Jos on joulumieli hukassa, tiedosta missä itse olet

Arkihuolesi kaikki heitä, Joulu on taas. Niityllä lunta, ja lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa. Näin sydämeeni Joulun teen. Vai teenkö? Tekemällä tehty joulunvietto voi jättää sen sydämen aika tyhjäksi. Hei tonttu-ukot hyppikää! Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä... Masennus voi viedä sen vähäisenkin myönteisen tunne-elämyksen, joka ehkä ennen heräsi punaisista omenoista vihreää liinaa vasten. Mutta hyppiminen nostaa sykettä ja vireystilaa, joten neuvo on itse kullekin ihan paikallaan, jos masentaa! Kaiken kaikkiaan adventtiaika on pullollaan kaikenlaisia outoja ärsykkeitä. Pakanallisia tonttu-ukkoja vilisee seimiasetelman taustalla, pulleita siivekkäitä nakupellejä poseeraa piparipurkin kyljessä. Ja jos kauppoihin on pakko mennä näinä aikoina, silmiä särkee, teennäiset pukkilaululällätykset ällöttävät, ja hyvienkin joululaulujen jatkuva toistaminen tärvelee ne...

Tavaraa ja ihmisiä on ihan liikaa. Ihmisjoukon tuottama haju saattaa laukaista astmaattisen hengenahdistuksen. Se hajuvesien ja partavesien paljous, mikä kaupan ruuhkissa pöllähtelee, ylittää mukavuuskynnyksen. Räikeää ärsykettä... ei ihan omiaan tuomaan rauhaisaa mieltä! Kävin liikekeskuksen kirjakaupassa hieman ahdistuneena väenpaljoutta ja krääsänpaljoutta seuraten. Oli lähes mielipuolinen tunnelma. Ihan kuin joukkoharhaisuus pitäisi ihmisiä vallassaan; kaikki kulkivat joko pienessä maniassa tai sitten tyhjä katse silmissään, lamaantuneen väsyneinä, pakonomaisen velvollisuudentunteen ajamina. Joku ohikulkeva vanhempi nainen kuului totevan seuralaiselleen ostoskeskuksessa, että "ei nämä liikkeet suomalaisten kulutuksella kestä pystyssä, ihan totta!" En kuullut enempää, mutta jäin miettimään, ajatteliko hän, että Suomeen pitäisi tuoda ulkomailta lisää kuluttajia, jotta liikkeet pysyisivät pystyssä. Vai, että suomalaisia pitäisi innostaa kuluttamaan vielä enemmän? Olisin toivonut kuulevani jotakin kulutuskriittistä. No, ei kuulunut, minunkaan suustani siinä hetkessä. Itsekseni vain hymähtelin ja huokailin.

Mikä on ahneutta, tärkeilyä ja pröystäilyä, mikä aitoa iloa antamisesta ja saamisesta? Lahjat on kyllä mukavia, ja ne auttavat mieltämään Joulun antamisen ja saamisen juhlana. Velvollisuudesta annetut lahjat ovat kuitenkin vain kiusallisia niin antajalle kuin saajallekin. Ja ruoka sitten... Kaikilla ei ole varaa juhlaruokiin. Kaikilla ei ole aikaa tehdä itse. Kaikki eivät edes jaksa mitään ylimääräistä hössötystä, ja toisilla Joulu muistuttaa aiemmista kamalista Jouluista, ikävistä tapahtumista, edesmenneen läheisen puuttumisesta... Tai on muuten turha juttu. Mutta rahaliikenne on vireää; joten talouskasvuintoilijatkin lienevät innoissaan. Kaupallisuus ylläpitää joulunviettoa myös irrotettuna alkuperäisistä juuristaan. Ja mikähän se idea olikaan, kysyi ilkeä pakanallinen vuohipukki, kun sille vedettiin cocacola-väriset trikoot jalkaan. Perinteet sekoittuvat. Ihmiset keksivät ja kehittelevät merkityksiä ja tapoja ja selityksiä... Mutta jos palataan ihan alkuun, idea oli tämä:

(Kuva: Henri Kähkönen)

En oikein ymmärrä, mitä tekemistä tonttu-ukoilla on tuon kuvan tapahtuman kanssa. Mutta asiasta toiseen. Olen viime viikkoina yrittänyt harjoitella tietoista läsnäoloa säännöllisesti. Se ei ole itselleni kovin helppoa, koska suunniteltu ajankäyttö ja paikallaan istuminen ja keskittyminen ovat hieman hankalia asioita minun levottomille aivoilleni. Mutta olen päässyt jo kuudennelle viikolle harjoittelussa. Ja nyt on jo paljon varmempi olo suositella tietoista läsnäoloa toisillekin, kun on sitä riittävästi itse kokeillut. Williams&Penman: "Tietoinen läsnäolo - Löydä rauha kiireen keskellä" on hyvä opas harjoittelun aloittamisen avuksi. Olen myös lukenut toista innostavaa ja vakuuttavaa kirjaa, Daniel Siegelin "Mielitaju" - opusta. Sen sisällön osittainenkin tajuaminen antaa motivaatiota harjoitella tietoista keskittymistä. Mutta haastetta riittää; sekä ajan järjestämisessä harjoitteluun, muistamisessa, aikaansaamisessa, paikallaan istumisessa ja huomion keskittämisessä. Se aasinsilta, miten tietoisen läsnäolon harjoittaminen liittyy Jouluun, on tämä: sisäinen rauha, kiitollisuus ja ystävällisyys kaikkia luotuja kohtaan.

Keskittyminen tähän hetkeen ja siihen, että minulla on keho, joka on juuri minua varten, antaa yllättävän hyvän mielen; aivan kuin olisi löytänyt jotakin kauan kadoksissa ollutta. Ja se tosiasia, että aivoissani on saareke (insula), joka on nähdäkseni jonkinlainen sisäisen rauhan ja rakkauden tyyssija, ja että voin keskittymillä kasvattaa tuota aivoaluetta, avaa huikeita näkymiä, ja antaa toivoa! Rauhoittuminen kasvattaa kykyäsi rauhoittua. Yritä rauhoittua, niin opit ennenpitkää kokemaan enemmän ja enemmän rauhaa. Jos odotat rauhan tulevan jostakin ulkopuoleltasi, rauhallisuutesi on riippuvainen muista ihmisistä, aineista, tietynlaisista olosuhteista... (Tämä ei koske pieniä lapsia: pienet lapset tarvitsevat rauhoittelua hoitajiltaan ja riittävän rauhalliset olosuhteet...)

En tee nyt juuri töitä, koska on sunnuntai, enkä siksi edes yritä selittää tätä teoreettisemmin, siis psykologin näkökulmasta. Suosittelen lukemaan vaikkapa tuon Siegelin kirjan. Tai ehkä helppolukuisempaakin materiaalia löytyy. Yksinkertaisemmillaan idea on tämä: jos haluat olla ystävällinen, harjoittele mielessäsi olemaan ystävällinen; edes yritä, edes hetken! Kun mieli alkaa suuntautua toivomaasi asiaan, hermosoluissasi ja niitten välisissä yhteyksissä alkaa tapahtua... Saat aikaan prosessin, joka muokkaa aivojasi siten, että jatkossa ystävällisenä pysyminen on aina vain helpompaa ja helpompaa, kunnes se on suorastaan automaattista. Tähtää siis siihen, mitä toivot, niin saat käyttöösi uskomattoman ihmeellisen mielen kapasiteetin...

Yksi tärkeä iloa, rauhaa ja hyvää mieltä lisäävä harjoitus, joka esiteltiin myös Williamsin & Penmanin kirjassa, on se, että nimeät joka päivä jokaiselle sormellesi asian, josta olet kiitollinen. Asiat voivat olla hyvinkin pieniä ja itsestään selviä. Joskus olin kiitollinen esim. siitä, että minulla on sormi. Kiitollisuus on hyvin voimakas hyvää oloa lisäävä tunnetila. Itse tein harjoituksesta kristillisen yksinkertaisesti ajattelemalla joka sormen kohdalla: "Kiitos Herra, että..." Se lisää harjoitukseen syvyyttä ja yhteyden kokemista koko maailmankaikkeuteen.

Näillä miettein haluan toivottaa kaikille, jotka sattuvat lukemaan tämän tekstin, rauhallista ja kiitollista mieltä Jouluna 2013 sekä edelleen sisäisesti rauhallista tulevaa vuotta. Ja vaikkei enää olisi Joulunaika, kun joku tämän lukee, toivotan silti ihan samaa!

Viattomuus hukassa - Pelastakaa edes lapset!

Kuvatkoon tämä vaikkapa viattomuutta, joka alkaa olla
kadoksissa yhä nuoremmilta...

Yhä pienempiä lapsiakin uhkaava yliseksualisoitunut kulttuuri suututtaa ja yököttää, joten on suoranainen tarve saada tämä asia ulostettua... Katsoin joku aika sitten suorastaan oksettavan herättelevää tiededokumenttia, jonka aiheena oli lapsi yliseksuaalisessa kulttuurissa. Kuvasisällön oli varmaan tarkoituskin herättää järjellisessä katsojassa inhotusta, mutta entä jos sen katsoi pedofiili ja seksiriippuvainen yksilö? Vaikutus on saattanut olla stimuloiva ja aikaansaada tarpeen etsiä lisää vastaavanlaista materiaalia. Ehkä pienempikin määrä kuvamateriaalia olisi riittänyt ilmaisemaan, mistä ilmiössä on kyse. Katsoin ehkä 15 minuuttia, ja jo senkin jälkeen kuvotti. Taaperoikäisten vähäpukeinen, viettelevä tanssiesitys oli ihan liikaa. Tuntuu kuin suurin osa ihmisten luomaa maailmaa olisi pakanallisten orgioitten vallassa, ja lapset vedetään yhä nuorempina orgioihin mukaan. Joku sanoi, että valtaosa internetin mediatarjonnasta on pornoa. Ja miksiköhän? Jos viinaa on tarjolla enemmän kuin vettä, aika moni sitä alkaa jossain vaiheessa juoda, etenkin kun vesilähteet ovat piilossa viinasammioiden takana. Ja sen jälkeen se viina meneekin syystä tai toisesta hyvin kaupaksi.

Yliseksualisoitunut kulttuuri on vääristynyt ja vaarallinen ilmiö. Poikia aivopestään tietynlaisten tuotteiden ja viihteen kuluttajiksi, osin tietysti myös objekteiksi. Tyttöjä aivopestään enemmän tuotteiksi, vähemmän kuluttajiksi. Enimmäkseen paine mukautua ”miehen mieliksi” kohdistuu tyttöihin, koska se on se perinteikäs asetelma, jota epätasa-arvo ylläpitää. Ja miehillä on enemmän ostovoimaa, joten markkinoiden on järkevämpi kohdistaa mainontaa enemmän heihin. Mutta yhä nuorempia lapsia seksuaalisesti vihjailevassa valossa esittelevä media palvelee tahallaan tai tahattomasti myös pedofiileja.

No, kun kerta ihmisiä tuotteistetaan, millainen on seksiobjektituotteen elinkaari? Onko kyse ekologisesta tuotteesta? Onko seksiobjekti uusiutuva luonnonvara? HALOO! Kyse on ihmisistä, usein jopa hyvin pienistä lapsista, jotka haluavat hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä; keinolla millä hyvänsä. Ja jos sitä ei muulla keinoin saa, niin sitten olemalla sitä mitä markkinat haluavat. Mutta kuka oikeasti haluaa olla käytettävissä ja kulutettavissa tuotteena, olematta oikeastaan ihmispersoonana olemassa ollenkaan, rapistua käytöstä, kulahtaa ja rupsahtaa, ja tulla hylätyksi, kun ei enää edes plastiikkakirurgiset toimenpiteet riitä ylläpitämään tuotetta käyttökunnossa? Kuka haluaa suostua tähän? Annatko sinä lapsesi tällaiseen käyttöön? Tuetko kulttuuria, joka ruokkii kaikkien muitten typeryyksien ja epäinhimillisyyksien ohella myös pedofiliaa?

Kun ihmisestä tehdään objekti ja tuote, häneltä riistetään sielu. Tämä kohdistuu yhä nuorempiin ihmisyksilöihin. Liian varhainen seksuaalisuuden herättäminen aiheuttaa häiriötä lapsen normaaliin kehitykseen, puhumattakaan esineellistämisen haitoista mielenterveydelle.

Missä vaiheessa yliseksuaalisuuden haitoista aletaan puhua samassa määrin kuin alkoholin ja tupakan terveyshaitoista? Missä vaiheessa rivoudesta on tullut tyylikästä? Vastuulliset vanhemmat: pistäkää tälle stoppi! Auttakaa edes omia lapsianne pysymään orgioitten ulkopuolella! Ei ole mitään mieltä siinäkään, että esimerkiksi ensiavun aulan televisiossa pyörii eroottisia kohtauksia, kun siellä saattaa istua kaikenikäisiä odottamassa lääkärille pääsyä. Lähes missä tahansa julkisissa tiloissa on näyttöjä, joissa ajoittain pyörii puolialastomia ihmisiä olevinaan ekstaattisesti liikehtien. Poptähdet, ainakin ne naispuoliset, joita viimeksi olen sattunut näkemään vahingossa tavaratalon TV-ruudussa, ovat tehneet itsestään sen näköisiä, jollaisia lapsuudessani kuulin sanottavan "hutsuiksi". Siinäpä mallia pikkutytöille, jotka haluavat olla edes jossain suhteessa kaikkien ihailemia! Nämä suosiota, hyväksyntää ja ihailua kyltymättömästi janoavat ressukat ovat juuttuneet viattoman estottoman taaperoikäisen tasolle. Entä sitten kun ulkokuori rupsahtaa ja joku nuorempi ja entistä rohkeampi seksipommi syrjäyttää supertähden? Tuleeko mukaan viina ja huumeet, avioliitto julkkiksen kanssa, julkkisvauva, itsetuho, vai raju kääntymys?

Tämä ilmiö suututtaa ja inhottaa niin paljon, että olen vaarassa vajota lamaantuneeseen kyllästykseen, ja alistua tilanteeseen. Mutten halua. Tässä asiassa ja ilmiössä haluan kapinoida valtakulttuuria vastaan, mutta ajoittaiset raivontunteet aiheuttavat sen, etten oikein tiedä, miten kapinoida tuottamatta kellekään inhimilliselle olennolle vahinkoa… Boikotoin muita kuin Ylen kanavia ihan siksi, etten hyväksy ihmisiä alentavaa ja manipuloivaa mainontaa. Enkä kyllä usko menettäväni siinä mitään oleellista. En tilaa enkä osta roskalehtiä. Nettiä käytän aika vähän, välttäen sivustoja, joilla on mainoksia. Silti tuntuu, että näen ihan liikaa sellaista, mitä en haluaisi nähdä tai mitä en haluaisi olevan olemassa ollenkaan. Suuri osa ihmisistä on paljon minua enemmän alttiina yliseksualisoituneelle kulttuurille. Ehkä suurin osa ihmisistä onkin jo turtunut sille. Mutta turtumus tarkoittaa sitä, ettei enää välitä edes siitä, että jotkut ovat uhreja! Myös sinä saatat olla uhri, tai joku sinulle läheinen on ajautumassa uhriksi. Unohtamatta sitä, että hyvin herkästi koko naissukupuoli joutuu objektin asemaan, koska monissa kulttuureissa naista pidetään yhä alistetutussa asemassa ja riippuvaisena miehen "ylläpidosta".

Vihaan ja inhoan sitäkin, miten seksuaalisuutta käytetään sumentamaan järjellistä harkintaa mainoksissa ja muissa manipuloimiseen pyrkivissä tarkoituksissa. Sekin on törkeää, että ihmisessä herätetään tarve ja tarjotaan tarpeeseen tyydytystä niin helposti, että säännöllisesti toistettuna asiaan syntyy riippuvuus. Ja riippuvuushan kehittyy seksiinkin, siinä missä päihteisiinkin. Ajoittaisesta itsensä viihdytyksestä tulee paha tapa; keino paeta ongelmia, vaikeita tunnetiloja, maailman kurjuutta… Hormonaaliseen pöhnään voi paeta siinä missä muunkinlaiseen liskoaivotason olotilaan, aivokuori turtuneena. Mitä enemmän tarjontaa, sitä enemmän siihen tottuu ja turtuu, ja tarvitsee aina vain lisää ja rajumpaa, jotta myönteisenä koettu viritystila syntyisi uudelleen. Joku käärii voitot näittenkin ressukoitten mielihyvänkaipuusta tai muista tarpeentyydytystiloista. Ja pornoteollisuuden "raaka-aineet" kärsivät. Koukkuunjäävät ja läheiset kärsivät. Sivullisetkin kärsivät. Ennenkaikkea: lapset kärsivät! Eikö se enää kosketa ketään?

Kuka oikeasti hyötyy? Luultavasti se itsekäs, epäinhimillinen, ahne, myötätunnoton, häikäilemätön systeemi, joka koostuu ihmisistä, jotka eivät välitä muusta kuin omasta taloudellisesta edustaan. Muulla tavoin en pysty tätäkään ilmiötä ymmärtämään. Voin yrittää ajatella, että ehkä joku em. systeemin osana toimiva ihminen on itsekin uhri. Ehkä monetkin ovat uhreja; tai sokeita ja kuuroja ainakin, toisten kärsimykselle ja omalle alennustilalleen. Tekisi mieli henkisesti ravistella näitä ihmisiä hereille. Toivottavasti edes systeemin ulkopuolella olevat heräävät ja alkavat kapinoida tätäkin ilmiötä vastaan. Edes omien lastensa puolesta, jos toisten lasten kärsimys ei herätä tarpeeksi myötätuntoa.

Em. dokumentissakin todettiin, että seksuaalisuus on tehokas keino, jolla tavaraa saa myytyä. Seksuaalisuutta hyödyntävä yritystoiminta luo siis talouskasvua. Talouskasvuintoilijat ovat varmaankin onnellisia tästäkin keinosta nostattaa myyntiä! Siitä näkökulmasta jos ajattelee, kannattaisi varmaan lisätä alan yritystoimintaa Suomessakin. Ja viinan mainonta kannattaisi sallia, tupakkaa pitäisi tyrkyttää ja myyntirajoituksia vähentää… Eli myydään omatuntoa kuuntelematta sitä mikä menee kaupaksi, olipa se mitä paskaa tahansa. Sivuutetaan inhimillinen kärsimys ja alennustila, henkinen pahoinvointi, arvottomuudentunteet ja muut haitat. Kunhan kassa kilisee ja talouskäppyrät suuntautuvat ylöspäin. Hyödynnetäänhän ihmisten peliriippuvuuttakin, ja kulutusriippuvuuteen luottaen voidaan helposti järjestää ostomahdollisuuksia sinne tänne nenän eteen, ja aina se kannattaa.

Ihmiset ovat sekaisin. Ymmärrän sen, mutten halua hyväksyä sitä. Jos tuijotamme vain talouskasvua ja bruttokansantuotetta unohtaen henkisen hyvinvoinnin, ajaudummeko tilanteeseen, jossa suunnilleen kaikki on sallittua, kunhan se luo taloudellista voittoa?

Ehkä elämme aikoja, jossa on valittava puolensa. Haluammeko olla osa psykopaattista systeemiä, joka pärjää taloudellisesti, mutta jossa vain itsekkäät ja myötätunnottomat yksilöt voivat hyvin? Vai haluammeko pysyä myötätuntoisina, vaikka siksi joutuisimmekin kärsimään? Haluammeko tyytyä vähään, ettemme riistäisi toisilta? Haluammeko uskoa siihen, että olemassaolomme ydin on rakkaus, eikä sitä todellakaan voi ostaa? Vaikka raha ehkä pyörittääkin tätä maanpäällistä systeemiä, se on rakkaus, joka rakentaa, ja joka jää jäljelle silloinkin, kun rahat loppuvat. Ja Luojan kiitos, rakkaus on jäljellä vielä silloinkin, kun viattomuus on menetetty.

Nujertaa vai myötäelää? Menestyä vai olla ihminen?

Kuva: Henri Kähkönen, katso toinen versio kuvasta

Keitä ne on ne luuserit… vai ollaanko täällä ”sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan”? Henkilökohtaisesti en pidä kyseisen laulun yksinkertaisen junnaavasta melodiasta; tulee mieleen nokkahuiluharjoitukset ja tympeäilmeinen opettaja jankkaamassa nuottien kestosta silloin muinoin alakouluaikaan. En tosin yleensäkään keskimäärin ihastele suomi-iskelmiä, ellei sitten sanoitus puhuttele erityisesti. Useimmiten sanoitukset ovat samaa nolostuttavan epäsyvällistä tasoa kuin lasten älykkyyttä vähättelevät lastenlaulut leipurihiivoineen.

Mietin kuitenkin toisinaan, miksi monet ihmiset liikuttuvat kyseisestä sankarilaulusta. Kiehtooko ajatus arjen sankaruudesta; onko siihen helppo eläytyä ja samaistua? Onko mieltä ylentävää tiputtaa näennäissankareita jalustoiltaan ja nostaa esiin arkiset ja aivan tavalliset ihmiset ”sankareina”? Siinä suhteessa laulusta voi saada irti enemmänkin mielekkyyttä ja itsetuntoa korjaavaa asennetta. Mutta pahoin pelkään, että mieltäylentävä vaikutus saattaa jäädä vain hetkittäiseksi. Kyseisen laulun suosiosta huolimatta suomalaisia pidetään huonoitsetuntoisena kansana. Ja huonon itsetunnon piikkiin voidaan laittaa moni hölmöily; kuten vaimon pieksäminen, ryyppykaverin pahoinpitely, bikineissä poseeraaminen viikkolehden vähä-älyisessä lööpissä, ihmishenkiä vaativat hurjastelut, kiusaamiset, ammuskelut, töhrimiset, uhkailut, lesoilut, pullistelut, härskeilyt, kähmintä, populismi jne jne. Kun pohtii, miten moni suomalainen syyllistyy johonkin enemmän tai vähemmän pöyristyttävään tekoon ihan vain alemmuudentunnon ja häpeän takia, ollaanko täällä todella ”sankareita kaikki”?

Itsestä ei ainakaan tunnu siltä. En tosin ole tehnyt julkisesti mitään kovin törkeää, mutta mieli tekisi nytkin esimerkiksi mollata toisia ihmisiä ja kokea olevansa itse jollain tavalla parempi. Se nolottaa, ja syystäkin. Ehkä haluaisin olla jonkinlainen luusereitten puolustaja, jotta voisin kokea ansaitsevani olla edes samalla tasolla keskivertoihmisen kanssa. Alkoholistin lapsena kasvaneena olen imenyt itseeni häpeää ja erilaisuutta syvimpiä ytimiä myöten, ja ”ei se sinun syysi ollut” – lauseet valuvat kuin vesi hanhen selästä. (Olen nähnyt, miten se todellakin valuu, mutta se ei ole hanhen vika. Hanhet ovat yllättävän hellyttäviä olentoja, jos ne kesyyntyvät...) Omanarvontunteeni on vajavaisesti kehittynyt, ja yritän rakentaa sitä vakaalle pohjalle. Läheisten rakkaus ja kiintymys, ja hengellinen maailmankatsomus parhaimmillaan korjaavat vahinkoa. Se, että ylipäätään olen olemassa, on jo ihme. Sekin, että on syntynyt tälle pallolle, ja että jokaisella ihmiselämällä on jokin syvempi tarkoitus, on välillä liian ihmeellistä edes käsittää. Pitäisikö tässä vielä olla jokin sankari, tai menestyä jollakin ulkoisesti mitattavissa olevalla tavalla?

Moni ihminen on niin kovin riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä ja suhtautumisesta. Temperamentiltaan hyvin sosiaaliset ihmiset edustavat tässä ääripäätä; heillä voi olla vaikeuksia viettää aikaa yksin, ilman toisten ihmisten palautetta, edes puolta päivää. Äärimmäinen sosiaalisuus on varmasti tarkoituksenmukaista joissain tilanteissa; mutta joissakin toisissa siitä on suoranaista haittaa ja se auttaa levittämään varsin hölmöjä ilmiöitä. Tarve olla samanlainen kuin muut, jotta kuuluu joukkoon, mahdollistaa isoihin kansanryhmiin vaikuttamisen. Hyvässä, ja valitettavan usein pahassa. Tarvitaan vain joku karismaattinen keulakuva pyörittämään ja juoksuttamaan näitä laumasieluja; kenties joku menestynyt, sankarillinen hahmo, jota laumasielut haluavat jäljitellä saadakseen kuulua joukkoon?

Tämä oli varsin ilkeä ajatus liittyen sosiaalisesti riippuvaisiin ihmisiin. Itse asiassa ei ole ihmisen oma vika, jos hän perii sellaisen temperamentin. Mutta ylisosiaalisuuden riski olisi hyvä tiedostaa. Laajoihin ihmismassoihin vaikuttaminen onnistuu juuri siksi, että useimmat ihmiset ovat niin riippuvaisia toisista ihmisistä. Riippuvuus saa pelkäämään järjettömästi hyväksynnän menettämistä. Pelko tekee ihmisen arvostelukyvyttömäksi ja saattaa aikaansaada sen, että turvaksi ja sankariksi hyväksytään millainen tahansa itsekäs pelle tai teeskentelijä. Voivatko kaikki muka siis olla niitä kaikkein parhaimpia huippusupersankareita? Eivät, koska suuri osa ihmisistä haluaa olla vain sopivasti sankari; sen verran kuin muutkin. Tämä samanlaisten ihmisten massa tarvitsee jonkun ylemmän, jota jäljitellä; yhteisen mallin ja ihanteen. Huhuu, täällä olisi psykopaatille paikka auki! Äkkiä, äkkiä, ennen kuin todellinen auktoriteetti tunnistetaan…

Sankarilla tarkoitetaan kai yleensä ihmistä, joka tekee jotakin urheaa muittenkin kuin itsensä hyväksi, esim. pelastaa ihmishengen tai useamman, ja riskeeraa oman hyvinvointinsa toisten puolesta. Tosin naissankareihin tämä määritelmä tuskin pätee, tai ns. urheilusankareihin, jotka urheilevat lähinnä omaksi hyväkseen. Keitä ovat ne sankarit ja menestyjät, joita ”tavallinen kansa” kaipaa esikuvakseen? Keitä ovat ne, jotka tavoittelevat asemaa laumasielujen palvottavana?

Menestyjänä pidetään yleensä ihmisiä, jotka jollain tavalla ”ovat jotain” enemmän kuin muut. Pelkästään ”selviytymistä” ei yleensä pidetä menestymisenä. Eikä siitä saa erityistä suitsutusta, jos on suunnilleen tyytyväinen elämäänsä ja kokee toteuttavansa arvojaan omassa arjessaan. Kilpailussa menestyminen ei tarkoita häntäpäähän sijoittumista eikä sitä, että osallistuu, eikä sentään jätä kilpaa kesken. Elämään on pakko osallistua, jos on sattunut syntymään, eikä se, että selviää hengissä kunnes kuolee vanhuksena jossain laitoksessa, ole mikään huippujuttu. En silti ymmärrä, mitä ihmiset tarkoittavat ”elämässä menestymisellä”. Mitä pitää voittaa? Millä tavalla päihittää kanssakilpailijat? Riittääkö, että selviää hengissä ja nuorekkaana mahdollisimman pitkään? Pitääkö olla statuskamaa kerättynä enemmän kuin keskivertotallukalla? Pitääkö päästä omalla nimellään Wikipediaan? Voiko ihminen arvioida itse menestymisensä tason, vai onko se täysin ulkopuolisten ihmisten peukkuäänestyksen varassa? Ja tarkoittaako menestyminen subjektiivisesti koettua onnen ja autuuden tilaa; pitäisikö sen tarkoittaa?

Jos sankarillisena pidetään ihmistä, joka tekee jotakin urheaa toisten hyväksi, menestyjän ei sen sijaan nähtävästi tarvitse olla mitenkään epäitsekäs tai auttavainen. Psykopaateista kertovissa teksteissä annetaan ymmärtää, että monet yhteiskunnallisesti arvostetut tai valta-asemaan päässeet henkilöt saattavat olla narsistisia tai suorastaan psykopaatteja. Ja mikä olikaan ominaista psykopaatille? Psykopaatti ei tunne häpeää, ei pelkoa, eikä myötätuntoa. Karmivan tragikoomista siis, että tällaisia persoonia todella halutaan johtaviin asemiin. Superterveitä, psyykkisesti terästä olevia ihmisiä, jotka eivät koe stressiä samalla tavoin kuin normaali ihminen. Kun ei koe stressiä tai pelkoa, kestää mitä tahansa. Kestää jopa katsoa, kun lasta pahoinpidellään ja ihminen tapetaan silmien edessä. Eipä nouse iho kananlihalle eikä pala kurkkuun! Todella sankarillista!

Onko maallikon niin vaikea käsittää, ettei pelottomuus ole rohkeutta ja sankaruutta? Pelkoreaktion puuttuminen on sitä, ettei autonominen hermosto reagoi normaalisti. Jos ihmiseltä samanaikaisesti puuttuu kyky reagoida toisen ihmisen pelkoon ja hätään, eli myötäelämisen kyky, tällainen peloton ihminen ei hetkauta eväänsäkään pelastaakseen toista, hädässä oleva ihmistä; paitsi tietysti laskelmoidusti markkinatarkoituksessa. Älykkäät psykopaatit osaavat jäljitellä herttaisia ihmisiä. Teeskennellyt myötäelämisreaktiot tosin tulevat ”viiveellä” (nimitän sitä ”teeskentelyviiveeksi”), ja ilmehdintää taitavasti lukeva ihminen saattaa huomata tämän viiveen. Psykopaatin miellyttävät ja myötäelävät ilmeet saattavat vaikuttaa jotenkin ”jähmeiltä”.

Pieni kriittisyys ja varauksellisuus poikkeuksellisen miellyttävien ihmisten seurassa voisi siis olla paikallaan. Tarve saada ihailua ja tulla hyväksytyksi on kuitenkin niin voimakas, että hyvin moni ottaa todesta psykopaatin lipevän esiintymisen ja jää ansaan. Tämä on ällöttävää ja turhauttavaa! Terve itsetunto, omanarvontunto ja harkintakyky voisivat suojella tällaiselta. Mutta tuntuu siltä, että yhä useammat nykyajan ihmiset juoksevat vauhkoina ja epätoivoissaan erilaisten gurujen, tuomareitten ja kriitikkojen, valtaapitävien ja menestyjien perässä saadakseen näiltä huomiota ja vakuutteluja siitä, että ”kelpaavat”; tai sitten suitsutusta ja kannustusta omille tarpeilleen nousta toisten yläpuolelle.

Yhteiskuntaelämä tarjoaa monille valtaa ja kunniaa kaipaaville tilaisuuksia päästä pätemään ja elämään leveästi; alkaen kunnallisvaaleista ja yhdistysten johtajuuksista. Pätemistarve on kyllä aika yleisinhimillistä ja moni luulee onnen löytyvän materiaa hankkimalla. Normileveilijöillä on kuitenkin yleensä omatunto tallella, ja liiallisesta törttöilystä kiinnijäämisestä saattaa jopa seurata katumusta ja parannuksentekoa. Saattavatpa jotkut jopa jakaa hyvinvoinnistaan vähempiosaisille. Mutta ne kiipijät ja pyrkyrit, joilla on mielessä vain oma ihana napa, käyttävät hyväkseen toisia kiivetäkseen yhä ylemmäs yhteiskunnan rappusia, sysivät alas kanssamatkaajat, ja jättävät heikompivoimaiset rähmälleen rappujen alapäähän…

Jos vähäosainen ihmismassa on ikään kuin yhteiskunnan jätekuopan pohjalla ja heidänkin joukossaan on 1 – 2 % epäempaattisia nilkkejä, saattaapa joku kiihkomielinen ja ovela pyrkyri keksiä käyttää toisten surkeaa asemaa ja hyväuskoisuutta tikapuina, jotta pääsee itse läävästä ylös. Tällainen ihminen jättää toiset tunnontuskitta kuopan pohjalle jatkaessaan matkaansa kunniaan ja menestykseen. Jos siis tämän maailman vähäosaiset löytävät joskus jonkun johtajan sankarikseen, kannattaisi ehkä viedä kyseinen sankariehdokas neurotieteelliseen laboratorioon ja psykiatriseen tutkimukseen mahdollisten psykopatiapiirteitten kartoittamiseksi. Muutoin voi olla riski, että vähäosaisten sankari käyttää autettaviaan lähinnä astinlautana ja korokkeena, ja valtaan päästyään vain lisää näitten kurjuutta…

Jonkinlainen luuserista sankariksi tai menestyjäksi – juonityyppi on varsin tavallinen tarina. Se kiehtoo ja siihen on ilmeisen mukava eläytyä. Alussa tyyppi on tosi surkimus, lopussa kansa hurraa ja huutaa tyypin nimeä kiihkoissaan, tai vähintään kaikki taputtavat ja ovat myötäiloisia. No, harvemmin näytetään, miten tyypille käy, kun suosio kihahtaa päähän tai kun valta alkaa turmella. Sympaattiset luuserityypit, joista tarinan myötä kehkeytyy sankareita, eivät onneksi voi olla psykopaatteja, koska yleensä ns. luuserit ovat arkoja tai muulla tavoin neuroottisia, ja silloinhan ei voi olla psykopaatti, jos on edes joskus masentunut, neuroottinen tai uupunut ja pelokas ihminen. Symppikset sankarit pysyvät ehkä nöyrinä ja haluavat jakaa menestyksensä hedelmiä niille, joilla on vielä kurjasti asiat.

Mutta aika paljon tehdään ”sankaritarinoita” kovanaamaisista tyypeistä, joiden sankarillisuus tai menestys perustuu kostonhimoon tai muiden päihittämiseen kilpailussa tai elämässä yleensä. Yleensä nämä tyypit ovat varsinaisia karjuja ja kaatavat sankarimatkallaan muutamia naisiakin. Tai naispuoliset vastaavasti kaatavat miehiä ja ovat hyisen cooleja. Mutta jotkuthan sellaisistakin tarinoista nauttivat, koska niitä tuotetaan edelleen massoittain. Väkivallalla eteneminen, oveluudella toisten voittaminen ja vastakkaisen sukupuolen esineellistäminen credit points - välineeksi edustavat tietynlaisten ihmisten sankari-ihanteita. Mutta eipä kiinnostaisi olla sellaisen menestyjän hallinnon alla, sen enempää omassa mökissä, kuntatasolla kuin valtion kansalaisenakaan.

Ujot ja arat ihmiset eivät yleensä tavoittele suurta menestystä eivätkä halua valtaa ja vastuuta sen tuoman stressin takia. Ja koska fysiologinen herkkyys on yhteydessä psyykkiseen herkkyyteen, he ovat yleensä myös empaattisia, ja kärsivät, jos toiset ihmiset kärsivät. Myötäkärsimys estää herkkää ihmistä käyttämästä toisia hyväkseen ja hylkäämästä näitä oman onnensa nojaan. Mutta jos ihminen on synnynnäisesti kovin arka ja herkkä, liian rankka ympäristö voi kyllä tehdä hänestä paatuneen kohtelemalla pahasti jo elämän ensimmäisillä millimetreillä. Tällöin tapahtuu väistämättä eräänlainen puutuminen (tai paatuminen). Toisaalta ihminen voi olla jo syntyjään ”paatunut”; liian kovakalloinen, jotta hänelle saisi kuria, ja kyvyttömyys myötäelää tekee tyhjäksi sellaiset kasvatukselliset ohjeet kuten ”ajattelepa miltä toisesta tuntuu, kun teet noin…”.

Joissain yhteyksissä synnynnäistä paatuneisuutta kutsutaan psykopatiaksi, ympäristötekijöitten tuottamaan paatumusta sosiopatiaksi. Stressiherkät, ujot, neuroottiset ihmiset tai muilla tavoin kärsivät ihmiset eivät voi olla psykopaatteja, vaikka välillä toisia laiminlöisivätkin tai suorastaan pahoinpitelisivät, jos esim. oma ahdistus hetkellisesti salpaa kyvyn eläytyä toisen pahaan mieleen. Perusreppanat ovat kuitenkin helppoja uhreja niille, jotka etenevät elämässään toisten kustannuksella ja toisista piittaamatta. Psykopatia- ilmiötä pohditaan mediassa paljonkin, niin että ihmiset alkavat syynätä kaikkia hankalia ihmisiä ”psykopaattikriteereillä”. Mutta psykopatiaa ei todellakaan kuitenkaan pidä sekoittaa normaaleihin, ohimeneviin, inhimillisiin ”paatumustiloihin”. Tavanomainen itsekäs, toisia huomioimaton tai vihamielinen käytös tai tilapäinen epäempaattisuus on yleistä, liittyen monenlaiseen psyykkiseen problematiikkaan, kuten vaikkapa ahdistukseen tai uupumiseen. Psykopaatiksi ei luonnollisestikaan pidä ketään leimata kevein perustein, vaikka ihminen tekisikin rikoksia tai muita pahuuksia. Psykopaatit ovat kyllä lipevyytensä ja oman edun tavoittelunsa ohessa narsistisia, mutta narsisti ei ole niin inha ja kammottavakäytöksinen ihminen kuin psykopaatti.

Pahantekijöitä arvioidessa keskeistä on, kykeneekö ihminen missään vaiheessa katumaan tekoaan. Jos pahantekijä katuu (aidosti pahaa mieltä tuntien, ja tämä olisi nykytekniikalla kenties jopa luotettavasti mitattavissa!), hän ei ole psykopaatti. Hyvä esimerkki pahantekijöitten psykopatologiasta on Golgatan ristiinnaulitsemisen kuvaus. Toinen Kristuksen viereen ristiinnaulituista katui kuolemanrangaistukseen johtanutta tekoaan, toinen ei. Se, joka katui, armahdettiin ja pelastui. Ikävä juttu, mutta se, joka ei katunut vaan jatkoi rienaamista, joutui jonnekin muualle.

On oikeastaan hyvin surullista, että katumiseen kykenemättömiä ihmisiä ylipäätään voi olla olemassa. En tiedä, ja tietääkö kukaan, voisiko psykopaatiksi syntymistä jotenkin ehkäistä, muutoin kuin välttämällä lasten hankkimista synnynnäisen psykopaatin kanssa. Se kuitenkin on todennäköistä, että huolehtimalla sensitiivisesti ja rakkaudellisesti niistä ”vähäisistä”, joita maailmaan joka hetki syntyy, olisi mahdollista ehkäistä sosiopaattien kehittyminen. Ja surullisesti käy myös sille, joka johdattaa harhaan ”yhdenkin näistä vähäisistä”, eikä koskaan kadu aikaansaannoksiaan.

Vallanhimosta ja vallan turmelevasta vaikutuksesta on havainnollinen esimerkki myös tarinassa ”Taru Sormusten Herrasta”. Hyväkin ihminen voi haluta valtaa saadakseen vaikutettua asioihin muiden hyväksi; siis, tehdäkseen hyvää. Hyvän puolella oleva velho Gandalf ei kuitenkaan halua ottaa sormusta, vaikka Frodo siltä hänelle tarjoaa. Frodo ei vielä siinä vaiheessa ymmärrä sormuksen turmelevan vaikutuksen voimaa; hän ilmeisesti luulee, että velho omilla voimillaan kykenisi vastustamaan kiusausta käyttää sormusta jossain vaiheessa muuhunkin kuin yhteisesti hyvään tarkoitukseen. Gandalf kuitenkin ymmärtää todellisen riskin, ja kieltäytyy ottamasta sormusta, edes säilytettäväksi. Myös haltiaylimys Galadriel voittaa kiusauksen ottaa sormus ja sen mukanaan tuoma valta-asema. Tämä lienee viisautta. Kristillisen kasvatuksen omaavalle Tolkienille alkuperäinen esikuva vallasta ja arvoasemasta kieltäytymisestä lienee kuitenkin ollut Kristus, joka kieltäytyi maallisesta valta-asemasta, pakeni kansanjoukkoja erämaahan, kun hänestä yritettiin väkisin tehdä juutalaisten kuningas (siis keulakuva tietylle kansanliikkeelle), ja viimeiseen saakka suostui pilkkaan ja nöyryytykseen, pyytäen armoa pahoinpitelijöilleen.

Myötätunto ja syvä elämäntarkoitus, vai itsekkyys ja menestys?

Ekologinen lento ja äkkikäännös, kiitos!

Näin alkukesällä ilmakehän alaosassa on talviaikaa runsaammin lentoliikennettä. Reitit ovat usein suunnittelemattomia ja vaistomaisia, impulsiivisia ja leikillisiäkin, eikä yhteentörmäyksiltä aina voi välttyä. Kaikki tämä lentäminen on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, tarkoituksenmukaista ja lisäksi varsin ekologista. Pitkän matkan lennotkaan eivät tuota muita päästöjä ilmakehään kuin lentäjän elintoimintojen tuottaman hiilidioksidin. Ja sitten kun "kone" väsähtää, luonto pitää huolen kierrätyksestä. Katsokaa siis taivaan lintuja, jos haluatte pohdiskella, millainen lentäminen on ekologista. Harmi vain, että ihmisen toiminnan vaikutukset näihin siipiveikkoihin ovat joskus ihan jotain muuta kuin rakentavia...

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Ihminen on kautta aikojen halunnut lentää. Ihminen voi uneksia lentävänsä, ja tällaisiin kuvitelmiin liittyy erilaisia, usein hyvin merkityksellisiä psykologisia puolia. Mutta on aivan eri asia omistaa siivet ja lentää niillä itse, kuin löhötä mukavassa istuimessa metallihytissä ja tuottaa kauaskantoisia negatiivisia ympäristövaikutuksia ihan vain siksi, että haluaa päästä nopeasti jonnekin muualle. Jotkut tosin haluavat lentää silkasta lentämisen ilosta, niin että lentäminen sinällään on se juttu, ei määränpää. Onneksi siihen tarkoitukseen on erilaisia moottorittomia vempeleitä olemassa, niin että lentämiskokemuksia saattaa saada järjestymään pienelläkin hiilijalanjäljellä.

Ehkä jotkut ihmiset ovat kuin muuttolintuja, joilla on tarve vaeltaa talvella erilaiseen ympäristöön kuin kesällä. Perinteisissä nomadikulttuureissa vaeltaminen tuottaa hyvin vähän ympäristöhaittoja. Siirtymiseen on runsaasti aikaa, ja vaeltaminen on osa elämää. Niin sanottu "sivistynyt" ihminen käyttää samanlaisiin matkoihin vain muutamia tunteja. Jostain syystä on kiire päästä täältä jonnekin, ja mahdollisimman kauas vielä. No, yksittäisten ihmisten vika ei ole se, että nykyaikaisen sivistyneen ihmisen elämäntapa vaatii rajattuja vapaa-aikoja, niin että on olemassa kiireen luoma paine hoitaa matkustaminen nopeasti.

Mutta miksi on pakko päästä niin kauas, että pitää lentää, jos meinaa ehtiä oleilla perilläkin? Mikä on tämän lentoturismia lietsovan kulttuurin pohjimmainen idea? Käytetäänkö tässä taas vaihteeksi "väärin" ihmisen luonnollista tarvetta saada uudenlaisia elämyksiä ja päästä hetkeksi irrottautumaan asioista, jotka tuntuvat raskailta tai tylsiltä? Ihmisten tarpeillahan on kautta aikojen tehty rahaa. Mutta yksittäisen ihmisen tarve hankkia elantoa toisen tarpeita hyväksikäyttämällä on ihan eri mittakaavan asia kuin tämä nykyinen globaali kulutushysteriaaa lietsova markkinamentaliteetti. Ja kumma kyllä, ihmiset saattavat joskus olla ahneita ja ruveta haalimaan rahaa enemmän kuin perustarpeisiinsa kuluttavat. Jos elämä on sielullisesti tyhjää, materian ahnehtiminen taitaa olla väistämätöntä.

Jostain syystä eräillä tahoilla on kova hätä siitä, ettei talous kasva. Kasvava talous on opittu liittämään, niin surkuhupaisaa kuin se onkin, perusinhimilliseen turvallisuudentunteeseen. Siksi talouskasvuintoilijoitten hätä voi olla joskus niin suuri, ettei suhteellisuudentaju pelaa, eikä järki jaksa ottaa huomioon esimerkiksi ympäristöhaittoja. Pelko sumentaa järjen, ja infantiili turvallisuudenkaipuu saa epätoivoisesti roikkumaan yhdessä ainoassa ajatuksessa: "Meidät vielä hukka perii, ellemme saa taloutta kääntymään nousuun!" Niinpä markkinatalouskulttuurissa on tuotettava lisää tuotteitta ja kaupattava niitä, ja kun normaalien kulutushyödykkeitten kysyntä ei riitä luomaan kasvusuhdannetta, täytyy kehitellä keinotekoisia ja ylettömiä tarpeita, herätellä ihmisen ns. alhaisia viettejä ja puuduttaa ja turruttaa aistit niin, ettei mikään tavallinen tunnu enää miltään, ja tarvitaan isoja juttuja, jotta edes jokin aistimus värähtäisi. Nämä isot jutut herkästi maksavatkin paljon, ja niitten tuottaminen ja käyttäminen, yllätys yllätys, tuhoaa tehokkaasti elinolosuhteitamme...

Jos lähtökohta on se, että päästäkseen esim. "kunnolla irti työasioista" tai "saada kokea olevansa oikeasti lomalla" tai "vähän seikkailla ja irrotella", ihmisen täytyy nykyaikana lentää ja edistää sillä tavoin ilmastonmuutosta, eikö tässä ole jotakin pahasti pielessä? Miksi irrottautumista, vapautumista, rentoutumista ja elämyksellisyyttä etsitään kaukaa eikä ihan läheltä, kuten oman pään sisältä? Kuka tai mikä systeemi on lanseerannut mielikuvan siitä, että matkustelu avartaa tai että ylipäätään on arvostettavaa käydä jossain ulkomailla lomalla, niin että kaikilla on paine olla yhtä trendikkäitä "avaramielisiä" lentelijöitä?

Turhaa lentoliikennettä liittyy tietysti moniin, moniin muihinkin ilmiöihin kuin lentoturismiin. Mutta tällä hetkellä mieltä harmittaa lentomatkustelun yliarvostaminen ja käyttäminen sosiaalisen statuksen mittarina. Oikeastiko pitää ihan joka vuosi päästä kauas ja nopeasti? Onko se oikeasti hieno asia? Itse asiassa lentoturismi ei ole lainkaan sivistynyttä. Ihmiset, jotka eivät tiedosta, miten paljon haittaa otsonikerrokselle lentomatkailusta aiheutuu, ovat valitettavasti ajastaan jäljessä. Uskaltavatko he edes laskea hiilijalanjälkensä? Onko kyse tietämättömyydestä vai välinpitämättömyydestä, jos ei edes pysähdy miettimään tätä asiaa ja harkitsemaan vaihtoehtoja?

Toisinaan ilmitulevan, toistuvilla ulkomaanmatkoilla kehuskelun tarkoitus lienee kompensoida (oikeasti ihan turhia) huonommuudentunteita. Kaipa on jonkun mielestä "junttia" olla matkustelematta, ja säännöllinen lentomatkailu on ehkä tapa päästä mukaan "sivistyneeseen" porukkaan, tai olla "normaali" jonkun porukan mielestä, ettei vain jää keskustelun ulkopuolelle, kun muut kertovat etelänlomakokemuksistaan. Mutta jos joku matkustelee esimerkiksi pyöräillen tai edes kohtuullisen ekologisella tavalla, sitä ei tarvitsisi ekoajattelijoittenkaan edessä häpeillä.

No, on tilanteita, joissa tarkoitus ehkä pyhittää tai edes hyvittää osan keinoista. Mutta olisi ilahduttavaa ja osoittaisi sivistynyttä vastuullisuutta, jos esimerkiksi kukin lentolippua ostava pysähtyisi miettimään, tarvitseeko sitä ihan oikeasti, siis ihan välttämättä ja todella, vai olisiko ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja vaihtaa paikkaa tai viettää lomaansa. Ja on hyvä noteerata päästökompensointimahdollisuus, jos valitsee lentomatkan.

Jos kyse on universaalisti hyvästä ja kriittisestä motiivista matkustaa nopeasti ja kauas, voi joskus olla parempi lentää kuin jättää lentämättä. Mutta aika usein taitaisi olla sama olla lentämättä, tai jopa paljon parempi kaikille osapuolille, jos ei lentelisi minnekään. Puhumattakaan siitä, miten paljon lentelyä harrastetaan sotilaallisissakin tarkoitusperissä tai rauhan turvaamiseksi... Ja siihen on yksittäisen ihmisen aika hankala vaikuttaa. Tuli heti ihan voimaton ja avuton olo, kun eksyin edes ajattelemaan asiaa! Mutta pienistä puroista syntyy jokia, pisaroista meriä... Voisi kai kukin yrittää ajatella olevansa pisara, jolla on yhdessä kaikkien muitten samansuuntaisten pisaroitten kanssa voima siirtää vaikka vuorenrinteitä...

Yleisen talouskasvuhysterian tai yksittäisten ihmisten ahneuden vallassa ihmisen "eläimellisiin vietteihin" vetoamalla luodaan voimakkaita tarpeita saada erilaisia asioita, elämyksiä ja tuotteita, joita teollisuus valmistaa, tai jotka rakennetaan, tai joihin pitää matkustaa... Kaikki tämä kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa päästöjä. Ja kun rakkaus, ystävyys ja aito vuorovaikutus korvataan ns. sosiaalisella medialla, joka vaatii uusinta tekniikkaa ja kuluttaa energiaa, tuotetaan lisää tuhoa...

Tulee pakostakin mieleen ajatus, että "kehitys" menee päin p:tä. Tekee mieli huutaa, että SEIS - pysähtykää, kääntykää ja palatkaa alkuun! Tulkaa uudelleen lapsiksi ja aloittakaa rakentamaan hyvää elämää siitä lähtökohdasta, mikä on oikeasti tärkeää. Ottakaa miljoonat tuhannet elektroniset mainoslaput silmiltänne ja viihdeäänitulpat korvistanne, niin ehkä näette taas, mitä oikeasti tarvitsette ja haluatte, ja kuulette sen surullisenkuuluisan "sisäisen lapsen" itkevän lohduttomasti tuhansia vaillejäämisiään. Onko meistä hoitamaan sitä kuntoon? Onko meistä säilyttämään sille elinkelpoinen maailma?


PS: Toinen ekologinen juttu, "Pallo hukassa..."

Masennuksen itsehoito – kotikonstit A:sta Ö:hön - ja keksi lisää!

Käytännön vinkkejä mielialan kohentamiseksi

Masennusta voi ehkäistä ja hoitaa lukemattomilla tavoilla, sikäli kun oma toimintakyky riittää keinojen käyttämiseen. Tässä tekstissä jaan sen, mitä minulle nousee mieleen niin ammatillisen tietämykseni kuin oman kokemuksen pohjalta; pieniä ja suuria asioita, joilla on merkitystä mielialan kannalta. En tässä yhteydessä käsittele lääkehoitoa; siitä olen ilmaissut mielipiteeni muissa masennusta käsittelevissä teksteissäni. Tämä lista tuskin on kattava, ja toivonkin jopa, ettei ole, koska sen parempi, mitä pidempi lista mielialan hoitokeinoja syntyisi; jokainen voisi löytää itselleen ja tilanteeseensa sopivia keinoja sitä enemmän.

Jos olet vakavasti masentunut, et ehkä jaksa tehdä asioille itsenäisesti paljoakaan. Hanki silloin tueksesi itsehoitoon joku toinen ihminen tai käänny ammattiauttajan puoleen. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Todellista vahvuutta ei ole kovuus vaan sitkeys, ja siinä on iso annos joustavuutta!

Masennustilasta johtuva aikaansaamattomuus kotikonstien käytössä voi olla iso haaste, mutta toivon mukaan jokaisella on joku, joka voi tukea itsehoidon toteuttamisessa. Ja ellei ole ketään saatavilla, on hyvin oleellista valjastaa mukaan itsehoitoon tärkein kumppanisi: sinä itse.


A. Kuvittele, että persoonasi koostuu itse asiassa useista persoonan puolista. Jotkut niistä ovat kypsymättömämpiä kuin toiset, jotkut ankarampia, jotkut miellyttävämpiä. Masentuneena olet yleensä avuttomassa, uhriksi joutuneessa, lapsenomaisessa mielentilassa. Toisaalta, olet samalla aikuinen ja vastuullinen persoona. Tämän aikuisen persoonan on otettava huolehtiakseen avuttomaan tilaan vaipuneesta persoonanpuolestasi. Tätä itse asiassa tapahtuu aina, kun kannustat ja rohkaiset itseäsi. Niinpä, puhu itsellesi kannustavasti ja lempeästi. Rohkaise ja ohjaa. Lohduta ja osoita hyväksyntää. Kehota ja anna palautetta, silti aina lempeästi. Masentunut ihminen tarvitsee hyväksyntää, ei arvostelua.

B. Luo mielikuva paremmasta tulevaisuudesta. Se voi olla vertauskuvallinen, esimerkiksi maisema. Jos mielikuva tulevaisuudesta on nyt kuin synkkä metsä tai vetinen, harmaa suo, tee siitä mielenkiintoinen, haastava maisema, jossa on vaihtoehtoisia reittejä. Se voi olla myös konkreettinen; mielikuva tilanteesta, jossa haluaisit olla. Jos tuntuu liian hankalalta kuvitella unelmatilannetta, kuvittele vaikka edes hieman parempi tilanne kuin nykyinen. Kuvittele elävästi kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Haaveile, unelmoi, eläydy hyviin mielikuviin.

C. Kiinnitä edes kerran päivässä huomiosi johonkin kauniiseen, miellyttävään, onnistuneeseen, arvostettavaan; johonkin, mikä on mielestäsi hyvin, ja mistä olet kiitollinen. Keskity hyvään ja kauniiseen. Ota tavoite kirjoittaa ylös joka päivä vähintään kolme asiaa, joista olet iloinen ja kiitollinen. Jos haluat verrata itseäsi muihin, vertaa niihin, joilla asiat on vielä huonommin kuin sinulla. Kiitollisuus keventää mieltä. Katkeruus myrkyttää. Haluatko olla masentunut ja katkera hapannaama vai masentunut ja surullisen kiitollinen?

D. Listaa tekemiset, joista olet edes joskus nauttinut. Pakota itsesi tekemään jotakin mukavaa joka päivä. Älä vasta ”sitten kun olo paranee”. On hyvä, jos joukossa on myös kohtuullisen pieniä asioita. Jos et jaksa listata asioita, valitse yksi mieleesi noussut toteutettavissa oleva asia. Vaikkei puuha sillä hetkellä tuntuisi yhtään mielekkäältä, pyri silti sinnikkäästi viemään se läpi. Toteuta näitä mielekkäitä asioita useita kertoja päivässä, jos suinkin mahdollista. Palkitse itsesi, kun olet saanut viikon ajan toteutettua näitä tekemisiä. Olet itse vastuussa itsestäsi. Jos et jaksa järjestää itsellesi jotain mukavaa, pyydä apua. Sinulla on oikeus saada sitä.

E. Liiku. Lähde pikku hiljaa liikkeelle. Aloita pienesti, vaikkapa siitä että laitat kengät jalkaan ja käyt pihalla. Aloita sellaisesta liikunnasta, jonka aloittamiseen on mahdollisimman pieni kynnys. Aloita vaikka kahdesta minuutista, jos kymmenen minuuttia tuntuu liialta. Jos et jaksa lähteä ulos kävelylle, kävele sisällä. Jos et jaksa kävellä, tee muutamia venytyksiä. Kun olet saanut aloitetuksi, lisää määrää vähitellen, kunnes pääset 30 – 45 minuutin kävelylenkkeihin muutaman kerran viikossa. Kolme kertaa viikossa puolen tunnin – kolmen vartin kävelylenkki on jo hieno saavutus. Mitä useammin liikut, sitä enemmän teet hyvää yleiskunnollesi, jaksamisellesi ja mielialallesi. Jos pidät kuntoilusta ja lihasjumpasta, tee sitä muutamana päivänä viikossa. Älä kuitenkaan jää koukkuun tai pakene asioitten käsittelyä ylettömään liikunnanharrastukseen.

F. Pyri syömään terveellisesti. Jos syöt liikaa epäterveellisiä ruokia, pyri vaihtamaan edes osa syömästäsi terveellisemmäksi. Jos olet kadottanut ruokahalusi, maistele erilaisia terveellisiä syötäviä, vaikket söisikään määrällisesti paljon. Jos et saa ruuastasi riittävästi vitamiineja ja hivenaineita, etsi tietoa eri aineitten vaikutuksesta psyykeen ja harkitse ravinnelisien käyttöä.

G. Puhu siitä, mikä tuntuu pahalta. ”Minusta tuntuu että…” ”Pelkään, että…” Etsi joku, jolle voit puhua siitä, miltä sinusta tuntuu. Jos et tunne ketään sopivaa henkilöä, soita nimettömänä kriisipuhelimeen tai kirjoita netin keskustelupalstoille tai vastaaviin, tai pidä päiväkirjaa. Tunteiden sanallistaminen lievittää tunteiden voimaa, joten kielteisistä tunteista kannattaa puhua tai kirjoittaa, mielellään päivittäin.

H. Jos koet olevasi lamaannuksista, pyri ravistelemaan itsesi siitä irti. Tee pieniä hupsuja asioita. Laita kynä poikittain hampaittesi väliin ja katso itseäsi peiliin. Sano ääneen, että rakastat itseäsi, vaikka oletkin vähän vaisu. Sano peilikuvallesi aina kun kohtaat sen: ”Olet ok. Annan sinulle anteeksi. Toivon sinulle hyvää.” Peilikuva vastaa hymyllä. Pidä erivärisiä sukkia jalassa. Elämä ei ole oikeasti niin vakava asia kuin miltä se saattaa tuntua hetkittäin.

I. Anna itsellesi lupa olla katsomatta uutisia ja seuraamatta ankeaa uutisointia muualtakaan, jos huomaat, että maailman asiat saavat sinut entistä apeammalle mielelle. Anna itsellesi lupa olla juuri nyt kuuntelematta toisten murheita. Vältä yleensäkin murheita asioista, joille et juuri nyt voi tehdä mitään. Sen sijaan tee niitä pieniä asioita, joilla voit juuri tänään kohentaa mielentilaasi.

J. Vältä niitä henkilöitä, jotka saavat olosi tuntumaan huonommalta. Jos et voi paeta heitä kokonaan ja konkreettisesti, älä ainakaan tarkkaile heitä alituiseen ja seuraa heidän tunnetilojaan. Käännä huomio miellyttävämpiin asioihin. Sinulla on oikeus ja velvollisuus huolehtia ensin itsesi kuntoon - vasta sitten voit olla apuna ja tukena muille.

K. Pinnistele, jotta pääset sellaiseen seuraan tai ympäristöön, jossa tunnet olosi vähemmän ahdistuneeksi, edes silloin tällöin. Ota kaikki irti hetkistä, jolloin huomaat olevasi vähemmän ahdistunut. Laita rasti seinään, aina kun toteat tällaisen hetken.

L. Tee jotain käsilläsi. Nikkaroi, neulo, ompele, askartele, veistä, vuole, pyörittele papereita, taittele lennokkeja, näperrä jotain. Sinun ei tarvitse osata mitään erityistä tai saada aikaiseksi mitään käyttökelpoista, kunhan käytät käsiäsi. Totta kai lopputuloksista saa iloita, mutta älä vaadi onnistumista. Pelkkä tekemisprosessikin on jo merkityksellinen. Käsillä tekeminen auttaa käsittelemään myös mielensisäisiä asioita. Se tasapainottaa ja korjaa aivojasi.

M. Piirrä, maalaa, soita, laula, tanssi tai tee mitä muuta tahansa luovaa ja spontaania. Luova toiminta auttaa ilmaisemaan tunteita. Toisaalta, jos saat tyydytystä pikkutarkasta ohjeitten noudattamisesta esim. ruuanlaitossa tai esimerkiksi palapelin tekemisestä, tee sellaista. Tekemiseen uppoutuminen on lomaa murehtimisesta.

N. Pyri olemaan läsnä tässä ja nyt. Kuvittele aikajana, joka on kuin rautatiekiskot. Osa janasta menee takaviistoon menneeseen, osa jatkuu viistosti kaventuen tulevaan, kunnes häviää näkyvistäsi. Nykyhetken kohta kiskoista on levein. Se on se aika, joka sinulla on käytettävissäsi. Menneeseen et voi palata, tulevaa et voi elää etukäteen. Tässä ja nyt voit tehdä mielialasi suhteen sen mitä haluat ja mikä on mahdollista. Joskus on tärkeää vain olla olemassa ja kokea se rauhan tunne, mikä tulee siitä, että on kerrankin vain itsensä kanssa, tässä ja nyt.

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

O. Huono itsetunto? Pohdiskele tätä vertausta. Entäpä jos oletkin helmi etkä kuonamöykky epäaidon kuoren alla? Lakkaa esittämästä muuta kuin olet. Saat takaisin aitoa välittämistä. Jos tunnet häpeää ja epäonnistumista suhteessa itseesi, ajattele, että se, mikä on epäonnistunut, on vain ulkokuortasi. Julkisivusi on ehkä romahtanut, mutta itse olet edelleen sama täydellinen olento, joka olit jo syntyessäsi. Häpeä on syntynyt kielteisistä kokemuksista, joita on kasaantunut sinun todellisen olemuksesi päälle. Oikeasti olet enemmän ja täydellisempi kuin tiedät, ja ellei julkisivusi olisi romahtanut, kukaan ei ehkä olisi oppinutkaan tuntemaan todellista sisintäsi. Älä siis murehdi suojakuoren menetystä. Masennus on parhaimmillaan kriisi, joka avaa oven syvempään elämään.

P. Oletko masentunut siksi, että olet pettynyt itseesi ja odotuksiisi elämästä? Oletko vaatinut liikaa? Oletko odottanut asioita, jotka eivät oikeasti automaattisesti tee ketään onnelliseksi? Oletko kuullut toisilta lannistavia asioita, ovatko muut ihmiset osoittaneet, etteivät hyväksy sinua, ellet täytä joitakin ehtoja? Voit pohtia, miksi olet masentunut. Se auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja toisaalta myös toisten ihmisten käyttäytymistä paremmin.

Q. Pieni lapsikin masentuu, jos menettää ensisijaisen kiintymyksensä kohteen; sen, jolta on saanut hoivaa ja hyväksyntää. Tarvitset hyväksyntää ja sinulla on oikeus saada sitä. Muista, että toisten ihmisten myötätunto ja halu auttaa sinua herää helpommin, jos olet surullinen, kuin jos olet hyökkäävä ja ilkeä. On helpompi rakastaa pahoillaan olevaa kuin vihamielistä ja katkeraa ihmistä. Ole siis mieluummin surullinen kuin vihainen ja ärtynyt. Silloin et karkota toisia luotasi. Jos olet kokenut jonkin menetyksen tai pettymyksen, on luonnollista olla surullinen. Surua ei voi lääkitä. Tarvitset aikaa tehdä surutyötä ja käsitellä pettymystäsi. Älä kiellä ja tukahduta tunteitasi. Hillitse sen sijaan vahingollista toimintaa ja käytä rakentavia tapoja ilmaista tunteesi.

R. Joskus asioille on tehtävä konkreettisesti jotakin, jotta mieliala alkaa kohentua. Kerää voimia ja ota sitten härkää sarvista. Jos et pysty tekemään asioille mitään yksin, ota apua vastaan. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Sovella aktiivista ongelmanratkaisua niissä asioissa, joille on käytännössä tehtävissä jotakin. Ota tähän jokin järki-ihminen avuksi. Suunnitelkaa ongelmanratkaisu sopivan pienin askelin.

S. Piirrä tai maalaa kuva pahasta olostasi tai sen aiheuttajasta. Tee kuvalle mitä tahdot. Revi tai polta se. Tai maalaa päälle jotain kaunista.

T. Eikö uni tule? Pyri säilyttämään unirytmi. Iltayön uni on mielenterveyden kannalta tärkeää. Älä tarkoituksella valvo myöhään. Jos et saa unta, ole rauhassa ja tee rentoutusharjoituksia. Rentoutuminen korvaa osittain unen puutetta. Kokeile piikkimattoa, lämpötyynyä, lämmintä maitoa iltajuomaksi, unirääsyä, pehmolelua, useita mukavia tyynyjä… Mikä vain saa sinut tuntemaan olosi mukavaksi, turvalliseksi, lohdulliseksi. Kuvittele mukavia, ellei uni tule. Jos näet pahaa unta, kuvittele unelle mukava loppu. Jos olet sortunut pitkiin päiväuniin, yritä korvata ne muilla tavoilla rentoutua ja lyhyemmillä nokosilla, ettet pilaa yöuniasi.

U. Keksi hyvä syy nousta ylös aamuisin. Ajattele vaikka, että haluat toipua masennuksestasi, ja nouse ylös.

V. Älä välttele läheisiä siksi, ettet jaksa puhua. Voit olla heidän kanssaan hiljaa. Voit sanoa, ettet jaksa jutella.

W. Kuuntele musiikkia, laula tai soita, etsi mieleistä musiikkia tai sävellä itse. Vältä kuitenkin uppoutumista liian synkeisiin säveliin.

X. Vältä passivoivia ajanvietteitä, eli ajantappoviihdettä. Vältä myös itsesi koukuttamista stimuloiviin peleihin pitkiksi ajoiksi. Jos pelaat jotain, sen olisi hyvä olla liikunnallista, tai seurallista (esim. korttipelejä, lautapelejä…). Jos katsot elokuvia, keskustele niistä ja kommentoi niitä. Katso mieluummin seurassa kuin yksin.

Y. Lukeminen aktivoi aivoja ja mielikuvien syntymistä. Jos jaksat keskittyä lukemiseen, sinulla on hyvät edellytykset ruokkia mieltäsi onnellisilla lopuilla. Älä masenna itseäsi traagisilla kohtaloilla.

Z. Älä odota, että mielialasi nousee sängyssä makaamalla ja synkeitä miettimällä. Jos et jaksa nousta ylös sängystä, muuta ajatuksiasi. Kuvittele, miten paljon parempi olosi on, kun teet jotakin mukavaa. Vaikket jaksaisi tehdä sitä, kuvittele edes. Kuvittelu herättää elimistössäsi samansuuntaisia myönteisiä muutoksia kuin todellinenkin tekeminen.

Å. Hanki oksitosiinia. Helli eläimiä. Hakeudu läheisyyteen, älä vetäydy. Osoita hellyyttä toisille, jos et halua vaatia sitä itsellesi. Saat takaisin mitä annat.

Ä. Ilmaise tunteitasi, älä patoa niitä. Itke, jos itkettää. Salli itsesi nauraa, vaikka olisit surullinen. Näe vaivaa, jotta löydät asioita, jotka saavat sinut nauramaan. Kiinnitä huomiota hymyileviin ihmisiin.

Ö. Lopeta murehtiminen. Jos pyörität huolia mielessäsi, määrää itsellesi murehtimisaika tiettyyn aikaan päivästä. Siirrä kaikki murehtiminen tähän tiettyyn aikaan. Silloin murehdit kunnolla ja vaikkapa ihan paperin ja kynän kanssa. Tai käytät mielikuvaharjoitusta murheen peittoamiseen. Käsittele ahdistavia mielikuvia kutistamalla ja häivyttämällä ne. (Esim. pieneen, mustavalkoiseen tv-ruutuun.) Voit kuvitella silppurin, joka tuhoaa inhottavan mielikuvasi. Toista tätä, kunnes aivosi suorittavat prosessin itsestään. Tai perustele järkisyillä, miksei sinun itse asiassa tarvitse murehtia. Toisaalta voit sivuuttaa ahdistavat ajatuksesi. Anna ajatusten tulla ja mennä, älä tartu niihin, älä vatvo niitä, älä kehitä huolimyllyä. Sano itsellesi vaikkapa STOP ja tartu kieleesi etusormella ja peukalolla, jos huomaat alkaneesi kehittää huolimyllyä. Käytä hengitystä ahdistuneisuuden katkaisemiseksi. Muutama tietoinen, syvä hengitys voi katkaista kehittymässä olevan ahdistuneisuuden tai murehtimiskierteen. Harjoittele syvähengitystä, jos et jaksa muuta kuin makoilla.

AA. Hakeudu luontoon. Tai hanki kasvi tai kaunis maisemakuva. Kävele puutarhassa, muokkaa kukkapenkkiä, katsele, kuuntele, haistele…

BB. Palkitse itseäsi kaikista onnistumisista. Kehu, kannusta, anna jotain konkreettista (muttei alkoholia tai ylettömästi herkkuja), kun saat tehtyä jotakin mielialasi eteen.

CC. Kuvittele olevasi kevyellä mielellä ja havainnoi, millainen ruumiisi asento on silloin. Jäljittele tarkoituksella tuota asentoa, niin saat helpommin kevyen mielen aktivoitumaan.

DD. Muistele parempia aikoja – millainen ilmeesi oli? Mitä asioita ajattelit? Millaisia mielikuvia mielessäsi oli?

EE. Keskity siihen, mitä toivot. Keskity siihen, mikä on hyvin.

FF. Pyri ilahduttamaan toisia. Antaessaan saa.

GG. Älä erehdy pitämään tavanomaista väsymystä masennuksena. Masennus väsyttää, mutta kaikki väsymys ei tietenkään ole masennusta vaan seurausta siitä, että takana on jotakin rasittavaa tai henkisesti kuormittavaa. Jos toistelet itsellesi: "En jaksa..." , "En kuitenkaan jaksa...", on todennäköistä, ettet kovin hyvin jaksakaan. Voit sen sijaan ajatella: "Nyt väsyttää, ja voin silti tehdä jotain pientä, tai levätä hieman ja aloittaa sitten." Jos sinulla on tapana kokea olosi masentuneeksi aina kun olet väsynyt (kuten esim. kroonistuneessa masennuksessa on tavallista), muista klisee, joita kamppailusta selvinneet usein käyttävät: "Väsynyt, mutta onnellinen!"

... Ja keksi itse lisää keinoja vaikuttaa mielialaasi!
Jos sinulla on kokemuksia toimivista keinoista kohentaa mielialaasi tai toipua masennuksesta, laita hyvä kiertämään: jätä vaikka kommentti ja jaa listaa eteenpäin.

Lue myös toinen tekstini masennuksen itsehoidosta.

PS: Sitä paitsi, miksi mielialan itsehoitoneuvoista pitäisi maksaa konsulteille ja ammatinharjoittajille, tai miksi ihmiset joutuvat maksamaan siitä, että saavat "jonkun, jolle puhua"? Maailma olisi kenties siedettävämpi paikka elää, jos ihmiset jakaisivat henkistä hyvää ahnehtimatta aineellista... Nykyajan "hyvinvointibisneksen" eettisyys lievästi arveluttaa.

Mutta jos joku maksaisi kohtuullisen vähimmäispalkan siitä, että käyttäisin työtunteja masennuksen itsehoito-oppaan tekemiseen, olisin iloinen, että saisin tienata leipäni tekemällä sellaista, mikä on mielekästä ja tärkeää eikä liiaksi syö omaa jaksamistani. Kai se olisi reilua... Mutta ihannetyötä "odotellessa" on kai vain jatkettava tähän malliin - kenties sitä kohti kuitenkin - ja yritettävä ehkäistä kyynistymisreaktiotaan keskellä tätä kaikkea, jota en juuri nyt jaksa edes yrittää kuvailla. Sanat loppuvat, ja joskus on viisautta pitää ne vähätkin mieleen nousseet jaaritukset sisällään. Tosin tässä tapauksessa kyse on siitä, että tuntuu vähän hölmöltä ja väsyttää...

Taistele, pakene tai lamaannu - saako täällä olla olemassa?

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä, sanotaan. Mutta jos ei ole, on syytä pötkiä pakoon tai yrittää selviytyä omin neuvoin. Tai lamaantua ja olla olevinaan kuollut. Eläimillekin tyypilliset hätäreaktiot löytyvät täysipainoisina ihmisen olemuksesta. Aiemmin taidettiin puhua lähinnä taistelu- pako - reagoinnista, kunnes tunnistettiin myös lamaantumisreaktio. Se on sitä kun esimerkiksi seisotaan tumput suorina, saamatta sanaa suusta, silmät päässä seisoen. Tai pyörrytään, kun järkytys käy yli sietokyvyn (etenkin jos on liian kireä vaatetus rintakehän ympärillä).

No, lamaannus ei oikeastaan naurata yhtään, koska jos on sen kokenut joskus, tietää, ettei psykofyysisesti lamaantuneena kykene nauramaan. Tai jos nauraa, nauru on hermostunutta ja kakeltelevaa yritystä olla olevinaan ihan ok. Kriisireagointia käsittelevissä teorioissa on taidettu todeta, että lamaantuminen stressitilanteessa tuottaa voimakasta avuttomuuden kokemusta, joka aiheuttaa herkästi traumatisoitumisen. Ihminen voi jäädä toistuvan avuttomuuskokemuksen vangiksi ja uhriutuu elämässään herkästi muissakin hankalissa tilanteissa. Taistelu ja pako ovat aktiivista toimintaa, ja sanotaan, että stressitilanteessa aktiivisesti toimineilla ihmisillä traumatisoituminen on vähäisempää. Avuttomuus, siis kyvyttömyys toimia, kun hätä on suuri, on äärimmäisen pelottava kokemus, ja moni ihminen pakenee sitä jopa mielikuvatasolla. Kukaan ei halua olla avuton, ellei ihan varmasti ole ulkopuolista apua saatavilla.

Taistelemisesta varmasti herää erilaisia mielikuvia, oli kyse sitten nujakoinnista baarin edessä tai kotoisasta riidasta tai kyynärpäätaktiikan käyttämisestä alennusmyynnissä. Mutta tänään mietin pakenemista. Ehkä siksi, että olen tavannut useita ihmisiä, joiden elämäntapana on paeta. Ihminen voi paeta konkreettista vaaraa tai toisen ihmisen tuottamaa psyykkistä uhkaa. Ihminen voi paeta tilanteita, joiden muistaa olevan hankalia tai epäilee olevan vaarallisia. Ihminen saattaa mieluummin tapella uhmaikäisen tavoin vastaan kuin suostua tilanteisiin, joista on tottunut pakenemaan. Uhkaavaan tilanteeseen pakotettu ihminen taistelee usein kuin nurkkaan ajettu rotta, kynsin ja hampain ja ulkopuolisin silmin ihan naurettavasti tai pelottavasti, kunnes lamaantuu. Ja lamaannus ja siihen liittyvä hirvittävä avuttomuus traumatisoi, ellei apua ole saatavilla. Kuka haluaa aina vain uudelleen traumatisoitua?

Ja silti, liian monet ihmiset juoksevat sokeasti traumasta toiseen. Edellistä kaltoinkohtelijaa paetessaan juoksevat seuraavan nyrkin alle, viimeisintä nujertajaa paettuaan saavat taas kerran kokea olevansa ilkeän pomon kynsissä. Sokeasti pakeneva taitaa juosta paniikissa ympyrää, niin kuin jänis, ja kohdata aina vain uudelleen samat vaarat ja kolhut, kunnes lamaantuu (siis esim. uupuu ja masentuu tai nääntyy johonkin stressiperäiseen sairauteen).

On tietysti eri asia paeta oikeasti vaarallisia tilanteita, tai taistella silloin, kun turvallisuus on oikeasti uhattuna. Mutta nykyihmisen elämä on täynnä tilanteita, jotka eivät oikeasti uhkaa turvallisuutta ja joissa ei oikeasti tarvitsisi taistella tai paeta tai lamaantua. Silti stressimekanismi toimii vanhaan malliin. Joskus muinoin ihminen vihastui ja kävi kimppuun, kun joku muukalainen talloi hänen metsästysreviirillään. Nyt hyökätään vähintään verbaalisesti kimppuun, kun joku "astuu varpaille" tai "hyppii nenille". Tai säikähdetään ja vetäydytään ja alistutaan. Nykyään tonttimme ja reviirimme ovat vaikeammin määriteltyjä ja keinot puolustaa niitä ovat vähemmän suorasukaisia. Silti käymme yhä samaa kamppailua elintilasta, ainakin henkisellä tasolla. Kysymys oikeastaan kuuluu: saanko olla olemassa ja oma itseni ilman että minut murskataan, tai joudun juoksemaan karkuun, tai lamaannun ja alistun ja joudun elämään kuin zombi?

Mutta jos todellista uhkaa ei ole, mitä ihminen itse asiassa pakenee, kun hän haluaa pois vaikeista tilanteista tai välttää niihin joutumastakaan? Hän pakenee tunteita, joita tietynlaisissa tilanteissa saattaa herätä. Hän pakenee avuttomuutta, joka herää liian vaikeitten tunteitten noustessa pintaan. Tunteet voivat olla lamauttavan voimakkaita. Joku esimerkiksi välttelee riitelyä, koska riitely herättää pelkoa ja uhkaa vaikkapa toisen ihmisen hyväksynnän menettämisestä. Avuttomuus oman ahdistuksen edessä voi olla niin pelottava kokemus, että sitä välttelee keinolla millä hyvänsä. Niinpä taistelee viimeisillä voimillaan tai juoksee karkuun kuin hirviön takaa-ajamana. Mutta minne?

Tietääkö paniikissa juokseva, mistä löytää turvapaikan? Entä jos turvapaikkaa ei olekaan? Entä jos olisi parempi pysähtyä, kääntyä kuviteltua takaa-ajajaa vastaan ja kohdata hänet kasvoista kasvoihin? Jos ihminen ei siis paennutkaan todellista uhkaajaa; jos hän pakeni omaa pelkoaan, omaa avuttomuuttaan, onko järkeä juosta näännyksiin? Yleensä ihminen ei kuole tunnepuuskiinsa. Tosin tietynlaisissa tilanteissa voimakas tunnekokemus voi oikeasti olla terveysriski tai turvallisuusriski (esim. käydä sydämen päälle tai tuottaa vaaraa liikenteessä). Mutta jos puitteet vaikean tunteen kohtaamiseen ovat kunnossa, jos joku tarjoaa turvaa ja rauhoitteluapua, eikä kellekään aiheudu vaaraa, vaikka vähän riehaantuisikin tai lamaantuisi, ehkä kannattaisi pysähtyä ja katsoa, kuka siellä perässä oikeasti juoksee. Tai siis, mitä uhkakuvaa on koko ajan kantanut mielessään, ihan turhaan.

Itsensä uuvuksiin juosseet ihmiset ovat siis usein juosseet pakoon omaa pahaa oloaan tai avuttomuudentunteitaaan. Ehkä taustalla on liian kipeitä kokemuksia todellisesta avuttomuudesta ja kyvyttömyydestä hallita asioita, ja niiden toistumista pitää paeta; täytyy päästä pois avuttomuudesta, eli täytyy olla vahva, mielellään päästä asemaan, jossa on toisten yläpuolella, saa itse määrätä, saa käyttää voimakeinoja, saa pistää pahikset kuriin, saa päättää, mitä toiset tekee ja miten, asiat on hoidettava tehokkaasti ja järkevästi, mielellään niin kaukaa katsellen, ettei vain herää myötätuntoa; ettei vain uppoa omaan traumamuistoon, joka lamauttaa ja muistuttaa kaikkinielevästä avuttomuudesta ja siitä, ettei apu ollutkaan lähellä, kun hätä oli suurin...

Konkreettisesta hädästä pakeneville on tarjolla erilaisia turvapaikkoja. Kun hätä on oikeasti suuri, on ehkä taisteltava tie ulos, ja paettava, vaikkei olisi vielä tietoa turvapaikasta. Mutta moni lamaantuu ja kokee huonommuutta siitä, että lamaantuu. Lamaantuminen ei kuitenkaan ole tahdonalainen reaktio. Siitä ei siis pidä ottaa syyllisyyttä, eikä tarvitse kokea huonommuutta. Kukaan ei valitse joutuvansa tilanteeseen, jossa ei ole muuta keinoa kuin lamaantua. Ne, jotka voivat paeta tai taistella, ovat onnekkaita, eikä heillä yleensä ole useampia lannistavia traumoja takanaan. Olisi pikkusieluista ja ilkeää ajatella, että avuttomuuteensa lamaantuvat ihmiset ovat "huonompia", ja että ne, jotka taistelevat ja pakenevat, olisivat muka "parempia selviytyjiä". Itse asiassa konkreettisista vaaratilanteista taistellen selviytyvillä saattaa olla ongelmia tunteitten kohtaamisessa. Joku voi mennä rohkeasti "tulta päin" ja pelastaa muutamien kanssaihmisten hengen, mutta lamaantua, kun pitäisi puhua vaikeista asioista läheisen kanssa. Konkreettisiin vaaratilanteisiin hakeutuminen saattaa jopa olla - yllätys, yllätys - pakoa vaikeista avuttomuudentunteista...

Hankalan alun jälkeen voi löytyä oikea kasvusuunta! 

Huomaan, että asia on kovin moniulotteinen, enkä taida saada tätä selkeästi pakettiin. Yritän sietää ajatussotkusta johtuvia lieviä avuttomuudentunteita. Mietin vain, onko meillä riittävästi turvapaikkoja niille, jotka haluaisivat lopettaa jatkuvan pakenemisen ja varuillaanolon ja kohdata vaikeat tunteensa, niin ettei enää tarvitsisi juosta ympyrää sisäisen uhantunteen takia, ongelmasta toiseen, aina uudelleen traumatisoituen. Luultavasti ei, mikä surettaa kovin. Niin paljon turhaa stressiä ja kärsimystä ja sijaiskärsimystä kärsimyksen päälle... Ja lisäksi ihan henkilökohtaisesti rasittaa kohdata ihmisiä, jotka yrittävät hallita sisäistä avuttomuuttaan tönimällä toisia ja talsimalla härskisti toisten varpaille ja nenille (jos siis joku makaa vieläpä kynnysmattona tallattavana). Ja suututtaa ne, jotka vievät "sankaruudellaan" ja "menestymisellään" henkistä tilaa uhriutuneilta kanssaeläjiltä. Nokkimisjärjestyksen ylläpito liian täyteen tupatussa kanalassa "paras kukkoilija voittakoon" - kilpailuineen tuottaa vain lisää aggressiivisuutta, pelkoja, stressiä ja stressiä ja stressiä, ja avuttomuustraumoja...

Siksipä kysyn uudelleen: saako täällä olla olemassa omana itsenään, saako täältä riittävästi henkistä reviiriä ilman että tarvitsee koko ajan tuntea olevansa jotenkin uhattu ja puristuksissa?

PS: Lue erityisherkkyydestä joka tekee entistäkin vaikeammaksi elää tällä pallolla. Toisaalta, meillä kaikilla on mahdollisuus kehittyä ja saavuttaa mielenrauha ulkoisista olosuhteista riippumatta.

Hylätyksi tulemista pelkäävä mieli - apua NLP:stä?

Olen aina ajoittain lueskellut NLP- kirjallisuutta siitä lähtien kun vuonna 1998 psykologiharjoittelijana ollessani satuin törmäämään "NLP- mielikirjaan". Olen toisinaan muistanut jopa hyödyntää NLP:n ideoita itseni kanssa, ja joskus saan joitakuita vähemmän ennakkoluuloisia asiakkaitakin kokeilemaan erilaisia mielikuvaharjoituksia. Tänään haluan jakaa joskus muinoin vähän ehkä kömpelösti mukaillen suomentamani harjoituksen, jonka alkuperäinen versio löytyy englanniksi teoksesta Connirae&Steven Andreas: ”Heart of the Mind – Engaging Your Inner Power to Change with Neuro-Linguistic Programming.

Kyseessä on innostava ja kiinnostava NLP- klassikko, jos jaksaa pinnistellä englanninkielentaitonsa äärirajoilla. Mutta tässä siis minun versioni harjoituksesta, josta voi olla apua ihmisille, jotka kärsivät pelosta tulla hylätyiksi ja menettää jonkun tärkeän ihmisen rakkauden.

”Lähde johon voit aina luottaa”

 – miten käsitellä hylätyksi tulemisen pelkoa

Hylätyksi tulemisen pelko tuottaa jännittyneisyyttä ja varuillaanoloa, joka kuluttaa ihmisen psyykkistä energiaa. Monissa tilanteissa se estää ihmistä kokemasta turvallisuutta, nauttimasta olostaan ja toimimasta spontaanisti. Ihminen saattaa pelätä menettävänsä erityisesti jonkun tietyn henkilön. Tässä harjoituksessa käsitellään rakastavan ihmisen menettämisen pelkoa. Tarkoitus on luoda mieleen jonkun tietyn ihmisen tilalle sellainen rakkauden lähde, johon voi aina luottaa – ihminen itse.

1) Sulje silmäsi ja ajattele ihmistä, joka rakastaa sinua. Missä mielikuva sijaitsee? Millainen se on? Huomioi mielikuvan miellepiirteet (kuten etäisyys, koko, värit, kirkkaus, liikkuvuus, mahdolliset kehykset jne), aivan kuin näkisit mielessäsi kuvan tai videokuvaa ihmisestä, joka rakastaa sinua.

2) On tärkeää kokea olevansa rakastettu; siksi on oleellista varmistaa, että saat rakkautta. Ja luotettavin taho, jolta voit aina saada rakkautta ja joka ei katoa minnekään, olet sinä itse!

3) Kuvittele siis nyt itsesi rakastavana…

4) ... ja siirrä tämä kuva sinua rakastavan henkilön kuvan tilalle mielessäsi. Korvaa siis mielikuvassasi sinua rakastava henkilö kuvalla omasta itsestäsi. Sijoita kuva juuri samaan kohtaan sisäisessä näkymässäsi, miellepiirteiltään samanlaisena kuvana kuin alkuperäinen mielikuva oli (eli sama koko, etäisyys, värit, kirkkaus jne).

5) Kuvittele elävästi, miten sinä annat itsellesi sen rakkauden jota tarvitset. Mitä tapahtuu? Miltä se tuntuu, kun saat rakkautta itseltäsi?

6) Jos haluat, mene mielikuvassasi vielä lähemmäs rakastavaa itseäsi, niin voit kokeilla, miltä tuntuu olla rakastava itse. Voit myös astua mielikuvassasi rakastavan itsesi paikalle… Kokeile miltä tuntuu olla "itseä rakastava itse".

7) Ehkä haluat mielikuvassasi vaikkapa halata itseäsi.

8) Kun olet täysillä nauttinut tästä rakkauden antamisen ja saamisen tunteista, voit palata nykyhetkeen ja avata silmäsi. Sinulla on mukanasi kaikki kokemasi rakkauden tuntemukset, ja ne edelleen vahvistuvat sinussa.

9) Kun sinä nyt koet entistä elävämmin rakastavasi itse itseäsi, voit kokea olevasi luottavaisempi ja rakastavampi myös suhteessa rakastettuusi.

P.S. Huomauttaisin vielä alkuperäisversiota täydentäen, että jos on vaikea keksiä ensimmäiseen mielikuvaan ketään, jonka arvelisi itseä rakastavan, voi kehitellä oikean ihmisen sijasta haavekuvan; siis, millainen olisi ihminen, jonka voisin kuvitella rakastavan itseäni? Ja kun saa elävän mielikuvan jonkinlaisesta rakastavasta ihmisestä, voi sijoittaa sen mielikuvan tilalle oman rakastavan itsen.

Itseäsi ja omaa rakkauttasi et voi menettää, jos vain haluat rakastaa itseäsi. Päätät itse, hylkäätkö itsesi vai et. Suosittelen, että et hylkäisi! Ehkä maailma olisi vähän parempi paikka, jos yhä useammat ihmiset lakkaisivat pelkäämästä ja uskaltaisivat rakastaa. Itseään siis myös, kun eihän se kuulemma muittenkaan rakastaminen muuten onnistu...

Maslow'n tarvehierarkia - jos olen ihminen, mitä oikeastaan haluan?

Kuka olen ja mitä haluan? Kas siinä pulma, jonka ahdistavuus saattaa kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että sen mieluummin torjuu mielestään ja touhuilee jotain muuta. Pakeneeko nykyajan meneväinen ihminen eksistentiaalista ahdistusta, joka herää noista pelottavista, yksinkertaisista sanoista: "Kuka olen? Mitä oikeasti haluan?"

Kuka sinä, lukija, itse asiassa oletkaan? Miten määrittelet itsesi muille? Miten määrität itsesi itsellesi? Oletko todella sellainen millaiseksi itsesi kuvailet? Ja jos joku kysyy sinulta, mitä haluat, mitä oikeastaan haluatkaan? Olettaisin aika isolla todennäköisyydellä, että olet ihminen, joten se, mitä eri yhteyksissä pohdiskellaan ihmisen tarpeista ja piirteistä, liittynee sinuunkin.

Tutkailin äskettäin vanhaa tuttua Maslow'n tarvehierarkiaa. Se esittää, että ihmisen tarpeista etusijalla ovat yleensä fysiologiset tarpeet (liittyen hengissä pysymiseen), toiseksi turvallisuuden tarpeet, kolmanneksi yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet, neljänneksi arvonannon tarpeet ja viimeiseksi itsensä toteuttamisen tarpeet. Maslow itse on todennut, ettei tarpeiden tyydytys välttämättä etene tässä hierarkisessa järjestyksessä, vaan mikä tahansa tarve voi nousta tärkeämmäksi riippumatta siitä, onko jokin ns. alempi tarve tyydytetty vai ei. Joissain tilanteissa turvallisuuden tarve menee nälän edelle, tai arvonannon tarve ylittää turvallisuuden tarpeen. Joskus ihminen syö ylenmäärin, koska turvallisuudentarve ei ole tyydytetty, taikka unohtaa nälkänsä, kun on niin onnellisesti rakastunut. Tai joku itse asiassa haluaakin kuolla saadakseen määrätä edes siitä, elääkö vai ei, eikä siksi oikein välitä mistään muusta.

Tarvehierarkiamallia ei siis ole järkevää soveltaa kaavamaisesti, ottamatta huomioon yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Joitakin Maslow'n ajatuksista on kuitenkin kiinnostavaa ottaa mukaan pohdintaan. Voihan sen avulla ainakin leikitellä erilaisilla tarvevääristymillä, jos huvittaa miettiä ihmisten kummallisuuksia!

Haluatko sitä, mitä oikeasti tarvitset eniten, vai haluatko jotakin, mitä vain luulet tarvitsevasi? Elossa pysyäkseen ihmisen elimistö tarvitsee riittävää lämpöä, suojaa fyysiseltä vahingoittumiselta, vettä ja ravintoa. Ja jottei suku sammuisi, on yritettävä lisääntyä. Vastasyntynyt ei pysty itse huolehtimaan perustarpeistaan, eikä siis jää eloon ilman hoivaavaa aikuista. Vauva voi kuitenkin äärimmillään menehtyä hoivaajan menetyksen aiheuttamaan shokkiin, vaikka saisikin ruokaa ja suojaa, joten kiintymyssuhde voi mennä jopa ravinnon ja suojan edelle. Ja hoivaisiko kukaan edes omaa lastaan, ellei olisi olemassa kykyä kiintyä ja myötäelää toisen tunteita?

Turvallisuudentunne voi vaurioitua jo varhain, ja jäljet näkyvät erilaisina psyykkisinä oireina. Ruoka tai juoma ei tule koskaan tyydyttämään turvallisuudentarvetta. Moni on ehkä kokeillut sitä.  Turvalukot ja asevarustelukaan ei oikein tahdo toimia. Aina on olemassa vaara, että vihollinen iskee, omista joukoista tai ihan vain mielen sisällä. Loppujen lopuksi turvallisuudentunteen korjaamiseen tarvitaan turvallisia ihmisiä. Olemme kaikki sisäisesti lapsia, jotka tarvitsevat sitä, että joku hyväksyy ja välittää, hoivaa tarvittaessa, ja pysyy tukena, jos joudumme pulaan. Se, missä määrin olemme myös aikuisia, vaikuttaa siihen, miten paljon osaamme ja pystymme itse huolehtimaan siitä, että tarpeemme tulevat tyydytetyiksi. Vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, siis. Kukaan ihminen ei tule ihmiseksi ilman toista ihmistä, vaikka pysyisikin hengissä. Susiemon kasvattama lapsi ei ole "ihminen" sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja epäinhimillisten vanhempien kasvattamasta lapsesta saattaa tulla, kas kummaa, epäinhimillinen.

Olet ehkä päätynyt itsetutkiskelussasi siihen johtopäätökseen, että olet ihminen. Voit jatkaa pohdiskelua miettimällä, millaisia synnynnäisiä ominaisuuksia sinulla on. Ehkä haluat tietää, millainen olet temperamentiltasi. Siinä tapauksessa kannattaa lueskella Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja ja kysyä kommentteja ihmisiltä, jotka ovat tunteneet sinut jo kauan. Sen jälkeen voit analysoida lapsuuttasi ja nuoruuttasi, vertailla itseäsi vanhempiisi tai muihin lähipiirissä vaikuttaneisiin ihmisiin. Mitä olet kenties perinyt heiltä, mitä olet mallioppinut, vai teetkö tarkoituksella toisin kuin joku läheisesi? Mitä hokemia päähäsi on tarttunut läheisiltäsi? Millaiseksi tunsit itsesi isäsi seurassa? Millaiseksi äitisi sai sinut tuntemaan itsesi? Millaisista asioista olit kiinnostunut jo lapsena? Mikä oli haaveammattisi? Millaisia ominaisuuksia sellaiseen ammattiin tarvittaisiin? Oliko sinulla nuo ominaisuudet, vai olisitko halunnut, että olisit sellainen, vaikka olit oikeasti ihan toisenlainen? Ja miksi et olisi saanut olla sellainen kuin olit?

Persoonasi koostuu synnynnäisistä piirteistä ja opituista piirteistä. Varhaisilla kokemuksilla on aina vahvempi vaikutus persoonallisuuteen kuin myöhemmin, esim. nuoruudessa tapahtuneilla. Millaisia kenties traumaattisia tapahtumia olet kokenut elämän varrella? Miten ne muuttivat ajatteluasi, uskomuksiasi, käytöstäsi? Oliko muutos haitaksi vai hyväksi vai sekä että? Missä määrin voisit pelkällä tahdonvoimalla ja treenillä muuttaa itseäsi, käytöstäsi, ajatuksiasi, uskomuksiasi? Haluaisitko olla "eri ihminen"? Mitä haluaisit silti säilyttää itsestäsi?

Jos haluat ajatella itseäsi vielä syvällisemmin, siis henkisesti, niin pohjimmiltasi, syvällä tasolla, jokin sinussa on muuttumatonta. Pintakerrokset voivat muuttua, ikään kuin murentua pois tai kasvaa uusiksi, mutta jokin pysyy silti samana. Ihmisen sisäinen olemus, jokin, joka on tavallaan kaiken itsemäärittelyn ja itsekuvailun yläpuolella ja jonka halut ja tarpeet ovat lievästi korkealentoisempi kuin pullakahvi, on löydettävissä kenties hiljentymisen ja läsnäolon kautta ja yhteydessä oman uskon mukaiseen universaaliin älyyn.

Eksyin vähän aiheesta ja alkoi väsyttää; tarvitsen tauon ja jotain ravitsevaa (ja haluan kahvia, vaikken oikeastaan tarvitsisi sitä oikeasti). Tarpeet ovat tarpeita ja halut ovat haluja, jotka saattavat kohdistua asioihin, joita en oikeasti tarvitse. Todellisia tarpeitaan voi pohtia vaikkapa tuon Maslow'n hierarkian avulla, kuitenkin muistaen, että esimerkiksi itselleni saattaa olla tärkeämpää toimia luovasti kuin haalia omaisuutta. Paitsi että ajatus kyllä katkeilee, kun mietin epävarmaa budjettiani, sikäli kun perustoimeentulo tuo turvallisuutta, ja jos en koe olevani turvassa, menen kyllä ihan lukkoon, enkä saa aikaiseksi mitään...

En tiedä enkä väitä tietäväni, mitkä ovat juuri sinulle tärkeimpiä tarpeita. Mutta jos haluat pysyä elossa, kannattaa ainakin laittaa tarpeeksi vaatetta päälle, syödä kun on nälkä, ja satsata turvallisiin ihmissuhteisiin.



"Anna minulle rauha" - romaani pokkarina: Books on Demand- kauppa

Aikaansaamisen ilo...

Tänään on ystävänpäivä (14.2.2013), mutten ole lähettänyt ainuttakaan korttia tai viestiä siihen liittyen. Mutta yleensä ajattelen ystäviä, jos satun huomaamaan, että on ystävänpäivä. Siis niitä harvoja ystäviäni, joihin pidän yhteyttä, tai läheisiä, jotka ovat samalla ystäviä. Työnkuvaani kuuluu olla ystävällinen, mutten itse asiassa ole "sosiaalinen" eli seuraa hakeva ihminen. Juttelin vastikään kolleegan kanssa siitä, motivoidunko asiakastyöstä, jotta saisin jutustella mukavia "valikoimieni" ihmisten kanssa. Vastaus on, että en todellakaan. Ei minulla kiinnosta pelkästään "jutustella mukavia". Harvat ihmiset ovat sellaisia, joitten seuraan hakeudun jutteluntarpeisena mieluummin kuin oleilen itsekseni. En siis kaipaile asiakkaita, joitten kanssa vain "jutustellaan" tarttumatta vaikeisiin asioihin.

En tarkoita, etten yhtään pitäisi tai välittäisi ihmisistä. Minulla ei vain kiinnosta tavalliset, arkiset jutustelut niin paljoa että hakeutuisiin tilanteisiin, joissa on tarjolla lähinnä sellaista. Haluan pohtia psykologisia ilmiöitä ja tarkkailla ihmisten vuorovaikutusta, analysoida heidän käytöstään ja ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi, jotta kenties löytyisi myönteisen muutoksen mahdollisuus. En tiedä tosin onko siitä pohdiskelusta enempää hyötyä kuin small talkista, siis toisille ihmisille. Leppoisa rupattelu on kyllä joskus hieno asia ilmapiirin kannalta; tai ainakin harmitonta verrattuna siihen, että joku pohdiskelee filosofisesti asioita, joita kunkin ihmisen olisi tarpeen muuttaa universaalin kärsimyksen vähentämiseksi. Kun vaikenen, olen kenties tylsä, välinpitämättömältä vaikuttava, omissa ajatuksissaan hajamielisesti hymyilevä ja huoahteleva olento, joka uhkaa pilata yleisen kivan lörpöttelyfiiliksen, jos tulee huomatuksi. Pahoittelen, jos häiritsen. Mutten oikeastaan halua muuttaa asiantilaa siinä suhteessa, mikä vaatisi minulta kohtuutonta teeskentelyä ilman suurempaa päämäärää.

Olen introvertti. Kaipa olen siis syntyjäni sellainen, joka elää päänsä sisällä ja tulostaa ajatuksiaan ulos vain kun oikeasti innostuu tai haluaa vaikuttaa asioihin. Mutta kasvuoloni olivat omiaan vahvistamaan toisinaan liiallista sosiaalista eristyneisyyttä ja esillä olemisen välttelyä. Tästä pääsenkin siihen henkilökohtaisessa elämänkulussani historialliseen asiaan, että sain lopultakin aikaiseksi tuottaa julkaisuksi asti yhden lukuisista romaanikäsikirjoituksistani. Tarinan nimi on "Anna minulle rauha", ja se kertoo juopon pojasta, joka yrittää kasvaa aikuiseksi. Romaani on nyt saatavana 292- sivuisena pokkarina tai e-kirjana, mm. täältä. Yhtymäkohta edeltävään aiheeseen oli siis se mainitsemani problemaattinen kasvutausta, johon liittyy toisen vanhemman alkoholismi. Se, miten paljon romaanissa on piilotettuna ns. omaelämänkerrallista ainesta, jääköön määrittelemättä tarkemmin. Mutta tuskin kertojaminän sisäisiä kokemuksia osaisi niinkään uskottavasti kuvata, ellei olisi yhtään mitään vastaavanlaisia tunnelmia kokenut ikinä. Vähäistäkin kokemusta voi laajentaa ja syventää eläytymiskyvyn ja mielikuvituksen kautta. Jotkin peruskokemukset yhdistänevät kaikkia lapsuudessaan turvattomuutta ja häpeää kokeneita ihmisiä, kuten alkoholistien aikuisia lapsia.

"Anna minulle rauha"- tarinan "sankari"
(Kuva:  Kuvittaja Henri Kähkönen )

Joku ehkä pohtii joskus, jos lukee kyseisen kirjan tai muita "luuseritarinoitani", käytänkö asiakkaitten tarinoita omissa sepustuksissani. Siihen voisi todeta, että omaan päähäni on kyllä kertynyt lapsuudesta saakka ihan tarpeeksi muistoja, mielikuvia, uhkakuvia ja kuvitelmia, että niissä on riittävästi aineksia muutamaan samoja teemoja toistavaan romaaniin ilmankin toisten ihmisten tarinoitten lainaamista. Mutta ehkä joitakin elementtejä saattaa tulla toistenkin ihmisten kokemuksista, tai siis minun tulkinnoistani toisten kokemuksista, tai siitä, että kuvittelen, mitä jollekin ihmiselle on ehkä joskus tapahtunut tai tapahtuu tulevaisuudessa.

Toinen yhtymäkohta tällä päivällä ja sillä, että mainostan tässä omaa julkaisuani, on se, että "Anna minulle rauha" kertoo myös ystävyyden merkityksestä. Ja itse asiassa tänään sattui olemaan kirjan virallinen julkaisupäivä. Hassua, mutta onkohan mikään oikeasti vain sattumaa? Ainakin itse voin ristiä kädet ja kiittää Yläkerran Isäntää, että asiat ovat kuin ovat. Ja ne ystävät, mukaanlukien rakkain ystäväni eli puoliskoni, jotka tietävät itsekin merkityksensä minulle, saakoot tässä samalla kiitoksen kannustuksestaan ja myötäelämisestään kirjoittamisharrasteluitteni suhteen. Kiitän mielessäni myös työnohjaajaani ja erinäisiä muita ihmisiä, jotka eri tilanteissa ovat kannustaneet minua kirjoittamaan. Mutta alun perin yhdeksänvuotiaana aloin syystä tai toisesta kirjoittaa, kun isän veli lähetti minulle päiväkirjan. En tosin aloittanut päiväkirjanpitämistä, vaan tarinaa susilaumasta. Alteregoni oli ironinen susihahmo, joka oli varsinainen "yksinäinen susi", eikä tuntenut kuuluvansa toisten seuraan...

Tästä tekstistä tuli varsinainen egoistinen jaaritus, mutta on kaiketi terapeuttista olla iloinen, kun on saanut aikaiseksi jotain. Samaa suosittelen kaikille muillekin, joilla alkaa herkästi masentaa tässä maailmassa, jossa on liiaksikin aikaansaamattomuutta ja välinpitämättömyyttä.