Avoin kirje Riikka Purralle

Anteeksi vain, Riikka, mutta en itsekään pidä siitä, millainen käsitys minulla on sinusta, etkä sinäkään tule siitä pitämään. Sinut on kuitenkin demokraattisesti valittu asemaasi, ja demokratiaan kuuluu tämäkin, että kerron sinulle mielipiteeni sinusta.

Olisi mukavaa, jos lukisit tämän tekstin, ja vieläpä ihan ajatuksella! Yritän kyllä kovasti ymmärtää käytöstäsi ja toimintaasi, mutta minä olen saanut sinusta varsin epämiellyttävän vaikutelman. Olen kyllä lukenut mm. ”puolustuspuheenvuorosi” viime kesältä ja odottanut toiveikkaana, että ehkäpä sinä jossakin televisioesiintymisessä edes joskus sanoisit jotakin solidaarista, ihmisystävällistä ja empaattista, kun kerta kehut itseäsi ”herkäksi ihmiseksi”.

Toivon, että jonakin päivänä näkisin sinussa jotakin, miksi läheisesi ja jotkut tuttavasi ilmeisesti pitävät sinusta. Jos oletkin ”omiasi” kohtaan ystävällinen, mutta ”toisille” ilkeä, et minun mielestäni ole erityisen humaani ihminen. Minusta humaanius olisi vallanpitäjälle hyväksi. Olethan sentään vastuussa ison ihmisjoukon asioista, mutta valitettavasti minulle on syntynyt vaikutelma, että huolehdit vain ”omistasi” ja toimit vain ”omiesi” mieliksi.

Olen odottanut ja toivonut, kaikesta huolimatta, että käsitykseni sinusta paranisi, mutta…

Minusta sinun ilmeesi on usein omahyväinen ja kova, ja käytät sarkastista huumoria loukataksesi toisia; vieläpä sellaisia ihmisiä, jotka ovat heikommassa asemassa kuin sinä itse (viittaan esim. leikkuulauta- ja saksivitsailuihisi). Minusta sinun kirjoituksesi ja puheesi ovat paikoin varsin ylimielisiä ja ilkeitä, ja julkaiset niin paljon selfieitä, että tulee pakostakin mieleeni, että taidat itse pitää olemuksestasi ja ilmeistäsi, toisin kuin esimerkiksi minä pidän omasta naamastani tai sinun ilmeistäsi. Meillä on liian erilainen maku ja erilaisia näkemyksiä; jopa vastakkaisia, jotta voisin olla iloinen sinun puheistasi ja kirjoituksistasi. Sinulla on toki oikeus niihin, mutta minun ei tarvitse pitää niistä, eikä olla samaa mieltä kuin sinä.

Twiittasit 8.3.2023, että: "Naiseutta ei tämän päivän Suomessa uhkaa epätasa-arvo tai riistävä patriarkaatti vaan woke-hulluus ja sukupuolettomuus."

Ja 19.1.2023 twiittasit: "Edistykseksi kutsuvat jotkut tahot sitä, että sukupuolesta tulee ilmoitusasia. Sukupuolen vapaa ilmoittaminen on kuulemma ihmisoikeusasia. Eikä se ole keneltäkään pois. Milloin kaikesta tuli näin hullua?"

Minun mielestäni on vähintäänkin epäystävällistä ja ylimielistä leimata woke-ilmiö tai juridisen sukupuolen korjaamisen tarve ”hulluudeksi”. Nähtävästi se ilmiö on jotenkin sinulta pois, tai uhkaa sinua itseäsi, kun haluat antaa sille ”hullun leiman”? Vai onko kyse vain konservatiivien äänten varmistelusta?

Millä tavoin jonkun toisen ihmisen sukupuolettomuus tai sukupuolen muuttaminen uhkaa sinun naiseuttasi, Riikka? Sinähän saat aivan vapaasti pukeutua ns. naisellisesti ja pyrkiä miellyttämään ”vastakkaista sukupuolta” tavoilla, joita itse ilmeisesti pidät viehättävänä. Ei sitä oikeutta ole kukaan sinulta viemässä pois, vaikka jotkut ihmiset ovatkin sukupuolettomia. Pelottaako erilaisuus sinua niin kovasti, ettet haluaisi myöntää, että on olemassa myös ”sukupuolettomuutta”, intersukupuolisuutta, muunsukupuolisuutta, transsukupuolisuutta? Vai onko yleissivistyksessäsi tässä kohdin oikeasti niin iso aukko, ettet ymmärrä näitä todennettavissa olevia biopsykososiaalisia ilmiöitä?

Pelkäätkö, että jos myönnettäisiin virallisesti, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, joku saisi päähänsä kyseenalaistaa sinunkin sukupuolikokemuksesi, vaikkapa ihan vain sarkastisena vitsinä, jollaisia itsekin harrastat? Ehkäpä aavistatkin, miten pahalta tuntuu tulla väärinsukupuolitetuksi, etkä haluaisi kohdata sellaista itse. Mutta oikeasti, ei se ole sinulta pois, jos joku toinen ihminen kokee sukupuoli-ilmiöt eri tavoin kuin sinä. Pelkäätkö, että mustavalkoiselta vaikuttava maailmasi romahtaa, jos joudut jonakin päivänä myöntämään, ettei ole olemassa vain miehiä ja naisia?

Entä pidätkö yliseksualisoituneesta kulttuurista, jossa naiseksi identifioitujen odotetaan pukeutuvan viehättävästi, jopa viettelevästi, jotta he saisivat myönteistä huomiota? Pitääkö sinun mielestäsi naisten pukeutua esimerkiksi juhlissa ja vaikkapa siellä eduskunnassakin vähemmän peittävästi kuin miesten (esimerkiksi sääriä ja pohkeita esittelemällä)? Jos pitää, niin miksi? Mitä on se ”naiseus”, jota sinun mielestäsi uhataan, jos validoidaan myös muunlaiset sukupuolikokemukset? Onko se sinun mielestäsi uhka naiseudelle, jos muunsukupuolinen ihminen tai cis-mies käyttää mekkoa? Meillä on kovin, kovin erilaiset näkemykset tässäkin asiassa…

Ole sinä Riikka ihan rauhassa ”nainen”, jos sellaiseksi itsesi koet. Mutta muillakin on oikeus olla sitä mitä he ovat. Niin kauan kuin sinä ja puolueesi pitäydytte kaksinapaisessa sukupuolikäsityksessä tai jarrutatte ilmastonmuutosta hidastavia toimia, en edelleenkään tule äänestämään teidän edustajianne missään vaaleissa.

Enkä ylipäätään arvostelisi sinun näkemyksiäsi ja arvojasi, ellet olisi julkisessa valta-asemassa ja käyttäisi valtaa omien arvojesi ja mielipiteittesi mukaan. Valta tuo mukanaan vastuun, ja sinun vastuullasi on olla riittävän sivistynyt ja oikeudenmukainen, ja toimia kaikkien ihmisten hyväksi; siis ”muittenkin”, eikä vain ”omiesi” ja itsesi kaltaisten ”miesten ja naisten”.

Ja tämä oli minun henkilökohtainen näkemykseni ja tulkintani sinusta, sinun omien kirjoitustesi, julkaisemiesi selfieitten ja Ylen televisiolähetyksistä saamani vaikutelman perusteella. Jätän kirjoittamatta tähän auki sellaisia ajatuksia, jotka liittyvät vanhoihin kirjoituksiisi yksityishenkilönä, koska kytkettyinä erään Vornasen tapaukseen ne saattaisivat aiheuttaa (onneksi jo vanhentuneita) spekulaatioita siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos sinä olisit joskus muinoin kantanut mukanasi vaikkapa hernepyssyä.

Jätetään siis ne menneet puheet sinne menneisyyteen, koska tyhmyyksiä lienee itse kukin päästellyt joskus, ja keskitytään nyt siihen, tuletko sinä koskaan saavuttamaan minun, tai aika monen muunkaan luottamusta. Mutta tuskinpa sillä on sinulle mitään väliäkään; ethän sinä muutenkaan näytä välittävän muista kuin niistä ”omistasi” ja heidän hyvästään.

Nyt sinulla olisi mahdollisuus todistaa meille, että oikeasti välität kaikista ihmisistä, ja että ansaitset myös meidän luottamuksemme. Olet sen velkaa, kun olet päässyt tuollaiseen asemaan.



JK. Tämän ”kirjeen” saa jakaa eteenpäin. Jospa se joskus ohjautuu oikean vastaanottajan luettavaksi.

JJK. Selityksenä tämän tekstin kirjoitusmuodon valinnalle, Wikipedian mukaan:

”Avoin kirje on kirje, joka on tarkoitettu laajan yleisön luettavaksi tai kirje, joka on kirjoitettu henkilökohtaiseksi kirjeeksi, mutta sitä kuitenkin levitetään tarkoituksella laajalle yleisölle. Avoimet kirjeet on tavallisesti kirjoitettu tietylle henkilölle tai yhteisölle, mutta ne kuitenkin julkistetaan sanomalehtien tai muun median kautta. Erityisen yleisiä ovat kriittiset avoimet kirjeet poliittisille päätöksentekijöille. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi kannan esittäminen, toimenpiteen vaatiminen, laajan julkisen keskustelun käynnistäminen tai päättäminen, sekä huumori.”

Katsokaa taivaan lintuja, kakkakasoja ja elikoita maan päällä…

Eilen väsytti niin älyttömästi, etten jaksanut kirjoittaa mitään älyllistä. Luin yhden populaaripsykologisen kirjan toissaillan ja eilisen aamupäivän aikana, ja vaikka se olikin ihan kiinnostava sisällöltään, ehkäpä se paneutuva lukemiseen keskittyminen oli jotenkin myös rasittavaa. Lisäksi luin loppuun yhden toisen kirjan ja viimeistelin siihen liittyvän ”reflektion” (opiskeluihini liittyen), ja olin ihan iloinen siitä, että sain sen tehdyksi, mutta enpä sitten jaksanutkaan tehdä mitään muuta aivotyötä, enkä myöskään jaksanut keskittyä mihinkään järjelliseen kädentyöhön…

Tuli tarve lähteä ulkoilemaan, ja sain kuin sainkin sen aikeeni toteutettua muutaman minuutin sisällä, kun en alkanut sitä millään tavoin kyseenalaistamaan, eikä kukaan muukaan aikomustani estänyt. Kävin siis kävelemässä keväisessä luontoympäristössä, ihmettelin kanadanhanhien kakkakasoja muutaman kymmenen metrin päässä pihasta, hirvenkakkoja viiden minuutin kävelymatkan päässä ja niitten lisäksi kaivelujälkiä, joita jokin elukka oli tehnyt useampaan pieneen muurahaispesään siellä samalla suunnalla. Sammalikossa oli myös isohkoja painaumia, joista yksi muistutti muodoltaan varsin paljon ihmisen paljasta jalkapohjaa. Koiraani kiinnosti kovasti nuuhkia noita painaumia, ja se meni ”jäljitysmoodiin” ja meinasi lähteä seuraamaan jälkiä ylettömän innostuneena.

No, koska otaksun, ettei kukaan kyläläisistä ole talsinut avojaloin tuolla metsätien varrella, ehkäpä siellä on käynytkin karhu. Parina iltana koirani on kieltäytynyt lähtemästä pihasta yhtään kauemmas hämärtyvän metsän suuntaan, joten se on kenties aistinut karhun tai jonkun muun muurahaispesiä kaivelevan olennon, toisin kuin minä, ja halunnut suojella minua, etten joutuisi vastakkain sellaisen kanssa.

Joinakin aiempina vuosina olen nähnyt ihan selkeitä karhunjälkiä tässä lähistöllä, joten ei se outoa olisi, jos joku sellainen olisi tallustellut lähimaastossa tänäkin vuonna. Lähimetsissä kulkee myös ilveksiä ja ahmoja. Noitten kahden elukan arvelen olevan niin arkoja, että ne luultavasti pakenevat liukkaasti, kun havaitsevat ihmisen. Mäyriäkin täällä asustelee, mutta niitä en miellä lainkaan ”petomaisiksi”, enkä sen kummemmin kavahda kettujakaan, joita on silloin tällöin näkynyt talon ikkunasta.

Jonkun kyläläisen kissa hiippailee täällä pihalla luvattomilla reissuillaan, ja sitä saatan joskus säikähtää; ja varsinkin, jos koira syöksyy sen perään ja nykäisee flexin kädestäni. Jäniksiä ja rusakoita pyörii talon ympärillä syömässä enemmän tai vähemmän jatkuvasti, ja kauriita kuljeskelee silloin tällöin ihan pihan vierestä. Monenlaisia lentäviä tai maata nokkivia siivekkäitä näkyy lumettomaan aikaan keittiön tai olohuoneen ikkunasta, ja harvinaisempiakin lintuvieraita, kuten vaikkapa harmaahaikaroita ja meriharakoita, on joskus näkynyt.

Minä pidän siitä, että kodin ympärillä lentelee ja kuljeskelee elukoita, eikä niinkään ihmisiä. Koin kaupunkilähiössä elämisen opiskeluaikaan suorastaan sairastuttavana. No, olisi tietenkin häiritsevää, jos pihassa alkaisi jatkuvasti vierailla joku potentiaalisesti vaarallinen eläin, kuten liiaksi ihmisiin tottunut karhu. Vielä en sentään ole ihan kauhuissani karhun läheisyyden takia, mutten myöskään aio tieten tahtoen mennä tuonne lähimetsään iltahämärässä. Jos taas arvelisin siellä kulkevan suden, haluaisin mennä etsiskelemään sitä, että näkisin edes vilauksen siitä. En nähtävästi pelkää susia niin paljon kuin karhuja. Oletan, ettei terve susi kävisi minun kimppuuni (eikä koiranikaan), koska pelkäisi minua ja väistyisi paikalta. Sitä en tiedä, saisiko koirani peloteltua karhua pakoon, vai kävisikö niin, että se yrittäisi piiloutua minun selkäni taakse, ja minä jähmettyisin…?

Ehkäpä terve itsesuojeluvaisto saattaisi jossain tilanteessa unohtua siksi, että minulla on aina ollut voimakas tarve saada jonkinlainen sielullinen yhteys esimerkiksi juuri susiin. Lapsena tuo tarve kohdistui paremman puutteessa vaikkapa harakkaan tai metsämyyrään. Muistan keränneeni joskus ”tukkimiehentäitä” tulitikkurasiaan ikään kuin lemmikiksi. Enimmillään niitä oli kolme, mutta jossain vaiheessa ne alkoivat hieman inhottaa, koska niillähän on kyky lentää, ja ne saattoivat yhtäkkiä pörähtää ilmaan ja laskeutua vaikkapa omaan päähän. Eivätkä ne olleet kovin miellyttävän näköisiä tai tuntuisia.

Meillä oli muinoin kaneja, joita lähinnä syötiin, ja vaikka ne olivatkin ”ihan kivoja”, en kiintynyt niihin mitenkään erityisesti. Muistan hämärästi myös kissan, josta piti luopua toisten allergian takia. Koiraakaan ei saanut pitää sisätiloissa, joten siitä ei tullut kovin läheinen. Parina kesänä meillä oli ”siipikarjaa”, ja tuolloin minulla oli lemmikkihanhi, josta piti kuitenkin luopua syksyllä. Eihän sellaiseen olisi kannattanut kiintyä, koska tiesi jo, ettei sitä saisi pitää. Mutta minkäs teet, kun on tarve kiinnittyä edes johonkin olentoon, jonka kanssa koet pystyväsi olemaan vuorovaikutuksessa, toisin kuin ”koulukavereitten”?

Kun sitten lopulta sain luvan, että saan pitää yhden itse kasvattamani koiranpenikan ja antaa sen oleskella vinttihuoneessani, kävi niin, että tuo koiraparka jäikin auton alle kylätiellä. Se oli luultavasti aika traumaattista minulle, koska siitä on saattanut jäädä aika ikävänsävyinen ja vahva uskomus: Jos minä jotakin oikein kovasti haluan itselleni ja saankin sen sitten, tulen myös menettämään sen äkkinäisesti. Sama toistui parin vuoden päästä kissan kanssa. Sain luvan ottaa kissanpennun, mutta sillä aikaa, kun olimme siskon kanssa sukulaistädin luona pitkällä vierailulla, kissa oli ”kadonnut”. Ja uskomus vahvistui.

Niin, enpä olekaan sitten vuosikausiin haluamalla halunnut mitään elukkaa itselleni kaveriksi, etten vain menettäisi sitä, kuten tuo kielteinen uskomus uhkailee päässäni. Mutta kun jälkikasvu on halunnut elikon, se on toki otettu, jos siihen ei ole muita esteitä ollut. Ja tämän erään tietyn elikon kanssa kävi niin, että siitä tuli olosuhteitten vaikutuksesta enemmän minun kaverini. Menettämisen pelko kyllä aika ajoin kummittelee; ja etenkin se hyökkäsi silloin, kun karvakaveriltani piti leikata pahanlaatuinen kasvain, ja heti perään vanhempi karvakaveri piti lopettaa.

Nyt minulla on kuitenkin ollut jo useamman vuoden elukkakaveri, jota voi silitellä ja rapsutella, ja joka ei mahdu tulitikkuaskiin. Se näyttää aavistuksen verran susimaiselta, mikä lohduttaa niissä lapsenmielisissä toiveissa, että haluaisin olla susi susien joukossa. Se osaa pyytää ruokaöljyä kuivaruuan sekaan tietynlaisella urahduksella, ja urahdella hieman eri sävyisesti eteisen oven edessä, jos kyse on kakkahädästä. Yhtenä yönä, kun sillä oli hieman löysä vatsa, se oli käynyt omin päin kakalla ulkona, vaikkei se yleensä lähde kahden kahvallisen oven läpi minnekään.

Se päättelee pukemistani vaatteista, olenko lähdössä liikkeelle autolla vai kävelemällä, ja on aina ikkunassa odottamassa, jos olen ollut kokopäivätyössä muualla. Se ilmaisee minulle kaikilla osaamillaan tavoilla, että olen sille merkityksellinen ja tärkeä. Se on iloinen siitä, että olen sen kanssa, vaikken aina sitä huomioikaan kovin aktiivisesti. Se ölisee, vonkuu ja urahtelee omalla tavallaan; yrittäen selittää minulle jotakin, silmät tapittaen minun silmiini, ollakseen vuorovaikutuksessa kanssani. Ja jos olen kipeänä, se tulee viereeni lohduttamaan läheisyydellään, tai tuo minulle lelujaan tai jonkun puruluunpätkän lohdukseni.

Katselipa niitä kaukaa tai rapsutteli lähietäisyydellä, eläimet ovat terapeuttisia. Ne ovat läsnä tässä hetkessä, ja aidosti sellaisia kuin ovat. Miten monesta ihmisestä voi sanoa samaa?

Sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä terapeuttisia kuin eläimet keskimäärin, taitaa olla etenkin nykyaikaisessa kulttuurissa aika harvassa. Pienet lapset ehkä pääsevät lähelle eläintä terapeuttisuuden näkökulmasta; siis, ainakin ennen kuin aikuiset opettavat heille nykyhetken kadottamisen ja teeskentelyn taidot.

Silitelkää siis elukkakavereitanne ja tuntekaa rakkautta ilman ihmismielen asettamia vaatimuksia, ehtoja ja suoritteita. Katselkaa taivaan lintuja, jotka ovat sanattomia sanansaattajia meidän kadottamastamme paratiisista. Tutkikaa elikoitten jättämiä jälkiä; ehkäpä ne veisivät meidät lähemmäs sellaista elämisen ja olemisen tilaa, jossa vallitsee rauha ja harmonia.