitaasti ja känkkyräksi, siitäpä tuleekin hyvin sitkeä pilkottava, eikä sitä ensimmäisenä olla kaatamassa ainakaan lautatarpeiksi. Uuniin se ehkä kelpaa vänkyränäkin, mutta luultavasti vasta jo pystyyn kuolleena ja kuivettuneena; sen ei siis tarvitse sentään elävänä tulla poltetuksi.

Jos olisin auto, olisin polkuauto, jolla pienet ihmiset ajavat ja kuvittelevat innoissaan olevansa jo isoja ihmisiä; ne reppanat! Parempi olisi pysytellä pienenä ja ajella isonakin polkuautolla.

Jos olisin oma itseni, olisin helmi.

Miksi on niin vaikeaa nähdä sitä helmeä? Se on peittynyt suojuksiin, haarniskaan, koristeisiin, eristeisiin, pakkeliin ja muuhun, jolla peittelemme sitä mitä on pinnan alla. Siellä on näet paljon kuonaa, mätää, tulehdusnestettä ja muuta ikävänpuoleista, jota emme halua toisille näyttää, emmekä aina itsekään nähdä.

Mutta siellä kaiken sisällä on se helmi. Eikä sitä tarvitse nähdä; sen voi tuntea. Sen voi tallentaa kämmeneensä, tai painaa sinetiksi sydämeensä.

Kuten sanottua, helmi on ikään kuin sontakentän keskellä, ja sen löytäminen vaatii paljon kaivamista, jota ei pysty aina tekemään likaamatta käsiään. Ehkei sitä olisi pitänyt koskaan jättää sikojen tallattavaksi. No, sikareppanat, minkäpä nekään luonnolleen voivat, kun tonkivat ja syövät mitä suuhun sattuu?

Jos olisin itsekin sika, haluaisin olla sellainen sika, jonka kärsässä ei ole kultarengasta, ja joka ei syö soijaa, ja joka ei niele helmiä ruuansulatukseensa, jos sattuu sellaisia löytämään pahnoja tonkiessaan. Jotkut helmet ehkä näyttävät Mozart-kuulilta, muttei niitäkään kai kääreineen syödä... Paitsi joku erityisen nälkäinen possu.

PS: Jutun kuva on otettu vanhasta kattovalaisimesta. Entä jos helmi olisikin lamppu?

Kun elämä koettelee, älä tee mitään!

Tähän näkymään on päässyt livahtamaan pieni mörkö. Se on ihan oikea objekti, muttei ole sitä
miltä näyttää, kuten eivät monet muutkaan asiat tässä ylivisuaalisessa maailmassa...

Asiat eivät monestikaan suju sillä tavalla kuin olisi toivonut, tai odotti niitten sujuvan älyämättä edes toivoa mitään. Sitä lähinnä vain olettaa, ettei mitään ”ylimääräistä” tulisi, ja sitten ärsyyntyy, kun tuleekin…

Juuri tällä viikolla on ilmaantunut stressiä useammanlaisista asioista, joista kaikkiin ei pysty vaikuttamaan, ja niihin, joihin pystyisi ehkä vaikuttamaan, ei ainakaan kaikkiin ole jaksanut paneutua. Selvitin kyllä auton kojelautaan niin räikeästi ja provosoivasti syttyneen varoitusvalon merkityksen, ja sen jälkeen jarrunesteen määrän epämääräisestä säiliöstä pimeässä autotallissa, ja sitten senkin, mistä sitä kyseistä nestettä saa tänne korpeen mystisesti kadonneen nesteen tilalle, mutta se projekti jäi kesken, kun lähin myymälä ehti mennä kiinni tältä päivältä.

Jurppii jättää asiaa huomiseen, koska huomenna olisi muutakin tekemistä, eli palkkatyötä. Jurppimistilan kehittymisen ja psykofyysisten seuraamusten ensiavuksi join kahvia (ei hyvä) ja sitten taistelin henkisesti erilaisten ohjelmistopäivitysten ja uuden ohjelmiston asentelun kanssa tällä minulle uudella, mutta jonkun vanhalla läppärillä. Sekään ei ollut kovin rentouttavaa, koska on inhottavaa odotella monia latautuvia päivityksiä tai päivitystenyrityksiä. Siinä odotellessa yrittää tehdä jotakin hyödyllistä, muttei sekään onnistu, kun sekoilee omissa salasanoissaan, tai joutuu odottamaan ohjelman asentumista, ja sitten tuleekin uudelleenkäynnistysilmoitus, ja pitää sulkea ohjelmat…

Viisas ihminen nostaisi kädet pystyyn, huokaisisi ja antaisi olla tältä päivältä. Mutta minä tässä epäviisaassa mielentilassani ajattelin olevinaan, että koska olen käyttänyt jo yli tunnin tänä päivänä tietoisuustaitojen harjoitteluun tai harjoittamiseen, ei enää ”tarvitsisi” tehdä sellaista. Mutta eihän se niin mene, että kun on harjoitellut ”varastoon”, niin ei tarvitsisi tehdä enää mitään olotilansa tasaamiseksi, kun yletön stressipiikki iskee, siis, edes kolmen minuutin hengähdystaukoa…

Miten se onkaan niin, että silloin kun stressaantuu, ei huvita tehdä sitä mitä olisi hyväksi tehdä, eli istua alas ja hengittää? Tai edes seisahtua ja hidastaa hengitystä. Tai edes kerran huokaista, eikä vain nurista ja irvistellä. Nyt kyllä istun, mutta vinossa, eikä tunnu hyvältä mitenkään päin, kun koskee epämääräisesti lonkkaankin, eikä huvita hengittää mitenkään erityisesti, vaan purra hampaita. Kiroiluttaa mielen sisällä ja tekisi mieli kirjoittaa tähänkin jotakin ärinää ja sähinää. Sjutton! Mikroaaltouunikin meni viikonloppuna rikki, ja sen kyllä huomaa monta kertaa päivässä…

Näitten valtavien koettelemusteni aiheuttama pahantuulisuus alkoi tietenkin näkyä ja tuntua lähettyvillä oleville elollisille… Koirakaverini oli kuitenkin myötätuntoinen ja ystävällinen, kun minä lähestulkoon mökötin itsekseni, ikään kuin olevinaan olisin tehnyt tietoisuusharjoitusta, enkä halunnut väräytellä evääkään. Se oli huolestunut, töniskeli minua kuonollaan ja läpsi tassullaan saadakseen minut liikauttamaan edes päätäni. Halusin levätä ja olla rauhassa pahantuulisuudessani, mutta karvakaveri ajatteli, että minun olisi hyvä viritä eikä lamaantua. Lopulta se toi minulle lopulta oman, rakkaan purupallonsa, josta oli itse jyrsinyt jo yli puolet pois. Kiitollisena otin tuon ystävällisen eleen vastaan ja jyrsin sitä palloa (siis olevinaan, en oikeasti yleensä pureskele koiran leluja, ainakaan rikki), jotta koiraseni saisi kokea auttamisen iloa. Se kyllä ilahtuikin, kun minä kelpuutin sen tarjoaman piristyksen. Annoin sen myös nuolla käteni ”puhtaiksi”, koska se olettaa moisen olevan rauhoittavaa ja hoivaavaa tekemistä, se ystävällinen sielu.

Niin, ellei olisi tuollaista kaveria, olisin edelleen melko pahantuulinen. Nyt huomaan olevani stressaantunut, mutta myös hieman huvittunut. Edelleen tuntuu tosin vaikealta jaksaa hoitaa ärsyttäviä ja ”ylimääräisiä” asioita, mutta juuri nyt ei tarvitse tehdä mitään. Ei tätäkään kirjoitusta ole mikään pakko tehdä. Oli lähinnä ajatus kirjoittaa aiheesta, joka tuntui eilen tärkeältä, mutten enää muista, mikä se edes oli?

Ehkäpä se aihe liittyi siihen, että ajattelin, että on oikeastaan vain yksi asia, joka on tarpeen, ja kaikki muu tulee sen kautta. (Tästä saattaa herätä raamatullisia assosiaatioita, jos ko. ilmaisut kuulostavat jotenkin tutuilta.)

Jotenkin se tarpeellinen asia mieltyy nyt lattialla istumiseen ja kuuntelemiseen, tai kuulolla olemiseen, ja on siinä suhteessa melko lähellä sitä, että itse istun välillä ”ADHD-tyynyllä” ja sen alla olevalla jollakin pyöreällä kakkaralla, ja yritän keskittyä hengitykseeni kulloisessakin hetkessä. Silloin kun aikoinaan aloitin tietoisuustaitojen harjoittelun, esimerkiksi stressiin liittyvä närästys katosi muutamassa viikossa, ja sokerin käyttö kahvissa ja teessä ihan vain lopahti, kun ei tehnyt niitä enää mieli, ja alkoi sen sijaan kiinnostaa syödä kasviksia (en ole aiemmin ollut mikään salaatinpuputtaja). Jossain vaiheessa myös ylenmääräinen säpsähtely ja varuillaan oleva tunne esim. pimeässä ulkoillessa vähentyi.

Tietoisuustaitojen harjoittelun aloittaminen vaikutti siis muutenkin tervehdyttävästi elämiseni tapaan. Olen nykyään huomattavastikin rauhallisempi ihminen kuin vuosia sitten, mutta vielä on haasteita jäljellä, etenkin kun arki koettelee erinäisillä ärsyttävillä yllätyksillään, ja ihmismielen harhaisuuden aiheuttamat vahingot tuskastuttavat. Eikä tämä kokonaistilanne maailmalla päästä sekään helpolla, muitakaan inhimillisiä olentoja. Monet ihmiset ahdistunut, kuormittuvat, väsyvät, masentuvat…

Niin että jos jotakin on tarpeen tehdä, että kukin selviytyisi järjissään ja myös melko terveenä tässä rasittavassa, ihmisten hämmentämässä maailmassa, niin se voisi liittyä stressinhallinnan kehittämiseen. Ne, joilla on lapsia vastuullaan, voisivat opettaa lapsilleen rentoutumisen ja tunnesäätelyn taitoja, ja olla siinä myös itse esimerkkinä. Minulla tietoisuustaidot liittyvät myös hengelliseen elämään, elämän merkityksen kokemiseen, ja siihen, että voi kokea olevansa osa jotakin itseä tai ylipäätään ihmisen aivoituksia suurempaa. Onneksi ”elämä” ei olekaan tämä ihmisten määrittämä olemisen tila tässä tuhruisessa maailmassa, eikä kulloinenkin stressaava elämäntilanne, vaan se on olemassaoloa, elossa olemista.

Siksi istun tai makaan välillä aivan hiljaa, enkä tee mitään. Elintoiminnot huolehtivat itse itsestään, ja mieli pyörittelee ajatuksia ja mielikuvia, mutta minä vain olen. Voisin olla enemmänkin, jos malttaisin.

Valoa ja tyhjää tilaa kansalle, joka vaeltaa laput silmillä virheitään peläten…

Lopultakin...

Aika lailla vuosi sitten ilmestyi edellinen osa Ohdakemaa- sarjasta, ja sattuneesta syystä nyt samoihin aikoihin syksyä sain itseäni lempeästi niskavilloista ravistellen viimeisteltyä kahdennentoista osan siihen kuntoon, että siedin laittaa sen julkaistavaksi. Ei se tosin ihan ”putkeen” mennyt sekään viimeistelyprosessi, kun piti vielä korjata kansitiedostoa sen jälkeen, kun oli olevinaan sen jo itse tarkistanut. Tein saman päivän aikana sekä oikolukua että kannen viimeistelyä, jolloin silmätkin olivat ehkä jo väsyneet näytön tuijottamisesta, niin etten sitten illalla huomannut tuota virhettä. Tai, en halunnut huomata…

Sitä paitsi, tuona iltana ei esikatselu toiminutkaan siinä vaiheessa, kun olin ladannut tiedoston sinne julkaisupalveluun, vaikka yritin monta kertaa. Sitten lopulta melkein jo tuskastuneena tajusin, että on parempi vain hyväksyä tuo este, ja luovuttaa siltä illalta, ja kokeilla aamulla uudelleen. Ja sitten kun se esikatselu aamulla toimikin, enpä kärsimättömyyksissäni enää syynännytkään sitä kansitiedostoa niin tarkkaan, että olisin pannut merkille, että jotakin puuttui. Nimittäin tyhjä tila pienenpienestä, mutta oleellisesta kohdasta…

Yhteen toiseen romaanisarjani osaan jäi takakannen tekstiin kirjoitusvirhe, siis, puuttuva kirjain, eikä se virhe minun tai kenenkään muun maailmaa tainnut kaataa (paitsi jos nämä viimevuosien globaalit kamaluudet jollakin mystisellä tavalla olisivatkin johtuneet tuosta puuttuvasta kirjaimesta…?). Mutta puuttuva kirjain on vähän eri asia kuin puuttuva tyhjä tila sanojen välissä. Välihän on nimenomaan tyhjä tila; miten voi huomata ”tyhjän” puuttumisen? Nokyllähänsentietystihuomaajosnytvaikkayritätlukeatätälausetta.Hyvinpäonselvää,vaimitä?

Hohhoillessani sitten tietoisessa tilassa, tuskailustani rauhoittuakseni, tajusin symboliikan tuossa näennäisen tavallisessa sattumuksessa. Tyhjän tilan puuttuminen ei ole merkitystä vailla, vaikkei ”tyhjyys” tavallaan ole mitään. Miten joku, mikä ei ole mitään, voi olla merkityksellinen?

Jos sinä napautat minua lusikalla otsaan (kuten isävainaa saattoi myöhimpänä aikoinaan tehdä ilmeisesti leikillään, kunnes heitti lusikkansa nurkkaan vähemmän leikillään), niin herkästipä älähdän siihen saman tien jotakin vihaista, tai huitaisen, ja siitä seuraa todennäköisesti negatiivissävytteistä vuorovaikutusta. Se älähtäminen tai huitaisu on suoraa reagointia ärsykkeeseen, eli siihen tahalliseen lusikalla kopsautukseen. Mutta ”ärsykkeen ja reaktion välissä on tyhjä tila”, kuten viisaat väittävät – aivan kuten erillisten sanojen välissä tulee olla tyhjä tila, jotta sanavirta on ymmärrettävää. Jos sen tyhjän tilan unohtaa erinäisissä muissakin yhteyksissä, saattaa tulla itku ja hampaitten kiristys, tai tälli. Ja ainakin joutuu korjaamaan virheensä tullakseen ymmärretyksi oikein.

No, kuten sanottua, tämän kertainen virheeni oli siis siinä, että jäi huomaamatta se tyhjä tila kahden sanan välissä (ja tekosyitä sössimiseen ei tarvitse keksiä). Enkä siis itse rekisteröinyt tuota ”virhettä”, vaikka olevinaan nimenomaan tarkistamalla tarkistin sitä kansiluonnosta, ja kyse oli sentään alaotsikosta! En ehkä halunnut nähdä sitä, koska ei olisi huvittanut enää värkätä koko tekelettä, koska olin jo mielestäni tehnyt ihan tarpeeksi ja kylliksi urakalla yhtä kyytiä…

Niinhän sitä itselleen selittelee sitäkin, kun älähtää jotakin ärtynyttä välittömästi, kun jotakin ärsyttävää sattuu. Ihminen perustelee reagointiaan aivan kuin olisi väistämätöntä, että siitä, kun toinen sanoo ”tyhmäksi”, seuraa sanat: ”Ite oot”. Tai käsi heilahtaa kuin jousi ponnahtaisi, ja se laukaisee toisen olion kädenheilahduksen, ja sitten ollaankin jo käsirysyssä, jota selitellään jälkeenpäin sanomalla: ”No kun tuo…”

”Ja minunhan ei tarvitse sietää suuttumatta tätä ja tätä, koska minä olen joutunut sitä ja sitä, ja sinä aina tuota ja tuota…”

Oikeutan reaktioni, vaikka se olisi ihan tyhmäkin, eikä minulla ole muka ollut valinnanvaraa reagoida toisin, tai olla reagoimatta ollenkaan, koska en muka tiedä, että ärsykkeen (= ärsytyksen) ja reaktion (= ärtymisen) välillä on tyhjä tila. Siihen ”tyhjään tilaan” mahtuisi oikeasti vaikka mitä, ennen kuin tarvitsisi reagoida (esimerkiksi huokaisu, äärettömästi katkonaisia, ääneen lausumattomia voivotteluja, spekulatiivisia mielikuvia seuraavista hetkistä, hymähtelyä, numeroitten laskemista, naaman mutristelua, lisää huoahtelua, tähtitaivasmielikuva, pihinää, syvää hengitystä, hämäriä muistikuvia siitä, mitä oikeastaan kannattaisi tehdä sen sijaan, että kiroilee tai keljuilee, varsinkaan toiselle olennolle).

No, ehkäpä muistan paremmin seuraavalla kerrallaan tarkistaa sanojen väliset tyhjät tilat, ja myös sen, että äärettömyyteen mahtuu niinkin pitkä huokaus tai jupinaa ja mutinaa, ettei sen jälkeen enää muista, mistä olikaan meinannut suuttua ja tuskastua. Tämä vertauskuva oli ontuva, mutta käytän kaikkia omaan päähäni tulevia ontuviakin vertauskuvia muistini apua, etten olisi tätäkin hajamielisempi. Ja vaikka vertauskuva ontuikin, kyse on äärettömän tärkeästä asiasta. Tuo ”tyhjä tila” ärsykkeen ja reaktion välillä voisi pelastaa maailman, tuoda rauhan, ehkäistä sotia…

Mutta palatakseni virheeseen, joka innoitti tuon symbolisen pohdiskelun liittyen ihmismielen höperyyteen. Olen kyllä ajoittain, ja joissakin asioissa, hieman perfektionistinen, riippuen siitä, onko asialla ylipäätään mitään merkitystä, tai olenko siitä vastuussa muille kuin itselleni, ja missä määrin tuotan haittaa toisille tai itselleni tai luomakunnalle, jos tekemääni asiaan jää ”virheitä”. Hajamielisyys, tarkkaamattomuuden vaihtelu ja tympääntymisherkkyys hieman haastavat tätä virheettömyydentarvetta. Mutta jotakin suhteellisuudentajua siihenkin yleisesti ottaen kaipaisi, että minkä verran missäkin yhteydessä kannattaa näännyttää itseään tarkistamalla mahdollisia ”virheitä” tai paikkailemalla puutoksia tekemisistään. Jos kyse on hengenvaarasta tai muusta tärkeästä, on parasta olla huolellinen, vaikka se rassaisikin omaa päätä. Mutta tässä tapauksessa, kun puhun vain omasta kirjallisesta tuotteesta, ketä oikeasti haittaa, jos siihen jää kirjoitusvirheitä, elleivät ne muuta sisältöä oleellisesti?

Kirjan sisältöhän se on se, jolla on toivottavasti enemmän merkitystä kuin ulkoasulla, mutta yritän yleensä tehdä kannet, joissa on sama tunnelma kuin sisällössä (eli minun makuuni hieman ”hämärä”, ei itsestään selvä, ehkäpä jopa symbolinen), ja jotka eivät siinä mielessä johda harhaan, että viestisivät jotakin, mitä sisällössä ei ole odotettavissa. Toisten ihmisten kirjallisissa tuotoksissa (etenkin kaupallisissa sellaisissa) minua jurppii, jos kirjan kansi on näyttävä ja hienonlainen, mutta sisältö onkin sitten kliseistä höttöä. Tai, jos kansi on raflaava ja sisältökin sitten pursuaa nakuilua, verta ja sadistista sairasmielisyyttä, eikä koko kirja herätä minkäänlaista havahtumista siihen, että se on itsessään hieman sairaan ihmismielen tuotos…

Jos viihde ei herättele minkäänlaista tiedostavaa ja kriittistä ajatusta liittyen tämän maailman sairaaseen menoon, se edustaa ”silmälappuja”, joista otsikossa mainitsen. Sokkonahan sitä menee sinne minne muutkin sokot rynnivät, tai pysyttelee omassa pöhnässään; sokkona myös sille, että on sokko. Eihän laput silmillä voi nähdä, että on tehnyt virheitä, kääntynyt vääristä risteyksistä, joutunut eksyksiin…

(Nytpä ärsyttää vähän liikaa, joten katoan hetkeksi ”tyhjän tilan” avaruudellisiin ulottuvuuksiin, ja lopetan tämän toisista valittamisen ja omien ärsytysten luettelemisen. Keksin jotakin myönteistä…)

Yksi asia, miksi itse olen innostunut omista romaaneistani, liittyy siihen, että niitten kautta on mahdollisuus elävöittää ja havainnollistaa esimerkiksi ”kolmannen aallon psykoterapeuttisten suuntausten” ideoita, kuten tietoisuustaitoihin perustuvia lähestymistapoja. Nämä opettavaiset elementit eivät kuitenkaan ole tulleet tarinoihin mitenkään väkisin vääntämällä ja tarkoitushakuisesti, vaan niitä näköjään tulee, kun vain innostuksissaan suoltaa sitä mitä on mieleensä kerännyt, ja ehkä toisinaan myös aivan intuitiivisesti (ja kuten toivoisin, myös ”In Spirit”).

Ohdakemaa XII:n keskimmäisessä tarinassa ”seikkailee” nuorimies, joka on painostettu lähtemään kodistaan liian nuorena, jotta hän menisi opiskelemaan alaa, joka ei häntä edes kiinnosta. (Kuulostaa ehkä tavalliselta tarinalta nyky-yhteiskunnassa, jossa aika moni nuorimies ”syrjäytyy”, kun ei löydä paikkaansa ”maailmassa”.) Mutta kun on pakko hankkia jokin ammatti leivän tienatakseen, niin kiltti ja herkkä nuorukainen lähtee maailmalle, vaikka pelkää suorastaan kuollakseen. Ja sitten kun sattuukin jotain yllättävää ja rankkaa, hänellä menee pää sekaisin. Tämä käy varmasti lukijalle selväksi, ja on ehkä jollekulle tuttuakin. Tarinan kautta lukija saattaa tunnistaa joitakin sisäisiä prosesseja, jollaisia meillä kullakin kenties on myös, ainakin joskus ollut, tai on edelleen; kuten, ”sisäisiä ääniä”, joitten käymä dialogi saa meidät ajoittain repimään pelihousumme tai käpertymään peiton alle, tai käyttäytymään hieman epäsuotavasti toisten ihmisten seurassa…

Kirjoitin tuon em. tarinan (”Sekopää ja Susisielu”) alkuperäisversion muistaakseni jo vuosia sitten, kun päässäni hautui ajatuksia ja mielikuvia ”sisäisestä puheesta” ja sen merkityksestä masennuksessa. Siihen tuli myös elementtejä tietoisuuden heräämisestä ja tässä hetkessä elämisestä merkittävänä osana toipumisprosessia.

Lukija ehkä tunnistaa, että tarinan ”sankari” on taas vähän outo (erityisen herkkä, neuropoikkeava), muttei tällä kertaa sukupuolikokemukseltaan tai suuntautumiseltaan normatiivisesta poikkeava. Senlaatuisia ”sankareita” esiintyy aika monissa Ohdakemaa-sarjan tarinoissa, myös tämän viimeisimmän osan ensimmäisessä kertomuksessa, jossa kertojana on aiemmista sarjan osista tuttu Jaewulka. Itsekin haluan olla vapaa sukupuoleen sidotusta identiteetistä ja rooleista, ja olen neuropoikkeava, joten, tuskinpa on outoa, että kirjoitan enimmäkseen jollain tapaa poikkeavien hahmojen ”äänellä”.

Tunnustan olevani niinkin ”hömelö”, että saatan nauraa toistuvasti omille ”vitseilleni”; tai, ehkeivät ne ole toisten mielestä vitsejä, mutta jostain syystä ne toimivat itselleni komiikkana. Saatan siis naureskella itsekseni, kun oikoluen omaa käsikirjoitustani. Joskus taas tulee melkein tippa silmään. Eikö ole aika ekologista, että ihminen saa itsensä kokemaan elähdyttäviä tunteita pelkästään oman mielikuvituksensa tuotoksilla, jopa toistuvasti? Eikä siihen aina tarvitse edes kynää ja paperia, tai näppäimistöä ja ruutua. Se voi tapahtua ihan vain pään sisällä, tulematta sieltä minnekään ulos, toisten havaittavaksi (paitsi ehkä pölhöstä ilmeestä voi jotakin päätellä tapahtuvan).

Miksi se mielikuvittelu sitten pitää tuoda ulos sieltä päästä, vaikkapa luettavaan muotoon? Olen sitä joskus selittänyt, enkä jaksa nyt juuri selittää uudelleen (koska on kaamosaika ja väsyttää ja on muutakin tekemistä), mutta totean vain, että miksi ei, jos siitä ei ole suoranaista haittaakaan sen enempää kuin keskimääräisesti ihmisten harrastuksista on? Kirjoja ei ole pakko painaa, kenenkään ei ole pakko ostaa, tai edes lukea, tai edes noteerata, eikä kansikuvakaan ehkä pompi ja ”pistä silmään” loukkaavasti siellä täällä nettiviidakossa…

Vähemmän toki energiaa ja materiaaleja kuluisi, kun pitäisi kaiken kuvittelunsa vain päänsä sisällä. Mutta sitten jäisi muutama tärkeä pointti ilmaisematta rivien välissä ja tarinaan uppoutumisen kautta potentiaalisen lukijan alitajunnan haudottavaksi ja tunteitten kautta sisäistettäväksi…

Hyvää tarkoittava pyrkimykseni on kaiketi saada ihmisten silmiltä pois ne laput, jotka saavat heidät luulemaan, että he vaeltavat jonkinlaisessa pimeydessä. Tai ne laput, jotka estävät näkemästä omia virheitä (kuten niitä puuttuvia tyhjiä tiloja ärsykkeen ja reaktion välillä), jotta kukin voisi korjailla niitä huolimattomuuksiaan tai muita söhellyksiään, jos se on tarpeen.

Ihminen ei useinkaan halua nähdä omia virheitään, koska häpeää niitä, tai luulee, ettei niitä saisi anteeksi, tai ettei niitä voisi korjata. Mutta eipä sitä voikaan korjata ainakaan sellaista virhettä, jota ei edes huomaa! Ja silloin toistelee vain laput silmillä samaa höperyyttään, kun ei halua tietää olevansa höperö. Onhan se rasittavaa korjailla virheitään, mutta vielä rasittavammaksi meno käy, kun virheet alkaa kumuloitua katastrofiksi… Se on nähty kautta historian, niin yksilötasolla kuin globaalisti.

Tämä oli taas sitä samaa tietoisuus- asiaa, josta vähän väliä taidan jotakin kirjoittaa. Mutta kun se on se oleellisin asia, jota luomakunta nyt tarvitsee: havahtumista, tietoisuutta, myötätuntoa, ja sen ”tyhjän tilan” sinne ärsykkeen ja reaktion väliin!

Niin, en tiedä pitäisikö ihmiskunnan henkiseen muutokseen herättelevistä kirjoituksista varoittaa lukijaa jotenkin, siis vaikkapa että ”HUOM: Sisältö saattaa käynnistää henkisen muutosprosessin”?

No, kaikenlaista räikeää viestintää tulvii kyllä kaikkialta silmiin ja korviin ilmankin mitään varoituksia…

”Tämä saa sinut ostamaan jotakin, mitä et oikeasti tarvitse!” ”Tämä saa sinut kuvittelemaan, että sovit joukkoon, kun omistat tämän tuotteen, mutta oikeasti et ole sen kummempi ihminen kuin ennenkään!” ”Tämä saa sinut tuntemaan itsesi maailman valtiaaksi, kun ostat tämän, mutta menetät samalla rahaa ja tuhlaat luonnonvaroja!”

Pahoittelen, että tuotan tällaista herättelevää materiaalia, jos se jotenkin järkyttää jonkun ihmisen maailmankuvaa tai uhkaa puhkaista heidän ”kupliaan”.

JA TÄSSÄ VIELÄ VAROITUS: Kun lukee tarinaa, jossa kuvataan eläytyvästi henkistä prosessia, se saattaa käynnistää henkisen muutoksen lukijassakin, mutta tässä tapauksessa toiveikkaampaan ja valoisampaan suuntaan.

Ja jos jotakin voit maailmassa parantaa, niin sisäistä maailmaasi.

Kaamos kammottaa, pimeys pelottaa, kylmyys kolottaa ja märkyys masentaa?

Aistittavaa luontoa ja raitista ilmaa. Vain 3 minuutin kävelynmatkan päässä.

Pidän syksyn väreistä, hajuista ja lepoon laskeutuvasta tunnelmasta luonnossa, ainakin jollain tapaa. Jos elämäntilanne sallisi, lepäilisin ehkä itsekin yhtä lailla kuin jotkut muut talvella aktiivisuuttaan vähentävät elolliset. Ehken sentään horrostaisi tai edes pelkästään nukkuisi, mutta voisin kyllä pudottaa toimintatehoani vaikkapa puoleen siitä, mitä se on keväällä ja kesällä. Tulisipa sähköäkin säästettyä, kun nuokkuisi pimeässä peittojen alla, ja vähempi syöminenkin riittäisi, niin säästäisi ruokalaskussakin.

Kirjoitin syysmasennusta käsittelevän blogitekstin jo liki kymmenen vuotta sitten. (Siitä on tosiaan niin pitkä aika, kun aloitin tämän mieli-aiheisen blogini, ja tekstejäkin on kertynyt yli kaksisataa.) Kertasin nyt tuon aiemmin kirjoittamani tekstin sisällön osittain omaakin alavireistä mielentilaani pohdiskellakseni. En nyt jaksa etsiä lisää faktoja aiheeseen liittyen, eikä minulla ole mitään velvollisuuttakaan siihen, kun en tätä tekstiä väsää mitenkään ammattimaisesti tai leipätyökseni. Luultavasti netistä löytyisi jotakin tuoreempaa tietoa aiheesta, mutta nyt on kyllä niin tehoton olotila, etten vaivaudu edes hakukoneelle…

Tehokkuuden hiipuminen on alkanut jo elokuulta, ja yleensä hiipuu lisää marraskuulle tultaessa. Huomaan heräämisen olevan selvästi vaikeampaa aamuisin, kun ei olekaan niin valoisaa. Sarastuslamppu auttaa jonkin verran, mutta silti tuntuu, ettei ainakaan kannata valvoa yhtä myöhään kuin kesällä, jos meinaa herätä ennen puolta seitsemää. Pimeys herättää myös muistoja lapsuuden peloista; pimeys tuuletusluukun takana on jotenkin erityisen kammottavaa. Mitä jos siellä onkin joku zombie, joka tarraa käteeni ja alkaa kiskoa minua ikkunaluukusta ulos, tai haukkaa koko käden saman tien? Hermostoni tuntuu olevan syksyisin tavallistakin yliherkempi ja säikympi, niin kuin olisin joku pimeässä liikkuva saaliselukka, tai susi vieraalla reviirillä. Ja kuvitelmien vilkkaus ei kyllä rauhoitu, vaikka fyysinen jaksaminen hiipuu. Pimeys taitaa oikein herätellä mielikuvitusta…

Syksyllä nähtävästi sairastelee ja kipuilee enemmän kuin muina vuodenaikoina. Sieni- ja homeitiöt ehkä rassaavat elimistöä. Sekin tuntuu ankealta, että muuttolinnut lähtevät. Itsellä ei huvittaisi lähteä minnekään. Pysyisin mieluiten talvipesässäni ja kuvittelisin erilaisia ympäristöjä, eläytyen erilaisten hahmojen mielensisäisiin kokemuksiin, ja välillä nukkuisin. Kaamosaikana voi sentään katsella ikkunasta harakoita ja variksia, ja satunnaisia sinitiaisia, kun ei enää näy kuoveja ja töyhtöhyyppiäkään. Usein on tosin niin pimeää, ettei näe sitä varistakaan; vain epämääräisen hahmon, jota säikähtää. Joku vieras kissa käy aina välillä sytyttelemässä liiketunnistimella toimivia pihavaloja. Tai sitten se on mäyrä, tai kettu, tai jänis. Tai mörkö. Mistä sitä tietää, kun ei näe mitään, eikä ole koiraeläimen hajuaistia?

Välillä on niin märkää, ettei koirakaan halua kävellä muutamaa askelta pihasta kauemmas, mikä turhauttaa itsellä, kun saattaisin jopa halutakin kävellä edes muutaman minuutin päähän ja takaisin. Syksyisin on epämääräisen vaihtelevan kylmää, niin ettei tiedä, minkä verran kannattaisi laittaa päälle, kun menee ulos. Metsässä olisi kyllä mukava olla, vaikka sataisikin vettä, mutta ne himputin hirvikärpäset eivät ole vielä tainnoksissa, enkä halua niitä päähäni, enkä mukaani sisälle.

Monet asiat rasittavat tänä vuodenaikana, mutta toisaalta pidän syksystä enemmän kuin muista vuodenajoista. Ja luulisin, etteivät monetkaan asiat tuntuisi näin vaikeilta, ellei olisi väsähtänyt yleisolotila, koska on niin raskasta herätä aamuisin. Olisi mukavaa oleskella metsässä, ellei väsyttäisi lähteä liikkeelle. Väsymys värittää olotilaa pitkin päivää, ja vielä illallakin, jos olettaa, että huomenaamulla on taas raskasta nousta ylös…

Nyt kun tekee osittain etätyötä, pääsee sentään päivänvalon aikaan ulkoilemaan edes muutamiksi minuuteiksi, ja koira auttaa lähtemään ulos joitakin kertoja päivässä, jopa aivan aamullakin. Päivänvalossa oleskelu lievittää kaamosoireita. Keinovalon annostelussa taas kannattaa olla tarkka. Huomasin tässä sattumoisin sellaisen ilmiön, että kirkkaassa valaistuksessa oleskelu iltaisin tuppaa sotkemaan minun yöuneni. Erästä taiteellista, epämääräisen väristä palapeliä piti näet koota erityisen kirkkaassa valaistuksessa, kun värisävyt olivat niin haastavia. Homma sinänsä oli koukuttavaa, mutta illan päätteeksi ei meinannutkaan tulla uni heti (kuten yleensä), ja sitten heräsinkin aamuyöstä kukkumaan aivan kuin olisi valo syttynyt päässä. Kirkasvalolampunkin kanssa lienee syytä olla varovainen, että annostelee valoa sopivana aikana ja sopivan määrän, eikä aiheuta itselleen migreeniä tai maniaa…

Tämä aika on koettelevaa, mutta pitäisikö tästä masentua? Kun elimistö stressaantuu herkemmin ja enemmän, ja pimeys väsyttää, alkaa turhautua siihen, kun ei meinaa jaksaa, ja syyttää sitten itseään siitä, ettei pysty siihen, mihin ”pitäisi” pystyä. Tästä aiheutuu tietty riski kehittää itselleen jonkinlaista masentuneisuutta. No, voisin heti unohtaa ainakin nuo itsesyytökset, koska ei kai se ole oma vika, että yhteiskunta vaatii samaa toimintatehoa kaamosaikana siitä huolimatta, että melko isokin osa ihmisistä saattaa kärsiä jossain määrin kaamosoireista? Onhan se kumma, että karhutkin saa sentään nukkua talvisin, mutta tämä ns. sivistynyt ihmiskulttuuri vaatii edustajiltaan samanlaista tehokkuutta kesät talvet…

Kokeilen nyt asennoitua asiaan hyväksyvää tietoisuutta harjoittaen, ja totean, että valon väheneminen aiheuttaa lisääntyvää väsymystä, eikä kaikkea väsymystä pysty ehkäisemään tai kompensoimaan, ja se on OK. Se voi kyllä harmittaa ja turhauttaa, ja sekin on OK ja ymmärrettävää, jos asia jurppii ja ärsyttää. Voin silti tehdä edelleen asioita, joista nautin, ja niitäkin, joita on hyvä ja tärkeää tehdä. Ärtymys menee ohi, aikanaan, kun ei juutu tunteeseen, tai varsinkaan lietso sitä. Joskus se menee ohi nopeammin, kun tekee jotakin ihan tavallista, ja etenkin, kun tekee jotakin mielekästä. Teen siis tärkeät asiat, vaikka väsyttäisikin, mutten syyttele itseäni siitä, että olen väsyneempi syksyisin kuin keväisin…

Tarkoitukseni oli vakuuttaa itseni ja ehkä satunnaiset lukijatkin siitä, ettei ihmisen ole pakko masentua syksyisin, vaikka kärsisikin kaamosoireista. Syys- tai kaamosmasennus ei ole väistämätöntä, vaikka hermosto reagoisikin valon määrään. Ihminen voi olla väsynyt, unelias ja alivireinen olematta masentunut! Masennusoireita syntyy herkästi mielen tasolla, kun ihminen alkaa problematisoida väsymystään, syytellä siitä itseään, murehtia sen seurauksia ja surra sen takia menettämiään asioita. Mieli tuottaa niin kovin äkkinäisesti ja herkästi lisää masentavia tulkintoja, ajatuksia ja ennusteita, kun jokin asia on ”mielen mielestä” huonosti. Totea se kurjuus, mitä on, ja hyväksy se, jos sitä kerta on, mutta käännä sitten tietoisesti huomio myönteiseen. Sitäkin harjoittelua voisi tässä ehkä palautella mieleen…

Edelleen väsyttää kovin, ja todennäköisesti huomennakin on vaikeampi saada itsensä hereille ja toimintakykyiseksi heti aamusta, verrattuna siihen, miten helppoa herääminen oli keväällä. Jos voin asiaa jotenkin helpottaa, niin ehkä siten, että ulkoilen vielä tänään ennen pimeää. Teen myöhemmin illalla jotakin mielekästä, mutten liian kirkkaassa valossa. Enkä valvo liian myöhään, koska saatan tarvita unta hieman enemmän kuin kesällä. Voin lisätä sarastuslampun kirkkautta hieman. Herätän itseni jollakin itseäni miellyttävällä biisillä ennen kuin yritänkään nousta sängystä, ja kenties venyttelen elukkamaisesti. Ulkoilen aamusta koiran kanssa ennen kuin aloitan töitä, ja katselen luontoelementtejä siellä ulkona, ja vetelen happea syvin henkäyksin… Ja päivän mittaan, jos teen meditaatioita, voin kuvitella silmät kiinni kirkasta, virkistävää ja hoitavaa valoa. Ehkäpä olen sitten seuraavana iltana ”väsynyt, mutta onnellinen”.

Säästetään energiaa, myös omaamme.

Hengittäköön ken voi!

Tämä kuva on tässä jyrsijämäisyyden
ja tekstin tunnelmaan sopivan lievän
 pahaenteisyyden takia.

Thousand Foot Krutch on ainakin hankkimieni albumeitten lukumäärän perusteella nähtävästi jonkinlainen ”suosikkibändini”. En tosin ”seuraa” sitä mitenkään, enkä edes muista, minkä näköisiä tyyppejä siihen kuuluu (paitsi sen, että jälkikasvuni nimitti kokoonpanoa ”jyrsijäbändiksi”), enkä edes pidä musiikillisesti aivan kaikista senkään bändin biiseistä mitenkään erityisesti. Arvostan kuitenkin TFK:n useimpia sanotuksia, ja joistakin biiseistä pidän kaikin puolin; sekä musiikkina että sisällöllisen viestin vuoksi.

Kuuntelen tällaista ”kaikin puolin mieleistä” musiikkia säästeliäästi, eli useimmiten vain 1 – 3 kappaletta kerrallaan. Niinkin vähäinen kuuntelu kuitenkin aiheuttaa minulle ns. ”korvamatoja”. Nyt muutamana päivänä on pyörinyt päässä tähän lainaamani kertosäe biisistä ”Learn to Breathe”. Ja vaikkei siinä suoranaisesti viitatakaan konkreettiseen hengittämiseen (ainakaan pelkästään), niin etenkin korvamatona toistuessaan kyseinen kertosäe muistuttaa siitäkin, että kannattaa tarkistaa, miten hengittää, koska sillä on merkitystä…

Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
When did we all fall asleep?
Won’t someone wake us?
Take the time to learn to breathe
’cause some day we’re goin’ under
Help us see what’s underneath…
(Thousand Foot Krutch)

Tänään lukaisin Ylen sivuilta otsikon, joka väitti että ”muisti toimii paremmin uloshengittäessä”. Alla oli lisäksi lause: ”Hermosolut aktivoituvat tehokkaammin, kun ihminen hengittää ulos ja sydämen syke on lepovaiheessa.” Paljoakaan enempää en jaksanut tai malttanut tuota juttua lukea, mutta muutaman lauseen kautta mieleeni palautui muitakin asioita liittyen siihen, miten hyödyllistä on osata hengittää vaikkapa mieluummin pallealla kuin rintakehällä.

Siitä on jo vuosia, kun aloin itse opetella syvähengitystä; saatuani lopultakin aivan tarpeekseni kroonistuneista stressioireistani. Sitä ennen olinkin oikein taitava saamaan itseni pahoinvoivaksi ja melkein täriseväksi hyperventiloimalla; erityisesti liian paljon kahvia litkittyäni, jotta ”jaksaisin”, sekä yllättävissä rasitustilanteissa, kun tuli ”hotkittua” liikaakin happea elimistöön. Säännöllinen hengitysharjoittelu tuotti onneksi tulosta ja auttoi myöhemmin siihenkin, että myös tietoisen läsnäolon harjoittelu esim. hengityksen seuraamiseen keskittyen tuntui luontevalta.

No, keuhkoni ovat kuitenkin edelleen herkät, ja huono sisäilma ja monenlaiset ärsytystä aiheuttavat hajut ja pienhiukkaset saavat minut usein yskimään tai pidättelemään hengitystäni. Ja se, ettei saa kunnolla happea (kuten maski naamalla työskennellessä), aiheuttaa kyllä sekä päänsärkyä että jonkinlaista hajamielisyyttä. Kaipa se on ihan maalaisjärjellä ymmärrettävissä, että aivot tarvitsevat riittävästi happea toimiakseen ideaalisti. Jos hengittää ”huonosti” tai ”huonoa ilmaa”, aivot toimivat huonommin. Jos hengittää syvemmin ja ja ilma on raikasta ja hapekasta, ajatus juoksee, keskittyminen helpottuu, asiat jäävät paremmin mieleen…

”Hengityksen oppiminen”, siis, esimerkiksi syvähengityksen omaksuminen on onneksi mahdollista säännöllisen harjoittelun kautta. Joskin se vaatii tietynlaista viitseliäisyyttä, ja kuten kaikki viitsimisestä kiinni jäävät tekemiset, hengittämisenkin harjoittelu jää ajatuksen tasolle, ellei ole riittävää motivaatiota. Tai kertakaikkisen pakko.

Mikä sitten motivoisi siihen, että oikeasti tulisi opeteltua hengittämään aiempaa syvemmin? Riittäisikö motivaatioksi se, että ylipäätään tiedostaa, että elämä on kiinni hengittämisestä? Jos ei enää hengitä, on kuollut. Ihminen saattaisi jopa elää vähän kauemmin ja vähemmän kituliaasti, jos hengittäisi ”paremmin” (jos sillä on jollekulle merkitystä). Tai innostaisiko jotakuta ne kaikenlaiset terveydelliset vaikutukset, joita syvähengitykseen liitetään?

Hengitystä syventämällä:

… elimistö ”hapettuu” tehokkaammin, stressi helpottaa, ahdistus lievittyy, kipu helpottuu, verenkierto tehostuu ja tasoittuu, syke laskee, unenlaatu paranee, mieliala, oppimiskyky, keskittyminen ja muisti tehostuvat, ikääntymisprosessi hidastuu, hengityslihakset kehittyvät, kunto kasvaa, aineenvaihdunta ja rasvan polttaminen tehostuvat, myrkkyjä poistuu elimistöstä tehokkaammin, immuunisysteemi toimii paremmin, energiataso nousee, lihaskireydet helpottuvat… (Pikaisen ”tiedonhaun” ja muistinkaivelun perusteella.)

Olen törmännyt mainintoihin, että jopa vain yksi tai parikin syvää hengitystä vaikuttaa jo myönteisesti elimistöön ja ”olotilaan”. Huokailuilla ja puuskahteluillakin on merkityksensä. Kymmenen syvää hengitystä vie pari minuuttia; kenellä ei ole aikaa arjessaan edes siihen? Se on kamalaa ja surullista, ellei ole, mutta ihme ja kumma: hengittäminen onnistuu jopa samanaikaisesti, kun teet jotakin muuta asiaa, jopa nukkuessasi! (Vitsi.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut jättää muistuttamatta siitä, että tietoisuus hengittämisestä voi olla omalla tavallaan vielä merkityksellisempää kuin se, että osaako hengittää ”oikein”. On kyllä hyödyllistä huomata se, miten hengittää, ja korjata hengityksensä rauhallisemmaksi ja syvemmäksi. Mutta syvemmällä tasolla on tärkeää tiedostaa se, että ylipäätään hengittää. Hengitys muistuttaa siitä, että olen elossa, ja se on ihmeellistä. Tietoisen hengityksen kautta voi myös ”nousta ylemmälle tasolle”, niin että näkee, mitä kaikkea onkaan meneillään täällä maan päällä… (”Help us see what’s underneath…”)

Ota siis aikaa – nyt – ja opettele hengittämään, koska jotkut päivät vain kerta kaikkiaan ovat ”syvältä”, oikeita ”maanmatopäiviä”, ja erityisesti silloin on tarpeen päästä tämän maallisen kituutuksen yläpuolelle. Siihen voi riittää yksikin tietoinen hengenveto, tai edes ajatus siitä.

Plääh ja hoh hoi...

Halvat huvit ja naurettavat murheet

"Minä-keskeisen kulttuurin parodia"- esitys meneillään. 

Pienessä mutta riittävän häiritsevässä paineessa otan nyt asiakseni kirjoittaa jonkinlaisen päivityksen tähän vaihtelevasti säännölliseen blogiini. En ole lainkaan varma siitä, onko minulla mitään erityistä sanottavaa mistään sellaisesta asiasta, millä olisi etenkään satunnaisille lukijoille mitään kovinkaan oleellista merkitystä. Olen ihmetellyt joitakin asioita tällä viikolla, ja osan olen todennut - niitä hetken aikaa ihmeteltyäni - niin luokattoman turhanpäiväisiksi asioiksi, ettei ole niin sanotusti ”maksanut vaivaa” jatkaa ihmettelystä analysointiin, vatvomiseen, murehtimiseen eikä varsinkaan vouhkaamiseen.

Joittenkin asioitten murehtiminen on oikeasti hieman naurettavaa, mutta eipä sitä naurettavuutta ymmärrä siinä vaiheessa, kun asia ärsyttää tai ahdistaa. Ja asioitten murehtimiseen sitä paitsi väsyy, eikä ole oikeastaan mitään järkeä väsyttää itseään. Etenkään, jos on tarkoitus yrittää asentaa verhotanko ja verho sisäeteisen oven eteen, ettei ovipielistä karkaisi niin paljon lämpöä sitten, kun ulkoilma on huomattavasti kylmempää kuin sisäilma. Olisihan sekä vastuullista että itsekkään pihistelevää yrittää säästää energiaa…

Niin, siinä olisi yksi aihe, jota vatvoa tällä areenalla, mutten jaksa sitäkään mitenkään asiallisesti käsitellä juuri nyt. Yleisradio huolehtikoon kansan valistuksesta energian säästämisessä, kun on kerta luultavasti jollakin tavalla vastuussa ihmisten informoimisesta senlaatuisissakin asioissa. Paljolti kyllä Ylen uutissivuilla on sellaistakin tietoa, mitä minä en välittäisi tietää, enkä varsinkaan nähdä, muttei siitäkään nyt enempää. Onhan hieman naurettavaa murehtia sitä, että esimerkiksi urheilu-uutiset ovat minun mielestäni tylsiä, koska minulle on pieni vaiva olla lukematta niitä, ja muille suuri vaiva jakaa tuskailuni siitä asiasta.

Mutta energian säästämiseen palatakseni, sitten kuitenkin; minulla ei ole mitään sitä vastaan, periaatetasolla, mutten vain pysty kaikessa pihistelemään, kun tässä elämäntilanteessa on jossain määrin pakko ajaa jonkin verran autolla ja esimerkiksi lämmittää vettä sähköllä. Ellen sitten hanki jotakin kylpysaavia, johon voi keittää veden puuhellalla, ja jossa voisi periaatteessa pestä pyykkiäkin. Se on tosin liian raskasta nivelille, se pyykin vääntely. Ja ellei pidä lämpöpattereita päällä edes pakkasilla, pitää lämmittää taloa koko ajan puulla, mutta lämmin ilma ei kierrä kunnolla joka nurkkaan, eikä yksi ”nokipoika” (puhallin) hellan päällä taida riittää. Pitäisikö sitten laittaa jotain sähköisiä puhaltimia, vai leikkiä muinaista egyptiläistä orjaa jonkun ison ”tuuletushuiskan” kanssa?

Kuntopyörään voisi periaatteessa virittää systeemin, joka pyörittää tuuletinta, muttei minulla ole siihen tarvikkeita, ja se on ehkä liian hullua jonkun mielestä, ja veisi liikaa tilaa, ja keräisi pölyä, ja olen allerginen pölylle, enkä pidä pölyjen pyyhkimisestä, ja imuri on sekin varmaan joku sähkösyöppö. (Haluan korpikuusen kannon alle nukkumaan talviunta. Säästää energiaa.)

No, aurinkopaneeleja voisi asentaa sitten joskus, kun taas sietää ylimääräisiä ihmisiä värkkäämässä kotinsa seinustalla ja katolla. Nokipojasta ja ”ylimääräisistä ihmisistä” puheenollen, tällä hetkellä nuohoojankin tulo tuottaa etukäteisrasitusta, koska sitäkin vierailijaa varten pitää yrittää laittaa tavaroita ”normaalisti”; siis, siirrellä kierrätettävien materiaalien laatikoita, koiratarvikkeita ja työkaluja pois sellaisista kohdista, jotka saattavat kiinnostaa nuohoojaihmistä hänen työnsä puolesta. Ja koirakaverini haluaisi mennä haukkumaan sitä harvinaista vierasta, tai ainakin urisemaan hänelle. (Se urina saattaa tarkoittaa eläimellistä nauramista, mutta onneksi nuohoojaihminen ei ehkä tiedä sitä, että hänelle nauretaan, koska se voi olla loukkaavampaa kuin se, että muristaan, en tiedä… Riippuu kai tilanteesta ja ihmisestä.) Joudun pitämään koiraa makuuhuoneessa koko sen ajan, kun joku ulkopuolinen ihminen värkkää kodissani jotakin, enkä pysty keskittymään ylipäätään mihinkään muuhunkaan tekemiseen ennen kuin se ammatti-ihminen on asiansa tehnyt. Viimeksi hän siivosi jälkensä oikein huolellisesti. Eikä minulla ole mitään sitäkään ihmistä eikä asiaa vastaan, periaatteessa, mutta kunhan vain rasittaa ja ärsyttää ja tuntuu niin vaivalloiselta…

Jotkut ovat eläneet vuosikausia sodan, vainon, nälänhädän ja muitten kurjuuksien keskellä eri puolilla maailmaa, ja minä täällä kerään aivan kummallisen pienistä ja tavallisista asioista itselleni jonkinlaista epämääräistä ylikuormitusta. Naurettavaa? No, onhan niin, että sitten kun on ihan oikeasti jotakin raskasta ja hankalaa elämässä, nämä pienet murheet tosiaankin unohtuvat. En tietenkään halua mitään katastrofaalista tapahtuvaksi, että älyäisin lopettaa ”naurettavuuksien” murehtimisen. Jospa suhteellisuudentajun saavuttaisi muullakin tavalla…

Joskus meditaatiohetki auttaa ”unohtamaan” ainakin pienemmät murheet; asiat etääntyvät ja suhteutuvat oikeaan mittakaavaan, tietoisuuden äärettömään avaruuteen. Mutta toisinaan ärsyttäviä asioita tulee kerralla liikaa, enkä ehdi tai muista olla erityisen tietoinen ja hyväksyvä, vaan olen defensiivinen, sumeakatseinen, ja suorastaan hyökkäävä. Esimerkiksi mediasta tarttuu herkästi mieleen ärsyttäviä asioita, kuten uutisia, joita ei itse pidä oleellisina; tai kuvia, joita ei haluaisi nähdä…

Olen kyllästynyt ainakin siihen, että Ylelläkin on naurettavuuteen asti jauhettu pääministerin biletystä niin kuin ei olisi tärkeämpiä asioita, joita käsitellä; kuten se, että ihmisten sokeus oman toimintansa seurauksien suhteen on tuhoamassa maapallon elinkelpoisuuden. Mutta toisaalta, onhan se hieman huolestuttavaa, jos niinkin vaikutusvaltainen ihminen kuin pääministeri joutuu itkeskelemään julkisuudessa sitä, miten raskasta hänellä on ollut. No, ihmettelen sitä, eikö hän oikeasti ole muka ymmärtänyt, että kaikki, mitä hän vapaa-ajallaankin tekee, saattaa päätyä julkiseksi? Aika moni julkkis taitaa jossain vaiheessa joutua kohtaamaan sen pisteen, jossa julkisuus ei olekaan enää kivaa; jos se oikeasti on sellaista koskaan ollutkaan…

Hoh. Olisipa tosiaan tärkeämpiäkin asioita kuin puida toisten ihmisten vapaa-ajanviettoa. Olkoon kukin siitä vastuussa ihan itse, miten rentoutuu ja "pitää hauskaa", ja hyvähän se on, jos pyytää anteeksi sitä, jos tulee töpeksittyä tai loukattua joitakuita sillä "hauskanpidolla", olipa humalassa tai muuten höppänä. Tosin, mitä ”hauskanpito” oikeastaan tarkoittaa? Sillähän voidaan kuvailla monenlaista tekemistä, joskus vähän moraalitontakin (”Minähän vain pidin hauskaa!”). Jostain syystä en itse pidä koko sanayhdistelmästä. Pitäminen on OK ja hauskuus on OK, mutta ”hauskan pitäminen” on jotenkin kummallisesti ärsyttävä ilmaisu… Käytän sitä ilmaisua joskus siksi, että muut ihmiset tuntuvat ymmärtävän, mitä se tarkoittaa, vaikken itse taida käsittää sitä… Miksi hauskaa täytyy ”pitää”? Miksei vain voi ”olla” hauskaa?

Minusta oli hauskaa kaivella legopalikkalaatikkoa ja etsiä legoukoille erilaisia naamoja ja ”vaatteita”. Joskus oli hauskaa hypellä Kolin kansallispuiston alueella jossakin rannassa kiveltä toiselle ja pelätä, että jalka lipeää ja kengät kastuu. Ja tässä jokin aika sitten kiipesin vanhan liiteriautotallin katolle paikkaamaan myrskyn repimää peltikattoa. Se oli jännittävää ja melkein jopa nauratti, kun en meinannut ensin uskaltaa siirtyä heppoisilta ja vaappuvilta alumiinitikkailta katon puolelle. Oli kuitenkin hauskaa kävellä katolla ja käyttää ruuviväännintä, kun yleensä ruuvaan ruuvit käsivoimin.

Sekin oli hauskaa, että käydessämme eläinpihassa tuossa puolen tunnin matkan päässä huomasin ylämaannaudan alkavan synnyttää juuri, kun olimme siinä kohdalla; tosin aika kaukana, mutta erotin, miten peräpäästä tuli jotain litkua ja sitten vasikan sorkat tulivat esille. Uusi elukka oli putkahtanut maailmaan sillä aikaa kun kävimme rapsuttelemassa muita elikoita. Yksi vuohi karkasi aitauksesta ja lähti seuraamaan meitä. Lampaat määkivät persoonallisilla äänillään, joista tuli mieleen erilaisia ihmispersoonia, jotka kaikki huutavat enemmän tai vähemmän vaativasti: ”Mää!” ”Mää!” ”Mää!”

Oli hauskaa löytää autotallin likaisesta sekasotkusta vanhat taulunkehykset ja ehjä pesuvati, ja purkaa sohvan istumaosa, koska sen sisältä löytyi hyviä rimanpätkiä nikkarointiin. Sekin oli hauskaa, että aamulla oli kaunis usva ja usvan keskeltä kuului ampuhaukan kikitys, vaikkei mitään näkynytkään. Päivällä oli tosin tulla vähemmän hauska kohtaaminen autoni ja tuulihaukan välillä; polkaisin jarrua, ettei tömähtänyt kyseinen tuulihaukka tuulilasiin… Mutta ehdin nähdä, miten kaunis höyhenpeite sillä onkaan, ja linnun mustakeltaisen silmän, jossa oli valopilkku. Olisi ollut karmeaa, jos se olisi taittanut niskansa tai vammautunut lentokyvyttömäksi siksi, että minä olin juuri silloin siinä autoineni kaasuttamassa. Sekunnin murto-osa ratkaisi…

Jos olisin aivan ”hörhö”, ajattelisin, että ehkäpä se tuulihaukka selvisi hengissä siksi, että osoitin aamulla neuroottista armeliaisuutta tuiki tuntemattomalle ötökälle. Huomasin näet koirankusetuslenkiltä palatessani jonkun siivekkään ötökän sadevesiastiassa, ja äkkinäisessä säälinpuuskassa vein ensin koiran sisälle, vaikka väsytti ihan älyttömästi, ja palasin vielä erikseen ulos noukkimaan sen ötökän pois vedestä. Laskin sen ruohonkorsille ja ilahduin, kun se olikin vielä elossa. Se oli tietysti vain yksi ötökkä. Jotkut ihmisetkin ehkä kohta syövät niitä läjäpäin. Mutta joskus sitä tuntee tarvitsevansa sellaista tunnetta, että voisi auttaa edes yhtä elävää...

Sanotaan, että ”hulluilla on halvat huvit”. Ja voisi kai sanoa, että toisinaan meillä kaikilla taitaa olla noitten halpojen hupien vastapainoksi vähän naurettavia murheita…

Kuinka selvitä ”kylmässä maailmassa”?

Tästä tulee mieleen "kivisydän",
joka helposti assosioituu myös
"kylmään maailmaan". Tosin, näkyy
siinä jonkinlainen naamakin, jos
katsoo vähän pää kallellaan...

Loma-aikana sain nauttia muutamista hyvin hiljaisista hetkistä lapsuuteni kotiseudulla. Hiljaisuus on hyväksi ainakin omalle pääkopalleni, mutta valikoiduista äänistä saa myös luotua itselleen muistuttajia vaikkapa merkityksellisistä elämäohjeista.

Kuuntelin pitkästä aikaa 12 Stonesin biisin ”World So Cold”, joka alkaa sanoilla:

”It starts with pain
Followed by hate
Fueled by the endless questions
No one can answer …”

Joskus sitä unohtaa hyviäkin biisejä, kun kuuntelee musiikkia hyvin säästeliäästi. Kyseinen kappale löytyi läppärin tiedostoista, kun siirsin musiikkia ”uuteen” puhelimeen, ettei tarvitsisi käyttää kaupallista musiikin suoratoistosovellusta, tai etsiä kuunneltavaa nettiselaimella. (Oletan nimittäin, että itselle ostetun musiikin kuunteleminen muistikortilta on sekä eettisempää että ekologisempaa kuin suoratoistosysteemi.)

Joskus varhaisemmassa elämässäni en edes ymmärtänyt vieraskielisiä sanoituksia, ja suomenkielisten laulujen sanat taas saattoivat häiritä musiikkiin tai laulajan ääneen keskittymistä. Saatoin pitää joittenkin ”tuontibiisien” rytmeistä ja melodioista, jättäen huomiotta sanojen pinnallisuuden. Toisaalta pidin joistakin mollivoittoisista kansanlauluista, mutten varsinaisista lastenlauluista. Lapsille suunnatut sanoitukset olivat minusta ”lapsellisia”, ja kaikki muukin niissä lähinnä ärsytti. Sen sijaan muistan pitäneeni Juicen ”elokuusta”, ja Hassisen Koneen ”tiskiräteistä” ja ”peltirummuista”. Ne suomenkieliset biisit, joita saatoin jäädä lapsenakin kuuntelemaan, olivat sanoituksiltaan kenties psykologisesti mielenkiintoisia, ja niitä saattaa pompata edelleen mieleeni (kuten tuo muuan ”peltirumpu” yhtenä alakuloisena päivänä).

Nykyään kuuntelen enimmäkseen kantaaottavia tai henkeviä, lähinnä tiettyjen bändien biisejä, ja niitäkin aika valikoidusti. En myöskään pidä radion valikoimattomasta kuuntelemisesta, koska en jaksa kuunnella radiojuontajien pälpätystä ja riekkumista, etenkään typeristä puheenaiheista, enkä yleensä halua kuulla heidän suosimaansa musiikkia. Onneksi radion saa useimmiten pidettyä kiinni, paitsi kaupassa.

Mutta palatakseni tähän ”kylmään maailmaan” omasta muistokuplastani, omista pitämisistäni ja pitämättömyyksistäni, joilla ei liene merkitystä muille kuin itselleni, jos minullekaan…

Vapaasti tuota aiemmin mainittua ”World So Cold”-biisiä suomentaen: ”Se alkaa kärsimyksestä, jota seuraa viha, jota ruokkivat loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata…”

Tuska ja kärsimys, joka herättää turhautumisen ja vihan, jota ihminen lietsoo jossittelulla, kauhistelulla, murehtimisella, syyllistä etsimällä, ja niin edelleen…

Voisiko tätä ihmiskunnan vihanlietsonnan vitsausta tätä selvemmin ilmaista?

Miten kohtaan kärsimyksen, joka on väistämätöntä tässä ”kylmässä maailmassa”, niin ettei siitä herää vihaa, jota emme taida oikein osata hillitä, vaan tuppaamme vain kasvattamaan sitä?

Tuntuu niin absurdilta seurata kiihtynyttä sotavarustelua ja muuta ihmisten keskinäiseen epäsopuun ja epäluottamukseen liittyvää touhua. Mikseivät ihmiset osaa elää sovussa ja rauhassa, vaan tappelevat ja kiistelevät kuin mitkäkin ”apinat”? Olevinaan järkevät ihmiset, ”luomakunnan kruunut”, vajoavat ”mielettömien” eläinten tasolle, kun ovat oman ”mielensä” vallassa, ja käyttävät älyllisiä kykyjään ja teknisiä taitojaan pahaan…

Tässä vielä lainaus em. biisin keskivaiheilta:

”Are you sane?
Where is the shame
A moment of time passes by
You cannot rewind
Who's to blame
And where did it start
Is there a cure for your sickness?
Have you no heart…”

Ratkaisu ei ole taantua eläimelliseen ”mielettömyyteen”, vaan vapautua mielensä vallasta nousten sen yläpuolelle, uudelle tasolle, tietoisuuteen. Tietoinen ihminen kykenee näkemään ”oman mielettömyytensä” ja omat sisäiset ristiriitansa, jotka heijastuvat siihen, miten hän toimii muita ihmisiä ja luontoa kohtaan. Tietoisuuden voi saavuttaa jopa olemalla tekemättä mitään. Jos vain lopettaisi hetkeksi tekemisensä ja kuuntelisi hiljaisuutta, niitä pieniä hiljaisia hetkiä mielensä metelin sisällä.

Kärsimystä syntyy väistämättä erilaisten kipujen, pelkojen, onnettomuuksien, menetysten yms. takia. Mutta ellei tapahtunutta tai juuri nyt tapahtuvaa kykene hyväksymään, vaan taistelee mielessään sitäkin vastaan, tulee tuolla hyödyttömällä vastarinnallaan lisänneeksi omaa (ja toisten) kärsimystä. Jos jokin on jo, mitä järkeä on yrittää kieltää sitä olemasta? Eihän se sillä häviä, jos sanot sille: ”Ei, ei, eikä hemmetti!” ja hakkaat päätäsi seinään, potkit pistintä vastaan, tai sitä, jota kuvittelet syypääksi harmiisi (noin kuvainnollisesti).

Sano sen sijaan vaikkapa: ”No joo, okei… ”

Eli hyväksy se, mikä tapahtui jo, pidätpä siitä tai et. Hyväksy se, mikä on, ja tee sitten se, mitä voit, että saat helpotetuksi jo tapahtuneen vahingon, ikävän asian, kivun tms. vaikutusta itseesi ja toisiin. Tai anna vain olla; älä tee mitään, jos se ei ole välttämätöntä, tai et jaksa tai pysty. Anna olla myös sen liiallisen vatvomisen. Jälkikäteisjossittelusta oppii toki ehkä välttämään vastaavaa asiaa jatkossa, jos se olisi ollut vältettävissä. Mutta asian liika märehtiminen edesauttaa kärsimyksen jatkumista, kenties jopa syventämistä, pahentamista, laajentamista…

Siis, nämä ”loputtomat kysymykset, joihin kukaan ei osaa vastata” antavat vain lisää boostia turhautumiselle, katkeruudelle, vihalle, epätoivolle…

Tätä asiaa olen aiemminkin ”jankuttanut”, mutta koska se ei itsellänikään juurtunut ensimmäisellä älyllisellä tajuamisella toiminnan tasolle, luulenpa kertauksen olevan tarpeen meille kaikille. Tietoisen hyväksynnän ja hyväksyvän tietoisuuden opettelu auttaa siihen, ettei elämä olisi läpeensä aina niin tahmaista vääntämistä kuin se toisinaan on, ja ettei oma tuskastuneisuus aiheuttaisi toisillekaan niin paljon mielipahaa. Ja kyllähän elämä tässä ”kylmässä maailmassa” tarjoaa meille loputtomiin tilaisuuksia harjoitella…

PS: Tähän vielä lohdullisempi pätkä samaisesta biisistä, joka sekin onneksi toistuu useamman kerran:

”No I don't believe men are born to be killers, I don't believe that the world can't be saved…”

Ei päätä eikä häntää, mutta yksi luuranko muistuttamassa luonnon ja ihmisen maailman törmäyksestä

"Älä siinä toljota, en jaksa enää leikkiä!"

Totesin, etten ole vaivautunut kirjoittamaan tähän blogiin mitään pitkään aikaan; sen enempää järjellistä kuin tunteellistakaan asiaa. Kirjoitan nyt vain lonkalta, mitä mieleeni tulee. Kaikki ”viisaammat” asiat on ehkä tullut jo sanotuksi joissakin aiemmissa teksteissä, enkä halua ajautua valittamaankaan mistään, koska sille tielle kun lähtee, päätyy pahantuuliseksi, ja vetää ilmateitse lähipiirinkin naamat ruttuun.

Kerron sen sijaan, mitä tänään tapahtui. Suihkuhuoneen lattialle ilmaantui märkä pienjyrsijän luuranko, jossa oli vielä kiinni jonkun verran joitain kudoksia. Tai eihän se tavallaan sinne noin vain tyhjästä ilmaantunut, vaan se pullahti veden mukana, ja vesihyöky oli peräisin mäntysuopaisesta pesuvedestä isossa muovipaljussa. Paljussa oli mm. tyhjiä lasinpesunestepulloja, joita olin kerännyt ikivanhasta autotalli-liiteri-rojuvarasto- tilasta, joka olisi kuulemma hyvä saada siivotuksi. Pesin niitä muovipulloja, jotta ne voisi viedä kierrätykseen, ja kun sain kaikki puhtoisiksi, kippasin pesuveden lattialle. Yhteen pulloon, josta puuttui korkki, oli kai sitten joskus muinoin mennyt pikkujyrsijä, ja se oli sinne tuupertunut kenenkään huomaamatta. Ihmettelin hieman sitä, miksi se oli jäänyt pulloon, vaikka suuaukko oli paljon laajempi kuin tavallisessa pullossa?

No, ehkä se oli jo vanha ja hakeutui vapaaehtoisesti kuolemaan mukavan, himmeämuovisen pullon sisään, jossa oli sille tarjolla pehmikkeitä ja viimeinen ateriakin. Kuka tietää? Tuli mieleen, kun lapsena pesimme veljeni kanssa tienvarsilta ja kaatopaikalta kerättyjä pulloja, ja silloinkin löytyi pullon sisältä pikkujyrsijän raato. Se oli mennyt pulloon viinanhajun houkuttelemana, eikä osannutkaan enää ulos. Elukkaparka, semmoistapa se on ihmismaailmassakin. Homeläntit, joita pesuveden pinnalla kellui, jäivät myös jollain tapaa mieleen. Miksiköhän sellaiset epämääräiset löllit inhottavat ihmistä niin paljon, vaikka siinähän ne vain kelluvat, eivätkä ole omin päin kenenkään suuhun pomppaamassa...?

Autotallissa oli pöly-ja likakerroksen alla myös joitakin vanhoja lelurojuja, paperitavaraa ja kirjoja, joita olin vienyt sinne evakkoon, kun tein lapsen ja omienkin astmaoireitten pakottamana lattiaremonttia vuosia sitten. Nuo kaikki "muistojen konkreettiset herättelijät" oli pakko mättää roskapussiin; ne olivat niin vettyneitä ja likaisia. Kaikkea ei näet voi säästää muisteluittensa elävöittämiseksi, vaikka pelkääkin unohtavansa jotakin tärkeää; säilytystila loppuu ja pölyä vain kerääntyy kaiken päälle, ja monenlaisen materian rakenne alkaa hajota väkisinkin. Yhden hajonneen ”vauvakirjan” sentään kokosin lapselle ”synttäritauluksi”. Sen nimi oli ”Hyvää yötä, Pikku Nalle”, ja tuo kyseinen lapsi halusi aikoinaan saman jutun luettavan läpi uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…

Tuosta toistamisesta tulee mieleen romaanikäsikirjoitusten muokkausvaihe. Lue ja muokkaa uudestaan, uudestaan, uudestaan. Olen työstänyt Ohdakemaa- sarjan kahdettatoista osaa niinä päivinä ja aikoina, kun olen ehtinyt, tai jaksanut, tai ollut riittävän inspiroitunut. Jostain syystä aikaa on ollut välillä liian vähän, ja välillä olen taas ollut hieman apaattinen tai muissa mietteissä. Aikomukseni on kirjoittaa kahdenteentoista osaan ehkä maksimissaan parisataa sivua uutta tekstiä, ja loppu olisi jo melko valmista ”tavaraa”. Päätin jättää yhden erillisen tarinan kolmanteentoista osaan, koska muuten romaanista olisi tullut ihan liian paksu opus. Liian paksut kirjat ovat epäkäytännöllisiä, eivätkä ylipäätään avaudu kunnolla, ja rasittavat ranteita…

Mutta sitä mukaa kun romaanisarjan jäljellä olevat osat vähentyvät, kasvaa paine varmistaa, että olen sanonut sanottavani kustakin teemasta, jota olen aiemmissa osissa käsitellyt, ja että tarinoitten henkilöitten loppuelämän ”suunta” ei jää liian ärsyttävästi auki. Enkä sitten kuitenkaan muista kovin tarkoin, mitä kaikkea olen jo aiemmin sanonut, mutten myöskään jouda lukemaan aiempia osia uudelleen. Kai. Toisaalta, ihminen ehtii monia asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä hänelle. Miten joku voi sanoa, ettei hänellä ole aikaa vaikkapa leikkiä lapsensa kanssa, jos hän sitten katsoo kaksi tuntia sarjoja suoratoistopalveluista sohvassa lojuen? Kysehän ei silloin ole ajanpuutteesta, vaan ehkä jaksamisen, tai kiinnostuksen, motivaation tai osaamisen puutteesta. Ehkäpä minä en vain jaksa lukea kaikkea kirjoittamaani läpi enää, kun olen lukenut ne muokkausvaiheessa aina vain uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Tai, ehkei se ole oikeasti niin tärkeää. Harva mennyt asia on. Kaikkea ei oikeasti tarvitse muistaa...

Minulla on työn alla myös nykyaikaisempi luuseriromaani, mutta jatkanen sen työstämistä vasta kun saan Ohdakemaa XII:n ”makuutuskuntoon”. Nyt tuntuu, että kirjoittamisprojektini vain venyvät ja venyvät, siirtyvät ja siirtyvät, vaikka inhoankin sitä, jos asioita tai projekteja jää kesken. Inhontunteen välttäminen ei kuitenkaan ole kovin hyvä motivaation lähde…

Asiasta kolmanteen, koska tässä tekstissä ei ole muutenkaan päätä eikä häntää. Lähipiirissä oli koronaa, ja se tarkoitti, että täällä pyöri taas toinenkin nelijalkainen olento muutamia päiviä hoidettavana. Koirat ovat mielenkiintoisia seuralaisia. Niille tulee joskus puhuttua paljon enemmän ja vapautuneemmin kuin monillekaan ihmisille; ja välillä vähän koiramaisestikin, kun ei aina mene sana perille. Pentukoira ymmärtää paremmin urahduksia ja irvistelyä kuin ”sivistynyttä” ihmiskieltä. Pohdiskelin koiravanhuksen ja pentukoiran hoitamisen yhtäläisyyksiä ja eroja, ja totesin, että rasittavuudessa ja huvittavuudessa ne ovat melko tasaväkiset. Vanhuksen hoitamiseen kuitenkin liittyi enemmän surun ja haikeuden tunteita, ja pentukoira taas ilahduttaa riehakkuudellaan ja nostattaa mieleen enemmän iloisia tulevaisuusnäkymiä. No, asioilla on tapana muuttua, vaikkei muutosta aina haluaisikaan…

Vanha puhelimeni (se, joka ei ”jaksanut” enää avata edes Ylen uutisartikkeleja) jumitti jokseenkin lopullisesti "heikon työmuistinsa" takia, ja minun oli pakko etsiä ”uusi” palikka, jossa olisi enemmän muistia, että pyörisi edes tärkeähköt sovellukset (kuten mobiilipankki) siinä laitteessa. Menetin puhelimen mukana muutamia toisilta ihmisiltä viesteinä saamiani kuvia, joita olisin halunnut säästää "muistoksi", kun en saanut niitä tallennetuksi minnekään, kun ei mikään sellainen pilvitallennussovellus pyörinyt sen muistin puutteen takia...

"Kehitys kehittää" aina vain enemmän sovelluksia, ja niitten pyörittäminen vaatii aina vain tehokkaampia laitteita... Suosittelen silti lämpimästi hankkimaan kohtuuikäisiä käytettyjä ja kunnostettuja älypalikoita aivan uusien laitteitten sijaan. Se on ekoteko, ja "peruskäyttäjä" saa silti ihan kelvollisen laitteen suhteellisen edullisesti. ("Uusimmissa uusissa" laitteissa saattaa sitä paitsi olla hintaa nostamassa pelkkää hömppää ja höttöä, joita hyötykäyttöön keskittyvä käyttäjä ei oikeasti tarvitse.) Etsiskellessä itselleni ominaisuuksiltaan sopivaa käytettyä puhelinta huomasin sellaisenkin eroavaisuuden, että joillekuille puhelimen käyttäjille on kai tärkeämpää, että laitteen etukamera on supertarkka ja takakamera voi olla vähän huonompi, ja joillekuille se on toisin päin...

En liiemmin harrasta digitaalisia omakuvia ulkona tai sisälläkään. Luontokohteitten tiiraileminen kameran lävitse sen sijaan on ihan mielenkiintoista, ja sitä varten on hyvä olla edes jotakuinkin tarkka kamera. Yritin vangita "uuden" puhelimeni kameralla leukistisen naurulokin likaisen ikkunan läpi, mutta se maastoutui niitettyyn peltoon muuttuessaan pikseleiksi. Paikallaan ja lähempänä olevat kohteet ovat hieman helpompia ikuistettaviksi. Lähitienoon mäenrinteestä, kallioiselta paikalta, löytyi jäniksen pääkallo. Isojen kivien pinnat ovat usein kauniisti kuvioituja. Jotkut jäkälät ”kukkivat” verenpunaisina. Ja taivaalla on usein erikoisia pilviä, pensaassa on sulavamuotoisia lehtiä, ja monet pienetkin kivet ovat kiehtovan monivärisiä. Syreenipuskasta nousi ikivanha tiikerililja räikeänä muistuttamaan olemassaolostaan. Vanhan koivun runko alkaa halkeilla. Tiellä on kummallinen ötökkä, joka ei halua tulla tallatuksi…

Voisin ottaa kuvia vähän kaikesta, kun astun ulos ovesta, muutamankin askeleen. Ja sisällä on aina vähintään yksi karvainen olento kuvattavaksi. Joskus niitä kuvia myöhemmin selailemalla saa jonkinlaisen seesteisen, hetkeen pysähtyneen, sanattoman hyvän olon. Kaikkea en halua unohtaa. Kaikkia "muistoista muistuttajia" en halua hävittää.

Maailmassa tapahtuu monenlaisia asioita, joihin voisin ottaa kantaa. Mutta tänä päivänä olen niistä asioista hiljaa, ja annan vaikenemisen puhua… Tai no, ehkä pieni mietelmä sentään, koiramaisen murahduksen säestämänä:

Pikkujyrsijän luuranko ihmisen keksimän laitteen valmistamassa muovipullossa; luonnon edustaja ja ihmisen maailma kohtaavat, ja kummalle käy huonosti? Ja toisaalta, kun ihminen yrittää valjastaa luonnon kokonaan omiin tarkoitusperiinsä, ”turpiinhan” siinä lopulta tulee.

Älä lue tätä, jos odotat jotakin kivaa!

Se, miksi tässä on tällainen kuva,
selviää vasta lopussa; kuten sekin,
miksi tämä itkettää minua, muttei
ehkä teitä, ainakaan vielä.

Vastikään joku ilmeisesti kuuluisa kirjailija sanoi Ylen uutisten haastattelussa jotakin siitä, etteivät ne ihmiset, joiden kannattaisi lukea kirjoja, lue niitä.

Ja sehän on luultavasti aika realistinen näkemys, ja varsin turhauttavaa sellaiselle kirjoittajalle, joka kirjoittaa saadakseen aiheutettua jotakin muutosta ihmisten ajatusmaailmaan. Jos taas kirjoittajan mielessä on vain myyntitulot, oma maine ja kunnia, on kai ihan sama, kuka teksteistä maksaa ja kuka niitä lukee; tai ymmärtääkö tämä lukija edes mitään.

Kun tarjotaan höttöä ja hyödytään sen menekistä, on ihan samantekevää, mihin se höttö leviää, kun sillä ei ole mitään vaikutusta kuitenkaan. Ja jos taas tarjotaan myrkkyä tai saastaa tai jotain huumaavaa, nehän sellaista ottavat vastaan, jotka sen laatuista sisältöä hinkuvat; elämänsä kurjuutta paetakseen tai jostakin kummallisesta syystä. Mutta miksi kenenkään pitäisi lukea jotakin sellaista, mikä vaikuttaa haitallisesti vaikkapa hänen moraaliinsa, tai levittää ennakkoluuloisia asenteita, tai vääristää käsityksiä ihmiselämän realiteeteista…? En ymmärrä (ja minustakin kaikki sellainen on ”hullua”, mitä en itse ymmärrä).

Jotkut kirjoittavat ”parantaakseen maailmaa” omalla sanomallaan, tai ilmaistakseen itseään, koska kokevat sen olevan jollain tavalla rakentavaa ja eettisesti perusteltua. Kun yrittää saada ihmisiä ymmärtämään jotakin, jotta näitten ajatukset muuttuisivat ja sitä kautta kärsimys vähentyisi ja / tai hyvinvointi lisääntyisi, ja / tai luomakunta pelastuisi, toivoisi tietysti, että ne ihmiset, joille erityisesti haluaa sanansa kohdistaa, lukisivat niitä sanoja, ja heissä tapahtuisi ihmeellinen muutos koko maailman hyväksi.

Mutta höh, tuskinpa lukevat! Ensinnäkään he eivät ehkä koskaan näe niitä sanoja (koska etsivät netistäkin vain jotakin itselleen mieluista, mikä on kyllä inhimillistä, muttei kovin avartavaa), tai jos näkevätkin otsikon tai alkulauseen, he nimenomaan jättävät lukematta loput tekstistä. (Teen sellaista itsekin, joten oletan, että tätä tapahtuu muillekin.)

”Hei, sinä peruskuluttaja! Oletko laskenut hiilijalanjälkesi?”

”Sinä joka tuot esille omaa hyvyyttäsi ja syyttelet toisia ihmisiä pahoiksi, pitäisikö katsoa peiliin vaikkapa suurennuslasin kanssa?”

Niin että jos haluaa jonkun lukevan esimerkiksi kantaaottavan tekstinsä, täytyy tarjota jotakin ”kivaa” niillekin, jotka eivät luontaisesti halua parantaa maailmaa (ainakaan aloittamalla itsestään).

Olen turhautunut, koska monissa tapauksissa olisi niin pienestä kiinni, että ihan tavallinen ihminen muuttaisi ajatteluaan ja sitä kautta toimintaansa eettisesti kestävämmälle pohjalle! Ei ehkä tarvitsisi lukea kuin muutama lause ja olla tekemättä mitään (pahaa).

Olemme ainutlaatuisia olentoja – haluammeko tuhota olemassaolomme?

Mutta heti kun eettinen omatunto vähänkin nostaa päätään, pannaan silmät ja tietoisuuden ikkunaluukut kiinni. Teemme tätä varmaan joka päivä. En halua kohdata sitä, että olisin vastuullinen ja syypää joihinkin maailman ilmiöihin; varsinkaan niihin, jotka ovat pahiten pielessä. Torjunta voi johtua siitä, että näitä kamalia asioita on ihan liikaa, enkä oikeasti jaksaisi korjata kaikkea. En osaa, enkä pysty, joten, en halua edes tietää! Kuka oikeasti jaksaisi ja pystyisi paneutumaan ihan kaikkeen? Ei kukaan, ja siinä voi armahtaa itseään.

Kukaan ei voi tehdä kaikkea kaiken muuttamiseksi. Mutta kaikki voivat tehdä sen, mitä juuri nyt voivat tehdä (mitä se sitten on, se vaatii tiedostamista ja hereillä oloa tässä hetkessä), tai, olla tekemättä mitään (mikä saattaa olla joskus viisainta, mitä voi tehdä; sen sijaan esim. että löisi turpaan ärsyttävää ihmistä).

Emme siis voi välttämättä tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään - mutta se on merkki paatumuksesta, ellemme edes välitä. Kärsimys antaa vihjeen siitä, välitämmekö!

Ehkäpä siis jotkut sellaisetkin ihmiset jättävät lukematta ”omatuntoa herättelevät” tekstit, joilla kyllä olisi omatunto, mutta siihen sattuu liikaa. Syyllisyys raastaa. Ilman myötätuntoa itseä kohtaan noita omantunnon pistoksia ei kyllä kestäkään, joten, tästä päästään armollisuuteen. Emmehän me pysty aina tekemään asioitten eteen mitään, eikä sitä ole inhimillisellä tasolla reilua meiltä odottaakaan. Mutta on tärkeää välittää, olla paatumatta, vaikka välittäminen tuntuisikin lisäävän omaa kärsimystämme.

Maailmassa on pahuutta – ei kannata lisätä sitä omalla ajattelullaan ja toiminnallaan; ei märehtiä katkeruudessa, ei pelotella, eikä lietsoa vihaa. Mutta pahinta pahuutta on empatiakyvyn puutteen ja hedonismin yhdistelmä, ja se on usein synnynnäistä (psykopatiaa). Kuka antaa vaikutusvaltaa näille, joilla ei ehkä ole ollut edes mahdollisuutta valita itse, tehdäkö elämässään hyvää vai pahaa? Me, joilla on kenties parempi mahdollisuus valita, koska meillä on omatunto.

Maailmassa on kärsimystä – ja osa siitä aiheutuu pahoista teoista ja laiminlyönneistä. Mutta osa kärsimyksestä on väistämätöntä, koska myötätuntokin on kärsimystä. Ellemme välitä mistään, emme myöskään kärsi, toistenkaan puolesta. Myötäkärsimys voi saada meidät tekemään hyvää.

Kärsimyksen pakeneminen saattaa tarkoittaa myötätunnonkin sammuttamista; toisten ihmisten ja luomakunnan kärsimyksen välttelemistä. Kärsimyksessä märehtiminen taas saattaa aiheuttaa katkeruuden ja vihan ylläpitoa, koston hautomista. Rakennapa siinä sitten maailmanrauhaa, kun olet luonut ja ylläpitänyt omaa vihollismielikuvaasi…

Joku voisi ehkä kirjoittaa kirjan ”Kärsimisen jalo taito”, tai ”Kärsimyksen paradoksaalinen autuus”, tai jotakin muuta ainakin olevinaan syvällistä. Saattaisin lukea sellaisen; ainakin uteliaisuudesta. Tai sitten kirjoitan itse tuosta aiheesta sen mitä luulen siitä ymmärtäväni, eikä kovin moni sitten lue sitä, koska jo pelkkä otsikko uhkaa heittää potentiaalisen lukijan ulos mukavuusalueeltaan; tai siksi, ettei kirjasta tulisi kaupallinen, joten, kukaan ei näkisi edes kansikuvaa.

Ei minulla oikeastaan ole nyt muuta sanottavaa, enkä usko, että kovin moni ihminen on edes lukenut tätä tekstiä, koska otsikkokaan ei luvannut mitään ”kivaa” tai hyödyllistä. Sen vain mainitsen ”loppukaneettina”, että vanhempi koiramme piti lopettaa kolmisen viikkoa sitten, ja olen kärsinyt siitä jonkin verran, emotionaalisesti. Mutta loppuipahan ainakin se kärsimys, mitä sillä olennolla oli siinä vaivaisessa ruumiissaan.

Hyvää jatkoa, missä sitten oletkaan, Jasu-olento! 💚

Jos haluat olla rauhantekijä, aloita itsestäsi

Tämä pari vuotta sitten maalaamani,
idean havainnollistamiseen tarkoitettu
kuva esittää "muodon unesta
herännyttä tietoisuutta" (Tollen termein).

Tämä kirjoitus ei edusta psykologian viitekehystä, vaan ilmaisee henkilökohtaista ajatus- ja uskomusmaailmaani. Minulla näet on jonkinsorttinen hengellinen ”vakaumus”, jollaista voitaisiin pitää epätieteellisenä ns. tieteellisissä piireissä, ja jonka esille tuomista voisi pitää epäasiallisena vaikkapa työroolissani. Mutta tällä areenalla ja juuri nyt olen vain yksityishenkilö, omine uskomuksineni ja käsityksineni, ja siinä määrin kuin sananvapaus oikeasti sallii, voinen ilmaista näkemyksiäni rakentavassa tarkoituksessa.

Ja kaipa niitä on joitakin tiedeihmisiäkin ollut (kuten Einstein) ja lienee edelleen, joitten tieteellistä uskottavuutta ei ole kyseenalaistettu siksi, että heillä on ollut jonkinlainen hengellinen maailmankatsomus. En ole teologi, mutta minulle on kehittynyt käsitys ja näkemys esimerkiksi siitä, että erilaisissa uskonnollisissa ”suuntauksissa” on jotakin yhteistä pohjaa. Kun mennään tarpeeksi syvälle asian ”ytimeen” (siis, kulttuuristen tapojen, mieltymysten, kielen, käsitteiden yms. ohitse), on nähtävissä tai koettavissa, että on vain yksi ”jumaluus”, josta on syntynyt lukuisia ihmismielen tulkintoja.

En minä tätä alkusepustusta kirjoittanut siksi, etten itse uskoisi, että minulla on oikeus esittää myös hengellisiä näkemyksiä tai mielipiteitä. Kaikki nämä alkusanat ovat tässä siksi, että on aiheellista informoida mahdollista lukijaa siitä, että tämä teksti on ”uskomuksellinen” eikä populaaripsykologinen. Etten siis käyttäisi ”ammatillista arvovaltaani” luihusti hyväkseni ”aivopestäkseni” jotakuta uskomaan samoin kuin minä uskon. Ja mitä minä sellaisesta edes hyötyisin? En aio kerätä kolehtia itselleni siksi, että tässä jotakin ”saarnaan”. Tiedän, että henkisesti tällainen kirjoittelu on itsekästä. Yritän ehkä vaikuttaa maailmaan, jotta sietäisin sitä paremmin itse. Yritän lievittää kärsimystä, etten joutuisi kokemaan myötäkärsimystä. Yritän luoda rauhaa, koska haluan itse olla rauhassa…

Maailma tällä pallolla tuntuu olevan menossa ”ihan pilalle”. Viime päivinä on soinut mielessä Bastillen biisi, jossa lauletaan: ”When it feels… like the world’s gone mad… and there’s nothing you can do about it…” Ja vastikään kuuntelin (”aktiivisesti” kehomeditaation jälkeen) Thousand Foot Krutchin ”War on Change”- biisiä. Siitä jäi soimaan yksittäisiä säkeitä, kuten: ”I want to live like I know I'm dying, take up my cross, not be afraid.” Ja kysymys: ”Is it true what they say, that words are weapons?” Ja vielä tämä säe: ”There's a war going on inside of me… tonight…”

Itsestä tuntuu siis, ettei jaksaisi enää sietää tätä kaoottista sontaa, typeryyttä ja mädännäisyyttä, joka maailmassa vallitsee. Muttei se tietenkään tarkoita, että pitäisi saada muutetuksi koko maailma, jotta oma olo helpottaisi. Voihan sitä paeta ”maailman pahuutta” omaan kuplaansa, vaikkakin se on itsen kannalta pitkällä tähtäimellä huono ratkaisu, koska sieltä kuplasta loppuu happi (puhumattakaan koiran peräpään kaasumaisista tuotoksista). Tai sitten voi yrittää tapella kaikkia ja kaikkea vastaan, ja olla sitten koko ajan helvetillisessä sotatilassa. Mutta sekin on hölmöä. Siinähän menee ikä ja terveys, eikä maailma muutu sen paremmaksi, kun itsekin vain lisää sen ”pahuutta” omalla vihamielisyydellään.

Tyhmää ja epistä! Jos tuntuu välillä oma mieli ihan toopelta, niin en tiedä helpottaako vai pahentaako se tilannetta, kun tuntuu, että jotkut muut ne vasta toopeja ovatkin. Eikä siinä kaikki, että maailma tulvii monenlaisia toopeja, vaan on olemassa jopa tuhovimmaisia sellaisia; niitä kamalan ilkeitä, itsekkäitä, aivan moraalittomia ihmisiä… Ja minähän en tietenkään ole koskaan ollut yhtään kamala enkä itsekäs! Se on aina joku niistä muista, joka tekee pahaa; ainakin enemmän kuin itse on koskaan tehnyt. Kunnes koittaa päivä, että tiedostaa olevansa itsekin osallinen maailman ”pahuudessa”. Ainakin se yksi kahdeksasmiljardiosa. Tosin, vastuun voi vielä jakaa omille ”pahoille puolilleen”, niin ei ole siitäkään osuudesta ihan yksin vastuussa.

Jos nyt vaikkapa puhuttaisiin taistelusta hyvän ja pahan välillä, klassiset sadutkaan eivät oikeasti kerro siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Tai jos kertovat, ne antavat minun mielestäni väärää kuvaa todellisuudesta. Uskon, luulen, arvelen, että sadut kertovat ihmisen sisäisestä maailmasta. Yksinkertaistettuna: ihmisen sisällä on ”puolia”, joista osa on niin sanotusti ”pahempia”, ja osa vähän parempia. Tietoisuus näistä ”puolista” olisi se ”minuus”, joka saattaisi olla parasta meissä, jos olisi hereillä.

Toisin sanoen, meidän kaikkien sisällä on ”pahuutta” ja itsekkyyttä, ja jos me ”ruokimme” niitä puolia itsessämme, kasvaa todennäköisyys, että ”pahat” puolemme vaikuttavat enemmän myös toimintaamme, siis, ulkoiseen käytöksemme ja suhtautumiseemme itseen ja toisiin ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Osaamme sen ”sisäisen ikävän puolemme” ruokkimisen kyllä hyvin. Haudomme katkeria ajatuksia, emme anna anteeksi, pidämme itseämme enemmän arvossa kuin muita, valitamme, kauhistelemme, syytämme toisia kaikesta pahasta, jne.

Meidän sisällämme on siis käynnissä jatkuva taistelu hyvän ja pahan välillä. Kun ”paha” voittaa ja pääsee valtaan, eli tarttuu ohjaksiin, teemme ”pahaa”; tai vähintäänkin ilmaisemme ja lietsomme vihaa myös ulkoisesti. Jos hyvä voittaa sisällämme, teemme hyvää; heijastamme hyvää ulospäinkin. Niin yksinkertaista se on (ellei väen väkisin halua monimutkaistaa sitä esimerkiksi älyllisestä viisastelutarpeesta).

Tätä sisäistä taistelua kukaan toinen ihminen ei voi kokonaan käydä meidän puolestamme, vaikka joku ulkopuolinen ehkä voikin olla avuksi siinä, että ylipäätään älyämme ”katsoa itseemme” (tai niin kuin presidentti totesi ”peiliin katsomisesta”). Kukaan toinen ihminen ei pysty näkemään yhtä hyvin sisällemme kuin me itse voisimme nähdä. Meillä on kuitenkin taipumus olla hieman sokeita tai likinäköisiä tarkastellessamme itseämme. Tai sitten olemme haluttomia katsomaan sinne ”peiliin”, koska tiedämme näkevämme siellä jotakin epämiellyttävää.

Jos uskaltaisimme tarkastella sitä, mitä ”sisäisessä valtakunnassamme” on meneillään, näkisimme asioita, joita emme ehkä haluaisi nähdä, mutta joita meidän oikeastaan täytyy nähdä, jotta saamme ymmärryksemme takaisin. On uskallettava tunnustaa ”syntinsä” edes itselleen, jotta voimme antaa ne anteeksi itsellemme. On kohdattava ”sisäiset pahiksensa” kasvoista kasvoihin, hyväksyttävä niitten olemassaolo ja nähtävä, miten ne parantuvat, kun ne tuodaan ”valoon”; hyväksytään, annetaan niiden olla.

Ilman valeasuja, ilman varustuksia, ilman ”egonjatkeita” toinen ihminenkin on vain joku, joka on joskus ollut pieni vauvanrääpäle, vaikka hän juuri nyt olisi vaikkapa hemmetin vihainen ja sekaisin. Jokaisella vihaisellakin reppanalla on olemassaolon oikeus. Jos tällaisen olennon mieli on edelleen takertunut ulkoiseen ”muotoon”, se ei ymmärrä, ettei sen olemassaolo ole kiinni egon säilymisestä ja monenlaisista egonjatkeista (kuten kansallisuudesta tai ulkoisesta valtakunnasta). Se luulee ehkä oman olemassaolonsa olevan uhattuna ja joutuvansa taistelemaan omasta olemassaolostaan. Mutta valtio EI ole minä. Minuus on tietoisuutta, ”henki”. Sitä ei voi tuhota; joten, meidän ei tarvitsisi pelätä olemassaolomme puolesta.

Mutta tämä on ehkä liian outoa ja vaikeatajuista, joten, mieluummin me ehkä vain kuitenkin seuraamme uutisia ja teemme ”demoneita” niistä ihmisistä, jotka mielestämme tekevät enemmän pahaa kuin me itse. Osittain se voi olla tottakin, että jotkut tekevät enemmän konkreettista pahaa, koska heillä on enemmän vaikutusvaltaa ja vähemmän empatiakykyä. Eivätkä kaikki ihmiset sentään syyllisty vaikkapa väkivaltarikoksiin, tai ylipäätään riko vakavammin lakeja. Mutta moraalisia rikkeitä, eettisten normien sivuuttamista ja toisten tai oman hyvinvoinnin laiminlyömistä tapahtunee kenen tahansa arjessa.

Ehkemme ole olleet niitä ”pahimpia pahiksia”, mutta kenties olemme olleet vähän hölmöjä? Olemmehan antaneet maailman mennä näinkin pilalle. Ehkäpä olemme jättäneet tekemättä jotakin oleellista tässä paniikissamme elää ”oikeanlaisesti” ihmisten silmissä, tai ylipäätään selvitä hengissä? Jospa olemmekin laiminlyöneet ”sisäisen valtakuntamme” hallinnon, ja päästäneet siksi tiluksemme retuperälle; kaikenlaisten sisäisten hölmöjen ja kusipäitten sotkuiseksi taistelutantereeksi?

Jos koettu uhka onkin sisäinen eikä ulkoinen, ei ole mitään järkeä hyökätä ketään toisia ihmistä vastaan sen enempää kuin vahingoittaa itseäänkään. Uhantunne ei katoa eikä hyvä pääse valtaan sillä tavoin, että ihminen yrittää tuhota toisiin ihmisiin tai tahoihin sijoittamansa ”pahan” tekemällä itse pahaa; voimalla ja väkivallalla. Pahaa ei tietenkään voiteta pahalla. Vihalla ei ratkaista konflikteja. Kun kiukkuinen kääpiö jossakin sadussa ”poksahtaa” omaan patoutuneeseen raivoonsa, roiskeista voi aiheutua tuhoa ympäristöön, mutta se on myös kääpiön loppu. Ehkä se olisi tarvinnut apua, ettei raivoa ja katkeruutta olisi kasaantunut niin paljon. On kurjaa olla kaikkien vihaama ja inhoama pahis, joka lopulta tuhoaa itsensä omalla pahuudellaan. Kyrie eleison!

Sotaa käydään sisällämme, ja ulkoinen maailma on heijastus siitä, mitä ihmiset käyvät läpi sisällään. Ei meidän tule kääntyä ihmisiä vastaan, vaan vastustaa sitä ”pahuutta”, joka tuhoaa luomakuntaa ja hyötyy ihmiskunnan kollektiivisesta hölmöydestä (= tiedostamattomuudesta). Meillä on oikeus suojella itseämme ja läheisiämme, muttei tuhoamalla toisia. On ymmärrettävää taistella itsepuolustukseksi, muttei siihen tarvita vihamielisyyttä.

Kun taistelemme henkisesti, emme tarvitse aseita, joilla tapetaan, vahingoitetaan tai aiheutetaan tuhoa. Jos sanat ovat aseita, nekin voivat kyllä järkyttää, kirvellä ja sokaista hetkeksi, eikä niilläkään saisi vahingoittaa ketään. Etenkin väkevämpiä niistä on käytettävä varoen ja vastuullisesti kuin kirurgin veistä. (Lapsena käytin sellaista askarteluun ja tökkäsin terällä reiteeni, joten, opettelemista on…)

Ottakaa ”herruus” sisäisessä valtakunnassanne ja taistelkaa sen puolesta. Mikään valtakunta ei kestä kasassa, jos sitä repivät sisäiset riidat. Taistelkaa rauhan puolesta niillä aseilla, jotka eivät maksa mitään, ja jotka ovat kenen tahansa käytettävissä. Pukekaa yllenne se taisteluvarustus, jota ei voi tuhota.

Kuka tahansa voi seistä lujana, järkkymättä, kuin vuori. Ihminen voi seistä omien sanojensa takana, tai maadoittaa itsensä jalkojensa kautta ja pyrkiä rauhoittumaan tämän kaiken kaaoksen keskellä.

Kuka tahansa voi tehdä parhaansa pysyäkseen totuudessa. Jos ei tiedä, mikä on totta, voi yrittää sentään olla levittämättä epävarmaa tietoa eteenpäin, ja höpisemättä valheita omankin päänsä sisällä. Harhojen kehittelyähän me teemme lähes jatkuvasti, kun pyörittelemme mielessämme ajatuksia, joista vain harva on totta ja rakentavaa. Se, joka uskoo aivan kaikki omat ajatuksensa, on ns. mielipuoli.

Meidän henkinen olemuksemme voisi olla kuin haarniska, joka suojelee meitä kaikelta pahalta, ja jota ei voi tuhota. Kuka tahansa meistä voi kuvitella olevansa ihmeellinen olento, jolla on oikeus olla olemassa, kun hän on kerta ihmeellisen prosessin kautta tänne maailmaan putkahtanut. Olemme saaneet tämän ”varustuksen” Luojaltamme.

Kuka tahansa voi pyrkiä edistämään rauhaa omassa mielessään, sisäisesti, ja sitten muitten ihmisten kanssa. Ei lietsota vihaa, ei katkeruutta, ei kostonhimoa. Jos arvelee itse ehkä saavansa anteeksi omat hölmöytensä, olisi kaiketi reilua antaa itsekin muille anteeksi?

Rauhaan – niin sisäiseen kuin ulkoiseen – tarvitaan sitä, että hyväksyy sen, mitä on ja mitä on ollut; antaa anteeksi ja aloittaa joka päivä ”puhtaalta pöydältä”. Todellinen, pysyvä rauha edellyttää kaikilta ihmisiltä sisäistä rauhansopimusta – muuten katkeruus jää kytemään ja leimahtaa jonakin päivänä uudelleen liekkeihin. Viholliset ovat ”oman talon väkeä”, ja me olemme ”oma talomme”. Shalom sinunkin talollesi!

Tarvitsemme lujaa luottamusta siihen, ettei meillä ole hätää, syvimmällä tasolla. Olemassaolomme ei lopu, vaikka tuhoutuisimme ulkoisesti. Voimme olla kuin kilpi; se ei hyökkää, vaan suojelee ja torjuu kaikki vihamieliset yllykkeet, niin sisäiset kuin ulkoiset.

Voimme hyväksyä sen, että jokainen hetki on mitä on. Jokainen hetki on uusi mahdollisuus; ikään kuin pelastuksen hetki. Olemme olemassa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ja jos tarvitsemme jotakin terävää, jolla puhkaista ”kuplia”, joihin ihmiset piiloutuvat, tai tuhota valheellisia kuoria, tai romahduttaa sopivaan kohtaan tähtäämällä hyökkääjän suojavarustuksen, tai puhkaista mätäpaiseen, meillä on käytössämme Sanan miekka. Luoja suokoon, että sen pitelijää ohjaa tietoisuus, eikä itselleen sokea mieli.

Jos olet herännyt, pysy valveilla. Joka hetki. Hyväksy se, mitä on. Katso, mitä sisälläsi on, ja toivo ja ano rauhaa sinne. Hyväksy sekin, ellei sitä ole. Taistele silti hyvän puolesta; kukista sisäiset ”hirviösi” rakkaudella ja anteeksiannolla. Et näe enää niin paljon ”hirviöitä” ulkopuolellasi, kun nekin ovat kärsiviä vauvoja tai pikkuelukoita.

Sisäinen todellisuus heijastuu ulkoiseen. Kun valo syttyy, se alkaa valaista ympäristöäkin. Sinusta tulee rauhantekijä.

Ellet ole vielä herännyt, olisiko jo aika herätä ja sytyttää lamppunsa?

PS: Luonnollisesti maailmantilanne vaikuttaa siihen, miksi tätä kirjoitin. Vihanlietsonta ylläpitää ulkoista sotatilaa, kun ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä vihollisia toisissa ihmisissä ja kaivautuvat entistä lujemmin omiin poteroihinsa, tai hyökkäävät entistä isommalla raivolla. Vihollinen on kuitenkin ”henkinen”, vihollinen on ”mielessä”, eikä suoranaisesti kukaan toinen ihminen. Mieli ohjaa ihmistä, ja kun mieli muuttuu, ihmisen suunta muuttuu. Mieli taas muuttuu, kun tietoisuus herää ja ottaa hallinnan mielestä ja sitä kautta ihmisen toiminnasta. Pysytään siis hereillä, eikä mätkitä ketään unissamme.

Mielentilaani vaikutti osaltaan myös yksi Ylen dokumenttielokuva, ”Hyvä käytös” (2019), jonka ohjaaja on antanut anteeksi veljensä murhaajille tehdessään elokuvaa elinkautisvangeista. Tekstin loppuosan ”inspiraationa” on Ef. 6:10-17. Ja tähän vielä yksi Raamattusitaatti:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Jer. 29:11