Voihan pommit ja pavunvarret! Mikä meitä eniten uhkaa?

Istutatko mieluummin kasvin
 vai rahoitatko aseita tekemään
lisää tuhoa luomakunnalle?

Alun pitäen yritin kyllä kovasti olla sanomatta mitään poliittisesti kantaaottavaa, etten ylen määrin närkästyttäisi ketään, mutta jos aina nielee omat närästyksensä, alkaa liiaksi sapettaa. Ja tämä mielipiteenilmaus on sitten perin juurin henkilökohtainen, enkä tätä esittäessäni edusta ammattiryhmääni. Enkä myöskään kuulu mihinkään puolueeseen, mutta kaipa tästä sapetuksenilmaisusta voi päätellä senkin, millaisille asioille olen antanut ääneni.

Seurasin jonkin verran vaalitenttejä. Enkä taida edelleenkään ymmärtää poliittista keskustelukulttuuria, ellei se ole sitä, että puhutaan järkevän kuuloisia asioita tiukalla naamalla tai sopivasti tuohtuneena, tai sitten virnuillaan omahyväisesti ja töksäytellään räväkästi yleisön mieliksi, jotta päästään eduskuntaan, tai ei menetetä paikkaa eduskunnassa. Kärjistetään ja liioitellaan, lupaillaan ja rehennellään. Voiko televisioesiintymisiin luottaa sen enempää kuin käsiteltyihin vaalimainoskuviin? Miten olisi kansanedustajien soveltuvuustestit? Joku karsinta olisi sentään hyvä olla niinkin vastuulliseen tehtävään, siinä missä hoitoalan koulutuksiinkin. Esiintymiskyky tai verbaalinen nokkeluus ei ainakaan minua vakuuta, jos sisältö on hölmö, mutta ilmeet kyllä kertovat aika paljon siitä, ajaako ihminen enemmän omaa etuaan vai yleistä hyvää.

No, toivon mukaan jyvät erottuvat akanoista ja hedelmistään puu tunnetaan, sitten aikanaan. On vain niin tympeää nähdä joittenkin ihmisten esiintymisen läpi heidän tarkoitusperänsä; niiden siis, jotka eivät oikeasti edes aja mitään asiaa, vaan lähinnä sitä omaa etuaan. Nyt viimeistään on maailmassa sellainen tilanne, että poliitikkojen olisi välttämätöntä hoitaa ASIOITA eikä omaa poliittista uraansa.

Arvokysymyksistä puheen ollen, en esimerkiksi pidä siitä, että itseään kristityiksi nimittävät poliitikot ottavat Raamattuun vedoten kantaa vaikka millaisiin kysymyksiin, mutta ovat kuitenkin unohtaneet muistuttaa siitä ohjeesta, että ihmisen tulee viljellä ja varjella luomakuntaa. Viljellä, ja VARJELLA! Viljelty on kyllä, muttei varjeltu!

En jaksa käsittää, miten nämä ”kristillisinä” itseään pitävät ihmiset voivat väheksyä luonnon varjelemisen tärkeyttä, vieläpä näin kriittisessä tilanteessa! Miten on mahdollista, että ”kristilliseksi” ajatteluaan ja arvojaan nimittävä puolue pokkuroi talouskasvua ajavia tahoja, eli oikeastaan kumartaa mammonaa? Anteeksi vain, mutta tuollainen aatteellisuus on minun mielestäni jotakin muuta kuin armoa, laupeutta ja ilosanomaa. Pidän itseäni jonkinlaisena ”Jeesustelijana”, mutta välillä tuntuu, että ajatteluni on niin kaukana joittenkin uskonnollisten ihmisten uskomuksista, että luultavasti monet sellaiset ”oikeaoppiset” pitävät minua harhaoppisena ja vääräuskoisena…

Turvallisuuskin kuuluu olevan yksi vaaliteema. Ja mikähän meitä eniten ja kaikista varmimmin uhkaa tällä pallolla?

Onhan niitä turvallisuusuhkia muitakin, mutta minusta on silti lyhytnäköistä, ellei satsata ilmastonmuutoksen ehkäisyyn, vaan pidetään vaikkapa sodanuhkaa ympäristötuhoja isompana uhkana ihmiskunnan turvallisuudelle. Maanpuolustus on varmasti monelle sydämenasia, tai sitten se on pelkoneuroosi, tai ehkä egon tuhoutumisen pelkoon pohjautuva pakkomielle (Minä = Minun kansani = Minun maani, jne.). Ihmisellä on toki oikeus puolustautua uhan edessä ja suojella vastuullaan olevia, mutta liiallinen pelko ja fanaattisuus tekevät sokeaksi. Itsepuolustusvarustelu voi mennä liiallisuuksiin, jolloin ehkä jääkin joku isompi, puskista hiipivä, konkreettinen uhkatekijä huomaamatta.

Onko ylipäätään kovinkaan järkevää ja ihailtavaa keskittyä nyt ihan vain oman navan, tai oman sukupolven, oman valtion ja oman kansan turvallisuuteen sen kustannuksella, että tulevia ihmissukupolvia kuolee sitten nälkään, janoon, lisääntyviin tauteihin ja luonnoskatastrofeihin ympäri maailmaa?

Oman pesän turvaaminen ja oman hyvän edistäminen ja puolustaminen on inhimillistä ja ymmärrettävää, ja kuitenkin pohjimmiltaan itsekeskeistä.

”Kunhan olisi rauhalliset ajat MINUN elinaikanani…”

Niinpä. Miksipä pitäisi pinnistellä ja sietää epämukavuutta tulevien sukupolvien tai kaukaisten maitten vieraitten ihmisten ja elikoitten elinolosuhteitten turvaamiseksi, kun juuri nyt pelottaa, että oma turvallinen ja mukava elämä on uhattuna?

Joillakin ihmisillä on oikeasti akuutti hätä päällä, eikä heiltä voi vaatia epäitsekkyyttä ja toisten huomioimista. Mutta läheskään kaikilla ihmisillä ei juuri nyt ole hätää; kenties he sentään voisivat ajatella niitäkin, joitten täytyy elää täällä viidenkymmenen vuoden päästä? Jotkut onneksi välittävät niittenkin elämästä, joita eivät edes tunne; niittenkin, jotka asuvat toisella puolen palloa, tai jotka eivät ole vielä edes syntyneet.

Jos nyt päättäjiksi pääsee enimmäkseen poliitikkoja, jotka hössöttävät esimerkiksi turvallisuusmenoista ympäristöasioitten sijaan, niin maailman lasten ja koko eliökunnan tulevaisuus voi olla uhattuna. ”Sodanpelko” saattaisi mennä ohi muullakin tavalla kuin sotimismenoja ja sotateollisuutta lisäämällä, mutta ilmastonmuutos ei pysähdy ilman että itsekin teemme joitakin konkreettisia muutoksia sen eteen.

Ilmastokatastrofin pysäyttäminen vaatii sen, että myös päättäjät alkavat hoitaa vastuunsa niin, että kestävä elintapa tulee helpommaksi ja edullisemmaksi kaikille kansalaisille.

Jos siis täytyy valita jompikumpi, johon panostaa, kumman valitset?

A) Minä itse mukavasti turvassa nyt, ja lapset pulassa kahdenkymmenen vuoden päästä. Vai…

B) Minä ja lapset samassa keikkuvassa veneessä nyt, mutta lapset ehkä siedettävissä olosuhteissa sitten, kun itse olen jo muualla tältä pallolta…

Jos maailma poksahtaa radioaktiiviseksi tuhkapilveksi tässä lähivuosina, niin se ei ole välttämättä niin paljon minun vikani kuin se, jos maapallo muuttuu elinkelvottomaksi seuraavien vuosikymmenten aikana. Siihen en näet voi vaikuttaa, mitä keskenään sodassa olevat ihmiset valitsevat tehdä asearsenaalillaan, mutta siihen voin, rakennanko itse rauhaa vai öhisenkö sotaa lietsovaa, egoistista uhittelua ollakseni ihailtava ”kansalainen”. Ja siihenkin voin vaikuttaa, yritänkö vaikkapa siedättää itseäni planetaariseen ruokavalioon, vai jatkanko ”business as usual”, kunnes joku ulkopuolinen puuttuu ruokalautaseni sisältöön…

Tai no, ainahan voi kokeilla myös hengellistä lähestymistapaa, jos vaikka jotakin outoa tapahtuisikin, kun alkaisi rukoilla myös ”pahantekijöitten” ja vihamiestensä puolesta? Eiväthän hekään aina ymmärrä, mitä tekevät, jos minäkään.

Lyhyesti virsi kaunis, sisäistä rauhaa kaikille, ja aamen.

Et varmaan ymmärrä tästä mitään…

Jos nämä olisivat mieleni sisäisiä persoonani puolia,
nyt taitaisi olla tuo koiramainen "vääräleuka" äänessä...

… koska eihän minulla ole mitään järjellistä sanottavaa, mutta asiaa olisi. Vai oliko se toisin päin?

Tämän viikon pätevyyskapasiteettini on hurahtanut punaiselle.

Toivon mukaan jotakin ihmeellistä palautumista ja latautumista tapahtuisi ensiyön unien aikana, koska olisi vielä työpäivä tiedossa ennen viikonloppua. Yritän nyt aktivoida ”älynystyröitäni” edes sen verran, että saan aivojen sisäisen töpselin laitetuksi ”seinään”… mikä se sitten vertauskuvallisesti onkaan, se seinä siis? Vaikka eihän se energia seinästä tulekaan, sen enempää kuin pätevyyskään…

Järjettömyyden huippu on mieli, joka uskoo itse sepittämiään horinoita. Vaikka ne kuulostaisivatkin melko järkeviltä, ne saattavat - yllätys, yllätys - olla pelkkää puppua!

Huomaan käyväni sisäistä dialogia mielensisäisten ”puolieni” kesken. Siellä on monta olevinaan oikeassa olevaa puolta.

”Kyllä sinun pitää osata sanoa jotakin järkevää, hyödyllistä ja rakentavaa! Ei ole mitään järkeä sanoa mitään, jos se ei ole jollain tavalla perusteltua, ja mieluummin tieteellistä, tai ainakin järjellistä!”

Se, joka tuossa puhuu, on joku olevinaan pätevä olio, joka hieman ylenkatsoo noita pellemäisiä, pehmolelumaisia tai eteerisiä olioita.

”Mutta minäpä en nyt oikein jaksa älystellä mitään”, sanoo kapinallinen, irvaileva puoleni.

Paitsi, ehkäpä jaksan parin lauseen verran pohdiskella ”älynystyröitä”, olevinaan kovinkin järkevästi. Jos ihmiskunnan älyllinen kapasiteetti jaettaisiin vaikkapa kahteensataan kollektiiviseen älynystyrään, noin sata aktivoitunutta ja toimivaa älynystyrää tarkoittaisi, että ihmiskunnan älykkyysosamäärä olisi jotakuinkin normaali. Mutta nyt minusta jotenkin tuntuu, että ihmiskunnan älynystyröistä on aktiivisena vain suunnilleen kolmisenkymmentä, eli ihmiskunnan kognitiivinen kapasiteetti on vanhoin termein kuvattuna idioottitasoa… No, ehkäpä heikko taso johtuu tilannetekijöistä, tai keskittymisvaikeuksista, tai siitä, että ihmiskunta suorastaan nukkuu, kun sen pitäisi ratkaista älyä vaativia haasteita, joita se omalla "pätemisellään" on aikaansaanut...

Ei ole kovin järkevää jyrsiä ajatuksissaan, tai nälkäänsäkään, omaa raajaansa, tai kakkia omaan oleskelutilaansa, eikä tapella samassa veneessä olevien kanssa. Elukatkaan eivät yleensä ole niin tyhmiä, jos niille annetaan vapaus valita toimintatapansa. Eikö ihminen sitten olekaan vapaa olento...

Niin, mitä ihmettä tämä ihmiskunnan sähellys onkaan? Unissaan oloa, sokeutta, vakavan tason harhailua…?

Kun ajattelu jumittaa, on parempi vain hyräillä, tuhrustella joitakin epämääräisiä väriläikkiä paperille ja sitten tuijotella niitä, kunnes alkaa nähdä niissä olioita. Ja sitten voi terästäytyä sen verran, että saa piirrettyä ne oliot esille. Se on ihan vain hauskaa, eikä kovin järkevää. Tunnistinpa ainakin sisäisen aasini!

Jos kerta älyllinen ihminen on saanut aikaan tällaisen itsetuhoisen maailmanmenon, niin ehkäpä kannattaisi heittää liiallinen ”päteminen” ja varsinkin ”tekoäly” jonnekin Mariaanien hautavajoamaan, ja olla suosiolla ihan elukkamaisen ajattelematon olio. Kun älyttömät ihmiset ohjelmoivat tekoälyn, ties vaikka siitä tulisi vielä pahempi idiootti kuin ohjelmoijastaan.

Eiväthän ne elukat tätä maailmaa pilanneet, vaan me ”älynystyräiset”.

Kenen pillin mukaan tanssit?

Tämä kuva on tässä lähinnä siksi, että siinä on rauhallinen
tunnelma. Sitä ehkä kannattaa katsoa uudelleen sen jälkeen,
kun on lukenut alla olevan tarinan...

Tässä yhtenä aamuna, kun olin ollut hiljaa, silmät kiinni, puolisen tuntia, minulle tuli mielikuva.

Siinä mielikuvassa oli valtava kupla, jonka sisäpuolelle pystyin jollain tapaa katselemaan. Sen kuplan sisäpuoli oli jaettu jonkinlaisella ”lattialla” kahteen osaan, josta toinen oli ikään kuin alapuoli ja toinen yläpuoli. Yläpuoli oli ehkä 2/3 koko kuplan tilavuudesta, ja ylä- ja alaosan välillä oli vähän niin kuin laivan kansi, siis, lattiataso. Ja tuolla kannella oli kaikenlaisia, kaikenikäisiä tanssivia ihmisiä.

Kannen keskellä, josta tanssimusiikki tuli, oli korkea esiintymislava, jonka jalusta oli sen muotoinen, ettei sinne voinut noin vain kiivetäkään; se oli kuin kapeamman päänsä varassa seisova torvi. Mutta torven päällä oli siis se esiintymislava, ja sillä lavalla tanssivat ne ”parhaat” ihmiset, ne menestyjät, toisten ihailemat ja jäljittelemät, kaikista parhaimmat tanssijat.

Ja tästä mielikuvasta muovautui päässäni pieni tarina…

Keinovalo valaisee tuota kuplan sisä- ja yläosaa, niin että siellä kannella näkee tanssia, ja tunnelma vaikuttaa eloisalta ja energiseltä. Ja tietysti ”menestyjät” tanssivat kaikkein kirkkaimmin valaistulla tasolla, ja ”perusmassa” taas tanssii heidän loisteessaan; ihaillen ja kadehtien heitä, ja miettien, että ehkäpä minäkin jonakin päivänä pääsen tanssimaan tuolla korkeuksissa…

Mutta kuplan alaosassa, siellä kannen alla, on pimeää. Siellä ryömivät ja konttaavat niin sanotut ”luuserit”, syrjäytyneet ja syrjityt; ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole kykeneviä kiipeämään sinne kannelle, tai joita ei pyydetä tai huolita sinne tanssilattialle. He konttaavat ja hapuilevat pimeässä, tunnustelevat kattoa päänsä päällä ja koettelevat käsillään kuplan likaantuneita sisäpintoja, tietämättä missä oikeasti ovat, ja miksi. He vain tuntevat olevansa vankeja, joilla ei ole pääsyä tuonne keinovalaistuun yläosaan, sinne kannelle, jossa elämä sujuu kuin tanssi. Ja tahtomattaan he kuitenkin myös kannattelevat tuota ”tanssilattiaa”, jolla muu väki elämöi.

Kuplan yläosaa valaiseva keinovalo ehkä ajoittain pilkottaa myös sinne alakertaan, jos joku onnistuu puhkaisemaan tanssilattiaan reiän etsiessään poispääsyä ahdingostaan. Ja kenties jotkut vuosikausia pimeässä ryömineet sokaistuvatkin tuosta keinovalon pilkahduksesta, ja kuvittelevat nyt löytäneensä kulkutien onneen ja menestykseen. Yläosan valohan näyttää pimeyden jälkeen niin kirkkaalta, ja ihmiset siellä yläpuolella näyttävät niin onnellisilta, elinvoimaisilta…

Kun he tanssivat, ja tanssivat, ja tanssivat, tuntuu kuin lattia vajoaisi aina vain alaspäin, niin että sen alla olevat joutuvat yhä ahtaammalle.

Joinakin päivinä sinne alas voi kuulla myös musiikin, joka pitää yläpuolen tanssiväen liikkeessä. Ja koska kannen alapuolella kuuluu yleensä vain vaikerrusta tai hiljaista nyyhkytystä, joku saattaa haluta kuulla lisää tuota musiikkia. Ja kenties joku saattaa yrittää kaivautua jopa väkisinkin noita valonpilkahduksia ja musiikin kaikuja kohti, mutta tietenkin tanssilattiaan syntyneet reiät tukitaan nopeasti, ja ylöspäin pyrkijät työnnetään säälimättä takaisin pimeyteen. Heidän tehtävänsähän on kannatella tanssilattiaa; joittenkuitten on pakko olla alapuolella, jotta toiset pysyvät yläpuolella!

Ja tanssi jatkuu kuplan sisällä; tunnista toiseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Keinovalossa tanssivat ihmiset eivät edes näe kuplan seiniä, koska siellä yläosassa ne on maalattu kauniisti hohtaviksi. Kuplan sisäpuoli näyttää siis siltä kuin he olisivat ihanassa paikassa, jossa voi vain tanssia ja tanssia, kunhan on riittävän sitkeä ja kykenevä pysymään rytmissä. Ja ne parhaat, kaikista kykeneväisimmät, näyttävät mallia ja luovat ihanteita noille muille siellä korkeuksissaan. Jotenkin he näyttävät lataavan itse itsensä, tai jostakin he vaikuttavat saavan aina vain lisää energiaa tanssiinsa. Eivätkä he halua pudota, kun ovat kerta päässeet sinne ylös. Putoavahan voisi rikkoa kannen ja päätyä sinne ihan alas, ja rikkoutuneesta kohdasta saattaisi päästä liikaa uusia tanssijoita sinne kannelle…

Kannella tanssivat eivät huomaa tai välitä siitä, mitä tapahtuu niille, jotka väsyvät kesken tanssin ja tuupertuvat. Lika ja jätteet valuvat sinne tanssilattian alapuolelle, pimeään, pois parempien ihmisten silmistä. Eivätkä tanssijat huomaa sitäkään, mistä musiikki tulee; se musiikki, jonka tahdissa ne heidän esikuvansa tanssivat, ja he itsekin; osaamatta, malttamatta, uskaltamattakaan lopettaa…

Kukaan ei tunnista soittajaa, tuota ilkeää pillipiiparia, joka nauttii nähdessään ihmisten tanssivan hänen pillinsä mukaan. Hänen ilonsa on hallita ihmisiä, ja hän saa voimansa noitten keinovalon sokaisemien ja musiikin hypnotisoimien tanssijoitten ponnistuksesta. Hän soittaa, ja kaikki tanssivat.

Tai, ehkeivät sentään aivan kaikki.

Entäpä jos joku kannen alla konttaava onkin herkistynyt kuuntelemaan, ja huomaakin jonakin päivänä, miten keinotekoista, miten junnaavaa, miten tympeää onkaan tuon ilkeän pillipiiparin luoma musiikki? Hän ei edes haluaisi tanssia samaan tahtiin. Hän ehkä kuuleekin jotakin hiljaista, mutta kiehtovaa ääntä kuplan ulkopuolelta, ja kenties hän ojentaakin sormensa ja pyyhkäisee kuplan sisäpuolen pintaa…

Jos pinnassa ollut likakerros irtoaakin edes sormenpään kokoiselta alueelta, hän saattaa nähdä, että kuplan ulkopuoli onkin täynnä valoa. Vaikka valoa pilkottaa vain himmeästi kalvon läpi, se ulkopuolinen valo on äärettömästi kirkkaampaa kuin kuplan sisäinen keinovalo. Eikä ulkopuolelta kuuluva musiikki pakota tekemään mitään; se ei pakota liikkeeseen eikä rytmiin, vaan herättää sisäisesti, kuuntelemaan vielä tarkemmin.

Kannen yläpuolella tanssi jatkuu pillipiiparin soiton tahtiin. Alapuolelle jääneet jyskyttävät yhä kattoa päästäkseen sinne kannen yläpuolelle tanssimaan; sinne keinovaloon, kilvoittelemaan parhaista paikoista tanssia, päästäkseen jopa toisten esikuviksi, ollakseen jotakin. Ja pillipiiparin voima kasvaa, kun tanssijat ovat ikään kuin hänen jäseniään, hänen ohjailtavissaan.

Mutta joku, ehkäpä vain yksi niistä ”luusereista” siellä kannen alla, jyskyttääkin nyt kuplan sisäpintaa eikä kattoa yläpuolellaan. Hän on ymmärtänyt olevansa valtavassa kuplassa, ja haluaa päästä sieltä ulos, koska ulkopuolella odottaa kokonainen avaruus, joka on täynnä rauhaa, valoa, lempeää musiikkia ja vapautta.

Hän hankaa nyt likaa pois kuplan sisäpinnalta saadakseen valon loistamaan myös sisäpuolelle ja näyttääkseen muillekin, mitä siellä ulkopuolella olisi tarjolla. Hän yrittää huutaa ja huitoa kädellään tuon laajenevan läikän kohdalla; hän huitoo, huutaa ja jyskyttää, toivoen, että joku siellä ulkopuolella kuulisikin häntä, tai näkisi hänet, ja tulisi auttamaan, vapauttamaan, pelastamaan.

Ehkäpä joku jonakin päivänä näkee jättimäisen sormen lähestyvän tuota tummaa kuplaa, jonka yläosassa tanssitaan ja alaosassa kontataan ja nyyhkitään. Ääntäkään ei välttämättä kuulu, kun kupla puhkeaa. Keinovalo katoaa äärettömään valkeuteen, pillipiiparin soitto lakkaa ja pakonomainen tanssi seisahtuu.

LOPPU.