Hyvää päivää, kirvesvartta, olen yhä olemassa!

Häkkisusi Ranualla. Ehkä se lepäsi kylläisenä
ja tyytyväisenä siihen hetkeen, mutta itse
olisin ollut onnellisempi, ellen olisi nähnyt
aitauksia sen ympärillä.

Yritän heti alkuun sanoa jotakin myönteistä. Keväiset aamut, kello kuuden ja seitsemän välillä, ovat olleet viime aikoina erityisen kauniita. Vaikka maassa on saattanut olla vielä kuuraa ja vähiin vajonneet hanget ovat vielä viilentäneet ilmaa, muuttolinnut ovat laulaneet innoissaan, reviiriään ilmaistakseen tai puolisoa kutsuen. Linnunlaulu, omien askelten rapina, ja jopa maiseman yli kantautuva arkinen koiranhaukunta luo tunnelman, josta tiedän olevani hermostolleni ja mielelleni sopivassa ympäristössä. Parisen vuotta sitten kuulin aikaisena aamuna suden ulvonnan. Vaikkei tällä seudulla ole tiettävästi niin paljon susia näkynyt kuin joillakin paikkakunnilla, oli ainakin jossain vaiheessa tehty näköhavaintojakin juuri sillä suunnalla, josta tuon sävähdyttävän äänen kuulin. Toivoin, ettei kukaan pahantahtoinen löytäisi tuota ulvojaa. Tuskin sekään pahaa tarkoitti laulaessaan. Jos se oli yksin, se ehkä toivoi tulevansa lajikumppanin huomatuksi, tai ehkä se ilmoitti jotakin kauempana olevalle perheelleen, tai kertoi löytäneensä oman paikan, jossa elellä.

Jos olisin ollut metsäretkelle varustautunut ja ellei aamupala olisi ollut vielä syömättä, olisin halunnut kävellä tuota ääntä kohti, ainakin kuullakseni sen vielä selvemmin. Kännykkäkään ei ollut mukana, enkä voinut edes yrittää äänittää tuota ääntä. Mieleni olisi tehnyt vastata ulvontaan ilmaistakseni, että noteerasin sen olennon itseilmaisun, ja ehkä jopa herättääkseni siinä uteliaisuutta jolkottaa lähemmäs. Olisihan mielenkiintoista nähdä luonnossa elävä susi edes muutaman kymmenen metrin päästä! Mutta sitten ajattelin, ettei sudelle olisi ”terveellistä” tulla yhtään lähemmäs asutusta; sehän saattaisi joutua salakaatajan uhriksi. Ja toisaalta, jos joku parinsadan metrin päässä asustelevista kyläläisistä olisi kuullut minun omituista ulinaani pihamme suunnasta, se olisi herättänyt häiritsevää uteliaisuutta, ja joku olisi saattanut kysellä siitä asiasta joskus ohimennen minut tavatessaan. Enkä erityisesti halua rupatella harvojenkaan naapureitten kanssa, koska jos joskus puhelee enemmänkin jonkun sellaisen kanssa, jota näkee joka viikko, luo itselleen sosiaalisen paineen jutella suunnilleen joka kerta, kun törmää tähän ihmiseen. Toisin sanoen, jos luo rupattelusuhteen johonkin ihmiseen, joutuu myös ylläpitämään sitä, ettei loukkaa tätä ihmistä ”välinpitämättömyydellään”, ellei muistakaan joskus sanoa mitään kauniista päivästä tänään.

En tarkoita väheksyä ihmisiä, joita tiedän elelevän ympärilläni; en vain halua mitään väkinäisesti ylläpidettävää tuttavuutta sellaisten ihmisten kanssa, joille minun elämälläni ei ole mitään oikeaa merkitystä, ja joitten sallisin itse elellä ihan omissa rauhoissaan, häiriintymättä minun olemassaolostani. Ja jos pitäisikin jutella jonkun kanssa, en kuitenkaan haluaisi yrittää selittää, miten kiinnostunut olen eläimistä, jopa sellaisista, joita pidetään ”haittaeläiminä”. Mielipiteeni voisi aiheuttaa siinä tilanteessa närkästystä, enkä halua väitellä ihmisten kanssa tarpeettomasti. Joskus on viisaampaa vaieta voimakkaista mielipiteistään ja sanoa vain jotakin ympäripyöreää harmonian vaalimiseksi. En liioin itsekään jaksa kuunnella toisten ihmisten mielipiteitä itselleni tärkeistä asioista, jos niitten perusteet ovat mielestäni epäloogisia tai vastoin arvojani. Siinähän joutuu hillitsemään omaa närkästystään, ja itsehillintä on joskus kovin rasittavaa… Joten väistelen. Jätän antamatta informaatiota pääni sisällöstä. Otan vastaan sen, mitä toinen antaa omastaan. Ja reflektoin sitä vain pääni sisällä…

Ymmärrän hyvin, miksi joillakin ihmisillä, kuten myös eläimillä, tuntuu joskus olevan tarve raakkua kovemmin ja innokkaammin kuin tavallisesti. Ei niillä ehkä ole sen kummempaa asiaa kuin yleensäkään, mutta niillä voi olla tarve ilmaista tunteitaan ja olemassaoloaan, tai sitten vaikkapa ”purkaa” ylimääräistä energiaa. Jos viestintä olisi pelkkää informaation välittämistä, siitä puuttuisi kaikki persoonallinen ilmaisu. Ja toisaalta, persoonallinen ilmaisukin antaa informaatiota viestin lähettäjästä…

Suoraan sanottuna, vaikka olenkin viime aikoina miettinyt ja puuhaillut yhtä jos toista, minulla ei ole nyt mitään selkeää ja yksiselitteistä informaatiota välitettäväksi. On vain lievä tarve raakkua jotakin, tai ulvoa. Olen olemassa! Täällä on olento, joka on olemassa omanlaisenaan otuksena! Tämä on tällä hetkellä minun sijaintini, täällä minä olen, vaikken tiedä oikein itsekään, missä tämä paikka on, ja mikä tämä maailma oikeastaan onkaan. Olenhan maailmankaikkeudessa vain mitätön hiukkanen, ja ääneni hukkuu sfääreihin. Meillä kaikilla on kuitenkin oikeus olla olemassa ja päästellä omanlaisiamme ääniä, ensiparkaisusta lähtien.

Mielessä tänään, kraak kraak!

Viime päivinä on ollut mielessä lähinnä veroilmoituksen tarkistaminen, laskujen maksua, ilmastoasioitten miettimistä, ja vaalikoneen testaamista. Olen siis jopa ajatellut eduskuntavaaleja, jollain tavalla, koska saatan jopa olla demokraattinen ja jättää boikotoimatta äänestystä. Etenkin ilmastonmuutos herättää tällä kertaa paineen käyttää äänensä. Olen jopa silmäillyt Ylen juttuja ilmastoaiheeseen liittyen. Luin myös pari tekstiä tästä eräästä kantaaottavasta ruotsalaistytöstä, joka tuo esille Asperger-persoonallisuuden hyödyt mielipiteen ilmaisemisessa ja julkisuuden pelkäämättömyydessä. Yleensä vältän liiallista uutisten seuraamista, etten kuormita pääkoppaani liikaa. Etenkin uutisten pääasiallinen kielteisyys rasittaa ja tekee kyyniseksi. Mutta nyt yritin päästä kärryille ajankohtaisista asioista. Ja heti alkoi uuvuttaa…

Ehkäpä väsyn omiin ajatuksiini, omiin reaktioihini. Mielipiteitä herää, mutta ei jaksa edes valittaa. Ihmisten maailma tuottaa niin usein sellaisen olon, että tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja suksia suolle. Hanskat, nuo esineet, joiden vapaaehtoinen käyttäminen paljastaa käyttäjän ihmislajin edustajaksi, saattavat kadota joskus ilman tahallista aietta luopua niistä. Mutta tässä tapauksessa hanskojen tiskiin heittäminen kertoo tunteesta, että mitä hyödyttää tehdä mitään, jos sillä ei ole merkitystä, vaikutusta, mieltä? Sangen järkevää rähistä itsekseen; siinähän mukavasti väsyy ja kuluttaa aikaansa saaden kurkkunsa karheaksi. Ehkä karhea tunne kurkussa voimistaa jotenkin tunnetta olemassaolosta (mikä on hyväksi). Muutenhan yksikseen rähiseminen olisi ihan turhaa, kun kukaan ei mitään kuule, eikä välitä vaikka kuulisikin. Pitäisikö tässä huutaa ihan vain periaatteesta? Siis siksi, kun on väärin vaieta, jos on laitettu vartiomieheksi, vaikka tietäisikin, ettei kukaan piittaa varoituksista…

Kummallinen raakkumistarve tuntuu nousevan näin keväisin joillakin varislinnuillakin. Kraak, kraak, kraak! Tuntuu melkeinpä pahanilmanlinnulta, jos rohkenee väittää, että asioita on pielessä. Mutta mikä tässä ihmisten maailmassa oikein mättää, kun kärsimystä ja vääryyttä on niin paljon? Ja jos joku väittää, että ihmisen elämä on ihanaa ja kaikki on aina ihan hyvin, niin hän elää kuplassa ja oman onnellisen napansa ympärillä. Mutta yhtä lailla sekin, joka väittää elämän olevan pelkkää kärsimystä, saattaa elää kuplassa ja omaan kärsimykseensä keskittyneenä. Ei kumpikaan ole oikeassa, ei ehkä edes omalla kohdallaan. Miten kukaan voisi olla onnellinen ja samalla kärsiä tiedostaessaan maailman tuskan? Ja kuitenkin, ellei ole onnellinen, vahvistaa omalta osaltaan sitä globaalia tuskaa… Täytyy siis tavoitella iloa ja rauhaa, kaikesta huolimatta, mutta silti kärsiviä myötäeläen.

Ehkä minun on annettava ärsyttävien asioitten olla toistaiseksi siten kuin ne ovat, ja olla reagoimatta niihin, juuri nyt, koska moneen asiaan en pysty vaikuttamaan kuitenkaan. Vaikutan lähinnä omaan päähäni, jos siihenkään. Ja siellä asiat ovat ehkä liiaksi levällään ja jäsentymättä, ja tarvitsen aikaa, että ne laskeutuvat ja asettuvat paikoilleen. Aloitin taas seuraavan käsikirjoituksen läpilukemisen ja muokkaamisen, ja olen siinä kiinni joitakin päiviä tai pari viikkoa. Olen myös työstänyt ”Itsetunnon käden” tehtäväpapereita ja esittelyä, jotta voin jakaa sitä yhteiseksi hyödyksi. Mutta tarvitsen jotakin päivitystä ja eheytystä ja kovalevyn putsausta tilapäisistä tiedostoista, jopa viruksista, ja ennen kaikkea taitaisi olla tarpeen panna töpseli seinään, ettei virta lopu kesken mielenkiintoisen toimenpiteen…


Myönteisiä huomioita:

Hankiaisella pääsi kulkemaan eri paikkoihin koirien kanssa.

Auringonvalo piristää.

Jäiset pisarat heijastavat valoa kauniisti.

Tällä viikolla on huvittanut siistiä paikkoja.

Pyykkikone toimii vielä, vaikka kitiseekin.

Sain todeta että jotkut ihmiset ovat kanssani samaa mieltä tärkeistä asioista.

Sormi ei ole enää erityisen kipeä.

Juuri nyt ei ole kiire mihinkään.

Koirat ilmaisevat tunteitaan vilpittömästi.

Näin mustarastaan ja kuulin teerien kukerrusta.

Sinitiaiset vierailevat ahkerasti viime keväänä laitetussa pöntössä.