Ihmisen mieli - rajoittunut järjestelmä ilman päivitystä?

Käsittämätön maailma? Totuuden etsijä voi olla kuin autiomaahan
eksynyt kulkija, mutta missä vaiheessa harhailijasta tulee vaeltaja?

Viime aikoina olen ollut erityisen tuskastunut ja närkästynyt. En aina jaksaisi ymmärtää, miten rajoittuneita käsityksiä ihmisillä voikaan olla toisistaan, maailmasta ja elämästä. Eivätkä he läheskään aina edes huomaa, miten suppeasti he tarkastelevat asioita. He luulevat tietävänsä yhtä jos toista, jopa suuria totuuksia, ja väittävät sillä perusteella toisten olevan väärässä, vaikkeivat osaa perustella, miksi ovat muka itse oikeassa. Moni ei edes yritä perustella, vaan jankuttaa vain omaa näkemystään, auktoriteettiasemaansa vedoten. ”Kyllä minä tiedän, että…”

Tietäminen edellyttää, että asia on todistetusti totta, ja sen tietävä uskoo asian olevan totta. Ihminen ei siis voi tietää mitään, mikä ei ole todistettu todeksi. Ja silti ihmiset olevinaan ”tietävät” kaikenlaista. OK, kyllähän sitä usein olettaa, että jos se ja se ihminen on väittänyt vuonna xxx, että se ja se asia on sillä tavoin, niin siihen ”tietoon” saattaa nojata omat päätelmänsä. Kaikkia ”viisaittenkaan” ihmisten toteamuksia ei kuitenkaan ole voitu osoittaa todeksi. Ehkei niitä koskaan voida kiistattomasti todistaakaan. Parempi siis, ettei väitettäisi asian olevan niin tai näin, vaikka se ja se ihminen niin sanoikin. Hänkin saattoi vain olettaa jotakin. Niinpä minunkin ”tietämiseni” perustuu vain oletuksiin ja otaksumiin. Käsitykseni ovat uskomuksia; parhaimmillaan melko perusteltuja, mutta silti vain omia näkemyksiäni. Kaikki, mitä sanon ”minun nähdäkseni”, ovat minun tulkintojani todellisuudesta. Saatan nähdä syystä tai toisesta asiat väärin. Mutta yhtä lailla, jos minäkin voin erehtyä, niin erehtyä voi sekin taho, jota joku toinen kenties kuvittelee totuuden lähteeksi.

Enpä siis itsekään voi aukottomasti perustella, miksi oletan joittenkin ihmisten olevan väärässä. En voi todistaa mitään eettistä näkökulmaa oikeammaksi kuin toista. En voi todistaa persoonallisen, universaalin älyn olemassaoloa. Voin vain sanoa, etten itsekään voi tietää totuutta, mutta uskon niin tai näin, ja olen ehkä eri mieltä monistakin muitten ihmisten totuuksina pitämistä asioista. Kukaan meistä ei voi olla kovin perehtynyt kaikenlaisiin asioihin. Eivät ihmiset tietenkään jaksa paneutua koko maailman asioihin, mutta he kyllä jaksavat paneutua ”kaiken maailman asioihin”. Jotkut kokevat, etteivät voisi elää ilman sitä tai tätä. Monet heille tärkeät asiat ovat minun näkökulmastani esimerkiksi haitaksi ympäristölle. Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kriittisyys ja harkitsevuus on usein tarpeen, mutta liian suljettu, joustamaton skeptinen asenne rajoittaa ymmärryksen lisääntymistä. Jos ei voi edes pohdiskella mahdollisuutta, voisiko sittenkin olla olemassa muutakin kuin tieteellisesti todistettuja ilmiöitä, eikö maailmankuva ole aika köyhä? Skeptikot tuntuvat olevan periaatteensa mukaan uskomatta oikein mitään muuta kuin tieteellisiä faktoja, mutta jos he leimaavat jonkin asian humpuukiksi jo ennakkoasenteellaan, hehän väittävät ”tietävänsä” ilman faktojakin, ettei se ole totta, vaikkei kukaan olisi edes vielä tutkinut asiaa tarkemmin. Ja tutkimuksiahan ei tehdä ilman rahoitusta, eikä humpuukiksi jo lähtökohtaisesti leimatun ilmiön tutkimukseen tietenkään anneta rahaa. Nämä kaikkitietäväiset kun ”tietävät” jo ennalta, ettei ilmiössä ole mitään ”tieteellistä” pohjaa. Aikamoisia ennustajia, nämä skeptikot! He rajaavat joskus oman näkökulmansa niin ahtaaksi, että heiltä saattaa jäädä joitakin oleellisia asioita huomaamatta. Galileo Galileikin oli aikoinaan aika hullu, kun väitti, että maa kiertää aurinkoa…

Mielipiteensä saa kukakin sanoa, miten hölmö se sitten onkaan jonkun toisen korvissa. Mieleni tekee sanoa sellainen nyt esimerkiksi uskonnoista, joissa väitetään yhtä jos toista käsitystä tai ilmiötä vääräksi tai harhaoppiseksi tai jopa rienaavaksi. Ihmiset ovat ehkä opetelleet ja omaksuneet jonkin ajatus- ja uskomusmaailman, johon heidän maailmankuvansa perustuu. Ehkä he rakentavat minuutensakin tuon uskomusmaailmansa mukaan. Ja jos jokin uhkaa rikkoa heidän uskomuksiaan vastaan, he puolustavat omaa ”totuuttaan” aivan kuin heitä itseään uhattaisiin. He luulevat olevansa jotakin omaan uskomusjärjestelmäänsä sopivaa, kuten, hyvä ja oikeamielinen ihminen. Kun joku tai jokin sitten uhkaa tätä uskomusjärjestelmää, joka on synnyttänyt tämän ”hyvän ihmisen”, nämä ”hyvät ihmiset” käyttäytyvätkin, ainakin ulkopuolisen silmin, kuin tekopyhät ilkiöt.

Räikeitä esimerkkejä löytynee sellaisista yhteisen ideologian jakavista yhteisöistä, joissa korostetaan olevinaan rakkautta ja hyväksyntää, mutta hyväksyntä loppuu, jos toiset ovatkin liian erilaisia kuin oman ryhmän jäsenet. Ja jos joku esittää jaettua uskomusjärjestelmää kohtaan kriittisen mielipiteen, häntä kohtaan hyökätään tuhovimmaisesti. Nämä itseään ”hyvinä ihmisinä” pitävät ihmiset tekevätkin pahaa. Ovatko he siis olleet oikeasti hyviä ihmisiä, vai vain kuvitelleet olevansa? Ymmärtävätkö he itsekään tekevänsä pahaa? Mikä oikeus heillä on tuomita toisia väärintekijöiksi ja rangaista näitä omien käsitystensä ja uskomustensa perusteella? Eivätkö he ymmärrä, ettei ”pahuus” ole heidän ulkopuolellaan, vaan heissä itsessään? Taistelu ”hyvän” ja ”pahan” välillä käydään sisäisesti, yksilön mielessä; ei yksilöitten ja ryhmien välillä.

Minusta tuntuu (= tunnepitoinen mielipide), että valitettavan monet kristillisetkin tahot ovat täynnä tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, kuten fariseukset aikoinaan. En nyt edes jaksaisi teeskennellä ”hyvää ihmistä” ja olla olevinaan olematta ärtynyt. Tekisi aika ajoin mieli mennä vihaisena paasaamaan kaikenlaista erinäisille tahoille, olipa sitten oikeassa tai ei. Tosin, tuskinpa minua kauaa kestettäisiin kuunnella, ja saisin raakkua itsekseni. Mutta kysymyksiä voisin heittää, olematta sen enempää vihamielinen, ja väittämättä itsekään tietäväni oikeita vastauksia.

Ja mitä kysyisinkään, yhdessä jos toisessa paikassa? Miksi teillä on mielestänne oikeus toimia rakkaudettomasti, vaikka väitätte, että Jumala on rakkaus? Millä perusteella teillä on oikeus nimittää toisia luusereiksi, kun he epäonnistuvat vaikkapa työpaikan hankkimisessa, vaikka olette itsekin epäonnistuneet monissa asioissa elämässänne? Luuletteko te, että maailma kestää kauaakaan elinkelpoisena, kun ette välitä siitä, mitä aiheutatte sille harrastuksillanne ja kulutuksellanne? Miksi ajattelette, että teidän täytyy saada ensin itsellenne kaikkea reilusti ennen kuin voitte antaa toisille edes vähäsen? Millä perusteella pidätte itseänne tärkeämpänä ihmisenä kuin muita? Luuletteko todella olevanne tärkeämpiä, jos teillä on kaikki hienompaa kuin toisilla? Ettekö te usko, että olette kelvollisia ja rakastettavia, vastasyntyneen lapsen tavoin, ilman mitään suorituksia, koristekrääsää ja statussymboleita?

Ihmisen hyvyyttä ei voi arvioida ulkokuoren perusteella, eikä aina myöskään tekojen pohjalta. Ihminen voi tehdä hyviä tekoja, mutta kantaa kaunaa ja katkeruutta sisäisesti. Ja voimme kyllä pukea nämä roolipelleolemuksemme vaikka millaisiin asuihin; ei roolisuoritus tee meistä sen parempia ihmisiä! Ja voimme piilottaa totuuden omilta silmiltämme vaikka millaisen uskomusjärjestelmän taakse. Ei se tee meistä viisaita, että osaamme esiintyä jonkun tietyn ajatusmaailman edustajina ja lausua sen ja sen ideologian totuuksia mahdollisimman vakuuttavasti, esimerkiksi väittäessämme, mikä on oikein, mikä väärin. Tietyn uskomusjärjestelmän sisällä pitäytyminen ei tee ihmisestä viisaampaa ja henkisesti kypsää; se tekee hänestä rajoittuneen. Viisaus ei (uskoakseni) ole ihmismielen luomien käsitysten vankina olemista. Ihmiset vain usein tyytyvät valmiisiin selityksiin ja ottavat asioita itsestäänselvyyksinä, jaksamatta paneutua mihinkään itse ja etsiä totuutta kaiken maailman humun seasta. Mutta entä jos olemmekin uskoneet valheita, tai omaksuneet toisten ihmisten harhakäsityksiä, joita meille on totuuksina tarjottu?

Ihminen saattaa valita itselleen ideologian kuin hankkisi tietokoneeseensa uuden järjestelmän. Mutta onko kovinkaan viisasta, että omaksuu jonkun valmiin ajatusmaailman ja yrittää pitäytyä siinä, vaikka ympäristö tuottaisi koko ajan uutta informaatiota, joka horjuttaa tuota ajatusmaailmaa? Käyttöjärjestelmätkin vanhenevat ennen pitkää, ja niitäkin on päivitettävä säännöllisesti, koska toimintaympäristökin muuttuu. Jotkut asiat ihmisten maailmassa ehkä pysyvät samoina, mutta esimerkiksi kulttuuri, tavat, mieltymykset ja yleistieto muuttuvat. Ihminenkin muuttuu, biologisesti, vuosisatojen kuluessa. Mitkä ihmisyyteen liittyvät toimintasuositukset ja kulttuuriset säännöt siis pätevät yhä, mitkä eivät? Suuri osa ihmisistä ei käsittääkseni elä enää luolaihmisten lailla. Jotkut elävät, enkä tiedä onko se sen huonompi vaihtoehto kuin länsimaisen nykyihmisen tapa elää. Kenties nykyihminen kehittyy huomaamattamme matelijamaiseen suuntaan, ja yhteisöissä on palattava tiukempiin normeihin, kun moraalia ei voi enää pohjata myötätuntoon. Tai kenties ihmiskunta kehittyykin tunneälyisemmäksi, ja omatunto tekee lakihenkisyyden tarpeettomiksi. Kuka tietää.

Ehkei viisaus ole siellä, missä suureen ääneen ihmismassojen keskellä toitotetaan ”totuuksia”. Miksi viisautta ylipäätään kehotettaisiin etsimään, jos se löytyisi niin helposti ja annettaisiin etsimättäkin? Nykyihminen tarvitsee ”medialukutaitoa”, ja hän tarvitsee kykyä ajatella itse, jos etsii tietoa ja ymmärrystä sieltä missä on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoisia ”totuuksia”. Toisinaan mieleeni nousee raamatullisia sanoja, jotka ovat mielestäni yhä ajankohtaisia, eivätkä riippuvaisia historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista;

Uudistukaa mieleltänne. Koetelkaa kaikkea; pitäkää se, mikä on hyvää. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Minä luulen, ettei tie totuudelliseen elämään ole leveä, hyvin valaistu, monikaistainen valtatie. Minusta tuntuu, että sellainen valtatie johtaa teatteri- ja pelimaailmaan, jossa kaikki on harhaa eikä missään ole loppujen lopuksi mitään mieltä, tarkoitusta ja merkitystä. Minä arvelen, että jotkin syrjäiset, vähän tallatut, yksinäiset polut saattavat ennen pitkää johtaa aitoon ja viisaampaan elämään, jonne muutkin totuutta etsivät ovat ehkä myös löytäneet, kukin omia polkujaan. 

Käsillä tekeminen kehittää aivoja

Tarve raakkua ja käsittää asioita, vaikkei mitään saisikaan kunnolla käsiteltyä.
Mutta onpahan ainakin jäänyt jotain käteen, edes oman käden jälki, siis...

Sattuneesta syystä aloin muistella, mitä mieleeni on jäänyt tutkimuksista tai pohdinnoista käsillä tekemisen merkityksestä aivotoiminnalle. Minusta nimittäin tuntuu, että ajatteluni ”tökkii”, jos käteni ovat jollain tavalla epäkunnossa. Yhdenkin sormen toiminnallinen haitta näyttää siirtävän haitan myös aivotoiminnan tasolle. Millainen tämä yhteys sitten neurotieteen tasolla onkaan, käytännössä huomaan sen kyllä.

Etsiskelin netistä hieman tietoa aiheesta, ja tekstiiliopettajaliiton sivuilta löysin tekstin, jossa viitattiin aivotutkija, Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilaisen kommentteihin käsitöitten merkityksestä aivoille.

”Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä. Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä.”

Samassa jutussa todetaan myös, että ”luova toiminta aktivoi ja mahdollistaa haastavien kokonaisuuksien oppimisen. Käsitöiden tekeminen nostaa itsetuntoa, rakentaa kokonaisempaa minäkuvaa ja aikaansaa positiivisen kuvan omasta pystyvyydestä.”

Tekstiiliopettajien jutussa mainitaan myös siitä, että käsitöiden tekeminen tukee keskittymistä. Tämä on minulle kokemusperäisesti itsestäänselvyys! Minun on erittäin vaikea keskittyä, ellei minulla ole käsilleni mitään näprättävää, vähintään kynä ja paperi. Keskittyminen on luonnollisesti oleellista uusien asioiden oppimisessa. Samassa jutussa todetaan, että esimerkiksi ”neulominen vieraskielistä tv-ohjelmaa katsoessa voi tehostaa vieraan kielen oppimista”. Tämän sanotaan perustuvan siihen, että kielellinen järjestelmä ja oikean käden alue sijaitsevat aivoissa lähekkäin. No, siinä tapauksessa pitäisi kai riittää pelkästään oikean käden aktivointi, tai jokin muu tekeminen, joka ohjautuu lähellä aivojen kielellisen järjestelmän aluetta. Arvelisin, että kummankin käden käyttäminen samanaikaisesti voi olla vielä hyödyllisempää kuin pelkän paremman käden aktivointi. Mutta sen ainakin olen käytännössä huomannut, että jos olen kuunnellut äänikirjaa ja askarrellut tai piirtänyt jotakin, äänikirjan sisältöjä palautuu mieleen, kun myöhemmin katselen tekelettäni. Minulla on esimerkiksi yksi värityskäsi, jota nimitän mielessäni ”ilmastokädeksi”, koska piirsin sitä seuratessani ilmastonmuutosdokumenttia. Dokumentin sisällöt tulvivat mieleeni, kun vilkaisen kyseistä kuvaa.

Monelle käsityöt ovat varmasti luonteva keino rentoutua ja purkaa stressiä. Neulomisessa samanlaisena toistuva liike tuottaa mielihyvää (vähän niin kuin pakkotoiminnoissakin). Tästä tulee mieleen eräs neuroottinen muumihahmo, joka neuloi pakonomaisesti ollessaan stressaantunut. Sinänsä neulominen on tietysti varsin hyödyllinen pakonomaisen stressinhallinnan muoto, siinä missä useimmiten myös stressaantuneena siivoaminenkin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneitäkään käsitöitä ei pitäisi piilotella, vaan ”ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta.”

Tämä on varmaankin aivan totta. Moni keskeneräiseksi jäänyt tekele rojulaatikoitten pohjalla ainakin symboloi omaa älyllistä ja henkistä keskenkasvuisuuttani. Tosin, minun tapauksessani kesken jääminen kuvastaa usein myös sitä, että olen yksinkertaisesti kyllästynyt kesken projektini. Innostun kokeilemaan jotakin, ja kun saan kokemuksen siitä, millaista tuo tekeminen on, sitä ei huvitakaan välttämättä tehdä loppuun. En ole riittävän motivoitunut tekemään siitä mitään valmista ”tuotetta”. Toisinaan tämä kertoo yleisasenteesta, ettei valmis lopputulos välttämättä olekaan se tärkein juttu, vaan nimenomaan kokeileminen ja tekemisen prosessi. Joskus kuljeskeleminen vailla määränpäätä onkin itsetarkoitus. Elämäkin on tavallaan vaeltelua; ei se kai ole sitä, että matkustetaan mahdollisimman tehokkaasti määränpäähän (=kuolemaan)?

No, minulla on erityisiä haasteita saada asioita valmiiksi, mutta ehkä se johtuu myös siitä, että aloitan liian monta projektia yhtä aikaa. Jos olisi mielessä vain yksi, olisi todennäköistä, että tekisin sitä, kun en kuitenkaan voi olla tekemättä mitään. Tosin, jossain vaiheessa vireystila romahtaa, koska olen niin kyllästynyt toistamaan samaa, eikä lopputulos kenties motivoi tarpeeksi. Vaihteluhan virkistää, joten, käytännössä pompin enemmän tai vähemmän hallitusti useamman projektin välillä. Tämä näkyy muissakin luovissa projekteissa kuin käsitöissä. Se näkyy myös kotitöitten tekemisessä…

Myös Ylen sivuilta löytyi juttu käsitöitten merkityksestä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta toteaa: ”Käsityö voi antaa virkistystä sekä tasapainon ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta”. Tilastokeskuksen mukaan 67 % suomalaisista tekee vapaa-ajallaan käsitöitä. Joillekin käsityö on terapeuttista toimintaa, ajanvietettä, sosiaalista toimintaa, ja joillekin tapa ansaita lisätuloja. Useimmiten se on vapaaehtoista tekemistä, jolla ”haetaan mielenrauhaa sekä hyödyllisyyden- ja tyytyväisyydentunnetta.”

Ylen jutussa mainitaan, että ”elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovatkin tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino.”

Käsityöt, kuten muukin merkityksellinen tekeminen ja toiminta, lisäävät hyvinvointia ja positiivista mielialaa. Käsityöt voivat liittyä myös elämäntapaan, jossa tuotteita halutaan valmistaa, korjata ja uudelleen hyödyntää. Silloin käsillä tekeminen voi olla osa ”arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä”. Ajattelen kyllä itsekin, että käsillä tekeminen kuuluu ekologiseen elämäntapaan. Minulle se on esimerkiksi erilaisten kierrätysmateriaalien käyttöä luovassa askartelussa ja tekstiilien korjaamista tai tuunaamista.

Ylen jutussa pohditaan, että nykypäivänkin ihmisillä voi olla tarve tehdä jotakin toisenlaista kuin tietopainotteisessa opiskelussa tai työssä. Nykyajan töissähän ei välttämättä näe oman kätensä jälkeä, eikä aina synny mitään konkreettisesti havaittavaa tekemisen tulosta. Käsityön konkreettinen tulos on myös ”tekijänsä persoonallisuuden toteutuma”. Tällöin ”käsityöllä on merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa sekä itsetunnon kehittymisessä ja ylläpitämisessä”.

Käsityön tekemisen prosessi voi olla ns. flow-kokemus. Jos käsityö on pitkällinen prosessi, se voi antaa ”tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten, jopa vaikeiden, asioiden käsittelyyn. Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään, voimautuu tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi.”

Käsitöitten hyvinvointia tuottava merkitys liittyy siis sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemisen prosessiin. Käsityöhön voi myös liittyä ”symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan.”

”Käsin tekemistä eli kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voikaan kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. ”

Voisin kyllä allekirjoittaa kaikki nämä käsityötieteen professori Sinikka Pölläsen esittämät toteamukset. Se, miten ihminen harrastaa käsitöitä, kertoo hänestä hyvin paljon. On esimerkiksi ihmisiä, jotka tekevät yhdessä ja esittelevät töitään toisilleen. Jotkut tekevät yksin, mutta jakavat valmiita töitänsä nettiin. On ihmisiä, jotka tekevät tarkasti ohjeen mukaan ja iloitsevat siitä, ettei tuotoksissa ole virheitä. On ihmisiä, jotka tuottavat paljon valmista, eivätkä liiaksi stressaa pienestä laadullisesta vaihtelusta. On monenlaisia muitakin käsillä tekeviä. Ja sitten on meitä, jotka eivät läheskään aina noudata valmiita kaavoja, epäonnistuvat usein, eivätkä välttämättä saa paljoa valmista aikaan. Mutta jos jokin tulee joskus valmiiksi, lopputulos on kyllä varsin omintakeinen. Toisinaan lonkalta vetäisty ja outo, toisinaan perfektionistisen pikkutarkasti väsätty, ja silti hieman outo…

Poimin vielä yhden tuoreemman nettilähteen tästä aiheesta, tosin, erityisen kömpelöllä suomenkielellä kirjoitetun jutun, jossa kuitenkin oli eräitä mielenkiintoisia pointteja. (Miksi-kasityot-ovat-hyvaksi-aivoille?)

”Aivoja stimuloivia käsitöitä harrastamalla pystyt välttämään kognitiivisten kykyjesi vähentymistä, ja samalla voit rentouttaa itseäsi sekä parantaa käsi-silmä –koordinaatiotasi.”

Mikä tahansa käden taitoja sisältävä toiminta on ”aivojen huoltoa”, ja käsillä tekeminen lisää hyvinvointia tuottavien hormonien erittymistä. ”Säännöllinen käsitöiden harjoittaminen kehittää hienomotorisia taitoja ja luovuutta.” ”Ne ovat myös hyvä tapa ottaa etäisyyttä päivittäisiin rutiineihin ja niihin ongelmiin, jotka tuottavat meille pelkoa, ahdistuneisuutta ja muita epäterveitä (???) tunteita.”

Jutussa viitataan tutkimukseen, jonka muuan Betsan Corkhill toteutti 3 545 kutojan kanssa. Tutkimuksen mukaan 50 % mukana olleista ihmisistä havaitsi, että kutominen lisäsi heidän onnellisuuttaan ja rentoutumistaan. Suurin osa oli sitä mieltä, että se auttoi heitä alentamaan stressiä sekä lisäämään heidän luovia kykyjään.

Toisessa, Neurology –lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että ”taiteelliset aktiviteetit voivat vähentää ihmisen riskiä kokea vähäistä kognitiivista vahingoittumista (tarkoittaa kai iän aiheuttamaa rappeutumista?)”. ”Ne ihmiset, jotka maalaavat, veistävät, valokuvaavat tai piirtävät keski-ikäisinä tai vanhuksina, omaavat 73 % pienemmän todennäköisyyden kokea vähäistä kognitiivista vahinkoa verrattuna niihin, jotka eivät näitä aktiviteetteja harrasta ollenkaan.” ”Ne jotka harrastavat käsitöitä omaavat jopa 45 % pienemmän riskin kärsiä dementiasta kuin ne, jotka eivät harrasta näitä asioita.” En edes viitsi lainata loppuosaa jutusta, koska se on niin kömpelöä suomenkieltä, mutta asiasisältö oli ihan innostava…

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että käsillä tekeminen on monipuolisesti hyödyllinen harrastus, joka mm. suojelee aivotoiminnan rappeutumiselta, virkistää mieltä, kehittää mielikuvitusta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, auttaa keskittymään ja ajattelemaan, antaa toiveikkuutta, luo sosiaalisia yhteyksiä, tarjoaa väylän itseilmaisulle jne. Eikä siihen tarvitse investoida paljoakaan. Aina voi hyödyntää kierrätysmateriaalia (eettisesti paras vaihtoehto), jota moni koti pursuaa. Toisekseen voi käydä kirpparilla, josta löytää vaikka mitä inspiroivaa materiaalia. Joitakin erityistarvikkeita saattaa kyllä joutua hankkimaan uutena, mutta siinäkin on aivoja kehittävä älyllinen haaste, kun ottaa tavoitteekseen valmistaa käsityönsä mahdollisimman ekologisesti.

Käsillä tekemisen voi aloittaa vaikkapa tekemällä kuvan omasta kädestään. Omatekoinen käden kuva voi toimia muistuttajana niin käsillä tekemisen hyödyllisyydestä kuin myös itsetuntoasioista (ks. Itsetunnon käsi). Samalla kun askartelee, voi tehdä kiitollisuusharjoitusta. Voi eläytyä siihen tunteeseen, miten hienoa ja ihmeellistä on, että meillä on kädet, joilla voi tehdä kaikenlaista. Ajoittain, kun jokin ruumiinosa ei toimi kunnolla, ymmärtää näet paremmin olla kiitollinen siitä, kun kaikki toimii...