ADHD ja rojulaatikkomieleni

Tämä tilitys nousee tunteesta, että rojulaatikkomieleni kaipaisi ilmeisesti ajoittain lisälokeroita. Myönnän sen, että joskus on hyvä laittaa todennäköisesti tarpeellisimmat asiat ja esineet tiettyyn paikkaan; siis ikään kuin lokeroon. Mutta kaikkea en suostu lokeroimaan ja lajittelemaan. En periaatteesta, enkä myöskään siksi, etten mitenkään jaksaisi. Tai en osaa päättää, pitäisikö joku asia tai esine lajitella käyttötarkoituksensa, värinsä, muotonsa, materiaalinsa vai herättämänsä tunteen perusteella. Milloin mitenkin. Joskus on hyvä työntää kaikki samanlainen materiaali samaan säkkiin. Joskus on parempi kasata kassiin vain juuri ne tietyt asiat, joita tarvitsee. Mutta periaatteessa koskaan ei voi etukäteen tietää kaikkea; esimerkiksi sitä, jos vaikka tarvitsisikin retkellä syystä tai toisesta rautalankaa. Keskivertoihminen kuitenkin kai yleensä kaipaa ruokaa, jos aikoo olla useamman tunnin maastossa. Eväisiin keskittyessäni unohdin kuitenkin kyypakkauksen ja punkkipihdit. Polkaisin melkein kyyn päälle, ja läheisen käsivarrella käveli punkki. Pitäisi siis kehittää päähänsä ”retkellelähtölokerikko”. Ylimmäisenä olisivat ne ensiapujutut. Sitten eväät. Sitten vasta ne kaikki muut, mitä ehkä saattaa tarvita, vuodenajasta ja muista olosuhteista riippuen, ja tietysti riippuen retken tarkoituksesta…

Siitä on kulunut kaksi vuotta kun aloitin tämän bloggaamisen. Edelleenkin on niin, että tuttavapiiristäni vain muutama ihminen tietää minun pitävän tätä blogia. Ja edelleen painiskelen melkein ihan samojen asioitten kanssa työssä ja omassa elämässäni. Olen yliempaattinen, ylivastuullinen, yliherkkä ja ylisyyllistyvä. Joskus olen ylimalkainen, mutta joskus ylitarkka. Hetkittäin yliampuva. Ja ylimielinen. No, en ylipainoinen. Mutta yliaktiivinen kyllä olen, niin että päässäni surisee ja liihottelee ja pyörii mielikuvia ja pulinaa, ellen sitten hösellä jotakin fyysistä. Minulla on sellainen keskushermosto, jonka kanssa on keskimääräistä haasteellisempaa elää normien mukaista elämää. Monet asiat ovat minulle hankalampia kuin perusihmiselle; kuten aikaiseksi saaminen, järjestyksen ylläpito, ja yhteen asiaan keskittyminen. Olen vätystelijä ja jahkailija, kun on kyse epämukavista, epämääräisistä, ulkoapäin sanelluista tehtävistä. Mutta jos on kyse inspiroivista, välittömästi toteutettavista asioista, saatan olla hyvin äkkinäinen. Onhan minulla pitkän tähtäimen tavoitteita, mutta niissä eteneminen voi olla hidasta, mutkittelevaa, tai sykähtelevää. Olen hajamielinen, enkä aina tajua itsestäänselvyyksiä. Unohtelen asioita, sekoilen sanoissani, puhun läpiä päähäni, hyppelehdin asioista toisiin, enkä aina jaksa kuunnella, mitä toisilla olisi asiaa. Töissä satsaan kyllä siihen, että keskityn ja kuuntelen. Raapustan ruutupaperille pientä tuherrusta, josta tuskin saan itsekään selvää jälkikäteen, ihan vain jotta käsilläni olisi jotain tekemistä, niin että vireystilani pysyisi riittävän korkealla, jotta jaksaisin kuunnella ihmistä 45 – 75 minuuttia yhtä soittoa. Mutta se keskittyneenä pysyminen on minulle hankalampaa kuin keskivertohermoiselle. Tekisi mieli välillä vääntelehtiä tuolissaan tai heilutella jalkaansa tai alkaa värkätä jotain vaatteensa osaa ja vihellellä.

En muista ulkoa yksityiskohtaista tietoa, tai sitten sekoittelen nippelitiedonmuruja keskenään. Jos tavallisella ihmisellä tieto jäsentyy päähän kuin loogisesti järjestyksessä olevaan lokerikkoon, minun muistiverkkoni lienee jokin sekava, yksityiskohtia täynnä oleva taulu; mahdollisesti jopa vielä itsestään muuttuva taulu. Asiat paikantuvat toisiaan muistuttavien asioitten viereen ja lomaan. En saa niitä pysymään missään lokeroissa. Päässäni on läjäpäin rojulaatikoita, jonne viskelen asioita vähän niin kuin tavaroita oikeisiin laatikoihin. Tuolla on jotain sinne päin, sen tapaisia asioita joita tarvitsen joskus, ehkä, ja tuolla on niitä, joita käytän usein, ja tuolla nurkassa niitä, mitä on pakko säilyttää, vaikken haluaisi… ja sitten on sekalaisia juttuja, joita löytyy lattialta siivouksen yhteydessä, mutten viitsi heittää niitä roskiin, jos niitä vaikka tarvitseekin johonkin kummalliseen tarkoitukseen joskus.

Seurausta epäsystemaattisuudestani on se, etten yleensä löydä tarvitsemiani asioita heti. Toisinaan se on turhauttavaa ja ärsyttävää. Muistan vaikkapa laittaneeni jonkun tietyn vempeleen kiinnitysruuvin jonnekin talteen. Mahdollisia tallennuspaikkoja on puolenkymmentä. Katson ne kaikki. Samalla löydän monia muita mielenkiintoisia tavaroita, joita luulin hukanneeni. Mutta loppujen lopuksi olisi kovin tylsää penkoa vain ruuvilaatikkoa ja löytää melkein heti se tietty kiinnitysruuvi. Jäisi monta muuta rompetta löytämättä. Ja yleensä rojulaatikkoja penkoessa keksii uutta käyttöä jollekin talteen laittamalleen koukulle tai rautalanganpätkälle tai vieterille tai jätskitikuille.

Asiat ovat päässäni kuin rojulaatikossa sillä seurauksella, että ne sekoittuvat toisiin asiakokonaisuuksiin, jos niissä on minun mielestäni jotakin yhteisiä piirteitä. Niinpä saatan huomata uusia yhdistäviä tekijöitä esimerkiksi erilaisten teorioitten väliltä. Saatan innostua kokeilemaan, sopisiko se ja se asia itse asiassa johonkin toiseen asiayhteyteen. Voi olla, että keksin jotakin uutta. Jos asiat ovat visusti omissa lokeroissaan tallessa, ne eivät pääse sekoittumaan keskenään. Eikä niistä synny muuta kuin samaa vanhaa jaaritusta, jonka joku parempimuistinen osaa jo ulkoa. Ei sillä, etteikö järjestelmällisyys olisi erittäin hyödyllistä, jopa välttämätöntä monissakin tilanteissa. Tarkoitukseni ei ole laittaa järjestelmällisyyttä ja sekavuutta ”paremmuusjärjestykseen”. Kummallakin on paikkansa. Yritän lähinnä lohdutella itseäni (ja kenties muita, jotka kärsivät epäjärjestelmällisyydestä) sillä, että sekasotkustakin voi joskus olla jotain hyötyä.

Kun selitin kerran yhdelle opiskelijalle jotakin omaa ajatustani liittyen psykologian alaan, hän halusi ehdottomasti tietää, kuuluuko ajatteluni siihen, siihen vai siihen ajattelusuuntaan. Sanoin, etten oikeastaan tiennyt. Hän ehdotteli sinnikkäästi muita ajattelusuuntia. Sanoin, etten tiedä, mitä yleistä ajattelusuuntaa oma ajatteluni edustaa. En edes muista ulkoa ajattelusuuntien nimityksiä ja keskeisiä periaatteita. En ole ”oppinut” omaa ajatteluani lukemalla sitä jostain tietystä oppikirjasta. Se on muotoutunut lukemalla monenlaisia eri jaarituksia, kuuntelemalla ihmisiä, pohtimalla omaa elämää ja niin edelleen. Tämä opiskelijaihminen tuntui olevan melkein närkästynyt siitä, ettei saanut lokeroitua ajatteluani mihinkään kirjoista oppimaansa suuntaukseen. Se oli varmaankin vähän ahdistavaa. Oudot asiat saattavat olla pelottavia, ja silloin herää tarve yhdistää ne johonkin tuttuun, tai panna ne ”laatikkoon” myöhempää tarkastelua varten. Mietin silloin, millaisten asioitten kanssa itselläni on tarve soveltaa lokerointia. Vai onko minulla edes useampaa lokeroa. Ehkä työnnän kaikki uudet asiat ensivaiheessa sinne isoon ”rojulaatikkoon” ja pengon niitä sitten sieltä, kun tulee vastaan jotakin niistä muistuttavaa.

On päiviä, jolloin toivon, että aivoni antaisivat minun tehdä järjestelmällisemmin ja tehokkaammin asioita, joitten tekeminen olisi olettaakseni hyödyllistä. Ja että olisin jaksanut lajitella edes jotain tarve-esineitä vähän selkeämmin, ettei tarvitsisi hermostua siitä mahdollisuudesta, etten löydäkään sitä mitä olen etsimässä. Mutta toisaalta en haluaisi muuttaa aivojani toisenlaisiksi. On nimittäin hetkiä, jolloin ajatus toimii kuin itsestään, ja homma sujuu kenties jopa tehokkaammin kuin keskimääräisemmällä ihmisellä. En tiedä onko tekemiseni tosin välttämättä aina niin yleishyödyllistä. Mutta jotain tuotan. Ainakin viihdytän itseäni ilman ulkoista viihdettä. Mielikuvitus on halpa viihdevärkki. Tosin se tuottaa usein omin päin myös kauhuviihdettä ja turhan paljon traagista tarinaa, joita ei huvittaisi seurata. No, silti. Tämä on se kokoonpano jonka olen syntymälahjana saanut, ja josta haluan olla kiitollinen, vaikken aina muistaisikaan kiittää.

Kaikkihan me olemme niin kuin on tarkoitus, sisäisesti, syvimmältä olemukseltamme. Olimmepa tehokkaita ja järjestelmällisiä muistilokerikkoja, joissa on siististi kirjoitetut, selkeät lappuset kussakin, tai sitten isoja rojulaatikoita, joitten kyljessä lukee ”sekalaista”.


PS. Olen kirjoittanut romaanin mittaisen tarinan ADHD- tyypistä, jossa on, kumma kyllä, jotain samoja piirteitä kuin itsessäni. Mutta se tyyppi on silti kuvitteellinen hahmo, vaikka tietysti olen käyttänyt omaa teoreettista asiantuntemustani ja kokemusasiantuntemustani hahmon luomiseen. Siis sitä kaikkea sekalaista mieleni rojulaatikoista löytyvää materiaalia, josta on syntynyt jotain uudenlaista. Tarkoitus on julkaista romaani e-kirjana mahdollisimman pian. Odotan julkaisua kärsimättömästi, syystä tai toisesta. Julkaisusuunnitelma auttaa minua tekemään asioita ”valmiiksi” (tosin oikeasti tulos on edelleen keskeneräinen, mutta olen vain sopivasti kyllästynyt siihen ja haluan päästä siitä eroon). Ja asioitten saaminen pois käsistä auttaa uskomaan, että saan sentään jotain joskus aikaiseksi. Ja se taas ehkäisee niitä masentavia ajatuskulkuja, jotka väittävät, etten muka saa mitään aikaiseksi, koskaan, tai ainakaan mitään rakentavaa. Aina on helpompi rikkoa kuin rakentaa. Mutta jos osaset ovat kuin legopalikoita, saattaa särjetystä rakennelmasta saadakin vielä jotain ihan uudenlaista kasattua. Ja tajusin äsken hämärästi, että kaaoksessa on lukemattomia vaihtoehtoja. Jäykkä rakenne sen sijaan kahlitsee. Niin että jos haluaa olla vapaa, on uskallettava hypätä sinne kaaoksen sekaan avoimin mielin. Ehkä jonain päivänä se, mikä on tarpeen tässä kaikessa surinassa, jäsentyy ja kirkastuu. Yritän luottaa siihen.

"ADHD- tyypin tarina" on nyt ilmestynyt e-kirjana, tutustu tästä.

Päivähoitopolitiikan mielettömyys

Vaarallista peliä lapsen tunne-elämän ja kognitiivisen kehityksen kustannuksella?

Varhaislapsuuden hoivan vaikutusta lapsen tasapainoiseen kehitykseen ja mielenterveyteen ei edelleenkään riittävästi nosteta esille. Tuntuu kuin lastemme tulevaisuus olisi sellaisten päättäjien käsissä, jotka eivät tiedä, ymmärrä tai halua tietää ja ymmärtää, millä tavoin lyhytnäköinen, talouskasvuideologiaan sidottu ajattelu riskeeraa tulevien sukupolvien mielenterveyden, toimintakyvyn ja koko yhteiskunnan henkisen ilmapiirin.

Asiaan perusammattini, opetuskeikkojen ja käytännön elämän puolelta perehtyneenä alan menettää vähitellen jo muutoinkin häilyvän kärsivällisyyteni, kun ajattelen lasten asemaa tässä yhteiskunnassa. Jos olisin ruokkoamaton profeetta, joka heitettäisiin tähän aikaan tuhansien vuosien takaa, hankkisin kirpparilta (tai sekajäteastiasta) vauvanuken, työntäisin sen päähän yhden ison naulan (suunnilleen insulan kohdalle) ja toisen naulan sydämen kohdalle, ja menisin istumaan rähjäisessä kaavussa eduskuntatalon portaille. Asettaisin vauvanuken istumaan portaalle viereeni hylätyn näköisenä, yhtään hoivaamatta sitä, ja istuisin hiljaa, kunnes joku kysyisi, mitä oikein haluan viestiä. Silloin selittäisin, että katsohan, mitä tämä yhteiskunta, tämä nykykulttuuri ja nykypäättäjät tekevät lapsille. Miten he valinnoillaan vahingoittavat niin lapsen sydäntä kuin päätä; niin tunne-elämää kuin kognitiivista kehitystä. Jos lapsi on vain projekti ja objekti, tuleva veronmaksaja ja kuluttaja tai vanhempiensa egonjatke, lapsen sielu on naulittu kuin viaton uhri puupölkkyyn.

Aikuisetkin ovat monella tapaa vallitsevan eetoksen uhreja. Miten he osaisivatkaan suojella lapsiaan joutumasta uhreiksi? Jatkuvan talouskasvun vaatimus on ahneutta ja epätoivoista yritystä saavuttaa turvallinen ja hyvinvoiva ”tunnelma” kuvitellen, että sellaiseen pääseminen edellyttää taloudellista ja materialistista vaurautta. Montako onnetonta taloudellisesti hyvinvoivaa ihmistä täytyy kohdata silmästä silmään ennen kuin tajuaa, ettei ylenmääräinen mammona tuo onnea, eikä talouskasvu takaa henkistä hyvinvointia? Mikä onkaan tämä materian varaan rakentuva kollektiivinen harha, joka ihmisiä juoksuttaa oravanpyörissään, niin että oravanpoikaset kierivät tahdottomina mukana oppien saman tyylin juosta putkinäköisinä stressihormonihumalassaan, tai sitten rusentuvat jalkoihin, jos sattuvat olemaan geneettisesti hidastempoisempia?

Kokosin jo joitakin vuosia aiemmin kotihoidontukeen liittyvän kannanoton vähän pienempiä ympyröitä varten. Mutta sisällöllisesti esitys pätee yhä, ja isommissakin ympyröissä. Siksi ajattelin julkaista sen tässä blogissa.

Tähän esitykseen on koottu tietoa varhaislapsuuden kokemusten vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Psykoterapeutti Sue Gerhardtin teos ”Rakkaus ratkaisee” (2007) vetää yhteen neurotieteen, psykologian, psykoanalyysin ja biologian viimeaikaiset tutkimuslöydökset lapsen kehityksen kannalta oleellisista tekijöistä. Myös arvostettu kotimainen lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sekä temperamenttitutkimuksen suomalainen uranuurtaja, psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen ovat monissa yhteyksissä ottaneet kantaa lapsen tasapainoisen kehityksen puolesta.

Aivot kehittyvät voimakkaimmin varhaislapsuudessa

Gerhardt (2007) toteaa, että ihmisen perustukset lasketaan raskauden ja kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Tänä aikana muotoutuvat ”sosiaaliset aivot”, yksilön tunne-elämän tyyli ja tunneperäiset voimavarat, jotka ovat edellytys tiedolliselle kehitykselle. Sekä aivotutkimuksen että kehityspsykologian näkökulmasta nimenomaan kohtuajan ja varhaisvuosien kokemuksilla on oleellinen rooli aivojen ja mielen rakentumisessa.

Aivot kehittyvät hyvin kiivasta tahtia viimeisistä raskauskuukausista lähtien noin kolmeen ikävuoteen saakka. Aivorunko kypsyy 3kk ennen – 2kk jälkeen syntymän. Tunneaivokuori alkaa kehittyä 2 – 8 kk:n iässä ja kypsyy voimakkaasti noin 1,5 vuoden ikään saakka. Omaelämäkerrallinen muisti kehittyy vasta noin 3 ikävuoteen mennessä. Kolmen vuoden jälkeen aivojen kehitys hidastuu. Aivot muokkautuvat hoivan ja arjen toistuvien kokemusten myötä. Ratkaisevaa on, ovatko pienokaisen kokemukset pääosin myönteisiä vai kielteisiä.

Hoivasuhteen laatu on kriittinen tekijä lapsen kehitykselle

Kiintymyssuhdeteoria selittää, miksi vain turvallisen ja sensitiivisen hoivasuhteen kautta kehittyy tasapainoisia aikuisia. Kiintymyssuhdeteorian mukaan kiintymysmalli, jonka yksilö kehittää varhaisten ikävuosien aikana, perustuu siihen, miten vanhemmat tai muut hoitajat häntä kohtelevat. Depressiivisen haavoittuvuuden takana on Bowlbyn (1988) mukaan välttelevä kiintymyssuhde. Lapsi on toistuvasti kokenut tulleensa torjutuksi, vähätellyksi tai nolatuksi halutessaan huolenpitoa. (Laukkarinen, Mäkelä, Rouru 2004.)

Luonnollisesti kiintymyskohteen läheisyys rauhoittaa hermojärjestelmää (lapsi tulee vanhemman syliin, kun jokin ahdistaa tai pelottaa). Kiintymyskohteesta erossa oleminen taas tuottaa stressiä. Stressin ja ahdistuksen määrä kasvaa, jos tapahtuu jotakin pelottavaa, eikä kiintymyksenkohde olekaan saatavilla. (useat eri lähteet.)

Hoivaajan ja vauvan suhdetta voidaan arvioida seuraavanlaisilla piirteillä: herkkyys vauvan viesteille eli sensitiivisyys, virittyminen, emotionaalinen saatavilla olo, mentalisointi ja refleksiivinen kyky. Sensitiivisyydellä tarkoitetaan mitä tahansa, mikä miellyttää lasta ja lisää hänen hyvää oloaan, kiinnittää lapsen huomion ja vetää häntä kontaktiin, ja vähentää epämukavuudentunnetta ja ahdinkoa (Crittenden; teoksessa Sinkkonen 2008). Sensitiivinen hoitaja on ilmeikäs, kannustava ja empaattinen, muttei tunkeileva, sekä herkkä lapsen tunnetilan muutoksille. Sensitiivinen hoitaja tasoittaa sopivasti lapsen tunnereaktioita, kuten rauhoittaa kiihtynyttä tai piristää apaattista vauvaa.

Orbifrontaalinen aivokuori kehittyy melkein kokonaan vasta syntymän jälkeen ja alkaa kypsyä vasta taaperoiässä. Tässä vaiheessa lapsi tarvitsee paljon syliä ja sensitiivistä, lapsen tarpeista lähtöisin olevaa hoivaa. Vanhemman hermojärjestelmä säätelee läheisyyden kautta vauvan hermojärjestelmää, tietyt hermoyhteydet kehittyvät lapsen aivoihin, ja siten vauva oppii vähitellen säätelemään itseään. Orbifrontaalisella aivokuorella on olennainen rooli tunne-elämässä. Jos tämä aivoalue vahingoittuu tai ei kehity kunnolla, sosiaaliselta elämältä putoaa pohja. Empatiakyky jää vajaaksi, samoin tunteitten ja käyttäytymisen kontrolli. (Gerhardt 2007.)

Noin puolitoistavuotiaana lapsi on hyvissä olosuhteissa kehittänyt kyvyn varastoida mielikuvia. Niin ollen myös mielikuva kiintymyksen kohteesta on syntynyt. (Gerhardt 2007.) Pieni lapsi ei kuitenkaan kykene ylläpitämään tätä lohduttavaa mielikuvaa mielessään kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Ihmisen yksilöllisyydestä ja temperamenttieroista useita kirjoja kirjoittanut Keltikangas-Järvinen on eri yhteyksissä ottanut kantaa hoitopäivän pituuteen. Kun mielikuva kiintymyksenkohteesta hämärtyy, lapsi kokee turvattomuutta ja hätää, mikä tuottaa lapselle stressiä, joka taas vaikuttaa kokonaiskehitykseen. Keltikangas-Järvinen on myös alle 3-vuotiaan kotihoidon puolestapuhuja. Vähintään noin puoleentoista vuoteen asti hoitajan olisi tärkeää olla ensisijainen kiintymyksenkohde; sen jälkeen lasta voisi hoitaa kotona myös joku muu lapselle tutuksi tullut ihminen.

Stressi on myrkkyä keskeneräisille aivoille

Sinkkonen (2008) toteaa yksinkertaisesti, että lasta on suojeltava stressiltä. Lasten stressikokemuksia ja niiden seurauksia on raskaasti aliarvioitu. Lapsen keskushermosto on keskeneräisyytensä takia hyvin haavoittuva krooniseen stressiin liittyvälle ”metaboliselle myrskylle”. Stressi aikaansaa kortisolin erittymisen, ja kortisoli nostaa verensokeria, jarruttaa immuunisysteemin toimintaa ja heikentää muistamista ja oppimista. Samoin stressireaktioon liittyvä glutamaatti- niminen välittäjäaine on korkeina pitoisuuksina myrkyllistä aivosoluille. Tästä voi olla seurauksena esim. muistikatkoksia, ajantajun heikkoutta ja yleistä koherenssin puutetta elämäntapahtumiin liittyen. Myös orbifrontaalinen aivokuori voi kehittyä vajavaisesti, mikä voi tulla esiin mm. heikkona impulssien hallintana ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmina. Käytännössäkin on todettavissa, että pelokas ja ahdistunut lapsi ei keskity, ei muista, eikä opi samassa määrin kuin turvalliseksi olonsa tunteva lapsi.

Gerhardt (2007) kuvaa, miten varhainen hoiva muovaa voimakkaasti kehittyvää hermojärjestelmää ja määrää, kuinka stressi tulkitaan ja siihen vastataan tulevaisuudessa. Ihmisvauva syntyy odottaen, että stressistä huolehditaan hänen puolestaan. Aivojen tulisi selviytyä stressin tuottamista ”kortisolipiikeistä”, mutta tähän tarvittava neurologinen systeemi ei kehity kunnolla, ellei lasta auteta stressinsäätelyssä (esim. sylissä pitämällä, silittelemällä, rauhoittavalla puheella).

On vahvoja todisteita siitä, että erilleen joutuminen niistä, joista olemme riippuvaisia, tuottaa stressiä; eli nostaa kortisolitasoa. Myös sosiaaliset ristiriidat tuottavat stressiä. Dettlingin (2000) tutkimusten mukaan voidaan todeta, että pienellä lapsella pitää olla jatkuvasti saatavilla joku, joka on virittynyt lapseen, huomaa hänen tunteensa ja auttaa säätelemään niitä. Jatkuvan vuorovaikutuksellisuuden ja turvan puute on vielä kehittymässä olevalle lapselle stressin aihe. (Gerhardt 2007.)

Tiedetään, että korkea kortisolitaso on yhteydessä mm. aikuisiän masennukseen, ahdistuneisuuteen, itsemurhataipumukseen, syömishäiriöihin, alkoholismiin, lihavuuteen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Korkea kortisolitaso voi vaurioittaa hippokampusta vaikuttaen kykyyn muistaa ja hankkia tietoa. Se vaarantaa myös vastustuskyvyn, ja voi olla osatekijä myös mm. diabeteksessa ja kohonneessa verenpaineessa. Kehno stressivaste siis tekee ihmisestä fysiologisesti ja psyykkisesti haavoittuvan. Yksinkertaistaen voi sanoa, että hyvin hoidettu vauva kehittää paremman stressinsietokyvyn, kun taas vauva, jonka tarpeisiin ei ole vastattu johdonmukaisesti (on esim. toistuvasti jätetty itkemään ilman lohdutusta), kehittyy sairastumisherkemmäksi. (Gerhardt 2007.)

Pieni lapsi ei kykene käsittelemään stressiä ja ahdistusta puhumalla tai lähtemällä lenkille. Stressaavat kokemukset varastoituvat ”sanattomana ahdistuksena” mantelitumakkeeseen ja aivojen kuorenalaisiin alueisiin. Mantelitumake voi jäädä ikään kuin ”ylikierroksille” ja aiheuttaa yliherkkiä reaktioita myöhemmällä iällä. (Gerhardt 2007.)

Vauva kokee ensisijaisen hoitajansa katoamisen hengenvaarallisena tilanteena. Tiedetään, että äitinsä menettäneet vauvat ovat voineet kuolla surureaktioonsa; ns. ”anakliittiseen depressioon” (esim. Sinkkonen 2008 mainitsee tästä). Vauvalla ei ole ajantajua, joten erotilanteessa hän ei tiedä, tuleeko hoitaja takaisin vai ei (Gerhardt 2007). Toistuva äidin katoamisen kokemus on kuin henkeä uhkaava ”läheltä piti” – tilanne. Mitä enemmän vauva kohtaa tällaisia kuolemanvaarassa olemisen kokemuksia, saamatta lohdutusta kohtuullisessa ajassa, sitä vakavammin hän traumatisoituu.

Varhaiset kokemukset luovat tunne-elämän kehyksen; stressinsäätelykyvyn, omanarvontunteen ja luottamuksen toisiin ihmisiin (perusturvallisuus). Gerhardt (2007) toteaakin, että:

”…on välttämätöntä, että yksilö on saanut kokea ihmissuhteissaan, että hänen tarpeisiinsa vastataan, häntä autetaan tunteittensäätelyssä eikä hänelle anneta ennenaikaisia vaatimuksia selviytyä enemmästä kuin hän voi.”… ”On paradoksi, että ihmisillä täytyy olla tyydyttävä riippuvuuskokemus ennen kuin hänestä voi tulla todella itsenäinen ja suureksi osaksi itseään säätelevä.” 

Lapsi tarvitsee tyydyttävän riippuvuuskokemuksen suhteessa ensisijaiseen hoitajaansa, jotta hänen kehityksensä voi edetä normaalilla, tasapainoisella tavalla. Lasta ei voi pakottaa itsenäistymään. Jos lapsi joutuu erilleen hoitajastaan ennen kuin on siihen itse valmis, hän kokee hylkäämisen, ja hylkäämiskokemukset ovat omiaan jättämään jälkeensä erilaisia riippuvuuksia myöhemmin elämässä. Ei ole kyse vain siitä, onko lapsi kiintynyt häntä hoitavaan aikuiseen ottaakseen tätä vastaan lohdutusta, vaan myös siitä, onko hoitava aikuinen kyllin kiintynyt hoidettavana olevaan lapseen osoittaakseen tälle riittävästi hellyyttä, huolenpitoa ja kiinnostusta. Jos hoitaja ei ole läheisesti virittynyt lapseen, lapsi jää tunnetasolla hylätyksi. Gerhanrdtin (2007) näkemys on, että vain lasta rakastava hoitaja kykenee tarjoamaan tälle riittävän hyvää hoivaa varhaislapsuudessa.
 

Miten lapsi kokee vieraan hoitajan ja hoitopaikan?

Gerhardt (2007) toteaa, että ”masennus on lisääntynyt aikana, jolloin yhä useammat lapset ovat olleet vieraan hoidossa aamusta iltapäivään ja omien vanhempien kanssa vasta näitten työpäivän jälkeen.”… ”Jos pidämme edelleen tuottavuutta ensisijaisena ja houkuttelemme kaikki aikuiset, myös pienten lasten vanhemmat, tavoittelemaan aineellisia saavutuksia ja uraa, meidän on ehkä kestettävä tunneperäisten taitojen harvinaiseksi käyminen.”

Vanhempien antaman hoivan hyvät ominaisuudet liittyvät säätelyyn: kykyyn kuunnella, huomioida, muokata käytöstä ja kykyyn palauttaa hyvät tunteet jonkin ruumiillisen, tunneperäisen tai mielen yhteyden avulla (Gerhardt 2007).

Keltikangas-Järvisen (12.11.2009) mukaan päiväkotihoidossa kaikkiin lapsiin kohdistuu samanlaiset vaatimukset, eikä kaikkein pienimpiäkään huomioida yksilöinä. Etenkin ujot ja vetäytyvät lapset voivat jäädä vaille ymmärrystä. Aikuisten asettamat selviytymisodotukset aiheuttavat lapselle stressiä. Liian suuret ryhmäkoot aiheuttavat sen, etteivät hoitajat kykene huomioimaan jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita, olemaan ”virittyneenä kunkin lapsen taajuudelle”.

Ellei lapsi ole kiintynyt hoitajaansa, ei tämän tarjoama lohdutus edes helpota hänen oloaan. Kiintyminen on ylipäätään mahdotonta, jos hoitajia on useita ja he vaihtuvat liian usein. Lasta ei saisi koskaan jättää yksin selviytymään pahasta mielestään. Esim. jos vauvan hätähuutoon ei vastata kohtuullisen ajan kuluessa, vauva lamaantuu ja vaipuu apatiaan. Tätä saatetaan luulla ”rauhoittumiseksi”, vaikka kyseessä on äärimmäisen masennuksen kaltainen tila. Sinkkonen (2008) toteaa, että ”jos ihminen oppii jo varhain tukahduttamaan kaikki negatiiviset tunteensa, hän voi menettää kokonaan kosketuksensa niihin.” Tunteet hakevat ilmaisukanavan ruumiista, mikä tarkoittaa suurempaa sairastumisalttiutta. Toistuvan laiminlyövän hoidon seurauksena voi olla näennäisesti hyvin selviytyvä yksilö, joka kuitenkin pinnan alla kantaa huonoa omanarvontunnetta, avuttomuutta ja toivottomuutta, jotka voivat myöhemmin tulla ilmi masennusoireina.

Keltikangas-Järvinen (2006) on ottanut kantaa etenkin synnynnäisesti herkkien lasten puolesta. Vain osa lapsista omaa sellaisen synnynnäisen temperamentin, etteivät he kärsi erityisen paljon vieraista ihmisistä ja paikoista, melusta ja hälinästä. Useimmat lapset kärsivät. Noin viidennes lapsista on niin sensitiivisiä ja hitaasti sopeutuvia synnynnäiseltä temperamentiltaan, että heidän kohdallaan vähänkin puutteellinen, stressaava ja turvattomuutta aiheuttava hoito voi tuottaa ahdistuneisuutta ja masennusta jo lapsuusiässä. Onko yhteiskunnalla varaa tähän?

Vieraaseen hoitopaikkaan joutunut pienokainen kokee stressiä monenlaisista asioista: kiintymyksenkohteesta erillään olemisesta, vähemmän empaattisesta ja sensitiivisestä hoivasta, uudesta ympäristöstä, toisista lapsista, melutasosta, joka usein ylittää suositukset, kaoottisesta ja sekavasta ympäristöstä, jota ei voi hallita jne. Mitä herkempi temperamentti ja keskeneräisempi stressinhallintakyky, sitä pahemmat vauriot stressitekijöistä syntyy kehittyvälle keskushermostolle.

Sinkkosen (2007) sanoin: ”Lasten pitäisi saada olla välillä rauhassa ja omissa oloissaan. Heitä pitää suojella liialta meteliltä ja visuaaliselta saasteelta. Heitä ei pidä opettaa silloin, kun he ovat pieniä – he oppivat muutenkin omassa tahdissaan. Heitä tulisi suojella liian monilta ihmisiltä, sillä he pystyvät muodostamaan vain rajallisen määrän ihmissuhteita. Päiväkotien ylisuuret ryhmät, jatkuvasti vaihtuvat aikuiset, taukoamaton meteli ja taistelu reviiristä ovat joillekin lapsille kestostressiin johtava yhtälö.”

Lapsen tunne-elämän säätelytaitojen ja turvallisuudentunteen kehittymisen tukeminen ehkäisee monin tavoin terveydellisiä ongelmia myöhemmässä vaiheessa. Tasapainoinen tunne-elämä antaa pohjan myös kognitiiviselle kehitykselle. Rakastava, sensitiivinen, lapsen yksilöllisen temperamentin huomioiva hoiva lapselle tutussa ympäristössä on paras kasvupohja niin fyysisesti kuin psyykkisesti terveen yksilön kehittymiselle. Alan tutkijat korostavat, että poliittisilla päättäjillä on vastuunsa yksilön varhaislapsuuden ihanteellisten olosuhteitten luomisessa.

”Jotta jokaiselle lapselle voitaisiin järjestää hyvän kehityksen edellyttämää vastavuoroista hoitoa, tätä työtä tekeviä aikuisia on arvostettava ja tuettava heidän tehtävässään.” (Gerhardt 2007.)


LÄHTEET:
Gerhardt, Sue (2007): Rakkaus ratkaisee: varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle. Edita Helsinki.

Keltikangas-Järvinen, Liisa (2009): Temperamentti, stressi ja elämänhallinta. WSOY Juva.

Keltikangas-Järvinen, Liisa (2006): Temperamentti ja koulumenestys. WSOY Juva.

Laukkarinen, Marja-Riitta; Mäkelä, Tiina; Rouru, Sirkka (2004): Masennus tunteiden prosessoinnin ongelmana. Kognitiivinen psykoterapia verkkolehti, 1, (1) 3-23.

Sinkkonen, Jari (2008): Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. WSOY Juva.

Internet- lähteet:

mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/vanhemmuus_ja_kasvatus/lapsen_ja_van…