Taistele, pakene tai lamaannu - saako täällä olla olemassa?

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä, sanotaan. Mutta jos ei ole, on syytä pötkiä pakoon tai yrittää selviytyä omin neuvoin. Tai lamaantua ja olla olevinaan kuollut. Eläimillekin tyypilliset hätäreaktiot löytyvät täysipainoisina ihmisen olemuksesta. Aiemmin taidettiin puhua lähinnä taistelu- pako - reagoinnista, kunnes tunnistettiin myös lamaantumisreaktio. Se on sitä kun esimerkiksi seisotaan tumput suorina, saamatta sanaa suusta, silmät päässä seisoen. Tai pyörrytään, kun järkytys käy yli sietokyvyn (etenkin jos on liian kireä vaatetus rintakehän ympärillä).

No, lamaannus ei oikeastaan naurata yhtään, koska jos on sen kokenut joskus, tietää, ettei psykofyysisesti lamaantuneena kykene nauramaan. Tai jos nauraa, nauru on hermostunutta ja kakeltelevaa yritystä olla olevinaan ihan ok. Kriisireagointia käsittelevissä teorioissa on taidettu todeta, että lamaantuminen stressitilanteessa tuottaa voimakasta avuttomuuden kokemusta, joka aiheuttaa herkästi traumatisoitumisen. Ihminen voi jäädä toistuvan avuttomuuskokemuksen vangiksi ja uhriutuu elämässään herkästi muissakin hankalissa tilanteissa. Taistelu ja pako ovat aktiivista toimintaa, ja sanotaan, että stressitilanteessa aktiivisesti toimineilla ihmisillä traumatisoituminen on vähäisempää. Avuttomuus, siis kyvyttömyys toimia, kun hätä on suuri, on äärimmäisen pelottava kokemus, ja moni ihminen pakenee sitä jopa mielikuvatasolla. Kukaan ei halua olla avuton, ellei ihan varmasti ole ulkopuolista apua saatavilla.

Taistelemisesta varmasti herää erilaisia mielikuvia, oli kyse sitten nujakoinnista baarin edessä tai kotoisasta riidasta tai kyynärpäätaktiikan käyttämisestä alennusmyynnissä. Mutta tänään mietin pakenemista. Ehkä siksi, että olen tavannut useita ihmisiä, joiden elämäntapana on paeta. Ihminen voi paeta konkreettista vaaraa tai toisen ihmisen tuottamaa psyykkistä uhkaa. Ihminen voi paeta tilanteita, joiden muistaa olevan hankalia tai epäilee olevan vaarallisia. Ihminen saattaa mieluummin tapella uhmaikäisen tavoin vastaan kuin suostua tilanteisiin, joista on tottunut pakenemaan. Uhkaavaan tilanteeseen pakotettu ihminen taistelee usein kuin nurkkaan ajettu rotta, kynsin ja hampain ja ulkopuolisin silmin ihan naurettavasti tai pelottavasti, kunnes lamaantuu. Ja lamaannus ja siihen liittyvä hirvittävä avuttomuus traumatisoi, ellei apua ole saatavilla. Kuka haluaa aina vain uudelleen traumatisoitua?

Ja silti, liian monet ihmiset juoksevat sokeasti traumasta toiseen. Edellistä kaltoinkohtelijaa paetessaan juoksevat seuraavan nyrkin alle, viimeisintä nujertajaa paettuaan saavat taas kerran kokea olevansa ilkeän pomon kynsissä. Sokeasti pakeneva taitaa juosta paniikissa ympyrää, niin kuin jänis, ja kohdata aina vain uudelleen samat vaarat ja kolhut, kunnes lamaantuu (siis esim. uupuu ja masentuu tai nääntyy johonkin stressiperäiseen sairauteen).

On tietysti eri asia paeta oikeasti vaarallisia tilanteita, tai taistella silloin, kun turvallisuus on oikeasti uhattuna. Mutta nykyihmisen elämä on täynnä tilanteita, jotka eivät oikeasti uhkaa turvallisuutta ja joissa ei oikeasti tarvitsisi taistella tai paeta tai lamaantua. Silti stressimekanismi toimii vanhaan malliin. Joskus muinoin ihminen vihastui ja kävi kimppuun, kun joku muukalainen talloi hänen metsästysreviirillään. Nyt hyökätään vähintään verbaalisesti kimppuun, kun joku "astuu varpaille" tai "hyppii nenille". Tai säikähdetään ja vetäydytään ja alistutaan. Nykyään tonttimme ja reviirimme ovat vaikeammin määriteltyjä ja keinot puolustaa niitä ovat vähemmän suorasukaisia. Silti käymme yhä samaa kamppailua elintilasta, ainakin henkisellä tasolla. Kysymys oikeastaan kuuluu: saanko olla olemassa ja oma itseni ilman että minut murskataan, tai joudun juoksemaan karkuun, tai lamaannun ja alistun ja joudun elämään kuin zombi?

Mutta jos todellista uhkaa ei ole, mitä ihminen itse asiassa pakenee, kun hän haluaa pois vaikeista tilanteista tai välttää niihin joutumastakaan? Hän pakenee tunteita, joita tietynlaisissa tilanteissa saattaa herätä. Hän pakenee avuttomuutta, joka herää liian vaikeitten tunteitten noustessa pintaan. Tunteet voivat olla lamauttavan voimakkaita. Joku esimerkiksi välttelee riitelyä, koska riitely herättää pelkoa ja uhkaa vaikkapa toisen ihmisen hyväksynnän menettämisestä. Avuttomuus oman ahdistuksen edessä voi olla niin pelottava kokemus, että sitä välttelee keinolla millä hyvänsä. Niinpä taistelee viimeisillä voimillaan tai juoksee karkuun kuin hirviön takaa-ajamana. Mutta minne?

Tietääkö paniikissa juokseva, mistä löytää turvapaikan? Entä jos turvapaikkaa ei olekaan? Entä jos olisi parempi pysähtyä, kääntyä kuviteltua takaa-ajajaa vastaan ja kohdata hänet kasvoista kasvoihin? Jos ihminen ei siis paennutkaan todellista uhkaajaa; jos hän pakeni omaa pelkoaan, omaa avuttomuuttaan, onko järkeä juosta näännyksiin? Yleensä ihminen ei kuole tunnepuuskiinsa. Tosin tietynlaisissa tilanteissa voimakas tunnekokemus voi oikeasti olla terveysriski tai turvallisuusriski (esim. käydä sydämen päälle tai tuottaa vaaraa liikenteessä). Mutta jos puitteet vaikean tunteen kohtaamiseen ovat kunnossa, jos joku tarjoaa turvaa ja rauhoitteluapua, eikä kellekään aiheudu vaaraa, vaikka vähän riehaantuisikin tai lamaantuisi, ehkä kannattaisi pysähtyä ja katsoa, kuka siellä perässä oikeasti juoksee. Tai siis, mitä uhkakuvaa on koko ajan kantanut mielessään, ihan turhaan.

Itsensä uuvuksiin juosseet ihmiset ovat siis usein juosseet pakoon omaa pahaa oloaan tai avuttomuudentunteitaaan. Ehkä taustalla on liian kipeitä kokemuksia todellisesta avuttomuudesta ja kyvyttömyydestä hallita asioita, ja niiden toistumista pitää paeta; täytyy päästä pois avuttomuudesta, eli täytyy olla vahva, mielellään päästä asemaan, jossa on toisten yläpuolella, saa itse määrätä, saa käyttää voimakeinoja, saa pistää pahikset kuriin, saa päättää, mitä toiset tekee ja miten, asiat on hoidettava tehokkaasti ja järkevästi, mielellään niin kaukaa katsellen, ettei vain herää myötätuntoa; ettei vain uppoa omaan traumamuistoon, joka lamauttaa ja muistuttaa kaikkinielevästä avuttomuudesta ja siitä, ettei apu ollutkaan lähellä, kun hätä oli suurin...

Konkreettisesta hädästä pakeneville on tarjolla erilaisia turvapaikkoja. Kun hätä on oikeasti suuri, on ehkä taisteltava tie ulos, ja paettava, vaikkei olisi vielä tietoa turvapaikasta. Mutta moni lamaantuu ja kokee huonommuutta siitä, että lamaantuu. Lamaantuminen ei kuitenkaan ole tahdonalainen reaktio. Siitä ei siis pidä ottaa syyllisyyttä, eikä tarvitse kokea huonommuutta. Kukaan ei valitse joutuvansa tilanteeseen, jossa ei ole muuta keinoa kuin lamaantua. Ne, jotka voivat paeta tai taistella, ovat onnekkaita, eikä heillä yleensä ole useampia lannistavia traumoja takanaan. Olisi pikkusieluista ja ilkeää ajatella, että avuttomuuteensa lamaantuvat ihmiset ovat "huonompia", ja että ne, jotka taistelevat ja pakenevat, olisivat muka "parempia selviytyjiä". Itse asiassa konkreettisista vaaratilanteista taistellen selviytyvillä saattaa olla ongelmia tunteitten kohtaamisessa. Joku voi mennä rohkeasti "tulta päin" ja pelastaa muutamien kanssaihmisten hengen, mutta lamaantua, kun pitäisi puhua vaikeista asioista läheisen kanssa. Konkreettisiin vaaratilanteisiin hakeutuminen saattaa jopa olla - yllätys, yllätys - pakoa vaikeista avuttomuudentunteista...

Hankalan alun jälkeen voi löytyä oikea kasvusuunta! 

Huomaan, että asia on kovin moniulotteinen, enkä taida saada tätä selkeästi pakettiin. Yritän sietää ajatussotkusta johtuvia lieviä avuttomuudentunteita. Mietin vain, onko meillä riittävästi turvapaikkoja niille, jotka haluaisivat lopettaa jatkuvan pakenemisen ja varuillaanolon ja kohdata vaikeat tunteensa, niin ettei enää tarvitsisi juosta ympyrää sisäisen uhantunteen takia, ongelmasta toiseen, aina uudelleen traumatisoituen. Luultavasti ei, mikä surettaa kovin. Niin paljon turhaa stressiä ja kärsimystä ja sijaiskärsimystä kärsimyksen päälle... Ja lisäksi ihan henkilökohtaisesti rasittaa kohdata ihmisiä, jotka yrittävät hallita sisäistä avuttomuuttaan tönimällä toisia ja talsimalla härskisti toisten varpaille ja nenille (jos siis joku makaa vieläpä kynnysmattona tallattavana). Ja suututtaa ne, jotka vievät "sankaruudellaan" ja "menestymisellään" henkistä tilaa uhriutuneilta kanssaeläjiltä. Nokkimisjärjestyksen ylläpito liian täyteen tupatussa kanalassa "paras kukkoilija voittakoon" - kilpailuineen tuottaa vain lisää aggressiivisuutta, pelkoja, stressiä ja stressiä ja stressiä, ja avuttomuustraumoja...

Siksipä kysyn uudelleen: saako täällä olla olemassa omana itsenään, saako täältä riittävästi henkistä reviiriä ilman että tarvitsee koko ajan tuntea olevansa jotenkin uhattu ja puristuksissa?

PS: Lue erityisherkkyydestä joka tekee entistäkin vaikeammaksi elää tällä pallolla. Toisaalta, meillä kaikilla on mahdollisuus kehittyä ja saavuttaa mielenrauha ulkoisista olosuhteista riippumatta.