Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen?

Olen pohdiskellut viime aikoina muun muassa sitä, miten asioitten sanallinen käsittely ja ilmaisu saattaakaan johtaa harhaan ja olla joka tapauksessa kovin puutteellista, epäselvää ja monimutkaista. Ehkäpä tämä pohdiskelu on tuottanut myös jonkintasoista kynnystä siihenkin, koenko ylipäätään mielekkääksi kirjoittaa mitään muille ihmisille kohdistettua. Kaikkihan saatetaan kuitenkin tulkita väärin, ymmärtää vajavaisesti tai kokea täysin merkityksettömäksi, ellei mahdollinen lukija ole lainkaan niin sanotusti ”samalla aaltopituudella”.

Kun nyt kuitenkin päädyin tähän hetkeen koodaamaan ajatteluani merkeiksi valkoiselle taustalle, niin palautan mieleen lauseen, jota itsekin käytän esimerkiksi Itsetunnon käsi- harjoituksessa: ”Minulla on oikeus olla oma itseni.”

Kuten olen ennenkin todennut, olla jotain on eri asia kun tehdä jotain. Eli se, että saa olla ”jotain”, ei tarkoita, että saisi tehdä mitä tahansa. Eihän ole erityisen järkevää, rakentavaa eikä eettistä kuvitella olevansa esimerkiksi ihminen, jolla on tapana mätkiä toisia kepakolla. Jos jää tällaisesta teosta kiinni, voi yrittää vedota siihen, että ”Minähän olen vain oma itseni! Mätkin siis teitä kepakolla, koska minä olen sellainen, että haluan mätkiä teitä." Joku voi sanoa olevansa vaikkapa kyynikko ja olevinaan oikeuttaa sillä sen, että saa tehdä toisista ihmisistä kyynisiä huomautuksia, joilla pahoittaa toisten mielen. ”Minä nyt vain olen tällainen, parantumaton pessimisti!”

En siis tietenkään tarkoita ”oikeudella olla oma itsensä” sitä, että ihminen saa toteuttaa omaksumaansa sosiaalista roolia, tai teennäistä, vajavaista minäkäsitystään, ilman eettisiä normeja. ”Oma itse” ei ole rooli, eikä se myöskään ole ”minäkuva”, tai diagnoosi, jonka varjolla saa tieten tahtoen käyttäytyä ja toimia miten sattuu.

Mitä ihmettä siis tarkoittaa ”olla oma itsensä”?

Kyse on tosiaankin olemisesta, ei tekemisestä. ”Oma itse” ei ole tekijä. Eihän kukaan pohjimmiltaan ole juoksija, tiskaaja, ajattelija, nikkaroija tai muu tekijä, vaikka sellaisia asioita toisinaan tekisikin. Mikä siis olen, kun olen ”oma itseni”? Täytyykö minun tietää itsestäni kaikki, muistaa kaikki muistoni ja kokemukseni tietääkseni, kuka olen tai millainen olen? Täytyykö ihmisen tutkia itseään perusteellisesti oppiakseen tuntemaan itsensä?

Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Englannin kielessä jonkun ihmisen ”tuntemisesta” käytetään esimerkiksi sanaa ”knowing”, mutta suomen kielessä ”knowing”- sanan voi kääntää myös ”tietämiseksi”. ”Jep, tiedän tyypin!” tai ”Tunnen tyypin!”

Suomen kielen sana ”tuntea” voi kuitenkin viitata myös tuntoaistilla havaitsemiseen. Entäpä jo itsetuntemus onkin enemmän tällaista tuntemista kuin sitä, että tietää itsestään kaikenlaista? Ja kuitenkin ihminen alkaa helposti perehtyä asioihin (ja itseensä) etsimällä ensisijaisesti tietämystä, eikä välitöntä tuntemusta…

Onhan varsin tavallista, että ihminen haluaa tutkailla itseään esimerkiksi psykologisesti, vaikkapa persoonallisuustesteillä tai kykytesteillä. Saatuaan jonkinlaisen tilastollisen määritelmän siitä, millainen on joittenkin mittareitten mukaan, hän asettuu saamaansa määritelmään ja alkaa esittää sitä; enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jotkut taas määrittelevät itsensä sen mukaan, millaista huomiota ja kohtelua he saavat toisilta ihmisiltä; tai millä tavoin he menestyvät jossakin tekemisessä, tai mitä he osaavat; tai, miten he käyttäytyvät tai millaiseksi he itsensä kokevat missäkin tunnetilassa. Välillä sitä on ”ihan p..ska”, välillä ”OK”, välillä ”luuseri”, välillä varsin loistava…

Minä-tuntemus, joka perustuu kaikkiin tällaisiin ulkoapäin tuleviin asioihin, taikka sisäisiin, milloin mistäkin syystä laukeaviin tunnetiloihin, on luonnollisesti ailahteleva, teennäinen, jopa kaoottinen. Tällainen ”oma itse” ei osaa olla ”oma itse” oikein missään, vaikka siihen olisikin oikeus. Se, mitä luulit sinuksi, on loppujen lopuksi vain mielikuva; täynnä tulkintoja, oletuksia, mielikuvituksella paikkailtuja aukkoja.

Jospa unohdetaan kaikki tämä tiedonetsintä, tutkailu, määrittely, arviointi ja muu vaivalloinen ja epämääräinen analysointi, ja keskitytään siihen, mitä juuri nyt voi asiassa kokea?

Päädyin mutkien kautta siihen lopputulokseen, että tärkeämpää kuin tietää ja muistaa se kaikki, mitä omaan elämänhistoriaan, elämäntilanteeseen ja elinpiiriin kuuluu, tai millainen on persoonaltaan missäkin suhteessa tai toisten kautta nähtynä, on se, tunteeko todella itsensä, siis, tunteeko / aistiiko / kokeeko itsensä olemassa olevaksi, eläväksi.

Tämä on sitä varsinaista, oleellisinta ”itsetuntemusta”, itsensä tuntemista, olemista se ”oma itse”; se, joka on. Tällä ”itsellä”, joka kokee ja aistii olemassa olonsa, ei ole edes persoonaa, jota tarvitsisi kuvailla. Sillä ei myöskään ole roolia, jota tarvitsisi määritellä tai esittää; tai nimikettä, joka viittaisi johonkin, mitä se olento tekee.

Kuka tai mikä siis olet, kun olet ”oma itsesi”?

Tutustu itseesi, sellaisena kuin olet, kun oikeasti vain olet!

”Sinulla on oikeus olla oma itsesi” – toisin sanoen, sinulla on oikeus kokea olevasi olemassa ja elossa, sellaisena kuin olet, tekemättä ja suorittamatta mitään. Luonnollisesti olet silloin myös OK. Voit hyväksyä sen, mitä olet; sen, mitä on olemassa. Siihen tarvitaan vain oleminen. Ei pinnistelyä, ei sisäistä eikä ulkoista pakkoa, ei esittämistä, ei häpeää. Vain oleminen, jonka voit tiedostaa.

Mitä kuuluu - ihan hyvää, ja muuta small talk -potaskaa…

Mielenmaisema, jossa usva tiivistyy, kun malttaa odottaa tekemättä mitään

Ihmettelinpä menneinä päivinä tapoja ja sanoja, joilla ihmisiä tervehditään melkein missä tahansa tilanteessa.

Mitäs kuuluu? Mitäs tässä… Ihan hyvää!

Mites menee? Siinähän se. Mites itselläsi?

”Hello, how are you?” (Amerikkalaisen eläinlääkärin asiakkaan lehmällä sattuu olemaan aika paha kohdun prolapsi parhaillaan, mutta…) ”Fine, thanks, and you?” ”I’m fine, thanks…”

Jos joku tällaisessa tilanteessa vastaa, että menee huonosti tai voi huonosti, hän rikkoo jotakin sosiaalista normia, jonka tarkoitus lienee säilyttää jonkinlainen leppoisa, mukava ja toisinaan epärealistinen sosialisointitunnelma. Harva kysyjä haluaa oikeasti jäädä kuuntelemaan toisen ihmisen ”huonoja kuulumisia”, ja siksi voi olla sosiaalisesti epäsuotavaa vastata rehellisellä vastoinkäymisten ja epäonnistumisten listalla pelkästään kohteliaisuussääntöjen vuoksi esitettyyn kysymykseen; etenkin tunteikkaasti eläytyen noihin omiin murheisiin.

Mutta jos kyse onkin vastaanottotilanteesta mielenterveyspalveluissa, ainakin minä haluan oikeasti tietää, mitä ihmiselle kuuluu ja miten hänellä ”menee”, enkä tosiaankaan odota hänen vastaavan kohteliaasti, että ”siinähän se”, ”ihan hyvää”. Ja oikeastaan, myös leipätyön ulkopuolella haluaisin tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu ja miten he ihan oikeasti voivat, jos noita asioita kysellään. Tai sitten en itse edes kysy mitään, koska en välittäisi kuulla noita mekaanisia, epäaitoja sanoja ”ihan hyvää”, etenkään kiusaantuneen, pinnistellyn hymyn kera. Ihmiset tietysti myös pelkäävät, että ammattini takia näen heidän lävitseen, ja ovat sitäkin pelokkaampia, jos juuri minä kysyn, mitä heille kuuluu...

Mikseivät ihmiset voi sanoa esimerkiksi että ”ei nyt kuulu kovin hyvää, mutten halua selittää siitä juuri nyt enempää”? Joskus se saattaisi kuvata paremmin todellisuutta ja oikeasti sopia juuri siihen tilanteeseen, kun ohimennen kohdataan, eikä olisi edes aikaa kertoa enempää. Toisinaan mietin, eivätkö jotkut ihmiset tajua itsekään, että voivat joltain osin aika huonosti, vai yrittävätkö he vain uskotella itselleen, että heillä menee ihan hyvin, eivätkä he halua kenenkään kyseenalaistavan sitä tarkentavilla kysymyksillä? Vai ajattelevatko ihmiset ihan aidosti, että heillä on kaikki hyvin, ja sanovat sen takia niin? Sehän olisi hienoa, jos joku voisi uskoa, että kaikki on tavallaan ok, vaikka maailmassa on aina kärsiviä lähimmäisiä ja eläimiä…

No, todennäköisesti ihmiset hokevat noita tyhjiä sanojaan ihan vain mekaanisesti, edes ajattelematta asiaa; tai sitten siksi, etteivät he halua paljastaa, ettei heillä mene hyvin, eivätkä he halua pilata kokonaistunnelmaa, tai vaikuttaa säälittäviltä toisen mielestä. Jotkut tosin saattaisivat oikeasti tarvita kuuntelijaa juuri siksi, ettei heillä mene hyvin, ja alkavatkin puhua aiheesta, kenties ihan liikaakin tilanteeseen nähden. Jotkut taas eivät varmaankaan halua, että asiaa aletaan käsitellä tarkemmin, koska sehän saattaisi johtaa siihen, että jokin oma epäonnistuminen paljastuisi, ja sehän nolottaisi kovasti. Toisinaan se, että ”menee huonosti”, ei ole olosuhteilla selitettävissä, vaan onkin jollain tapaa ikään kuin omaa syytä, ja kukapa sellaista haluaa ryhtyä ohimennen purkamaan keskellä kaunista päivää? Onhan "kaunis päivä tänään" – keskusteluissa omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä puhutaan, ja millä ilmein.

Minä en erityisemmin pidä ihmisten kohtaamisista pelkän tyhjänpäiväisen rupattelun ja teennäisten ilmeitten merkeissä. Minun on vaikea ymmärtää epäaidon sosialisoinnin todellista arvoa. Ymmärrän kyllä sen "pinnallisemman" tarkoituksen, ainakin joten kuten. Miksi ihmiset täyttävät kohtaamisensa tyhjänpäiväisillä, merkityksettömillä sanoilla? Miksi he puhuvat innokkaasti asioista, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljoa merkitystä, tai jotka eivät oikeasti kiinnosta kumpaakaan osapuolta? Onko hiljaisuus niin pelottavaa ja epäilyttävää, että se on pakko täyttää puhumalla jotakin aivan pinnallista, merkityksetöntä höttöasiaa?

No, onhan totta, että ellei seurassasi oleva ihminen puhu mitään, mielikuvitus alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä hän mahtaakaan ajatella; etenkin, jos hän vieläpä mulkoilee sinua jotenkin kyräilevästi. Jos hän alkaa puhua siitä, ettei tänäänkään ehkä sada vettä, voit onnellisesti kuvitella, ettei hän kenties mietikään sitä, miten ärsyttävä ihminen sinä olet, vaan pohdiskelee leppoisasti säätä (muttei ehkä kuitenkaan ilmastonmuutosta, josta sateen vähyys saattaa johtua). Tai sitten hän on juuri niin ovela kuin ihmiset yleensä ovat; eli, peittelee puheillaan todellisia ajatuksiaan. Mutta miksi yrittää edes peitellä niitä, jos toinen kuitenkin arvaa, ettei kyse ole oikeasti säästä? Pohjimmiltaan ihmisillä lienee tarve saada selville, onko toinen ihminen uhka vai hyödyksi, vai sellainen, jonka voi huoletta jättää huomiotta. Ja jotkut ehkä yrittävät tutkailla asiaa vaikkapa testaamalla toisen kyvykkyyttä small talkin puhumiseen… Mikä lie sitten tämän tapaisen tutkailun tulos? Ei kykene rupattelemaan säästä = kartettava / uhkaava? Kykenee rupattelemaan säästä = samanlainen kuin minä, eli kiva, ei uhkaava?

Puheliaita ihmisiä on erilaisia, ja vuolaspuheisuuden motiiveissa on eroja. Jotkut puhuvat paljon, nopeasti ja hyppelevästi, ja silloin kyse on usein aidosta, mielleyhtymiä seuraavasta, innostuneesta tai tunteikkaasta puheesta, toisinaan liittyen omaan kiinnostuksenkohteeseen tai akuuttiin ongelmaan. Sellainen puhe on minun mielestäni aitoa, usein mielenkiintoistakin, ja useimmiten oikeasti tärkeääkin, jos se nousee ihmisen autenttisesta tunnekokemuksesta ja ajatusvirrasta. Sellaista puhetta voin kyllä kuunnella, jos vain on aikaa ja olen suunnilleen jaksavassa tilassa. Joskus ihminen tosin juuttuu epärakentavaan aiheeseen tai tunnelmiin omassa ajatusmyllyssään, josta puhe kumpuaa, jolloin voi olla hyvä, jos pystyy keskeyttämään puheen tai ohjaamaan sen rakentavampaan suuntaan.

Omista erityiskiinnostuksista syntyy helposti pitkiä monologeja, joitten motiivina on tarve jakaa asia toiselle tai saada toinen ymmärtämään asia aivan samalla tavoin kuin itse sen ymmärtää; ei niinkään pätemisen tarve, eikä välttämättä myöskään toisten viihdyttäminen. Ymmärrän kyllä senkin, että usein ihmisen rupattelutarpeessa voi olla pohjalla epämukavuudentunne tai jopa pelokkuus, joka saa ihmisen pakonomaisesti pyrkimään tunnelman liennyttämiseen mukavia juttelemalla. Se on inhimillistä, ja joskus oikeasti tarpeen ja hyödyksi. Mutta noissa tilanteissa voisi olla vielä parempi, jos pystyttäisiin parantamaan ilmapiiriä jollain muullakin tavoin; tai että muutkin ottaisivat vastuuta tunnelman parantamisesta kuin se, joka kokee velvollisuudekseen puhua mukavia asioita, kun toiset jurottavat. Huomion ohjaaminen myönteisiin asioihin voi olla viisasta, kun tilanne on tulenarka, mutta rauhallinen sävy ja tahti rauhoittavat tilannetta paremmin kuin hermostuneisuudesta kielivä höpöttely.

On siis monia ymmärrettäviä ja ajoittain tarpeellisiakin syitä puhua paljon ja ehkä hieman asian vierestäkin, mutta eräs puheliaisuuden muoto on minusta erityisen ärsyttävä. Kaikki varmasti tuntevat supliikkeja ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Laskelmoidusti viihdyttämään pyrkivä höpöttely, jossa useimmiten on myös itseä tehostavia, jopa manipulatiivisia piirteitä, saa niskavillani nousemaan pystyyn. Mukavia kauppiaita ja seurapiiri-ihmisiä, höpötteleviä jokapaikanhöyliä, jotka puhuvat itsensä seuran keskipisteeksi kaikkialla, tai ulos milloin mistäkin hankalasta tilanteesta…

No, ehkä olen liian epäluuloinen ja arvioin tässä epäreilusti aivan mukavia ja hyvää tarkoittaviakin ekstroverttejä, tai niitä introvertteja, jotka joutuvat ulkoisesta paineesta esittämään supliikkia tai leppoisaa isäntää tai emäntää. Voihan olla, että jotkut supliikit ihmiset ovat oikeasti iloksi ja hyödyksi omissa piireissään. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ”erityisen mukava tyyppi” onkin vaikkapa omaisilleen oikea p-reikä. Ehkäpä sellaiset tarinat vahvistavat tätä epäluuloisuutta liian mukavia höpöttelijöitä kohtaan! Kaikkein maireimmat ja lipevimmät omaneduntavoittelijat ehkä tunnistetaan laajemminkin, mutta jotkut yksilöt ovat taitavampia, ja osaavat välttää yli-imartelua ja jopa teeskennellä myötätuntoa. Hedelmistään puu tunnetaan, ja mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mutta palatakseni tavanomaisen sosiaalisen jutustelun pohdiskeluun ja alkuperäiseen kysymykseen, mitä minulle oikeastaan kuuluu ja miten minulla menee...

Mitä kuuluu? Tuulen suhinaa, läppärin kohinaa ja näppäimistön napsahduksia, koiran tuhinaa…

Mitä elämäntilanteeseeni ”kuuluu”? Paljon kaikenlaista. Osittain haastavaa, osittain arkista, osittain syvää, osittain inspiroivaa; osittain kaoottista, osittain kirkastunutta. En halua vastata ”hyvää” tai ”huonoa”. En halua arvottaa tai leimata tätä sekalaista tilannetta. Tämä on mitä on. Tunnetilat vaihtelevat, näkökulmat vaihtelevat. Tällä hetkellä pyrin tiedostamaan sen, mitä koen, ajattelen ja tunnen, nyt, sen olennon näkökulmasta, joka tätä kaikkea tarkkailee.

Jos joku kysyy, ”miten menee”... Mikä ”menee”? En ymmärrä. Mitä muuta voin sanoa kuin että olen yhä olemassa ja elän, ja elämässäni on kaikenlaisia ilmiöitä, asioita, tunteita… Mihin se kaikki ”menee”? Eteenpäinkö? Pitäisikö aina mennä eteenpäin? Miksen voi olla tässä, jos tässä on OK, enkä usko että toisaalla olisi sen parempi?

Haluaako kysyjä tietää, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Se on sentään järkevämpi kysymys, johon osaisin jopa vastata luettelemalla joitakin konkreettisia asioita.