Joku outo hyypiö tulee! Mutta minäkin olen täällä!

Löytyneekö puuttuva kirjain?

Kyse on oikeastaan siitä, mitä eräs varis viestitti minulle toissapäivänä, kun kohtasimme, polkumme ristetessä. Ja se liittyy siihen, mitä itselläni oli mielen päällä, kun olin kävelyllä. Olin nimittäin juuri saanut purkkiin viimeisimmän romaanini julkaisukelpoisen version.

Edellisestä Ohdakemaa- sarjan romaanin julkaisusta ehti kulua yli puoli vuotta. Syitä aiempaa hitaammalle julkaisutahdille oli useampiakin, mutta yksi keskeinen syy tähän luovaan taukoon oli se, että Jaewulkan tarinan käsikirjoitus oli jonkin verran tuoreempi kuin suurin osa aiemmista osista, eli tarvitsi useamman muokkauslukukierroksen. Toinen syy oli se, että käsikirjoitus oli sen verran pitkä, että se täytyi joka tapauksessa jakaa kahdeksi romaaniksi, jolloin toista osaa oli tarpeen hieman laajentaa. Niin ollen kirjoitin toiseen osaan aivan uutta tekstiä, ja juonellisen yhtenäisyyden säilyttämiseksi näitä kahta osaa oli tarpeen muovata yhdessä. Yli kahdeksansadan sivun toistuva muokkauslukeminen vie aikansa. Kuukausien ”työn alla olemisen” ja isompien ja pienempien muokkausten jälkeen Jaewulkan tarinan työstäminen täytyi nyt vain lopettaa ja tyytyä siihen, millainen tarinan ensimmäinen osa tällä hetkellä on, vaikka viimeisimmälläkin muokkauslukukierroksella oli vielä tarve ”parannella” tekstiä sieltä täältä aina jotain. Olin päättänyt, että julkaisen Ohdakemaa IX:n kesälomani aikana; muuten se helposti siirtyisi taas kuukaudella tai parilla. Niin että oli vain päätettävä, että nyt se on riittävän valmis, ja sillä siisti.

Tein romaanin viimeistelyn edesmenneen isäni syntymäpäivänä. Viimeisessäkin oikoluvussa löytyi vielä ärsyttävän paljon kirjoitusvirheitä. No, se johtuu paljon kirjoitustahdistakin, jos ajatus juoksee nopeammin kuin sormet. Tai sitten sormet lyövät kiirehtiessään viereisiin näppäimiin; tai sitten sormi lyö kyllä oikeaan näppäimeen, muttei riittävän kovasti, jolloin kirjain jää puuttumaan. Saattoipa jäädä joku tällainen näppäilyvirhe takakansitekstiinkin?! Nyt on joka tapauksessa enää myöhäistä korjata sitä. Sellaista se on! Absoluuttinen virheettömyys ei taida olla realistista. Ja sisällön laatu on sitten vielä eri asia. Jonkun mielestä se voi olla täyttä puppua, vaikka itse kuvittelisinkin, että se on hyödyllistä ja rakentavaa…

”Ohdakemaa IX: Jaewulka” kertoo, mitä tapahtui sille pienokaiselle, joka syntyi Neljän Valtakunnan Sodan aikaan Argillan puolella, paimeneukon mökissä, koska lapsen äiti ei rohjennut palata perheensä pariin. Jaewulka Erdanintyttären täytyi piileskellä kuningatar Mormessan etsintäkuuluttaman isänsä takia vuosikausia syrjäseuduilla. Mutta koska Jaewulka on kahden valtakunnan kuningassukujen jälkeläinen, hän ei voi olla koko ikäänsä rauhassa ympäristön odotuksilta.

Jaewulka saa kyllä kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; onhan hänellä sekä kasvattivanhemmat että omat vanhempansa. Mutta vanhemmilla on omat ongelmansa, eikä kaikkea kerrota lapsille. Jaewulkan aikuistuminen on hankalaa myös hänen luonteensa vuoksi. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, koska ei ole “tavallinen”. Hän ei kaipaa ikäisiään ystäviä, vaan viihtyy paremmin eläinten kanssa. Jaewulka ei osaa elää niin kuin muut, eikä haluaisikaan, muttei tiedä, miten muutenkaan voisi elää. Neidoksi vartuttuaan Jaewulkan on yritettävä sopeutua kuningas Rowenin hoviin. Mutta realiteettihan on se, että ellei ihminen voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. ”Kuori-ihmiset” löytävät vain ulkoisesti sopivaa seuraa; sisäisesti ihminen jää yksin. Jaewulkakin harhailee aikansa, kunnes tunnistaa sielunsa puolikkaan (muttei se välttämättä olekaan romanttinen juttu). Tarkempi kuvaus Jaewulkan tarinasta löytyy omalta sivultaan Ohdakemaa- blogista.

On oikeastaan vaikea määritellä tai luokitella tällaista fantasiatarinaa sen tarkemmin kuin että kyse on sadunomaiseen fantasiakeskiaikaan sijoittuvasta psykologisesta kehitystarinasta, joka kuvaa myös yhteiskunnallisia teemoja. Itse nimittäisin Ohdakemaa- sarjaa ”psykologiseksi fantasiaksi”, koska tarinoissa kuvataan yleensä henkilöhahmojen psykologista kehitystä ja ajattelua, siinä missä vuorovaikutusta ja tunteitakin. Tarinoissa on välillä seikkailua ja draamaa, ja usein myös rakkaustarina, vaikkakaan ei aina aivan tavanomainen. Osa Ohdakemaa- sarjan romansseista on nimittäin miestenkeskisiä, ja jotkut hahmoista ovat ainakin jollain tapaa androgyynisiä tai ”muun sukupuolisia”.

Ohdakemaa- sarjan keskeiset teemat on esitelty omilla sivuillaan. Olen myös aiemminkin perustellut, miksi olen valinnut omakustantamisen sen sijaan että edes yrittäisin etsiä kaupallista kustantajaa kirjoilleni. Minä en ole erityisen markkinahenkinen ihminen. Kirjoitan huvikseni, enkä rahasta, enkä ”ollakseni kirjailija”. Ilmaisen itseäni ja ajatteluani kirjoittamalla, enkä halua pakottaa muita ottamaan vastaan viestiäni. Viesti on esillä, jotta ihmisillä on halutessaan mahdollisuus tutustua siihen. En halua tyrkyttää sitä mahdollisuutta, mutten salatakaan, koska onhan minullakin oikeus äännellä siinä missä mölyapinoillakin. Kirjoitusharrastukseni on jonkinlaista omalla äänellä raakkumista. Haluan pitää ”ääntelyn” tuloksen mahdollisimman autenttisena, ja siksi teen kaiken mahdollisen itse; ne korjaamattomat virheetkin.

Mutta palataan nyt siihen, kun olin toissapäivänä kävelyllä ja katselin kaukaa variksen kokoista lintua, joka istui puhelinlangalla. Se oli oudon rusehtava ja kummallisen pitkäpyrstöinen varikseksi, joten ehdin hetken aikaa katsella sitä sillä silmällä, saattaisiko se olla tietty pikkuhaukka, joka on pesinytkin jossakin lähimaastossa monena kesänä. Se kun näet oli ääneti ja nökötti epävarismaisen pystyssä; leuka alhaalla, niin ettei edes pidempi nokka heti erottunut profiilista.

No, vaikkei arvoisa lintu näyttänytkään ensisilmäyksellä aivan lajityypilliseltä varikselta, sen geeniperimä paljastui, kun se noteerasi lähestymisemme ja päästi lajilleen ominaisen raakunnan: ”Kraak, kraak!”

”Aha, tervepä terve, varis”, sanoin sille, ja varalta tervehdin vielä sen omallakin kielellä, mikä tosin ei ehkä onnistunut aivan ilman ihmismäistä aksenttia. Mutta jotenkin samastuin tuohon lintuun. Sille tuli tarve ilmoittaa omasta olemassaolostaan ja varoittaa muita lähettyvillä olevia, kun jokin outo ilmiö ilmaantui sen elinpiiriin. Ja maailmahan on täynnä outoja ilmiöitä, jotka tunkeutuvat tietoisuuteemme, ja meidän on vain tervehdittävä niitä. Minä olin samanaikaisesti se outo tunkeilija ja toisaalta tunsin olevani se varis, joka noteerasi minut ja ilmoitti minun saapumisestani, ja samalla omasta olemassaolostaan.

Mutta siis, jos törmää jossakin maailmalla näihin vaikeasti luokiteltaviin kirjallisiin tuotoksiini (petolintu vai varislintu, vai mikä lie), niin ne ovat itseilmaisua ja viesti, samalla tavoin kuin variksen rääkäisy. Ei enempää, muttei vähempääkään. Ja viesti on aina tarkoitettu sille, joka ottaa sen vastaan.

Erilaisuus ei ole eriarvoisuutta, eikä samanlaisuus samanarvoisuutta

Toisen ihmisarvon tunnustaminen ja harmoninen kohtaaminen on
helpointa, jos kokee olevansa yhtä koko luomakunnan kanssa.

Yksinkertaistava mieli on taipuvainen väärinkäsityksiin. Väärinkäsitykset perustuvat usein puutteelliseen tietoon. Mieli, jolla on puutteellisesti tietoa, saattaa olla ”laiska” ja mukavuudenhaluinen, ylikuormittunut, tai liian ylimielinen tai umpimielinen ottaakseen vastaan uutta tietoa.

Henkinen laiskuus tuottaa älyllistä ylimalkaisuutta. Ei jakseta ajatella itse ja pohtia yhtään syvällisemmin, vaan otetaan saatu tieto suunnilleen totuutena, tai sitten ei edes välitetä siitä, onko se totta vai ei. Toisaalta, jos mieli on ylikuormittunut liiallisella informaatiolla (josta osa on täyttä puppua, osa tarpeetonta, ja osa ehkä tosiasiapohjaistakin, mutta irrelevanttia) ja oman pään tuottamalla murehtimisella ja märehtimisellä, sorrutaan silloinkin puutteellisen harkinnan kautta väärinkäsityksiin. Jotkut taas luulevat jo tietävänsä riittävästi (tai ainoan oikean totuuden), eivätkä siksi ota vastaan uutta informaatiota; eivätkä pohdiskele mitään, etteivät vain vahingossakaan joudu kyseenalaistamaan omia käsityksiään.

En halua nimittää väärinkäsityksiin sortuvaa mieltä ”typeräksi”, vaan mieluummin ”sokeaksi” tai ”tiedostamattomaksi”. Puutteellinen tiedostaminen näyttäytyy ”typeryytenä” normaaliälyisilläkin, jopa erittäin älykkäilläkin ihmisillä. Tiedostamaton ajattelu taas tuottaa liian usein ”typerää” toimintaa. Jälkiviisaana voi itse kukin todeta omaa polkuaan taaksepäin tarkastellessaan: ”Jos olisin silloin tajunnut… Jos olisin vähänkin enemmän ajatellut… Jos olisin uskonut sitä aavistusta…”

No, menneet ovat menneitä, ja silloinen tiedostamattomuus, joka oli kuin sokeana tai likinäköisenä kompurointia viidakkopolulla osittain vihamielisten ”apinalaumojen” reviireitä sivuten, on johtanut tähän, missä nyt on. Tärkeää on olla nyt tietoinen siitä, missä onkaan, ja minne oikeastaan haluaa seuraavaksi suunnata. Mutta miten tämä kaikki alkulöpinä liittyy otsikkoon?

Viittaan ”yksinkertaistavan mielen” ongelmalla maailmassa vallitsevaan yleiseen ja yksioikoiseen, virheelliseen käsitykseen, että ”erilaisuus” tarkoittaisi ”eriarvoisuutta”, tai, että ”samanlaisuus” tarkoittaisi ”samanarvoista”. Etenkin, jos ”arvolla” viitataan ihmisarvoon, tällaiset oletukset ovat loogisesti epätosia.

Kuinka moni tiedostamaton ihmisparka esimerkiksi luulee, että olemalla samanlainen kuin muut olisi ”samanarvoinen” kuin muut, eikä ns. ”huonompi”? Samanlaisuuden tavoittelu tällä idealla on aivan turhaa, koska ihminenhän on jo samanarvoinen, vaikka tuntisikin olevansa jotenkin erilainen. Ei samanlaisuutta siis tarvitse tavoitella ihmisarvoaan ”nostaakseen”. Eikä ihmisarvoa tarvitse ”nostaa”, jos se kerta on jo olemassa. Ei siinä ole ”enempi – vähempi” – akselia, eikä sitä voi mitata. Se vain on. Se voidaan kyllä yrittää viedä, mutta se on silti olemassa. Näin on sovittu.

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuodelta 1948, 1. artikla:

”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/

Valitettavasti toiset ihmiset ovat niitä, jotka yrittävät mitätöidä tai olla tunnustamatta toistensa oikeuksia ja ihmisarvoa, ja toimivat siksi aivan törkeästi niitä kohtaan, joilta epäävät ihmisarvon. Se ei ole kognitiivista typeryyttä; se on moraalittomuutta. Älykäskin ihminen osaa olla hirvittävän moraaliton, ja toisaalta, älyllinen kehitysvajaus ei tarkoita, etteikö ihminen kykenisi toimimaan eettisesti. Ja mitä moraalittomuus on? Eikö se ole pohjimmiltaan sitä, ettei ihminen asetu toisen ihmisen asemaan, eikä tee sitä, mitä toivoisi toisen tekevän itselleen, vaan tekee sellaista, mitä ei itse varmasti sietäisi tehtävän itselleen?

On siis väärinkäsitys ruveta muokkaamaan itseään ollakseen samanlainen kuin muut, jotta tulisi kohdelluksi ”samanarvoisesti”. On epätarkoituksenmukaista jäljitellä ”arvokkaampana pidetyn” ihmisryhmän käytöstä ja ominaisuuksia (kuten valkoihoisia heteromiehiä) tullakseen kohdelluksi samanarvoisesti, koska se ei poista perusongelmaa, vaan tavallaan vahvistaa sitä. Ongelmahan on niitten mielessä, jotka kohtelevat omasta viiteryhmästään poikkeavia huonommin kuin ”muita”, ja muutoksen tulee tapahtua heidän mielessään (ymmärryksessä, asenteissa, toiminnassa). Erilaisten ei tarvitse muuttua samanlaisiksi. Samanlainenkin saa olla, ihan vapaasti, jos kerta on. Kaikilla on oikeus olla omanlaisiaan olentoja, eikä sitä oikeutta saa riistää.

On väärinkäsitys tulkita oman porukkansa ”samanlaisuus” ja ”saman mielisyys” paremmuutena, ja pitää muita, ulkopuolisia ja erilaisia jotenkin ”huonompina” kuin omaa porukkaa. Usein kyse on siitä, että ihmisen on helpompi arvostaa enemmän niitä, joista itse ”tykkää”, sangen subjektiivisesti siis. Ja tykätähän saa, mutta ketään ei tulisi kohdella vähemmän arvostavasti siksi, ettei itse pidä hänen habituksestaan tai muista hänen ominaisuuksistaan. Tällaista subjektiivisuutta näyttäytyy silti (jopa) politiikassa. Ihmiset ovat niin omituisen tiedostamattomia jopa siitä, mihin heidän olevinaan objektiiviset mielipiteensä perustuvat…

Monessa ihmislaumassa ”me-henki”, jota suitsutetaan ja jolla saadaan kuulemma aikaan vaikka mitä hienoa, saattaakin tuottaa lähinnä vertailua, kilpailua ja vihaa ”heitä muita” kohtaan. Jos tarvitaan ”me-henkeä”, sen tulisi olla kaiken luomakunnan kattava ”me”. Me kaikki olemme osa luomakuntaa. Luomakunnassa ei ole ”heitä” joitten kanssa tapella, ja joitten olemassaoloa voisi yrittääkään vähätellä. Me olemme samaa kuin valtameren syvyyksissä asuva pikkuolio, tai perhonen, tai norsu (joita on kuollut viime aikoina aivan liikaa), tai puu, jonka elämä on meille kaikille arvokasta. Me tarvitsemme meitä kaikkia. Jokaiselle on oma kolo tässä luomakunnassa, ja se kolo on juuri sinun ominaispiirteittesi muotoinen.

Erilaisuus ei siis ole eriarvoisuutta. ”Erilaisuus on rikkautta” on kulunut sanonta, mutta totta, eikä sitä siltikään aina sisäistetä! Ihminen, joka vähättelee toisten arvoa, ei ole ymmärtänyt omaakaan arvoaan. Jos hän jonakin päivänä tajuaa, että onkin arvokas sellaisena olentona kuin on; ilman mitään saavutuksia, suosiota ja menestystä, hän saattaa ymmärtää senkin, että samanlainen kyseenalaistamaton arvo on toisillakin.

On surullista, elleivät ihmiset tiedosta omaa arvoaan. He näet yrittävät epätoivoisesti ansaita sen ja sitten todistella sitä erilaisin naurettavinkin tavoin, ja ellei muu auta, he polkevat toisia alemmas, jotta voivat itse kokea olevansa jotain. Tämä on mielettömyyttä. On järjetöntä juosta jonkun sellaisen perässä, joka on itsellä mukana; varastaa toiselta jotakin, joka on jo kaikilla; etsiä jotakin, joka on jo itsessä, syntyjään.

Ihmiset voivat kyllä vertailla ja kilpailla toistensa kesken, mitä tulee erilaisiin ”ominaisuuksiin”, mutta ihmisarvosta ei kilpailla. Sitä ei voi hankkia, ansaita, ostaa. Se on jo, mutta ongelma onkin niillä ressukoilla, jotka eivät ymmärrä sitä. ”Heille on annettu järki ja omatunto” oletetaan ihmisoikeuksien julistuksissa, kun viitataan ”kaikkiin ihmisiin”. Onko tämä totta?

Nähdäkseni (= henkilökohtainen näkemys) syrjivän ja eriarvoistavan mentaliteetin ongelmassa ei ole kyse älyn puutteesta, vaan ymmärryksen sokeudesta, eli tiedostamattomuudesta; ja siihen sisältyen nimenomaan ”järjen ja omatunnon” puutteesta. Ellei tämä ”järjetön ja omatunnoton” olento näe, että elämä on ylipäätään ihme ja että on erittäin kummallista ja outoa (eli hienoa) olla olemassa, hän ei kerta kaikkiaan tajua sen enempää omaa kuin toistenkaan olemassa olevien elollisten arvoa.

PS: Kaikkeuden Luoja, avaa heidän silmänsä, että he näkisivät. (Sano tähän ”aamen”, jos ymmärsit, mitä tarkoitan.)