Häpeä ja syyllisyys kuuluvat ihmisyyteen

Kouraiseeko häpeä esimerkiksi ilmasto-
asioissa? Ja jos kouraisee, mikä avuksi?

Häpeän ja syyllisyyden eron sanotaan olevan siinä, että syyllisyys liittyy yleensä johonkin tekoon tai asiaan, jonka voi sovittaa, mutta häpeä liittyy ihmisen minuuteen; siihen siis, millainen on. Käytännössä nämä tunteet kuitenkin sekoittuvat ihmisen kokemuksissa, ja usein niistä saatetaan puhua jopa samaa tarkoittavina asioina.

Mieli ry:n tekstissä (syyllisyydestä) sanotaan häpeän kuuluvan yhtenä osana syyllisyydestä aiheutuviin tunteisiin, siinä missä ”tunnontuskat” ja katumuskin.

”Jos syyllisyys herää siitä, että on toiminut väärin jotain toista tai itseä kohtaan, tunne on oikeutettu. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä, sekä luoda tarvetta korjata tilannetta.”

Jatkuva ja ylenmääräinen syyllisyydentunne voi kuitenkin muuttua elämää kuormittavaksi taakaksi, jolloin voi olla tarpeen tutkia, onko oma syyllisyydentunne oikeasti aiheellinen vai ei. Jotkut ihmiset tuntuvat kantavan syyllisyyttä koko ihmiskunnan puolesta, ja se on kohtuuttoman raskas taakka. Ihminen voi tuntea liiallista syyllisyyttä ja häpeää myös ajatuksistaan ja tunteistaan, vaikkei mitään erityistä ”pahaa” tekisikään. Tällainen vaikuttaisi olevan ominaista erityisen herkille ja empaattisille ihmisille.

Häpeä voi olla hyvin kokonaisvaltainen, koko persoonaa koskeva kokemus siitä, että on huono, hävettävä, vääränlainen. Häpeä saattaa olla toisilta näkymättömissä, hyvinkin syvällä ihmisen ulkokuoren alla, ulkoisen käytöksen takana. Tunne omasta itsestä ”hävettävänä olentona” saa rakentamaan itselleen erilaisia suojakuoria; joskus jopa vihamielisiä sellaisia. Suojakuoren takia ihminen ei siis elä omana itsenään. Joskus itseään häpeävä ihminen saattaa toimia oikein, lainkuuliaisesti ja toisia arvostavasti, mutta kokee silti itsensä pohjimmiltaan huonoksi, kelvottomaksi, eikä usko olevansa hyväksytty omana itsenään.

Koska tunteet tarttuvat ihmisten välillä ja meillä on kyky tuntea myös toistemme tunteita, häpeäkin herkästi tarttuu. Ns. ”häpeäidentiteetin” saattaa omaksua jo lapsena, esimerkiksi vanhempiensa käyttäytymisen takia. Jotkut taas suorastaan kasvatetaan häpeällä. Miten häpeää lietsovan koulimisen jälkeen voisi uskoa olevansa OK sellaisena kuin on? Tommy Hellstenin mukaan ihminen saattaa kokea olevansa itse huono, vaikka kyse olisi oikeasti siitä, että hän voi huonosti siksi, että häntä kohdellaan huonosti. Tällaista kokemus voi kehittyä esimerkiksi narsistin uhrille. Narsisti kohtelee toista huonosti, mutta syyttää omasta käytöksestään tätä toista, joka ennen pitkää uskookin olevansa niin kelvoton, että ansaitsee huonon kohtelun. Tällaisesta suhteesta vapautuminen voi olla vaikeaa senkin vuoksi, ettei narsistin uhri usko ansaitsevansakaan parempaa. Hän saattaa kokea suunnatonta häpeää siitä, että pyytää itselleen ulkopuolista apua asiaan, jonka luulee johtuvan ”omasta typeryydestä”.

Ihmiset joutuvat lapsesta saakka kokemaan häpeää ja nolaamista omissa yhteisöissään, enemmän tai vähemmän, joten tuskinpa on ihme, jos he oppivat myös käyttämään sitä aseena toisiaan vastaan! Häpäisy, nolaaminen ja syyllistäminen toimivat vaikkapa organisaation valtataisteluissa, ja varmasti myös sosiaalisessa mediassa. Mitä enemmän ihminen kaipaa toisten hyväksyntää, muttei usko sitä saavansa, sitä taipuvaisempi hän on välttämään häpeän kokemista, ja häpeän kokemisen uhka saa hänet muovaamaan käyttäytymistään. Häpeän välttäminen saa joskus naurettavia ilmenemismuotoja, kun ihmisten pitää esittää olevansa olevinaan itsevarmoja…

Syyllisyys, joka aiheutuu siitä, että on oikeasti tehnyt jotakin väärin, loukannut toisia tai aiheuttanut toisille haittaa, on yhteistä hyvää vaaliva, hyödyllinen tunne! Aiheellinen syyllisyys helpottaa, kun esimerkiksi tekee jotakin hyvittääkseen aiheuttamansa vahingon, pyytää anteeksi, maksaa korvauksia, ja toimii jatkossa siten, ettei aiheuta enää vastaavaa vahinkoa. Tämä ohje sopii hyvin myös ilmastonmuutoksen herättämien syyllisyydentunteitten helpottamiseen.

Liiallinen syyllisyys taas vaatii enemmän henkistä käsittelyä, ja on hyvä tiedostaa, milloin oma syyllisyydentunne liittyykin vaikkapa häpeäidentiteettiin. Onhan loogista, että jos ihminen kokee itsensä jotenkin huonoksi ja jatkuvasti virheitä tekeväksi, hän saattaa syyllistyä yliherkästi melkeinpä mistä tahansa. Tällaisia ihmisiä on liiankin helppo syyllistää ja herättää heissä ”hyvittelevää toimintaa”. Yritys helpottaa sitkeää syyllisyydentunnetta voi johtaa jopa elämäntapaan, jossa laiminlyö omat tarpeensa ja uhraa kaiken aikansa toisten hyväksi. Ihminenhän voi yrittää ansaita hyväksyntää, jopa oikeutensa olla olemassa, suostumalla toisten ”hyväksikäytettäväksi”. Mitä voi sanoa tällaisen ihmisen omanarvontunnosta? Pitääkö hän siis itseään vähemmän arvokkaana ihmisenä kuin niitä, joitten edestä hän uhrautuu?

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaan mukaan myös häpeän tunne on tarpeellinen, koska sekin estää ihmistä tekemästä toisille pahaa. Tavallaan häpeäntunteen ennakointi voi ehkäistä toimimasta väärin. Esimerkiksi narsisti ei kuitenkaan tunnista (tai myönnä?) omaa häpeäänsä, vaan sälyttää sen muiden niskaan. Siksipä narsistiset ihmiset ovatkin tehokkaita muitten omanarvontunteen lyttääjiä.

Viljamaan sanoin: ”Häpeä liittyy koko ihmisarvoon: olen huono, tyhmä ja muiden alapuolella.” Tämä lause on kuitenkin ristiriidassa sen toteamuksen kanssa, että ”häpeäntunne on tarpeellinen”! Olisi kaiketi tarpeen erotella ”terve häpeä” vastakohtana ”häpeämättömyydelle”, jollainen liittyy esimerkiksi psykopatiaan. Tavoite ei siis ole, ettei ihminen häpeäisi mitään, jos kerta häpeä varjelee tekemästä pahaa! Mutta mitä ja miten paljon ihmisen tulisi hävetä?

On aika yleistä sekoittaa asioita, jos niitä ei ole ilmaistu eksaktisti. Yritän vääntää asiaa (itsellenikin) rautalangasta. Vääriin tekoihin ja syyllisyyteen kuuluva häpeäntunne on aiheellista, tarpeellista ja hyödyksi. Esimerkiksi ympäristöaktivisti Greta käsittääkseni käyttää tällaisen häpeän herättämistä, kun vetoaa maailman päättäjiin. Hän viitannee ihmisten tekoihin ja tekemättä jättämisiin. Kun ihmistä syytetään hänen toiminnastaan tai laiminlyönneistään, hän yleensä häpeää. Hän saattaa myöntää syyllisyytensä, olla nolo, pyytää anteeksi, ja pyrkiä hyvittämään tekonsa tai laiminlyöntinsä. Joskus ihminen tosin ottaa tekojensa arvioimisesta ”itseensä”, ja kokee Viljamaan kuvaamaa ”huonoutta, tyhmyyttä, muitten alapuolella olemista”. Ei siis ihme, jos Greta herättää joissakuissa tahoissa ”setävihaa” suorasanaisuudellaan. On hyvin tavallista, että ihminen kokee sanojen ”teit hölmösti” tarkoittavan ”olet hölmö”, vaikka lauseitten sisällöissä on aivan olennainen ero!

Teot ja oleminen on syytä erottaa toisistaan! Ystävällekin voi sanoa, että hänen toimintansa on haitallista ja suututtaa. Hänelle ei sen sijaan pidä sanoa, että hän on itsekäs paskapää. Tämä on varmasti aivan tuttu periaate kasvatuksesta ja parisuhdeterapiastakin: toisen käytöstä voi arvioida, mutta ihmistä ei pidä tuomita kelvottomaksi. Ihmisten on usein syytäkin tuntea häpeää teoistaan, mutta itseä ei tarvitse kokea huonoksi, kelvottomaksi ja arvottomaksi, vaikka toimisikin joskus väärin tai nolosti.

Mitä sitten tehdä, kun tekojen arvioiminen, korvausten vaatiminen ja rangaistukset eivät tehoa? Tarvittaessa muille haittaa tuottavat ”pahantekijät” on varmaankin eristettävä, elleivät he kykene muuttamaan käytöstään. Mutta ihmisarvoa ei pitäisi unohtaa, eikä katuvan ihmisen häpeää pitäisi enää lisätä. Kelvottomaksi leimaaminen ei auta ihmistä muuttamaan käytöstään paremmaksi. Mutta jos ihminen ei edes kadu tekojaan, eikä motivoidu muuttumaan, hän on vaaraksi toisille. Hänhän tarvitsisi sitä tervettä syyllisyydentunnetta ja häpeää (ja empatiakykyä, johon omantunnon sanotaan pohjimmiltaan perustuvan), mutta minkäpä teet, jos mikään ei liikuta, eikä stressimittari värähdä mistään?

Yhteiskunnassa on varmasti aina ollut tarpeetonta häpeää, ja myös liiallista ja tarpeetonta syyllisyyttä. Mutta emmehän kai oikeasti halua joukkoomme lisää ihmisiä, joilta puuttuisi kyky tuntea häpeää ja syyllisyyttä? Kysehän ei ole siitä, etteivätkö nämä tunteet olisi tarpeen. Kyse on siitä, heräävätkö ne oikeasta aiheesta ja oikeissa tilanteissa!

Hävetkäämme siis aivan aiheellisesti eettisesti vääriä tekojamme, mutta älkäämme hävetkö sitä mitä olemme!

Kokekaamme aiheellista syyllisyyttä rikottuamme toisiamme vastaan, mutta älkäämme tuomitko toisiamme tai itseämme perin juurin pahoiksi ja huonoiksi! Ketä se auttaa, jos tunnemme olevamme tyystin kelvottomia? 

Itsetunnon käsi®- harjoituksen läpikäyminen voi auttaa ymmärtämään omanarvontunteen, häpeän ja syyllisyyden teemoja omakohtaisesti:

Olemme aivan kelvollisia sellaisina kuin olemme, eikä meidän siis tarvitse hävetä itseämme, persoonaamme, olemustamme. Meillä on oikeus olla sellaisia kuin olemme, mutta ei tehdä mitä tahansa! Meidän ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta voimme välttää tahallista toisten loukkaamista. Sitä ei tarvitse hävetä, jos jotkut eivät pidä meistä! Ihmisillähän on erilaisia mieltymyksiä, eivät kaikki kerta kaikkiaan pidä kaikenlaisista, mutta erilaisuutta on rauhan vaalimiseksi syytä sietää (=suvaita). Meidän on hyvä puhutella itseämme kuin ystävää; eli, ei pidä haukkua, nimitellä ja leimata (eli häpäistä persoonaa), mutta voi kyllä todeta rehellisesti, jos on toiminut ”hölmösti”. Meidän on kohdeltava itseämme myötätuntoisesti kuin pientä lasta. Emme kai halua kasvattaa itseämmekään häpeällä ja syyllistämisellä, vaan lempeästi, rohkaisten ja armahtaen?

Olemassaolomme on edelleenkin ihme, ja sillä on tarkoitus, mutta meidän on itsekin vaikea nähdä arvoamme, jos piilottelemme sisimpäämme kuoriemme sisällä ja häpeilemme kuonakerrostamme…

Jaettu häpeä on minimoitu häpeä. Hyvässä ja pahassa. Isossa joukossa voi tehdä hirvittäviä typeryyksiä (kuten, pilata maapallon elinolosuhteita), mutta jospa keskittyisimme massahölmöilyn sijaan jakamaan kollektiivisen, tarpeettoman häpeämme siitä, että luulemme olevamme kuonamöykkyjä, kun emme ymmärrä olevamme helmiä?

Maailman parantaminen alkaa itsestä. Ja parantaminenhan on auttamista, rakkauden teko.

Itsetunnon parantaminen on ekoteko!

Itsetunto hanskassa? Ja pallo haltuun...

Eikö tämä ole monessa mielessä aivan totta? Onhan varsin helppo löytää esimerkkejä siitä, millä tavoin ”huono” itsetunto, tai väärälle pohjalle rakennettu itsetunto tuottaa kielteisiä ympäristövaikutuksia. Ja mikä parasta, tähän asiaan voi itsekin aktiivisesti vaikuttaa alkamalla rakentaa itsetuntoaan terveelle pohjalle. (Jos haluat lukea ensin siitä, mitä ajattelen terveestä itsetunnosta, tutustu tähän tekstiin.)

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että itsetunnon pulmat saavat ihmisen varsin usein ja arkisissakin tilanteissa tekemään valintoja ja toimimaan tavalla, joka aiheuttaa haittaa niin hänelle itselleen kuin ympäristöllekin. Hyvin tavallinen elämänalue, jossa tällaista tapahtuu, on kulutus. Miten paljon hankimmekaan erilaisia tuotteita siksi, että kuvittelemme niitten suojaavan meitä nolostukselta, kiusaantumiselta, tai häpeältä toisten ihmisten seurassa? Tai miten usein hankimme jotakin tavaraa siksi, että luulemme sen tuovan meille aitoa arvostusta toisilta ihmisiltä? Ja eikö tämä kerro siitä, ettemme ymmärrä olevamme arvokkaita olentoja ilmankin noita hienoja tavaroitamme?

Yksinkertaisia esimerkkejä siitä, miten huono itsetunto liittyy ympäristöhaittoihin:

Voi olla, että useilla meistä esimerkiksi hävettää mennä ”hienojen” ihmisten pariin kirpparilta ostetussa tai ahkerassa käytössä kuluneessa takissa tai muussa vaatteessa. Aivan kuin tuo kulunut, vanha, epämuodikas vaate tekisi meistä huonomman ihmisen kuin ne, joilla on uudempia ja muodikkaampia pukineita. Eikö tämä ole aivan järjetöntä ajattelua? Miten monta tarpeetonta uutta vaatetta ostammekaan ihan vain siksi, että tunnemme itsemme huonommaksi kuin muut, jos käytämme kirpparivaatteita, lainattuja tai omia iänikuisia komerosta löydettyjä pukineita? Muotiteollisuus käyttää hyväkseen etenkin niitä huonoitsetuntoisia reppanoita, jotka luulevat ihmisarvonsa olevan kiinni trendikkyydestä. Pahimmillaan vaatevarasto pannaan uusiksi vähän väliä. Tämä on törkeää ihmisen inhimillisillä heikkouksilla rahastamista, jolla on kaiken lisäksi hävyttömän iso hiilijalanjälki! Vaatteiden tarpeettoman nopea kierto tekee vaateteollisuudesta yhden maailman saastuttavimmista aloista, ja suurin osa käytetyistä vaatteista päätyy edelleen kaatopaikalle! Ylen uutisissa (2018) todettiin, että ”YK:n mukaan muotiteollisuus on yksin vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä”. Muotiteollisuuden hiilijalanjälki on suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä! Joten, jos huono itsetunto ajaa muodin suurkuluttajaksi, itsetunnon paranemisella on jo tässäkin yksittäisessä asiassa selkeä vaikutus.

Voi olla niinkin, että osalla ihmisistä hävettää liikkua pienellä, ekologisella autolla, kun monet ajelevat järeämmillä kärryillä. Jollekulle se voi olla vaikkapa ”miehuutta” kyseenalaistavaa, jos auto on pienempi kuin muilla. Tämäkin on aivan järjetöntä! Miksi ihminen häpeää sitä, jos hänen henkilökohtaisessa käytössä oleva autonsa on pienempi kuin toisilla? Millä tavalla se muka oikeasti vähentää hänen ihmisarvoaan? Perustuuko ihmisen omanarvontunto siihen, miten iso, kiiluva, järeä, vauhdikas tai muulla tavoin näyttävä auto hänellä on käytössään? Luullaanko miestä naiseksi, tai lapseksi, jos hänellä on pieni auto? Egohan siinä puhuu ja puhkuu, jos hankitaan jotakin isoa siksi, ettei kukaan vain luule itseä pienemmäksi tai ”alempiarvoiseksi” kuin onkaan. Miten monta tarpeetonta bensalitraa kuluukaan ja hiilijalanjälkimittaa ihminen saattaakaan tuottaa siksi, ettei hänen egonsa kestä näyttäytyä pienehkön auton sisällä? Fysiikan perustiedoillakin ymmärtää, että vähän kuluttavat ja pienipäästöisemmät autot ovat yleensä massaltaan ja myös ulottuvuuksiltaan pienempiä, ilmanvastuskin kulutuksessa huomioituna. Jos siis haluaa tehdä ekoteon autoa hankkiessaan, kannattaa muistuttaa itseään siitä, että on OK sellaisena ihmisenä kuin on, eikä oikeasti tarvitse sitä huomiota, mitä näyttävän ajopelin kautta saisi ekologisesti sivistymättömiltä kanssaeläjiltä. (Isompia autoja tarvitaan totta kai, jos on iso perhe, jonka kanssa on tarpeen liikkua, mutta viittaankin tässä esimerkissä ihmisiin, jotka ajelevat enimmäkseen yksin.)

Eräs melko merkittävä alue, jolla on vaikutusta hiilijalanjälkeen, on rakentaminen ja remontointi. On tärkeää tehdä energiaremontteja ja sisäilmaremontteja, ja rakentaa ekotaloja, totta kai, mutta miten iso osa nykypäivän rakentamisesta ja remontoinnista saattaakaan pohjimmiltaan johtua vain huonosta itsetunnosta? Esimerkiksi vanha tapetti saattaa nolottaa ja aiheuttaa huonoudentunteita vieraitten silmissä. Rumat kaakelit saattavat hävettää, ja siitä poikiikin esteettinen remontti, jolle ei olisi ollut oikeastaan mitään terveydellistä tai kosteusvauriota ehkäisevää perustetta. Ja miten monet ihmiset rakentavatkaan itselleen tarpeettomia lattianeliöitä, jotta tuntisivat oman olonsa ”isommaksi ja tärkeämmäksi”? Näkyyhän tämä ilmiö luonnollisesti yritystenkin arkkitehtuurissa ja rakentamisessa. Kaupallisuus ja asiakkaista kilpailu vaatii isoa ja näyttävää. Iso huomataan, pieni jää näkemättä. Myös vallanpitäjien auktoriteetin ilmaiseminen vaatii olevinaan mahtipontista, laajaa ja korkeaa; toisin sanoen, runsaasti materiaalia, aikaa ja energiaa vain siksi, että halutaan antaa vaikutelma, että minä olen suurin, paras, uskottavin, tärkein jne.

Kulissien ylläpito voi olla yksittäisellekin ihmiselle suhteettoman iso syy kuluttaa rahaa ja luonnonvaroja erilaisiin ulkoisiin asioihin, kuten konkreettiseen julkisivuun asumisympäristössään. Pihatkin laitetaan samaan kulissiin sopivaksi. Sitten asutaan kulissin takana neljän seinän sisällä toivottavasti omana itsenä, mutta ulkopuolella elämä on surkuhupaisaa teatteria jaetuissa kulisseissa. Tällaisen yhteisesti jaetun teatterin ylläpitäminen sisältää aivan varmasti tarpeetonta energian ja luonnonvarojen kuluttamista, ja tuottaa taatusti myös päästöjä, joita voisi välttää tyytymällä vähempään esittämiseen. Miksi siis kulissien rakentamista ja ylläpitämistä yhä jatketaan niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla? Miksi jatkamme tätä näytelmää, johon meillä ei ole varaa?

On OK rakentaa esteettistä, jos jotakin rakentaa, mutta ekologisuuden tulee olla ensisijaista. Eihän ole mahdotonta rakentaa ympäristöstään sekä esteettistä ja ekologista. Luontohan rakentuu sillä tavoin! Mutta voisi ehkä toivoa, että jos ihminen haluaa ilmaista itseään tuottamalla ympäristöön jotakin mielestään esteettistä, hän voisi pitäytyä kohtuullisissa rajoissa. Joku taiteilija haluaa ehkä tuottaa hehtaareja kauneutta ympäristöönsä. Eikä siinä mitään, jos hiilijalanjälki pysyy kurissa ja hanke on muutenkin eettisesti perusteltu. Mutta jollekin taiteelliselle ihmiselle riittää ehkä postikortin kokoinen pala munakennoa ja vanhat vesivärit, joitten kautta hän saa ilmaisunsa esiin, egolleen riittävässä laajuudessa.

On vielä yksi esimerkki, jonka haluan mainita, vaikka sitä olisikin ehkä vaikea sulattaa. Kirjoitin tästä aiheesta jo vuosia sitten. Tiedän, että matkustaminen eri paikkoihin ja kulttuureihin voi olla henkisesti avartavaa ja ihmisten välistä ymmärrystä lisäävää, mikä on hyvä asia. Mutta olen huomannut senkin, että tavallista työssä käyvää ihmistä, joka ei matkustele lomillaan, saatetaan vähän säälitellä, tai jopa pitää hieman ”sivistymättömänä”. Tällainen asenne voi aiheuttaa itsetunnon pulmista kärsivälle tarpeetonta häpeää toisten ihmisten matkustelujuttuja kuunnellessa, ja kenties joskus jopa painetta tehdä niin kuin muutkin, eli käväistä lomalla etelänmatkalla, ja tietysti lentäen, kun eihän sitä muutenkaan ehdi. Sitten voi osallistua keskusteluun matkakokemuksista kokematta itseään huonommaksi. Eikä kukaan tietenkään kehtaa olla pahanilmanlintu ja sanoa, että kannattaisi matkustaa muulla tavoin kuin lentämällä! Omien näkemysten ilmaisemiseen tarvitsisi terveen itsetunnon, joka ei muserru siitä, jos toiset hieman oudoksuvat tai loukkaantuvat tosiasioista…

Nykyään tilanne on onneksi kääntymässä toisin päin. Lentomatkailu on kiistatta ongelma ilmaston kannalta, ja siitä kertoo myös Ruotsin puolella kehittynyt ilmaisu, ”lentohäpeä”. Yle toteaa, että Ruotsi on Suomea kymmenkunta vuotta edellä ympäristöajattelussa, eikä lentämiseen liittyvä häpeä ole ilmeisesti vielä saanut suomalaisia vähentämään lentämistä. Mutta ”lentohäpeä” ilmaisuna kertonee siitä, että välinpitämättömyyttä lentämisen ympäristövaikutuksesta voitaisiin pitää nykyään merkkinä sivistymättömyydestä, tai tietämättömyydestä, tai ajattelemattomuudesta. Eihän senkään tosin tarvitse kenenkään itsetuntoa romuttaa, jos paljastuu, että on ollut jossakin asiassa tietämätön. Sehän on inhimillistä ja anteeksiannettavaa! Mutta on hölmöä, jos ihmisen täytyy pysyä ”tietämättömänä” siksi, että nolottaa tiedostaa jokin asia, jota toiset eivät vielä tiedosta. Kun olisi kuitenkin koko ihmiskunnan kannalta hyvä puhua ääneen siitä, missä asioissa kukin voisi pienentää hiilijalanjälkeään…

On varmasti lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, miten väärälle pohjalle rakentuva itsetunto saa ihmisen tekemään haitallisia ympäristövalintoja. Harrastustoiminnankin puolelta voi löytyä kaikenlaisia hölmöyksiä, ja viihdeteollisuuden puolelta myös. Mutta niitä voi itse kukin tunnistaa, jos aihetta on. Ja voihan olla, että alamme kohta ”leveillä” sillä, miten ekologisia olemmekaan, ikään kuin se tekisi meistä parempia ihmisiä. Mutta yhä on liian paljon ikävää asennetta niitä kohtaan, jotka ovat ympäristöasioista huolissaan. Se tulee esille nimittelyissä ”viherpiipertäjiksi” tai muissa vähättelevissä kommenteissa; ja myös siinä, että naureskellaan setämäisesti, kun joku on ”ilmastoahdistunut”. Ei tässä nyt tarvittaisi ainakaan vähättelyä ja halveksuntaa! Monet ympäristöasioista tietoiset kokevat itsensä huonoiksi jo senkin takia, kun eivät pysty tekemään omasta mielestään tarpeeksi, vaikka haluaisivatkin tehdä enemmän. Mutta sekin on inhimillistä ja anteeksiannettavaa, jos ei vielä kykene, vaikka haluaisi. On hyvä, jos sentään välittää, ja yrittää! Sitä paitsi, yksilön on vaikea toimia merkittävässä määrin, jos yhteiskunta ei auta muutoksessa riittävästi! Ja on vaikea toimia myös silloin, jos enemmistö pitää hössöttävänä höyrypäänä, tai pahanilmanlintuna, joka tuottaa tuskaa herättämällä kuulijan omantunnon…

Terveen itsetunnon kannalta on tärkeä uskoa, että meille kaikille kuuluu paikka maailmassa. Mutta jotkut ottavat itselleen liikaa tilaa, kuten myös hyödykkeitä ja mukavuuksia, ja siksi toiset joutuvat ahtaalle. Sekä ”riistäjän” että ”riistetyn” ja kaikkien sivustakatsojien tulisi todella ymmärtää ja sisäistää se, että olemme kaikki yhtä arvokkaita olentoja. Omanarvontunteemme tulisi perustua kyseenlaistamattomaan ihmisarvoon. Siihen, että olemassaolomme on ihme, ja sillä on tarkoitus. Jos riistäjä ei sitä usko, hän jatkaa porskuttamista toisten kustannuksella. Jos riistetty ei sitä usko, hän ei edes yritä puolustaa itseään, ja nääntyy ahtaaseen asemaansa. Jos sivustakatsojat eivät sitä usko, he eivät tee mitään asioitten muuttamiseksi.

Olemme kaikki niin arvokkaita, että ansaitsemme paremman maailman. Totean siis vielä kerran, että itsetunnon parantaminen olisi ekoteko. Samalla se olisi eettisesti oikein. Oikeastaan se olisi eettinen velvollisuutemme, koska väärälle pohjalle perustuva itsetunto aiheuttaa haittaa myös muille, eikä vain meille itsellemme.

PS: Toivoisin, että esittelemästäni harjoituksesta terveen itsetunnon rakentamiseksi olisi apua, jos haluamme itsekin tehdä sen minkä voimme, täyttääksemme eettisen velvollisuutemme olla ihmisarvoisia olentoja. Muutosta ei tarvitse tehdä yksin! Uskon, että asian ymmärtäminen avaa myös monen nuokkuvan sivustakatsojan silmät, ja hekin haluavat edistää sitä, että saisimme kaikki olla sellaisia kuin olemme, maailmassa, josta pidämme huolta toisistamme ja luonnosta paremmin kuin koskaan aiemmin teollisen vallankumouksen jälkeen.

Voisimme kuvitella olevamme kuin rakennuskiviä yhteisessä rakennuksessa. Jos emme usko olevamme yhtä lujia kiviä kuin muutkin, miten meidän varaamme voisikaan rakentaa? En puhu nyt uroteoista ja suorituksista; en merkittävistä saavutuksista, uurastuksesta hyvien asioitten eteen, tai muusta sellaisesta tekemisestä. Puhun olemisesta.

Ole se mitä olet. Älä esitä mitään, älä etsi rooliasuja, älä rakenna kulisseja. Ole se olento, joka olet, niin se riittää! Tunne olemassaolosi ja ymmärrä, että olet elossa. Silloin olet kuin vahva kivi yhteisessä rakennuksessa. Olet osa luomakuntaa ja ymmärrät oman arvosi, ja näet myös toisten olemassa olevien arvon. 

Miten selviät ilmastokriisistä?

Millaisen kädenjäljen jätämmekään
tähän maailmaan?

Keltikangas-Järvisen ja muiden persoonallisuustutkijoitten mukaan ihmisen synnynnäinen temperamentti selittää, miksi ihmiset kokevat henkiset paineet niin eri tavoin. Toiselle muutokset ja uudet asiat ovat haaste, ja joku toinen taas menettää yöunensa ja ahdistuu, kun asiat muuttuvat tai jotakin yllättävää tapahtuu. Temperamentin sanotaan olevan ihmisen persoonan biologinen perusta. Olemme syntyjämme erilaisia, koska aivojemme rakenteet ovat yksilöllisiä ja koska hermostomme välittäjäaineet toimivat eri lailla. Syntyperäinen yksilöllisyytemme on siis aivorakenteidemme määräämää. Luonnollisesti sikiöaika ja varhaislapsuus, jolloin aivot kehittyvät voimakkaimmin, määrittää myös huomattavan paljon sitä, millaisia meistä tulee. Kaikkia synnynnäisiä piirteitä ei kuitenkaan pysty ”kasvatuksella” muokkaamaan. Toiset meistä ovat herkempiä reagoimaan muutoksiin epäedullisilla tavoilla, tai sopeutumaan hitaammin, kun väistämätön muutos on edessä.

Keltikangas-Järvisen mukaan temperamenttimme määrää, mikä meitä ylipäätään stressaa. Tiedetään, että esimerkiksi jatkuva huolissaan olo tai liiallinen riippuvuus sosiaalisesta hyväksynnästä altistavat ihmisen stressille. Jos ympäristön asettamat vaatimukset ovat ristiriidassa oman temperamenttimme kanssa, stressaannumme todennäköisemmin, ja sairastumme myös todennäköisemmin ”stressiperäisiin” sairauksiin. Törmäsin joskus tietoon, että stressi itse asiassa on merkittävä tekijä yli yhdeksässäkymmenessä prosentissa sairauksista. Vaikutus liittyy esim. siihen, että stressi alentaa vastustuskykyä. Sydän- ja verisuonisairauksissa stressin vaikutus on varsin suoraviivainen, verenpaineen kohoamisen kautta.

Jos ihminen löytää temperamentilleen sopivan haasteellisuuden tason, normaalit elämään kuuluvat haasteet eivät tuota yletöntä stressiä, eivätkä siis lisää hänen sairastumisriskiään. Missä sitten olisi kullekin sopiva ympäristö? Onko edes mahdollista järjestää yksilöllisesti ihanteellinen elinympäristö tai työympäristö kaikille omanlaisilleen ihmisille? Etenkin neuropoikkeavat, introvertit ja erityisherkät ovat yleensä altavastaajina, kun yhteisö suunnittelee ja luo ympäristöjä, joissa ihmismassojen tulisi selviytyä. Kaikki eivät sopeudu enemmistön ehdoilla luotuihin ympäristöihin. Luojan kiitos on vielä olemassa luontoympäristöjä, jotka sopivat niillekin, jotka stressaantuvat ihmisten luomissa ympäristöissä. Mutta miten kauan meillä on olemassa niin paljon luontoa, että ihmislaji säilyy elossa? Minä olen tuntenut kadottavani elinvoimani jo lähiöolosuhteissa, saati sitten jossakin kaupungin keskellä.

Yksilöitten erilaisuus stressin kokemisessa näkyy erilaisina ulkoisina ja sisäisinä reaktioina, kun jokin kriisi koskettaa laajempaa ihmisjoukkoa. Miten sitten reagoimme tilanteessa, jota voi verrata melkeinpä globaaliin sotatilaan? Taistelemmehan nyt maapallon elinkelpoisuuden puolesta, ilmastonmuutosta vastaan. Vai olemmeko edes huomanneet, että sellainen taistelu on käynnissä? Ihmiskuntaa on kohdannut ennen kokematon kriisitila. Laajamittainen haaste. Katastrofin uhka. Millaista tukea tällaisessa kriisissä tarvitsee, ja miten kriisin tuomiin muutoksiin sopeutuu? Nyt emme voi vain sulkea silmiämme ja paeta, paitsi ehkä hetkeksi toipumaan järkytyksestä, ja sitten on yritettävä toimia. Kaikki olemme samassa veneessä, tosin, osa on jo tipahtanut kyydistä ja vene vuotaa. Tarvitaan yhteistyötä paikata vene, rauhoitella paniikkiin joutuneita, auttaa lamaantuneita toimimaan, luoda toivoa ja yhteistyöhenkeä, ja välttää tappelemasta keskenään. Nyt on tehtävä henkisen ensiavun perusasioita, akuutin kriisin keskellä. Tai oikeastaan päivästä toiseen, koska tämä kriisi tulee jatkumaan…

Kriiseihin reagointiin ja sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä on paljon: yksilön toimintakyky kriisitilanteessa, persoonallisuuspiirteet, ikävaihe, elämäntilannetekijät, sosiaalisten suhteitten laatu, tukiverkoston saatavuus, tyytyväisyys työhön ja harrastuksiin, terveydentila, sairaudet, aikaisemmat selviytymiskokemukset, minäkuva, itsearvostus, hallinnan tunne omasta elämästä (koherenssi), tiedon saaminen, kokonaisilmapiiri…

Mikä tahansa ikävä tilanne tapahtuukaan yllättäen ja täysin odottamatta, sitä seuraa ns. kriisireaktio. Normaali kriisireaktio sisältää yleensä neljä vaihetta, mutta niitten kesto voi vaihdella paljonkin riippuen mm. edellä kuvatuista tekijöistä, ja myös tapahtuneen vakavuudesta ja merkityksen laajuudesta. Ja on mahdollista juuttua johonkin vaiheeseen (kuten, sanomaan ”höpö höpö” aina kun joku sanoo jotakin ilmastonmuutoksesta).

Shokkivaiheessa mieli pyrkii suojautumaan uhkaavalta kokemukselta. Tyypillistä tässä vaiheessa on tilanteen kieltäminen tai torjuminen mielestä. Tunnereaktiot voivat olla olemattomia tai voimakkaita, jolloin käytöskin voi olla täysin tunteitten ohjaamaa. Pelko, hämmennys ja jännitys saattavat ilmetä epämääräisenä pahan olon tunteena. Shokkitilassa uuden tiedon vastaanottokyky on rajallinen, joten esimerkiksi ohjauksen ja neuvonnan antaminen ei ole tässä vaiheessa järkevää. Mieli ei ota vastaan uusia asioita, joten, tarvitaan ensin rauhoittelua ja perustarpeista huolehtimista. Jos ihminen toistuvasti kieltää tapahtuneen, häntä on autettava rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi, jotta hän pystyy edes ajattelemaan, että jotakin on saattanut tapahtua. Jos taas ihminen on lamaantunut, häntä autetaan varovasti aktivoitumaan, eli pääsemään vireystilassaan normaalille ”mukavuusalueelle”, jolloin hän kykenee myös ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Reaktiovaihe alkaa, kun akuutti uhantunne on ohitse, tai mieli etenee shokista tilanteen tajuamiseen. Ihminen tulee siis tietoiseksi siitä, mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee hänen elämänsä kannalta. Tyypillistä tälle vaiheelle on voimakkaat keholliset reaktiot, ja myös esimerkiksi vihan tunne, joka usein saattaa purkautua myös aggressiivisena käytöksenä. Tarkoituksena on reagoida järkyttävää kokemusta itsestä ulos. Aggressiivisuuden ”purkamista” aggressiivisella tavalla ei kuitenkaan voi suositella, koska aggressiivisen toiminnan on todettu lisäävän aggressiivisuutta jatkossakin. Stressitilaa voi ”purkaa” liikunnalla ja rakentavalla fyysisellä tekemisellä (kuten esimerkiksi mättämällä halkoja liiteriin, kun vastaantulija kolhaisi autosta sivupeilin ja pakeni paikalta).

Työstämisvaiheessa kokemuksen käsittely kääntyy sisäänpäin. Ihminen ei välttämättä halua puhua asiasta, ja käsittely voi jatkua vähemmän tiedostaenkin, asian pysyessä kuitenkin ”takaraivossa”. Tyypillisiä tässä vaiheessa ovat muistamisen ja keskittymisen vaikeudet, hajamielisyys, sekä ärtyisyys. Tämä on myös suremisen aikaa. Surraan sitä, mitä on mahdollisesti menetetty tapahtuneen muutoksen myötä.

Uudelleen orientoitumisen vaiheessa surun kautta avautuu tilaa uusille asioille ja kokemuksesta tulee osa itseä. Asia ei täytä enää mieltä kokonaan ja sitä voi muistella ilman voimakasta ahdistuksen tunnetta. Tyypillistä tässä vaiheessa ovat hyväksymisen ja huojennuksen tunteet, jos kriisi on onnistuttu käsittelemään, ja elämä jatkuu. Edellytys tähän vaiheeseen pääsemiselle on kuitenkin se, että on pystynyt käsittelemään myös kriisiin liittyviä tunteita, kuten suuttumusta, pettymystä, surua.

Millä tavoin nämä vaiheet näkyvät ihmisissä, jotka ovat tiedostaneet maapalloa uhkaavan ekokatastrofin? Missä vaiheessa meistä kukin on parhaillaan? Olemmeko shokissa, riehummeko ja huudammeko sokeana kauhusta, vai torjumme tai kiellämme asian kokonaan? Pakenemmeko koko asiaa, taistelemmeko vastaan, vai puolesta, vai olemmeko lamaantuneet järkytyksestä?

Missä vaiheessa kukin alkaa reagoida pahaa oloaan, järjestää mielenosoituksia, syytellä vihaisena milloin ketäkin, tai masentua ja ahdistua? Pysymmekö toimintakykyisinä, ja mihin suuntaamme energiamme? Kulutammeko sen vihaan, vai kykenemmekö toimimaan rakentavasti, samalla ahdistustamme ja avuttomuudentunteitamme lievittäen?

Surullisuus maailman kohtalosta on ymmärrettävää. Saamme surra sukupuuttoon kuolleita lajeja, luonnonilmiöitten vuoksi kuolleita olentoja, kärsimystä, jota esimerkiksi kuivuus ja nälänhätä aiheuttavat. Jos suljemme silmämme kärsimykseltä tai kieltäydymme tuntemasta mitään, emme pääse eteenpäin. Voiko silmät kiinni edes edetä mihinkään? Ehkä voikin, sokkona, sellaisen lauman mukana, joka esimerkiksi porskuttaa laput silmillään eteenpäin talouskasvuonnellisuusharhaan luottavaisina, ja kannustaa kanssakulkijoita kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu. Kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu? Eikö tässä ole jotakin nurinkurista?

Olen pahoillani, mutta mieluummin pakenen eri suuntaan, jos en omassa ilmastonmuutosshokissani pysty vielä toimimaan järkevästi ja rakentavasti. Pakenen mieluummin pääni sisälle kuin porskutan eteenpäin kieltäen globaalin katastrofin tapahtumisen ja lisäten erilaisten tuotteitten kuluttamista pitääkseni Suomen ”pystyssä”, vaikka muu maailma poteekin ilmastokriisiä. En vain kerta kaikkiaan ymmärrä, miten jotkut keskenään rupattelevat ihmiset, tai jopa poliitikot, voivat vieläkin vaahdota lähinnä talouskriisistä ja sivuuttaa ilmastokriisin…

Tai no, ehkäpä ymmärränkin, mistä moinen johtuu psykologisella tasolla, mutten hyväksy sitä, koska se ei tunnu eettiseltä omaan arvomaailmaani nähden. Jos on tarve paeta tätä globaalia kriisiä, suosittelen pakenemaan jollakin sellaisella tavalla, joka ei saastuta, tuota hengittämistä enempää hiilidioksidipäästöjä, eikä kuluta luonnonvaroja. Kuten meditoimalla. Voi olla, että toistojen jälkeen saa jopa aikaiseksi viedä kierrätykseen muutaman hyötyjätekassillisen, tai kelpuuttaa nälkäänsä härkäpapupihvinkin.

Meditointi sitä paitsi lisää myötätuntoa, ja jos ei muutakaan
"järjellistä" tekemistä keksi katastrofia odotellessa, aina voi
osoittaa empatiaa ja lievittää muitten kriisin uhrien kärsimystä.