Inklusiivista Joulua ihan kaikille olevaisille! (Joulukalenterini 24. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Yhtenä mietiskelyhetkenäni ymmärsin, että olin lopultakin onnistunut sisäistämään kahden uudehkon sivistyssanan merkitykset eräässä sosiokulttuurisessa ilmiössä. Tarkistin ne määritelmät vielä sanakirjasta (koska en useinkaan ole aivan varma kuulemieni sanojen täsmällisistä merkityksistä, niin että rohkenisin niitä sanoja käyttää omissa julkisissa pohdinnoissani):

Inklusiivinen = ”sisällyttävä, mukaan ottava, yhteiskuntaan ja yhteisöön integroiva”

Eksklusiivinen = ”poissulkeva; yksinoikeuteen perustuva, valikoiva, rajoittava, suljettu”

Minulle tuli näet tarve ilmaista eräs asia mahdollisimman yksiselitteisesti.

Uskonnollisuus on eksklusiivista.

Hengellisyys on inklusiivista.

Jos joulunvietto on uskonnollista, se herkästi sulkee hartaudenharjoituksissaan pois esimerkiksi ”vääräuskoiset” ja ”syntiset”.

Jos taas joulunvietto on hengellistä, se jakaa rauhan, rakkauden ja toivon ilosanomaa aivan kaikille, niille ”vihamiehillekin”, eikä pelkästään omalle ”eliittiväelle”. Ja koko luomakunnalle, eikä vain ihmisille; ihan kaikille olemassa oleville otuksille ja eliöille!

Kaikkein parasta Joulua siis myös uskonnollisille ihmisille, ja myös materialisteille, nihilisteille, hedonisteille ja kaikille muillekin, jollaisista en henkilökohtaisesti erityisemmin pidä! Mutta haluan kaikille parasta!

Koska parasta, mitä ihmisille (myös inhottaville ja vihamielisille) voi tapahtua tällä pallolla, on ”valaistua”, ja sehän saa aikaan pelkkää hyvää muillekin. Ja koko luomakunta pelastuu!

Tulkoon siis valkeus aivan kaikkien ylle tänä Jouluna! Maailman Valo on syntynyt, syttynyt ja loistaa pimeyden keskellä.

Post Scriptum: En tiedä miten tiuhaan teen päivityksiä tämän näännyttävän adventtihommelin jälkeen, mutta joka tapauksessa hyvää vuodenvaihdetta kaikille!

Siunattua Joulua meille muillekin? (Joulukalenterini 23. ”luukku”)

Olen iät ajat ja useimmiten ollut jonkinlainen ”outsider”, ”yksinäinen susi”, ainakin hieman ”toisinajattelija”, useammalla tavalla erilainen suhteessa niin sanottuun ”vertaisryhmääni”. Minä en edes tunne paljoakaan ”vertaisiani”. Mutta ehkei se haittaa minua niin paljon kuin saattaisi haitata ekstrovertimpää ihmistä.

Itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi kokeminen on johtunut varmasti osittain nepsy-piirteistäni ja osittain sukupuolistereotypioihin sopimattomuudestani. (Ne tosin saattavat liittyä neurobiologisesti toisiinsa.) Minä en ole kokenut olevani sitä, miltä ehkä näytän toisten silmissä, ja mitä toiset minusta olettavat. Koen olevani ei-binääri, ”muu”, ja siksi aivan kuin luonnostaankin karttelen rooleja, joita minulle yritetään tyrkyttää oletetun sukupuoleni perusteella. Kun en sitten istukaan siihen rooliin, olen friikki. Ja sisäinen maailmani voi olla monelle tuttavalleni hämärä mysteeri, mutta ne, jotka ovat ehkä lukeneet kirjojani, saattavat tuntea minut paremmin kuin vaikkapa joku työkaveri.

Voisi toivoa, että edes näin joulun aikaan sekin väki, jolla on vaikkapa uskonnollisena tapana toivottaa siunausta kanssaeläjille, ei jättäisi siunaamatta sydämessään myös minun kaltaisiani, missä heitä nyt sitten palloileekaan; ehkäpä jopa kirkon ovella empimässä, uskaltaisiko sinne mennä sisään kuulemaan evankeliumia, joka on käsittääkseni aivan kaikille tarkoitettu?

Jos tunnet jonkun neuropoikkeavan tai muunsukupuolisen (tai muulla tavoin sateenkaarevan) ihmisen, mitäpä jos osoittaisit hänelle tänään, että hänkin on OK sellaisena kuin on?

Linkit juttuihini tästä aiheesta:

Kaapista ulos, senkin häirikköfriikki!

Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti?

Kohta alkaa valjeta! (Joulukalenterini 22. ”luukku”)

Kaamos on monelle ihmiselle koettelevaa aikaa, ja nyt talvipäivänseisauksen koittaessa aurinko ei napapiirin pohjoispuolella nouse lainkaan. Varsinainen pimeä hetki! Mutta tämän (pohjoisen pallonpuoliskon) vuoden lyhimmän päivän jälkeen alkaa taas päivänvalo pikku hiljaa lisääntyä, ja usein myös kaamosoireilevien ihmispolojen mieliala ja jaksaminen kohentuvat.

Lunta on tänä talvena niin paljon, että auringonvalo heijastuu hangen pinnasta puhtaasti (ainakin täällä syrjemmällä kaupunkimiljööstä). Tammikuisina poutapäivinä joutuu jo suorastaan suojaamaan silmiään liialta kirkkaudelta! Mutta valohan vaikuttaa meihin, vaikkei sitä silmien kautta ”näkisikään”.

Ehkäpä tätä voisi ajatella myös vertauskuvallisesti.

Valo vaikuttaa, vaikka ”sisäisten silmiemme” edessä olisi peite tai suomut, tai vaikka pitäisimme silmiämme itsepäisesti kiinni, tai olisimme suorastaan sokeita. Mutta myös ”sokeat” saavat kyllä näkönsä, kun pyytävät apua ”maailman valolta”. Muille riittää ehkä silmien peseminen, roskien (ja tukkien) huuhtominen, tai joskus pelkästään se, että rohkenee avata ne silmänsä!

Joulu on varsin sopiva aika moiseen henkiseen kokeiluun. Joko valkenee?

Tässä muinaisessa bloggauksessa asiaa kaamosmasennuksesta. 

Jokohan voisi arkihuolet heittää ja siirtyä henkevämpiin tunnelmiin? (Joulukalenterini 21. ”luukku”)

Tänään olisi hyvä alkaa laskeutua rauhaisampiin tunnelmiin; siitä huolimatta, että on vielä jäljellä yhtä jos toista, mitä toivoisi saavansa tehdyksi ennen aattoiltaa, jos olisi normaalissa kunnossa.

Itse kukin voisi tässä vaiheessa adventtia miettiä, mitä joulun viettäminen itselle oikeastaan merkitsee, pohjimmiltaan, vai merkitseekö se mitään sen kummempaa kuin pyöreitten vuosien täyttäminen.

Joillekin ihmisille joulun juhliminen on lähinnä vain mukava perinne, ilman sen syvempää sisältöä tai varsinkaan hengellistä merkitystä. Jotkut ehkä juhlivat joulua uskontonsa perinteitten mukaisesti, uskonnollisesti. Minä en nimitä itseäni ”uskonnolliseksi”, koska minulle uskominen ”johonkin korkeampaan voimaan” (miten sitä sitten nimittääkään) ei ole mikään ulkoisesti määritelty ”uskonoppi”, vaan sisäinen kokemus; ts. koen olevani ”hengellinen”. Hengellisyyteeni sisältyy kyllä kristillisyyden ydin, näin oletan, muttei se sulje pois muitakaan viisauksia (kuten ”Itämaan viisaitten” Jeesus-lapselle tuomia lahjoja) eikä esim. syvämietiskelyn merkitystä henkilökohtaisessa yhteydenpidossa ”yläkertaan”.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin joulutunnelmista näillä miettein…

Musiikkia sielulle! (Joulukalenterini 20. ”luukku”)

Ylen uutissivuilla oli artikkeli joululauluista ja sen ohessa oli asiaa musiikin suotuisista vaikutuksista esimerkiksi stressioireisiin ja mielialaan. Joissakin tutkimuksissa on muistaakseni korostettu sitä, että nimenomaan oman mielimusiikin kuunteleminen vaikuttaa tässä suhteessa suotuisasti; onhan varsin stressaavaa joutua kuuntelemaan jotakin, mistä ei erityisemmin pidä, tai jopa inhoaa!

Voisi olettaa, että useimmilla ihmisillä on kokemuksia musiikin kuuntelemisen vaikutuksista ja hyödyistä. Esimerkiksi nepsy-ihmiset saattavat luontaisestikin hyödyntää erilaisia biisejä erilaisiin tilanteisiin arkisessa elämässään; kuten toiminnanohjaukseen tai mielialan muuttamiseen.

Mikä on sinun suosikkijoululaulusi? Tai ”elämäsi biisi”? Vai olisiko niitä useita? Yleispätevä voimabiisi? Rauhoittumisbiisi? Lohtubiisi? Ylevää mieltä luova biisi? Taistelubiisi? Siivousbiisi?

Isosiskoni sanoi joskus tykkäävänsä siitä joululaulusta, jossa lauletaan:

”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika! Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä…”

Niinpä 😊! Hyppimisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, sehän sopii hyvin ADHD-ihmisellekin aikaansaamisen avuksi. Mutta minun suosikkijoululaulujani ovat ”Tulkoon Joulu”, ”Maa on niin kaunis” ja ”Heinillä härkien kaukalon”. Lauleskelin tuota viimeksi mainittua nukutuslauluna nuorimmaiselleni, kun hän oli välillä hieman levoton taapero. Hän sitten lauloi sen (alle nelivuotiaana) ulkomuistista jollekin vieraammalle ”joulupukille”, ihan yksin. Olin siitä esityksestä ihan ihmeissäni, enkä ”hevillä” unohda sitä…

Nuo hartaanpuoleiset joululaulut sopivat tietysti paremmin hiljentymiseen kuin hösläämisen taustalle soimaan. Jotkut ehkä pitävät reippaista pukki- tai tonttuaiheisista lauluista, mutta minä en pidä. En tosin yleisesti ottaen pidä kaikesta muustakaan, mistä monetkin ihmiset pitävät. Olen tainnut ennenkin mainita, että Thousand Foot Krutch on jonkinlainen ”suosikkibändini”. Monet mielibiisini löytävätkin TFK:n albumeilta.

”Learn to Breathe” on minulle jonkinlainen ”vertaistuellinen voimaantumisbiisi”. Se tavoittaa jotakin mieleni melankolisista tunnelmista ja muistuttaa myös hengittämisen tärkeydestä arjen keskellä, niin konkreettisesti kuin vertauskuvallisesti. ”We Are the Ones” taas on jonkinlainen ”taisteluhuuto” pyrkimyksissäni kylvää muutoksen siemeniä maailmaan. Aika usein aamuisin käytän lempeinä ja tympeydentunteita häivyttävinä heräämisbiiseinä TFK:n viimeisimpiä biisejä, kuten ”Light Up”, ”Oxygen” ja ”Glow”. Samalta bändiltä löytyy kyllä myös energisoivia biisejä, joilla varmaankin saisi itsensä toimintamoodiin. ”Be Somebody” taas resonoi sen ajatteluni kanssa, ettei pidä rakentaa identiteettiään mihinkään muuhun kuin siihen, mitä aidosti on, ollessaan olento, joka on. Ja ”Hurt” taas on sellainen ”räytymisbiisi”, jos en muulla tavoin saa maailman hölmöyden nostattamaa pahaa oloa läpikäytyä. Tähän sopii kylläkin myös 12 Stones- bändin biisi ”World So Cold”. Siinä tosin on myös toiveikkuutta nostattava kohta:

”I don’t believe men are born to be killers, I don’t believe world can’t be saved…”

Kaikkinensa käytän musiikkia itseni virkistämiseen ja toimintavireyden nostattamiseen turhan vähän! En näet halua ”alentaa” parhaimpien biisien arvoa kuuntelemalla niitä liikaa, liian arkisissa tilanteissa, muttei minulla oikein ole muutakaan musiikkia tallennettuna, enkä tykkää suoratoistosovelluksista. Mutta ehkäpä löytäisin jostakin digitaalisista ”varastoistani” jotakin ei-ihan-kamalaa musiikkia, jonka sanat eivät häiritsisi, mutta jossa olisi sopiva rytmi vaikkapa imuroimisen tueksi? Tosin, ellen ala toipua tästä räydyttävästä taudistani, tuskinpa mikään biisi saa minua imuroimaan ennen juhlapyhiä…

Ovista ja tontuista (Joulukalenterini 19. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Tuon ”karvaturrin” vieressä oleva, joulukuusen muotoinen tekninen objekti näyttää minusta nyt hieman ovimaiselta. Etenkin jalusta näyttää iglumaiselta majalta, jossa ainakin on jokin oventapainen. Ehkäpä stressaantunut mieli etsii alitajuisesti ympäristöstä kaikenlaista ovimaista, josta voisi livahtaa karkuun mielensisäistä kaaosta…

Voisiko joulukuusi ollakin ikään kuin ovi? Ja jos olisi, minne siitä pääsisi?

Viitisen vuotta sitten taisivat ”tonttuovet” olla muodissa. Pohdiskelin ”tonttumaisuutta” silloinkin hieman erilaisesta näkökulmasta kuin tonttuovien askartelijat, enkä itse innostunut askartelemaan ovia minkäänlaisille ”tontuille”, vaikka pidänkin askartelua aivan hyödyllisenä ajanvietteenä. Ja voisihan sitä taideterapeuttisena harjoituksena väsätä jonkinlaisen pikkuoven; jos ei tontuille, niin symbolisesti, mielensisäisen maailmansa visualisointina.

Millaiselta voisi näyttää ovi, jollaisen haluaisin nyt avata? Tai jos se ovi olisi raollaan, mitä sieltä pitäisi näkyä, jotta haluaisin astua siitä? Ja astuisinko ovesta ulos vai sisään jonnekin?

Tällä hetkellä tuntuisi lohdullisemmalta, jos ovesta näkyisi läpi, niin tietäisi, mitä on odotettavissa, jos oven aukaisee. Ei ainakaan huvittaisi mennä mökkiin, jonka sisällä on pelkkiä ”tonttuja”, tai ulos omasta piilopaikasta, jos siellä ulkopuolella on materialistinen jouluhumu pahimmillaan…

No, jos olisin ylivilkas ”tonttu”, menisin ehkä siitä ovesta, mikä milloinkin on nenän edessä, vaikkei se viisasta olisikaan. Mutta koska en ehkä ole niin ”tonttu”, enkä tällä hetkellä erityisen ylivilkaskaan, odottaisin mieluummin johdatusta oikealle ovelle.

Lue tästä vanhempi pohdiskeluni tonttuovista.

Tautista kypsyttelyä (Joulukalenterini 18. ”luukku”)

Viikko sitten minulla oli äkkinäisesti korva kipeä, ja alkoi tuntua, että joku tauti muhii elimistössä, vaikkei vielä kuumetta ollutkaan. Sen päivän iltana kokeilin ulkoistaa olotilaani paperille pensselillä ja väreillä, suunnittelematta yhtään, mitä kuvaan tulisi. No, siitä prosessista syntyi tuo oheinen, kärsivän näköinen hukka.

Useampia päiviä sairastettuani aloin nähdä tuossa kuvassa kaksi pöpöä, jotka aiheuttavat hukalle kuumetta ja yskää; sellaista, mikä provosoi ajoittain melkein yökkäyksiä. Yhtenä sairaalloisena aamupäivänä karvakaverini taisi silkasta myötätunnosta yökkäillä sängyn alle. No, olin olevinaan välillä virkeämpi ja kuumeeton, mutta sitten taas sängyn pohjalla. Kaksi eri pöpöä? Ehkäpä alitajunta tietää…

No, ei järin hilpeää näin joulun kynnyksellä! En näet pidä tuskaisesta pakkolevosta. Yritän nyt lohduttautua muistelemalla sitä erästä isosiskoni värssykirjasta ”arpomaa” sanontaa:

”Sairaus on sielunviljan kypsymisen aikaa.”

En tiedä mitä viljaa sielussani on viime aikoina kasvanut, mutta odotellaanpa sitten, miten kauan kypsymiseen tarvitaan, ja millaista pöperöä jyvistä syntyy.

Tässä vanha tekstini, jossa mainitaan mm. koiran oksennus:

https://mielihukassa.blogspot.com/2012/04/mielipiteista-mielihaluista-ja.html

Sattuiko robotti-imuriisi? (Joulukalenterini 17. ”luukku”)

Kuvan robotti näyttää kyllä inhimilliseltä ja hellyttävältäkin, mutta surullista kyllä, robotit eivät voi olla oikeasti surullisia. Eihän tekoäly voi kärsiä.

Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisista (lasten)elokuvista, joissa päähenkilö on jonkinlainen inhimillistetty robotti. En kykene eläytymään sellaiseen rakennettuun hahmoon lainkaan samalla tavoin kuin vaikkapa inhimillistettyihin eläinhahmoihin. Puhuva, liikkuva ja ilmeilevä robottihahmo voi kyllä luoda vaikutelman elävästä olennosta, mutta oikeasti, onko sellainen muka mukavampi kaveri kuin joku oikea olento? Vai onko se turvallisemman tuntuinen siksi, että se on tietyllä tavoin ohjelmoitu, kun taas oikeat olennot saattavat olla hieman arvaamattomia?

Erilaiset hoivarobotit, palvelurobotit ja virtuaaliset tekoälysovellukset näyttävät yleistyvän erilaisissa palveluissa. On hyljerobotteja, vuorovaikutteisia nukkehahmoja ja nelijalkaisia lähettejä… Nettisivuillakin on kaikenlaisia chattibotteja tervehtimässä iloisesti ja tarjoamassa apuaan. Nämä ”älypäät” antavat itsestään sympaattisen vaikutelman ja puhuttelevat ”käyttäjäänsä” ikään kuin olisivat muka inhimillisiä olentoja; sellaisia sosiaalisia, auttavaisia rupattelijoita.

Tekoälyn kanssa voi kyllä olevinaan jutella, ikään kuin kaverillisessa tunnelmassa, mutta vuorovaikutuksen ystävällisyys on harhaa. Eihän mikään tekoälyinen ajatustenvaihto korvaa eläviin olentoihin, kuten ihmisiin, eläimiin tai kasveihin syntyvää myötäelävää yhteyttä; ei edes ”tekoälyllistä” keskustelua ihmisolennon kanssa.

Tekoälyn inhimillistäminen on niin ollen hieman harhaista. Mikään robottilelu tai chattibotti ei oikeasti välitä sinusta pätkääkään; eihän sillä ole tunteita, eikä siis myöskään kiintymystä, myötätuntoa eikä empatiaan perustuvaa moraaliakaan. Ja empatian ja moraalin puuttuminen on se huolestuttavin ominaisuus, kun puhutaan tekoälystä, tai vaikka puhuttaisiin ihmisistäkin.

No, etten nyt olisi ihan yksioikoisen kielteinen…

Paremman puutteessa hoivarobotti tai joku seurallinen lelu voi olla hyväksi esimerkiksi yksinäiselle ikäihmiselle. Ja parhaimmillaan esimerkiksi lelurobottihahmojen inhimillistäminen voi toki kehittää myötätuntoa oikeitakin eläviä kohtaan, siinä missä myös pehmolelujen tai nukkejen hoivaaminen ikään kuin ne olisivat eläviä olentoja. Mutta jossain vaiheessa lapsi yleensä tajuaa, ettei lelu ole mikään oikea elävä olento, ja sen emotionaalinen merkitys muuttuu. Oman robotti-imurin nimeäminen vaikkapa ”Repeksi” on ihan luonnollista ja humoristista, mutta eihän sellaista esinettä tarvitse kohdella tietoisena olentona, johon vaikkapa sattuu, jos sitä joku kolhaisee. (Ei tosin myöskään kannata opettaa lapsia tieten tahtoen hajottamaan esineitä, vaikkei niihin sattuisikaan, koska laitteitten rikkominen on epäekologista.)

Niin, joskus meillä on tapana inhimillistää esineitä ja toisaalta esineellistää inhimillisiä olentoja…

Lapsille on varsin normaalia kiintyä esineisiin, kuten myös joillekin autismin kirjon ihmisille. Jotkut aikuiset saattavat myös kiintyä haluamallaan tavalla ”ohjelmoimiinsa” esineellistettyihin ihmisiin (”objekteihin”), tai somejulkkiksiin tai jopa virtuaalihahmoihin, ja kuvitella saavansa näiltä haluamiaan tunteita, kuten vastavuoroista välittämistä. Moni ihminen tuntuu kaipaavan inhimillistä yhteyttä niin kipeästi, että tyytyy paremman puutteessa harhakuvaankin. Tai ehkäpä oikeat elävät olennot tuntuvat jotenkin vaarallisilta, koska eivät ole ohjelmoitavissa toimimaan kuin robotit…

Siis, robotti voi kyllä näyttää surulliselta, mutta eihän se sitä ole, oikeasti. Hoivarobotit, robottilemmikit, aikuisten robottiseuralaiset, tekoälyiset jutustelijat ja virtuaalihahmot ja sen sellaiset (tai roboteiksi muuttuneet ihmiset) ovat vain ilmiöinä surullisia. On surullista, ellei tällä yli rajojensa kansoitetulla pallolla muka ole riittävästi ihmisiä olemaan ihmisiä ihmisille. En usko, että ihmisiä puuttuu ainakaan globaalissa mittakaavassa; puuttuneeko sitten välittämistä, vai riittävää turvallisuudentunnetta luoda yhteyksiä, jotka korvaisivat kivat tekoälybotit ja suurisilmäiset hyljerobotit?

Tietoisuuden valoa? (Joulukalenterini 16. ”luukku”)

Ratkaisukeskeisestä ajattelusta on päähäni tarttunut lausahdus:

”Paras tapa vähentää pahaa on lisätä hyvää.”

Tämän voi sanoa myös symbolisemmin:

Paras tapa vähentää pimeyttä on sytyttää valoja.

Tähän aikaan neljä vuotta sitten pohdin tällaisia:

Sytytä lamppusi vuodenvaihdetta odotellessa

Pysähdy! (Joulukalenterini 15. ”luukku”)

Jos ei muuten älyä pysähtyä, niin yleensä tulee joku tauti (kuten flunssa), joka pakottaa ottamaan aikaa lepäämiseen ja luopumaan vähemmän tärkeistä tai kiireellisistä asioista.

Mukavampaa olisi ottaa hengähdysaikaa ilman flunssaoireita. Mutta no, luinpa tuon erään vanhemman tekstini, ja se jotenkin omituisella tavalla, kiertoteitse, piristi minua.

”Vapaaksi kärsimyskehosta ja sielunviljaa kypsyttelemään”

Pienet siivekkäät ystävämme (Joulukalenterini 14. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Tuolla ulkomaailmassa elelee muunkinlaisia olentoja kuin meidän kaltaisiamme rumanlaisia, pystyssä kulkevia, vähäkarvaisia lattanaamoja.

Mutta jotkut noista lähiympäristömme oliolajeista ovat käyneet jopa uhanalaisiksi, tai ainakin vaarantuneiksi. Toistakymmentä vuotta sitten hömötiaisiakin uskaltautui lintulaudalle ja talipalloihin ruokailemaan, ja silloin ne saattoivat jopa lentää ihmisystävänsä olkapäälle. Nyt tilanne on aivan toinen. Hömötiaisen vähentymisen arvioidaan johtuvan pääosin metsätaloudesta.

Suomen Birdlifen sivuilla tilanteesta kerrotaan näin:

”Hömötiaisen Suomen pesimäkanta on vähentynyt 2000-luvulla alle puoleen entisestä. Nopean vähenemisen vuoksi hömötiainen on luokiteltu Suomessa erittäin uhanlaiseksi lintulajiksi.”

”Hömötiaiskannan elvyttämiseksi ja metsien luontokadon pysäyttämiseksi tarvitaan muutoksia metsien käsittelytavoissa, kuten hakkuumäärien vähentämistä, jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen osuuden lisäämistä, lahopuun määrän kasvattamista ja sekapuustoisuuden osuuden lisäämistä.”

(https://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/uhanalaisuus/suomi/homotiainen/)

Yhtenä päivänä tuolla metsänreunassa, parin minuutin kävelymatkan päässä pihasta, olin kuulevinani hömötiaisen varoitusäänen. Tarkkaavainen näköhavainto varmisti tunnistuksen: koivunoksilla pyrähteli jopa kaksi hömötiaista! Olin häkeltyneen ilahtunut, melkeinpä liikuttunut.

Tämä kohtaaminen innosti meitä laittamaan pitkästä aikaa talviruokintasysteemit tarjolle lähiympäristömme pikkuisille, siivekkäille olioille. Teko on sinänsä pieni, mutta vaatii sitoutumista koko talven ajaksi, mikä voi auttaa muistamaan, ettemme me elä tällä pallolla yksin. Ihmispoloinen on täysin riippuvainen muista eliölajeista, joten piittaamattomuus muista elävistä on jotensakin itsetuhoista…

Nyt parin viikon aikana ruokintapaikalla on näkynyt vain pari sinitiaista ja muutamia talitiaisia. Toivon hartaasti, että jonakin päivänä myös lähimetsän hömötiaiset uskaltautuisivat ruokailemaan ikkunamme alle. Täällä olisi tarjolla niin ruokaa kuin hyväntahtoista suojelunhaluakin!

Ja kunpa metsää omistavat ihmiset innostuisivat suojelemaan edes pienempiä metsälaikkuja näitten ja muittenkin eliölajien elinkelpoisuuden turvaamiseksi! Siinäpä olisi joululahjaa kerrakseen.

Aivot narikkaan? (Joulukalenterini 13. ”luukku”)

Huom. Tämä teksti ei ole niinkään suunnattu niille, joilla on asiaan liittyvä riippuvuussairaus, vaan niille, jotka olisivat periaatteessa ihan vapaita valitsemaan, missä määrin alkoholia käyttävät missäkin tilanteessa! Pohdinta heräsi Ylen uutisjutusta, jossa kerrottiin, että alkoholin kulutus kasvaa tässä vaiheessa vuotta…

Pikkujouluaikaan saattaa näet joillakuilla ei-riippuvaisillakin ihmisillä tulla käytettyä alkoholia enemmän kuin tavallisesti. Sen lisäksi, että reilusti päihtyneenä saattaa ihan vain hölmöillä ja nolata itsensä ja toisetkin, ja tehdä asioita, joita oikeasti joutuu katumaan, saattaa myös sattua kaikennäköisiä tapaturmia siinä juhliessa. Voi tulla riitoja, joitten seurauksena muutkin kärsivät, tai joutuu itse ensiapuun; tai sitten polttaa talonsa, kolaroi autonsa tai kolhii toisia kulkijoita. Ja saattaa myös vaikkapa paleltuu itse hankeen, jos ihan kännissä yrittää löytää kotiinsa, mutta eksyykin matkan varrella jonnekin lumiselle polulle… Tai sitten tulee ryöstetyksi tai joutuu muulla tavalla väkivallan uhriksi kotimatkallaan keskellä taajamaa. Kova hinta ”hauskanpidosta”, eikä naurata muutenkaan.

Pikkujouluinen kännääminen, etenkin vieraampien kesken, on yksiselitteisesti ajattelematonta ja jopa uhkarohkeaa. Ja kotoisakin kännääminen voi olla haitallista, kun ylittää riskirajat. Vaikkei kukaan läheinen tai omaisuus sattuisikaan kärsimään överijuomisesta, niin käyhän se terveydelle.

Jos voisi oikeasti jättää juhliessaan aivonsa narikkaan, niin alkoholi ei kulkeutuisi niihin lainkaan, eikä pääsisi myöskään tuhoamaan aivosoluja… Mutta eipä tulisi myöskään sitä syystä tai toisesta tavoiteltua humalatilaa, jossa aivokuori on sopivasti sekaisin. Aivottomuuksia ei siis voi tehdä ilman aivoja!

Ja mitenpä sitä aivottomana tekisi mitään muutakaan? Vähintäänkin tarvitaan toiminnassa olevaa aivorunkoa, eli ”liskoaivoja”, jotta edes elintoiminnot pysyvät käynnissä. Ehkäpä ne rajuimmat kännijuhlijat ovatkin vähän matelijamaisia, kun ovat jättäneet limbisen järjestelmänsä ja aivokuorensa ”narikkaan”? Puhumattakaan niistä aivoalueista, jotka liittyvät keskeisesti tietoisuuteen omasta ajattelusta ja toiminnasta… Ne eivät ehkä olleet hereillä siinäkään vaiheessa, kun tämä yleensä harkintakykyisesti toimiva tonttu päätti lähteä ”juhlimaan”.

Lue tästä lisää aivojen suojelemisesta.

No panic, koitapa jaksaa äläkä masennu! (Joulukalenterini 12. ”luukku”)

Tänään on epäenerginen olotila ja koskee hieman korvaan. Toivottavasti en ole tulossa flunssaan… Ennen joulunajan lomapäiviä on vielä melko ruuhkaisia työpäiviä, ja olisi hyvä, ettei ehtisi nääntyä sairaalloisen väsyneeseen kuntoon ennen joulunpyhiä, koska olisi tietysti mukavampi olla suhteellisen terve ja kohtuullisen jaksavainen… esimerkiksi siksi, koska joittenkin syötävienkin syömäkelpoisuus saattaa olla minun toimintakyvystäni kiinni. Ja muutenkin. Onhan yleensäkin tylsää olla sairaana vapaapäivinä.

No, ei kannattaisi panikoida, mutta kun mietityttää, riittääkö aika ja jaksaminen tähän kaikkeen ”ylimääräiseen”, mitä haluaisin tehdä, sen lisäksi, että joitakin asioita pitää vain tehdä, kuten palkkatyötä… Mutta jospa malttaisin ottaa nyt rauhallisesti tämän aamun, koska eihän tässä oikeasti ole mitään paniikkia vielä, koska oli tarkoitus aloittaa työt vasta kymmenen jälkeen, että saa ylityösaldoa pois…

Asiaan siis. Olen viime aikoina plarannut läpi vuosia sitten (eli 2012 alkaen) kirjoittamiani postauksia, ja todennut, että osassa on ihan järjellistäkin asiaa, jonka kertaaminen ei olisi pahitteeksi itsellenikään. Ainakin nyt, kun olen väsynyt ja on epämääräisen höntti olo päässäkin, ja tulee paljon kielteisiä ajatuksia (kuten: ”En jaksa mitään!”), olisi hyvä muistutella itseään keinoista, joilla voi itse vaikuttaa mielialaansa.

Masennuksen hoitoon liittyvät tekstini ovat olleet luetuimpia tässä blogissa julkaistuja postauksia. Ja itse asiassa, silloin, kun vanhin niistä tuli julki, ei tainnut olla vielä olemassa edes kaikkia Mielenterveystalon omahoito-ohjelmia, joten, jos joku googlasi vaikkapa ”masennuksen itsehoito”, blogini tuli hakutuloksissa ihan alkupäähän.

No, nykyään löytyy onneksi laadukkaammankin oloisia omahoito-ohjeita kuin se minun laatimani… Minä en nääs JAKSA tehdä oikein mitään kovin virallista ja fiiniä vapaa-ajallani. Enkä ole niin sanotusti ”kunnianhimoinen”, enkä perfektionistikaan, ainakaan kaikessa. Enkä ainakaan nyt…

Joten, kertaanpa vielä itse, ja kerratkoon myös se, ken tahtoo, näitä joitain mielialan hoitamiseen liittyviä ohjeitani:

Masennuksen itsehoito...

Hyväksi havaitsemiani keinoja...

Jälkisanat: Well… hiukan virkeämmäksihän tuosta jotenkin muuntui…

Pallo kiittää! (Joulukalenterini 11. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

En ole ihan kaikissa asioissa äärimmäisen ”tiukkapipoinen” tai fanaatikko, vaan yritän olla toisinaan kohtuullinen ja joustavakin, etten liiaksi ahdistaisi toisia, tai ihan lopullisesti ahdistuisi itsekin tässä maailmassa, kun toiset ihmiset tekevät kaikenlaista omia hermojani ärsyttävää.

Toisin sanoen, koska en ole joustamattoman tiukka esim. ekologisissa toimintavoissa, en tänäkään Jouluna yrittänyt välttää aivan kaikkia tavaralahjoja. Yritin kuitenkin valita oikeasti hyödyllistä tai toivottua tavaraa, tai kierrätettyä, ja sitten joitakin ”elämyslahjoja”, jotka voisivat olla mielenterveydellisestikin hyödyksi. Ostin vain ihan vähän sellaista uutta materiaa, mikä on lähinnä mukavaa (mutta sekin kierrätettävissä esim. tuleville sukupolville). Jotkut varmasti pystyvät parempaan, tässäkin asiassa, ja maapallo kiittää heitä 😊!

Lahjoja on tietysti yleensäkin parempi antaa ilahduttaakseen ja välittämisen ilmaisuna, eikä vain velvollisuudesta, tai varsinkaan näyttämisenhalusta. Arvokkaimmat lahjat ovat usein aineettomia. Mutta nyt, kun jonkinlainen köyhyys koettelee monia tämänkin maan asujia, on toki hyvä, jos voi antaa joillekuille (vaikkapa sitten tuntemattomille puutteenalaisille) jotakin myös aineelliseen tarpeeseen.

”Kulutusjuhlahuuman” keskellä on siis hyvä muistaa maapallomme kriittinen tila ja pyrkiä kohtuullisuuteen siinäkin, miten paljon ja millaista uutta tavaraa hankkii, tai missä määrin kuluttaa energiaa ja luonnonvaroja, tai aiheuttaa haitallisia päästöjä juhlimiseen liittyvillä tekemisillään. Ja olla kiitollinen vähemmästäkin.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun ilmaisin huoleni maapallon tilasta tässä blogitekstissä. Olisi ollut tarpeen pitää kovempaakin ääntä, mutta ulinani oli tuolloin vielä kovin vaimeaa…

Hyödyllinen kausikoriste! (Joulukalenterini 10. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen

Muutamia vuosia sitten poimin ”NLP-guru” Jamie Smartin englanninkielisestä luennosta kuvaukset ”kymmenestä myrkyllisestä ansasta” (nykyään puhuttaisiin varmaan ”toksisista”). Nämä ”ansat” vaikuttavat minusta edelleen osuvilta, vaikka olen tässä vuosien mittaan lueskellut paljon muutakin henkiseen kasvuun liittyvää.

Yksi Jamie Smartin kuvailemista mielen ansoista on nimeltään ”Snow-globing”, joka viittaa sellaiseen koristepalloon, jossa on sisällä nestettä ja olevinaan lumihiutaleita.

Lainaan tässä omaa tekstiäni:

Ihmisen ajatukset ovat usein yhtä sekaisin ja tukossa kuin lasipallo, jossa tekolumi on ravistelun myötä levinnyt ja kohonnut täyttämään maiseman. Elämä näyttää silloin kaoottiselta ja hallitsemattomalta. Ihminen luulee, että tämä näkymä on totta. Hän luulee, että hänen ajatuksensa kuvaavat todellisuutta. Mutta ne ovat vain ajatuksia! Ne ovat hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee.

Ihmisen omat ajatukset ovat siis usein totuuden peittona. Kun ihminen pysähtyy ja odottaa, ajatukset seestyvät, näkymä kirkastuu, ja totuus paljastuu.

Ihmisen todellinen olemus on kirkkautta ja selkeyttä. Ajattelu voi olla sekaisin, mutta maailmankaikkeus ei ole! (Itse näen tämän siten, että yhteys Korkeampaan Voimaan kirkastaa ajatukset ja auttaa näkemään todellisuuden sellaisena kuin se on. Pysähtyminen ja hiljentyminen auttavat kokemaan tätä yhteyttä.)

Niin että jos sinulla sattuu olemaan sellainen (vaikkapa jouluinen) pallokoriste, voit käyttää sitä apuvälineenä pysähtymisessä ja hiljentymisessä, aina kun tuntuu, että hösellät liikaa ja olet oman mielesi sokeuttama!

Istahda alas, ravistele palloa ja pysäytä liike. Seuraa sitten keskittyneesti, miten hiutaleet laskeutuvat pohjalle. Samalla myös ajatuksesi lakkaavat pyörimästä, mielesi selkenee ja kehokin alkaa rauhoittua.

Lue tästä kuvaukset muistakin ”myrkyllisistä mielenansoista”:

Irvistyksiä (Joulukalenterini 9. ”luukku”)

Vanha läppärini on muuttunut niin hitaaksi, etten käytännössä enää pysty tekemään sillä mitään järkevää, kuten muokkaamaan kuvia. Yritin sitä herätellä ja ”päivitellä” ja buustata sen suorituskykyä erilaisilla suositelluilla toimenpiteillä, ja putsailin jopa sen sisuksia paineilmalla, mutta se on edelleen niin ETANA että minulta uhkaa mennä hermot sen kanssa. Aloinkin nyt siirtelemään sieltä tärkeimpiä tiedostoja ”pilveen” ja tikuille talteen, mutta sekin operaatio on sujunut niin hitaasti, että irvistelen itsekseni ja rummuttelen käsilläni… Aaargh! Nyt tarvitsen hyväksyntää, ookoo… ookoo… ookoo… ja hengittelyä…

No, avasin tämän uudemman läppärini, että pystyn sentään jotakin tekemään, joten, aloin selata kuvia, jotka saattaisivat hieman helpottaa kärsimättömyyttäni…

Älä pelkää, tämä hirviömäinen otus ei ainakaan enää pure! Eikä myöskään tuo edesmennyt petolaiskiainen…

Ja lopuksi voin laittaa kynän poikittain suuhuni, niin olevinaan virnistän, ja luulen olevani ihan hyväntuulinen…

Fake it until you make it!

Lue tästä vanha tekstini, josta tämä kuva on peräisin.

OK sopii kaikkeen! (Joulukalenterini 8. ”luukku”)

Kuva: Henri Kähkönen 2023

Eihän olisi realistista odottaa, ettei tällaisella henkisesti keskenkasvuisella "tontulla" mikään koskaan ärsyttäisi tai aiheuttaisi mielensekaannusta ja torjuntareaktioita…

”Eijeijeijei!” ”Eikä!” ”EI HEMMETTI!” ”En kestä tätä!” ”Ei voi olla totta!”

Mutta entäpä jos tästä leukaperiä kiristävästä ja elimistön stressitilaan kuohauttavasta, torjuvasta ja /tai kieltävästä reagoinnista pääsisikin nopeammin yli, rauhoittumaan, ja sitten tekemään sen, mitä oikeasti kannattaa tehdä? Lievittäisikö se ehkä myös ”joulustressiä”, kuten ihan arkistakin hampaittenkiristelyä?

Seuraavan kerran, kun huomaat sanovasi mielessäsi tai ääneen ”EI” sellaiselle, mikä on jo tapahtunut (eli siihen ei voi enää vaikuttaa), huokaise ja sano saman tien:

”Okei… Okei… Ookoo, ookoo, ookoo…”

Eli, ainakin melko toimiva, sanallinen ajatuksenkulku koettelevassa tilanteessa voisi olla tämäntapainen:

”Okei… Okei… Tilanne on nyt tämä… En saa sitä tekemättömäksi… Se on jo, tuli jo, meni jo, tapahtui jo… En voi vaikuttaa siihen enää, joten, hyväksyn sen, mikä on… Hyväksyn… Ookoo, ookoo, ookoo… Nyt vain rauhoitun… Osoitan itselleni myötätuntoa… Rauhoitun… Ja sitten harkitsen, mitä kannattaa tehdä, vai tarvitseeko tehdä mitään…”

Tästä vanhempaan tekstiin samasta aiheesta:

”Radikaalia hyväksyntää?”

Silmä-käsi-suu… (Joulukalenterini 7. ”luukku”)

Joulukuussa tulee kenties leivottua ja askarreltua tavallista enemmän. Pääasia olisi, ettei näistä tekemisistään ottaisi stressiä sen enempää laadun kuin määränkään suhteen. Käsillä tekeminen on terapeuttista sekin, ja syötävien askartelu tarjoaa mielihyvää myös haju- ja makuaisteille.

Jos innostaa, tee tänään jotakin ilahduttavaa syötävää!

Ja kertaa tästä, miksi kannattaa värkkäillä käsillään:

"Käsillä tekeminen kehittää aivoja"

Todellista itsenäisyyspäivää! (Joulukalenterini 6. ”luukku”)

On arvokasta saada elää näinkin autonomisessa maassa; voisihan tilanne olla todella paljon huonompikin, etenkin ulkoisten olosuhteitten näkökulmasta. Ja kuitenkin, valtiollisen tason periaatteellinen ja teoreettinen itsenäisyys ei tietenkään takaa sitä, että olisimme sosiaalisella, psyykkisellä tai henkisellä tasolla itsenäisiä ja riippumattomia.

Todellista autonomiaa on olla tietoinen ja vapaa oman mielensä vallasta.

Tiedostamaton mieli saattaa olla täysin sokea omille riippuvuuksilleen, reaktiomalleilleen ja vaikuttimilleen, eikä se siis aina toimi niin kuin olisi rakentavaa, vaan usein jopa päinvastoin. Tiedostamatonta mieltä voidaan myös johdatella ja manipuloida; viedä kuin pässiä narussa jonkun toisen tahon pyrkimysten mukaan. Esimerkiksi monenlainen markkinointi puree höppänöihin, jotka eivät tiedosta oikeita, todellisia tarpeitaan. Tiedostamatonta mieltä voi myös harhauttaa ja pelotella tekemään jotakin sellaista, mikä hyödyttää jotakin toista tahoa, mutta käy ennen pitkää itselle haitalliseksi tai rajoittavaksi. Tiedostamaton, omiin toimintakaavoihinsa ja ”tunnelukkoihinsa” kiinnittynyt, itsekeskeisyyden ja/tai kärsimyksen sumentama mieli on altis kaikenlaiselle ulkoiselle vaikuttamiselle.

Tee palvelus todelliselle itsellesi ja vapauta itsesi mielesi vallasta harjoittelemalla tietoisuutta, esimerkiksi tällä tavoin.

Pohdintaa vuosien takaa:

"Olemmeko me todella itsenäisiä?"

Leikkimään! (Joulukalenterini 5. ”luukku”)

Ehkäpä sisäinen lapsesi haluaisi tänään leikkiä?

Leikkiminen voi olla hyvinkin terapeuttista, olitpa lapsi tai aikuinen. Leikkimaailmojen luomisessa on apuna hyvä mielikuvitus, ja kädentaidoistakin on hyötyä, jos haluaa vaikkapa luoda mieleisiään hahmoja ja niille rekvisiittaa; tai rakennella kulkuneuvoja tai rakennuksia, härveleitä ja temppuratoja…

Karmivin kuulemani repliikki tästä aiheesta kummittelee yhä mielessäni aika ajoin: ”Eihän aikuiset leiki! Vain lapset leikkivät…”

Joo, höpö höpö! Millaista kurttuotsaista ahdasmielisyyttä tai surullista jäykkyyttä!

Tai, ehkäpä minä olen sitten lapsi, koska leikin harva se päivä; välillä ihan oikeasti leluilla, välillä vain pääni sisällä; sillä onhan myös tarinoitten kirjoittaminen leikkimistä.

Joten… Olisiko jossain komerosi nurkassa legoja? Pehmoleluja? Nuhjuisia nukkeja? Haluaisivatko ne kenties herätä eloon ja herättää samalla sisäisen lapsesi iloitsemaan mielikuvituksen rikkaudesta?

Jos on joku leikkikaveri käsillä, houkuttele hänet mukaan, mutta yksinkin pärjää. Onhan sinulla pääsi sisällä monta erilaista ”puolta”, siis, ”sisäistä hahmoa”, joilla voit aloittaa vuorovaikutteisen, leikkimielisen dialogin!

Mutta onko leikkiminen liiallista eskapismia? Lue tästä lisää:

Eskapismi on hyvä renki ja huono isäntä

Rauhaa ja rakkautta! (Joulukalenterini 4. ”luukku”)

Tämä mietiskelevä "ihanne-alter-egoni"
voisi olla vaikkapa joku Vaeltaja
Ohdakemaan maailmassa...

Tänään olkoon harrasmielinen päivä, ainakin itselläni. Mietiskelin, että mukavia ja tarpeellisiakin tavaralahjoja tärkeämpää olisi antaa läheisilleen lahjaksi rauhaa ja rakkautta; etenkin, jos niistä on ollut puutetta. Yleensä ne ovat ilmaisia, ja kuitenkin kallisarvoisia, mutta toisinaan kovin vaikeasti ”saavutettavissa”, koska vaativat luopumista ”egon” itsekeskeisistä tarpeista ja ylläpitämistä "tiloista", joilla ihminen ehkä yrittää ylisuojella itseään ja/tai vaikuttaa toisiin, koska luulee, että rauha syntyy ulkoisista olosuhteista, eikä sisäisesti...

Maapallo, koko luomakunta, tarvitsee lahjaksi rauhaa ja rakkautta. Anna lahja tekemällä itsestäsi rauhan välikappale.

Oi korkea ja kunniakas Jumala,
valaise sydämeni pimeys.
Anna minulle oikea usko, varma toivo
ja täydellinen rakkaus, ymmärrys ja tieto,
että noudattaisin pyhää ja totista tahtoasi.
Amen.

(Franciscuksen rukous San Damianon krusifiksin edessä)

Linkki juttuun vuosien takaa (edelleen kovin ajankohtainen):

"Pelastaako köyhyys maailmamme?"

Odottamisen iloa! (Joulukalenterini 3. ”luukku”)

Kosmista valoa? Näistä väreistä voi saada energiaa tehdä sitä
mikä on tarpeen...

Tänään eletään jo adventtiaikaa, ja jouluaattoon on nähdäkseni kolme viikkoa. En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat vaihtaa kotinsa sisustuksen jouluväreihin ja laittaa esille kaikkea mahdollista jouluista. Lähinnä ajattelen, että olisi hyvä siivoilla vähän paremmin ja laajemmin, viedä kierrätettäviä materiaaleja pois eteisestä ja ulkoeteisestä, ja sitten ehkä laittaa valotähti ikkunaan. Ja joitakin omia ”sotkuja” voisi siivota pois olohuoneesta joulupäivien ajaksi, että sinne mahtuu useampi ihminen ja koira paremmin oleskelemaan.

Viimeistään aatonaattona meillä on tapana laittaa johonkin ikkunaan punainen tai vihreä verho, ja aattoaamuna laitetaan kuusi koristeineen. Ja sitten on jonkin verran kynttilöitä, muttei mitenkään ylettömästi. Pöydän kattaus on tavallista siistimpi, kun syömme puuroa aattoaamuna, ja etenkin sitten kun syömme jouluruuan. Omana perinteenä on myös se, että teemme nukkehahmoista jonkinlaisen seimiasetelman olohuoneeseen. Joskus siellä on ollut myös enkelintapainen hahmo, joskus paimenia, ja joskus tietäjiä ja kameli. Ja tietysti tämä asetelma yritetään jollain keinoin valaista, koska ideanahan on juhlistaa ”Maailman Valon” syntymää.

Ihmisille, jotka ylipäätään viettävät jonkinlaista joulua, olisi tärkeintä se, että siivoaapa tai mitä sitten tekeekään, tekee sen hyvillä mielin; ilon ja rauhan tilassa. Jos juhlistamiseen liittyä pakkoa ja paineita, tai jopa ahdistusta, kannattaa ehkä tarkistaa asennettaan ja kokeilla tehdä toisin. Joskus saattaa olla tarpeen tehdä radikaali muutos siinä, mitä konkreettisesti tekee (tai jättää kokonaan tekemättä); joskus sisäinen muutos riittää, niin että tekee saman, minkä ennenkin, mutta rauhallisesti ja ilolla.

Hyvän odottaminen voi olla iloinen ja toiveikas asia, vaikka maailmalla onkin nyt kovin pimeää. Eikä ilon herättelyyn tarvita välttämättä mitään ulkopuolista materialistista (eikä varsinkaan elitististä) – se voi löytyä sisäisen kokemuksen kautta; vaikkapa meditoimalla / rukoilemalla, tai visioimalla jotakin ilahduttavaa.

Mutta jos joku toinen näyttää tarvitsevan tänään apua ilon herättelyyn, ole sinä se herättelijä! Ilahduta siis toisia – Saat varmasti jotain takaisinkin!

Elukka huutaa erämaassa (Joulukalenterini 2. ”luukku”)

Aloitin tämän blogin 21.4.2012 postauksella ”Onko missään enää mitään mieltä?” Toistan samaa kysymystä edelleen aika ajoin, esimerkiksi liittyen siihen, onko mitään mieltä ylläpitää tällaista epämääräistä blogia… Tässä blogissa on tosin vierailtu yli satatuhatta kertaa, enkä ole niitä vierailuja itse tehtaillut, tai pyytänyt tuttaviani tehtailemaan. Eihän minulla oikeastaan edes ole sellaisia tuttavia, joille blogiani mainostaisin. Olenhan melko introvertti elukka, ja vieraampien ihmisten osoittamaksi huomioksi minulle useimmiten riittää se, että joku vastaa, jos hädissäni ulisen. Joskus tosin vain vingun, joskus haukun…

Tarkoitan siis, että blogini kautta otan jonkinlaista ei-vastavuoroista kontaktia muihin ihmisiin; siis, ilmoitan olemassaolostani tällä pallonkaistaleella omalla ”äänelläni”; omanlaisellani ulinalla, raakkumisella tai huhuilulla. Monenlaisiin elukoihin ottaisin mielelläni suoraakin kontaktia, olipa kyse sitten katonharjalla raakkuvasta variksesta tai vaikkapa ketusta, jollainen on muutaman kerran vilahtanut näköetäisyydellä keittiön ikkunasta. (Karhut ja punkit voivat kyllä pysyä kauempana.) Saatan höperyyksissäni jopa puhua noille elikoille ääneen: ”No mitäs raakut? Mikä hätänä? Ei tarvii pelätä…”

Elikot eivät osaa käyttää älylaitteita tai selata nettiä tai ylipäätään lukea mitään, joten, en minä niille mitään kirjoita. Mutta ehkäpä kirjoitan niittenkin puolesta. Ja jos joku nelijalkainen tulee lähelleni kiintymystä ilmaistakseen, silittelen sitä ja sanon ”pupuseksi”, vaikka se olisikin koira. Ääneni viestii sanoittakin.

Vinkki: Jalosta mieltäsi tänään herättämällä sisälläsi ihmetystä ja empatiaa luomakunnan viattomia kohtaan: Huomaa joku ihmeellinen elukka, ja osoita sille arvostusta ja rakkautta.

Jos ei muutakaan eläintä ole tarjolla, niin bongaa jostakin nurkasta hämähäkki (mutta älä silitä sitä rikki). Ihmettele sitä, että sellainenkin otus on olemassa, ja anna sen olla oma itsensä ja mennä sitten minne se tahtoo.

Ja aasinsilta elukoista siihen, että saako ihminen olla omanlaisensa ”pöllö”, tässä vanhemmassa postauksessa.

Joulukalenterini 1. ”luukku”: Koiranunta?

Tässä arkisen työlääntymisen ryvetyksessä ja ihmismaailman globaalisti ankeassa kollektiivisessa mielentilassa sain äkkinäisesti päähäni ilahduttaa itseäni selaamalla enemmän tai vähemmän vanhoja, digitaalisia kuvakansioitani. Tarkoitukseni oli saada oma mieleni kääntymään edes vähitellen joulukuun ja adventin tunnelmiin. Joulun viettäminen symboloi minulle muun muassa rauhaa, hiljentymistä, välittämistä, toiveikkuutta; "maailman valon" syntymistä pimeyden keskelle. Eikä tunnu kovin mielekkäältä olla siihen aikaan apaattisessa ja murehtivassa mielentilassa...

Koska monetkin joskus aiemmin ottamani kuvat saivat minut vähintäänkin hymyilemään, tai jopa huvittuneeksi, ajattelin jakaa ne vähän niin kuin joulukalenterin tapaan näille joulukuun päiville, että tulee edes jokin mukava hetki jokaiselle päivälle.

Tarkoitukseni ei siis varsinaisesti (tai ainakaan pääasiallisesti) ole piinata lukijoitani epätavallisen tiuhoilla päivityksillä, vaan hyödyntää ikään kuin tekaistua ulkoista painetta siihen, että saan tehtyä jotakin omaakin ”joulumieltä” nostattavaa.

Eli, tässä tulee ”joulukalenterini” ensimmäinen ”luukku”:

Väsyttääkö? Stressaako? Oletko liian levoton?

Mitä jos nukkuisit tänään tovin ”koiranunta”?

Petaa itsellesi mukava nukkumapaikka sängylle, sohvalle tai lattialle, ja heittäydy sitten siihen, luonnollisen elukkamaiseen asentoon. Sulje silmäsi ja kuvittele olevasi koira (tai joku muu tassullinen), joka torkkuu huolettomana tässä hetkessä, murehtimatta tulevia ja märehtimättä menneitä. Hengittele syvää hengitystä kuin täysin rento elukka (tai ihmisvauva), ja tiedosta, että olet rento ja levollinen, ja silti aivan valpas, niin että voit hetkessä havahtua ja kohottautua, jos tilanne niin vaatii. Kun havahdut ja haluat nousta, venyttele elukkamaisesti ja tee sitten se, mikä tuntuu tärkeimmältä ja tarpeelliselta, tässä ja nyt.

HUOM. Olen aiemmin julkaissut vinkkejä ”hyvän joulumielen” saamiseksi, ne voi kerrata tästä.

Nepsy-ihmisen uupumustila – mikä se muka niin väsyttää?

Antakaa minulle pahvilaatikko, niin teen siitä selvää!

Väsyneenä jaksaa tuottaa vain ajatusvirtaa, jos sitäkään, ja nyt olen todella väsynyt, enkä aio tuottaa mitään tieteellisempää tekstiä. Sen sijaan minulla on tarve selostaa, esimerkkinä viimeaikaisesti kuormituspiikistä, miten koulutuksellinen työpäivä noin kymmenen kollegan kesken sujuikaan tällä viikolla. Nepsy-piirteeni nääs aikaansaavat aika ajoin jonkinlaisia uupumustiloja liittyen esimerkiksi kiireeseen, ärsyketulvaan, sosiaaliseen ylikuormitukseen ja keskittymispinnistelyyn.

Ajelin ensinnäkin kello kahdeksan jälkeen ensilumen pahentamissa kelioloissa yhteensä noin tunnin matkan, sisältäen myös kaupunkiajoa aamuruuhkassa, sekä pysäköinnin vastenmielisen matalaan ja ahtaaseen parkkitaloon, jonka sisällä kaikuu inhottavasti ja joutuu väistelemään ihmisiä ja ajopelejä. Söhelsin jo siinä parkkitalon sisään ajaessani niin, että tuikkasin sen pysäköintilipukkeen huolimattomasti kartanlukijan penkille, ja sekös katosikin näkyvistäni. Etsiessäni riittävän tyhjää parkkiruutualuetta (etten vain kolhisi vierustovereita sitten iltapäivällä, nääntyneenä, pois lähtiessäni) ehdin jo stressata siitä, etten ehkä löytäisikään sitä lipuketta, ja spekuloin, miten tulisi menetellä, jos kadottaisi pysäköintilipukkeensa. Se tuntui ylivoimaisen kamalalta tehtävältä. Sopivaan parkkiruutuun päästyäni jouduin sitten etsimään sitä lipuketta jonkin aikaa penkin koloista ennen kuin pääsin, helpotuksesta huokaillen, lähtemään pysäköintitalosta kohti koulutustilaa.

Ehdinpä sitten juuri ja juuri ajallaan sinne kokoustilan eteen, hikisenä ja lievässä stressivessahädässä. Mutta ensiksikin siinä täytyi osata tervehtiä muita ihmisiä asianmukaisesti ja näyttämättä tuota stressaantunutta olotilaansa, ettei vain kukaan käsittäisi kärsivää ilmettäni väärin (eli tylyydeksi) ja pahoittaisi mieltään siitä; tai alkaisi kysellä, mikä minulla on hätänä; etten vain joutuisi pinnistelemään osatakseni vastata sopivan lyhyesti ja aiheessa pysyen, ettei vain vastauksestani tule kummallista ADHD-rönsyilyä, tai vaihtoehtoisesti liian seikkaperäistä Asperger-tyyppistä selostusta…

Piti siis kysyä mahdollisimman ei-hätääntyneenä, eli rennosti, että missähän on lähin vessa. Ja sitten, kun lopulta pääsin tuonne noin kymmenelle hengelle sopivaan, kolmioviseen kokoustilaan noitten muitten osallistujien kanssa, yritin päästä omalta kannaltani hyvään paikkaan; eli sellaiseen, jossa ei olisi selän takana muita ihmisiä, tai liian lähellä ketään toista, niin että pystyisin liikehtimään vapaammin, jos sellaiseen sattuisi tulemaan tarvetta. Mutta kun en päässytkään omasta mielestäni ideaaliin paikkaan, piti vain niellä pettymyksensä ja asettua jonnekin suhteellisen siedettävään kohtaan huonetta, koska en tietenkään halunnut olla ärsyttävä ja pyytää tuota toista ihmistä siirtymään muualle; varsinkin, kun sellainen teko olisi varmasti vaatinut jotakin sosiaalisesti suotavaa selitystä. Sitä paitsi, saattoihan hänelläkin olla syynsä haluta olla juuri siinä mukavimmalla paikalla; joten, parempi hänelle.

Siedin siis oman istumapaikkani epämukavuuden, mutta se sietäminen lisäsi kokonaiskuormitustani päivän mittaan. Kestin myös kiltisti sen odottelun, kun videotykki käynnistyi hitaasti. Siedin myös sivistyneesti kuunnella toisten rupattelua, koska se oli ihan harmitonta, eikä kestänyt kohtuuttoman kauan. Mutta jossain vaiheessa, kun otin kahvia termarista, joka oli kassissani, pudottelin kassista muitakin tavaroitani lattialle, ja korkkimuki kieri lattiaa pitkin niin kauas, että jouduin kurottelemaan sitä naama punaisena. Piti sitten naureksia itsekseen, etteivät toiset huolestuisi siitä, että pahoitan liiaksi mieleni omasta sähellyksestäni…

No, koska koulutuksen aihe oli mielenkiintoinen, jaksoin kyllä seurata videoita, dioja ja selostustakin suhteellisen hyvin. Koulutusmateriaalin läpikäymisessä oli kuitenkin kiireen tuntu, ja oma tarve päästä lähtemään viimeistään neljältä loi sekin aikapainetta olemiseeni. Kaikki pienetkin viiveet tuntuivat ärsyttäviltä. Lisäksi huoneessa oli huono ilmanvaihto ja älyttömän kuiva ilma, joka meinasi alkaa käydä henkeen ja silmiin. Jouduin siemailemaan vettä vähän väliä, tai kahvia termarista, ja otin stressiä siitäkin, että aiheuttamani liikkeet ja äänet saattoivat häiritä toisia. Nolotti myös se, että jos joku oli huomannut, etten huuhtonut sitä lattialla kierinyttä korkkimukiani ennen kuin otin siitä lisää kahvia. Sellainenhan on epähygieenistä, että laittaa suuhunsa jotakin, mikä on käynyt lattialla… Kuolenkohan siihen pöpöannokseen? Vai häpeään? En tiedä. Oikeasti se on samantekevää, mutta se on kiusallista, jos toiset joutuvat kummeksumaan minun piittaamattomuuttani lattioilla elävistä pöpöistä…

Lounastauolla minulla ei huvittanut yhtään lähteä toisten seurassa kaikuvaan, valoisaan ja ruuhkaiseen henkilöstöravintolaan syömään jotakin, mistä ei voinut etukäteen tietää, onko se edes hyvää vai ei. Kymmenien ihmisten kanssa jonottaminen tuntui vastenmieliseltä, tai oikeastaan hermoja raastavalta. Päätin käydä pienemmässä lounaskahviossa, mutten ollut varma, miten sinne pääsisi, kun siellä oli tehty jokin todella iso remontti sen jälkeen, kun olin viimeksi käynyt tuolla rakennuskompleksissa. Kun sitten lopulta, ulkona ja sisätiloissa hieman harhailtuani, löysin sinne lounaskahvioon, sekin oli aivan liian kirkas, meluisa ja ruuhkainen, ja olotilani oli jo niin ylivireä, etten halunnut jäädä sinnekään. Päätin kävellä kauppaan, ostaa jotain syömistä ja syödä sen evään vaikka paluumatkalla. Kaipasin raitista ilmaa ja fyysistä tekemistä. Matka kesti kävellen 10 minuuttia suuntaansa, mutta koska kengät nuljusivat lumisella jalkakäytävällä, lunta tuiskutti ja viima olikin kylmempi kuin arvasin, eteneminen oli tuskaisaa. Mutta kauppa tuntui rauhan tyyssijalta verrattuna siihen ylivalaistuun lounaskahvioon.

No, kaupassa piti laittaa kassi lokeroon, enkä meinannut millään löytää euron kolikkoa lompakkoni kolikkotaskusta muitten hilujen joukosta. Stressitasoni ehti nousta, kun aikaa kului tuon ainoan sopivan kolikon etsimiseen. Tuskanhiki teki oloni hermoherkäksi ja ajatukset laukkasivat. ”Ei voi olla näin hemmetin vaikeaa! Pitääkö mennä kassalle vaihtamaan kolikoita, vai mennä kassin kanssa kauppaan? Kumpi on vähemmän stressaavaa? En jaksa! Miksi on niin ääliö, ettei muka voi mennä ruokalaan syömään?”

Lopulta löysin euron kolikon, ja sain kassin ja hanskat lokeroon. Tarkistin, että älysin ottaa mukaani kaupan puolelle puhelimen, lompakon ja lokeron avaimen. Puristin niitä kädessäni kuin pikkuapina emon turkkia. Harhailin sitten tuossa vähän vieraammassa kaupassa, kunnes löysin paistopisteeltä helppoa syötävää. Mutta joku tuimakatseinen iäkkäämpi ihminen meni juuri edeltäni punnitsemaan oman pullansa, joten ehdin unohtaa, mikä olikaan sen minun syötäväni numero. Minun piti siirtyä katsomaan sitä uudelleen, ja se ihminen mulkaisi minua oudoksuvasti, jolloin tunsin olevani aika säälittävä höperö. Punnituslaitteelle päästyäni olin niin ”aivosumussa”, että näppäilin ensin kappalemäärän väärillä näppäimillä, ja kun tajusin virheeni, ehdin taas unohtaa sen ostokseni numeron. Alkoi tuntua todella idiootilta ja suorastaan epätoivoiselta, mutta tarkistin tuon numeron vielä kerran, huokaisin, ja korostuneen hitaasti toimien sain lopulta hintalapun siihen pussiin.

Etsittyäni vielä jotakin juotavaa ja suklaapatukan (iltapäiväkahvin korvikkeeksi) pääsin lopulta kassaa kohti. Harkitsin ensin itsepalvelukassaa, mutta koska olin jo sählännyt siellä punnituslaitteella, en uskaltanut mennä siihen, vaan menin tavalliseen kassajonoon. Edellä olevan asiakkaan ostoksessa olikin jotain epäselvyyttä, ja jouduin odottelemaan. Verensokerini oli laskussa, olin jo aivan tuskanhikinen ja lisäksi pelkäsin, etten ehtisikään takaisin kokoustilaan ennen niitä muita, jotka ovat syöneet ruokalassa niin kuin normaali-ihmiset. Ja jos menisin sinne myöhässä, he ihmettelisivät, miksi syön vasta silloin, kun tauko on jo loppunut; ja mitä olenkaan mahtanut tehdä koko heidän ruokailunsa ajan… Ja minun pitäisi selittää, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt säheltää ja miksi, ja se olisi todella häiritsevän outoa heidän mielestään, järkyttäisi heidän maailmankuvaansa ja ahdistaisi heitä aina uudelleen, joka kerta, kun he muistaisivat minut. Enkä halua ahdistaa ihmisiä, joten, minun pitäisi kiirehtiä takaisin…

Selvisin kassalta, mutta kun menin hakemaan kassiani lokerosta, pudottelin osan tavaroistani lattialle lokeron eteen. Alkoi tuntua jo ihan epätoivoiselta ääliöltä, ja jotkut ehkä tuijottivatkin minua, kun kasailin siinä tavaroitani. Mutta terästäydyin, vedin henkeä ja naureskelin itselleni, kun en halunnut itkemäänkään ruveta enkä irvistellä liian hullusti. Sain siis kassini lokerosta, euron kolikon talteen ja ostokset kassiin. Kävelin ripeästi takaisin koulutuspaikan kokoushuoneeseen; suorastaan virkistäytyneenä raikkaasta viimasta ja fyysisestä ponnistelusta. Sain jopa syötäväni lämmitetyksi, koska huoneessa olikin mikro, ja ehdin jopa syödä suhteellisen rauhassa, koska toiset tulivat myöhässä lounaaltaan sieltä meluisasta ja räikeästä ruokalasta.

No, koulutus jatkui ja keskittymiskykyni häröili. Oli pakko liikehtiä penkissä, nousta välillä ylös, ottaa kahvia tai vettä, syödä välipalaa, tehdä ylettömästi muistiinpanoja, tai piirrellä maisemakuvaa… Koulutuksen aihe meni ihon alle; tiedänhän aiheesta paljon, omakohtaisestikin. Jossain vaiheessa aloin käydä emotionaaliseksi, koska olen kyllä lapsesta asti kokenut paineen ”esittää normaalia”, ”pakottautua muottiin”, ”sulautua joukkoon”. Mutta tietenkään en tuossa tilanteessa ilmaissut suruani ja kärsimystäni sen enempää ilmeillä kuin sanolla. Yritin vain olla ”normaalisti”, etten häiritsisi toisia ihmisiä, ja ottaa koulutuksesta irti sen hyödyn, mitä oli saatavissa. Ja sinänsä kokonaisuus oli hyvä.

Kello oli viittä vaille neljä, kun pääsin lähtemään kokoushuoneesta asianmukaisten hyvästelyrupattelujen kera. Olin jo aivan väsynyt, tajuntani oli sumea, ja melkeinpä pelkäsin lähteä liikenteeseen. Parkkitalosta ulos sähläämättä. Paikallinen neljän ruuhka, auraamattomat tiet, jäätävää tihkusadetta, pimeää. Kaupungin ja autojen valot vilkkuivat ja heijastivat silmiini niin räikeinä, että oli vaikea erottaa tietä tai jalankulkijoita. Tuntui melkein epätoivoiselta; täytyi pinnistellä, että pysyisi järjissään ja rauhallisena, kunnes pääsisi edes kaupunkialueelta maantielle ihmeellisiä kiertoteitä, koska osalla kaduista oli tietyöt kesken.

Jäätävän tihkusateen takia oli pakko pitää puhallusta kovalla ja pyyhkijöitä nopealla teholla, ettei tuulilasi alkaisi jäätyä umpeen. Huomasin, miten kovalta kaikki äänet tuntuivat korvissani, kuten useinkin stressaantuneena käy. Pyyhkijöitten ääni muuttui sietämättömäksi, ja minun oli pakko pysäyttää ne välillä, vaikka näkymä tuulilasin läpi kävikin sitten sumeaksi.

Liikennettä oli vielä pitkän matkaa edessä, takana ja vastassa. Vastaantulijoitten ajovalot häikäisivät, pyyhkijät kitisivät, vastaantulevat rekat roiskivat lunta ja sohjoa tuulilasiin. Minun oli vielä ehdittävä apteekkiin silmätippojen takia, koska kuiva huoneilma kutitti silmiä, enkä muistanut, oliko minulla enää silmätippoja kotona vai ei. Minulle jäi vain muutama minuutti aikaa hoitaa se apteekkiasia sähläämättä, ja nolotti mennä niin viime tipassa apteekkiin. Apteekin ihminen oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, ja minäkin rauhoituin. Pystyin jopa vielä hakemaan paketinkin kaupan lokerosta. Muistin tosin, että edellisellä kerralla sotkin lokeron numeron, ja tuo muisto meinasi nostattaa stressitasoani uudelleen. Huokaisin, tarkistin lokeron numeron, ja näppäilin koodin todella hitaasti. Sain pakettini, ja menin autoon. Siinä huokailin jonkin aikaa, irvistelin ja lähdin liikkeelle. Jäljellä oli vielä parikymmentä minuuttia pimeää, huonosti aurattua maantietä ennen kuin pääsisin kotiin.

Loppumatka tuntui hirveän pitkältä, etenkin kun ajelin tarkoituksella riittävän hitaasti, riskeeraamatta turvallisuuttani. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, enkä meinannut nähdä tien laitoja. Tihkusade jatkui, ja oli pakko pitää pyyhkijöitä päällä, vaikka ääni riipoikin hermoja. Puhuin itselleni mielessäni kannustuslauseita, huokailin, ja oioin välillä hartioitani. ”Olen selvinnyt lukemattomia kertoja paskakeleistä, umpiväsyneenäkin, kun pysyn rauhallisena! Pysy rauhallisena. Hengitä. Kohta pääsee lepäämään…”

Kun pääsin kotiin, olisin halunnut vain rojahtaa lattialle selälleni, ellei siellä olisi ollut innokas ja minua ikävöinyt koira, ja lisäksi pölykoiria, koirankarvoja, puuroskia ja mitä lie hiekkoja. En siis rojahtanut lattialle. Tervehdin koiraa ja puolisoani, ja selitin, miten nääntynyt olen ja miksi. Otin syötävää, istuksin ja selitin lisää, ja kuuntelin toisen kuulumiset. Mietimme, että jotenkin olisi hyvä arkeaan suunnitella, ettei kuormittuisi niin paljon, kun on niin stressiherkkä nepsy-ihminen…

Sitten menin makuulle ja kuuntelin pari meditaatioäänitettä. Enkä jaksanut tehdä enää mitään aivotyötä. Selasin harrastustarvikkeita, löytyisikö niitä nettikirppareilta. Myöhemmin illalla katsoin A-studiota, ja sitten koirankoulutusohjelmaa, ja mietin, että ihminenkin on ”nisäkäsaivojensa” tasolla elukka; toiset ehkä apinamaisempia, toiset koiramaisempia. Ja itse taitaa olla nimenomaan kehityksellisten häiriöittensä takia lähempänä koiraa kuin monikaan neurotyypillinen. Ei koirakaan olisi tykännyt tällaisesta päivästä. Wuf.

Hallituksen haju hämärtyy, kun maailmalla käryää…

Tätä maalatessani minulla oli hieman
"VanGogh"- tunnelma. Katsottiin varmaan
jotain ajankohtaisohjelmaa samalla...

Kaamosaika unettaa minua, ja on pinnistelyn takana saada tehtyä joitakin vähemmän kiinnostavia asioita vielä työtuntien jälkeen; kuten siivota tuottamiaan sotkuja, tai lajitella kierrätyskamoja tiskipöydän nurkasta, tai kaivella puhtaita pyykkejä ja tunkea ne johonkin hyllyyn, ja sen sellaista. Kun aloitin taideterapia-ohjaajan koulutuksen, lupasin itselleni, ettei minun ole mikään pakko tehdä aktiivisesti mitään muuta ”ylimääräistä”. Nyt mietin, kuka oli se ”itse”, jolle sellaista lupasin, ja pettyyköhän se kovasti, kun kuitenkin yritän jotakin kirjoittaa, jos sattuu olemaan asiaa?

Yritän vakuutella sille ”itselleni”, ettei tämä oma kokemusmaailmani ole pelkästään kamaluuksia täynnä. Ihmisten maailmassa sen sijaan on taas tapahtunut pahuuksia, julmuuksia, kummallisuuksia, irvokkuuksia…

Näinä vuosina, kun täällä sisällä on asunut koira, on täytynyt oppia raahaamaan se ja ”itsensä” ulos säätilasta huolimatta, mikä on aivan mielekästä, ja sitä paitsi opettaa tekemään tärkeitä asioita myös ”sisäisestä mielentilasta huolimatta”. Äsken kävin ulkona ehkä varttitunnin jaloittelun; kastelin pintapuolisesti ”itseäni” harmaassa tihkusateessa, ja joku naapureista kai lämmitti uunia, koska ilmassa haisi savu, joka ei tietenkään matalapaineen vallitessa noussut oleellisesti minun nenäni korkeutta ylemmäs. Sade tuntui kyllä hauskalta naamassa, mutta se savunhaisutus oli ärsyttävää. Ja siitä tuli mielleyhtymä siihen, että savunkäry vie herkästi huomion muista asioista.

Nyt on hallituksenkin helppo suunnata mediahuomio muualle omasta ”hajustaan”, kun ulkomailla tapahtuu kamalia ja lähiseuduilla kummia. Päästään lyömään budjetti lukkoon hämyisästi sen savuverhon turvin, joka aiheutuu maailmallisista tulipesäkkeistä.

Hallitus ei ilmeisesti halua tehdä sen enempää moraalisia katumusharjoituksia kuin budjettiin liittyviä muutoksiakaan, vaikka sitä vastaan osoitetaan jatkuvasti mieltä. Minäkään en ymmärrä, miksi jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat pannaan kärsimään säästötoimista, kun taas hyväpalkkaiset, kuten asianomaiset ministerit itse, hyötyvät verohelpotuksista. Televisiossa hekumoidaan naama punoittaen ja samoja lauseita toistellen fantasialla työllisyyden lisääntymisestä, ikään kuin se tekisi yhteiskunnasta henkisesti hyvinvoivan…

Työllisyys voi olla myönteinen asia, jos työ on ihmiselle sopiva ja antaa riittävän elannon. Mutta jos se työ on kohtuuttoman kuormittavaa ja vie ihmisen voimavarat ja ajan esimerkiksi lasten kasvattamisesta, tai jos palkka ei edes riitä perheestä huolehtimiseen, lopputulema voi olla huonompi kuin se, että oltaisiin onnellisesti työttöminä, vaikkapa lapsia kotona hoitamassa. Kärsivistä lapsista voi tulla tulevaisuuden ”syrjäytyneitä”, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea omalle polulleen. Hallituksen olisi pitänyt arvioida huolella, eli myös kehityspsykologian asiantuntemusta hyödyntäen, miten kaavaillut säästöt saattavat vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajien tai opiskelijoitten lapsiin. Kukkaron ja vyön kiristys yleensä kiristää myös pinnaa, ja pienet ja heikot kärsivät siitäkin (enemmän kuin lelujen tai ns. ”laatulomien” puutteesta).

Ammatti ja työpaikka eivät sitä paitsi ole ihmisarvon mitta, eivätkä ne tee kenestäkään hyvää, autuasta ja arvokasta ihmistä. Kansanedustajillakin on työpaikka ja yleensä kai joku ammattikin, tai jotain koulutusta, mutta heissäkin vaikuttaa olevan omituisen paljon itsekkäitä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä! Jos joku tyyppi istuu koko elämänsä ulkoisesti toimettomana metsän keskellä ilman varoja, tuloja, tointa ja asemaa, muttei tee pahaa kenellekään lähimmäiselle, hänestä on luullakseni vähemmän haittaa yhteiskunnalle kuin jostakin omahyväisestä yksilöstä, joka tekee korkeassa asemassaan päätöksiä, jotka lisäävät monien, monien ihmisten kurjuutta jopa yli sukupolvien.

Annan veromarkkani mieluummin kokonaan toimeentuloa vailla oleville, kärsiville ihmisille kuin joillekin julkisen hallinnon omahyväisille ja ärsyttäville materialisteille, jotka eivät välttämättä edes elä kovin ekologisesti, vaan lentelevät sinne tänne loma- ja työmatkoillaan, ja kuluttavat ylimitoitettua palkkaansa johonkin ökypaskamateriaan. Eduskunnassa ja hallituksessa saattaa olla tällaisia ihmisiä (toivoisin, ettei olisi, mutta jotenkin tuntuu, ettei kannata olla ylioptimistinen). Teoriassa minäkin osallistun veroja maksamalla heidänkin palkkakuluihinsa, mutta enhän minä heidänlaisiaan olisi sinne halunnut, vaan äänestin arvomaailmaltaan ihan erilaista ihmistä…

Minä en usko siihenkään, että työttömät ja työpaikat noin vain kohtaavat toisiaan, vaikka työttömiä painostettaisiinkin hankkimaan töitä, koska eihän kaikilla työttömillä ole osaamista mihin tahansa, eikä työkykyäkään, noihin vapaina oleviin tai vapautuviin työpaikkoihin. Ja tietyillä aloilla työpaikkoja vain vähenee. Pitäisikö kaikkien työttömien tuntea itsensä hyödyttömiksi ja arvottomiksi ihmisiksi, jos tämä ihmisten maailma yksinkertaisesti vain kehittyy sellaiseen suuntaan, ettei palkkatyötä ole enää tarjolla kaikille?

Ymmärrän sen, että jostakin täytyy valtiotasollakin säästää tässä tilanteessa, mutta miksi juuri niitten kustannuksella, joilla on jo muutenkin hankalaa? Miksei nipistetä niiltä, joitten elintaso ei kärsisi samansuuruisista tulonmenetyksistä? Tämä on arvovalinta, ja hallituksen arvot tuntuvat perustuvan omituiseen ihmiskäsitykseen, ellei suoranaiseen sosiaalidarwinismiin. Hyvin toimeentulevat ja statuksesta nauttivat ihmiset herkästi leimaavat työttömiä ”lusmuiksi” tai laiskoiksi tai luusereiksi, mikä on vastenmielistä ja epäreilua; se on kuin pitäisi omaa valta-asemaansa yllä henkisellä väkivallalla ja itsetehostuksella.

Vallassa oleva otus heiluttelee uhitellen verbaalista keppiään, tietäen, että osumat sattuvat: ”Minä olen selviytyjä, sinä luuseri!” Sanoilla ”piestään” heikommat hiljaisiksi. Mutta sanoilla saatetaan ehkä saada öhöttävä otuskin vaikenemaan. Mikähän olisi osuva sana havahduttamaan moinen öhöttäjä itsekylläisestä huumastaan? Tietäisipä sen.

Jos yhteiskunnassa onkin joitakuita sellaisia yksilöitä, jotka tieten tahtoen ”pelaavat” valtion tuilla, tai ”laiskottelevat” ilmaisella rahalla, niin onpa varmasti niitäkin, jotka ”laiskottelevat” ylimitoitetun palkkansa turvin tai väärinkäyttävät asemaansa ”pelaten” esimerkiksi matkalaskuilla ja edustuskuluilla. Oletan siis, ettei ”lusmuilijoita” ole sen enempää työttömien keskuudessa kuin työelämässä tai vaikutusvaltaisissa asemissa. Pahimmat ”lusmut” saattavat pyrkivät korkeimpiin asemiin mahdollisimman helposti laillisesti tai lakia kiertäen; eivät he halua tehdä työtä ”menestyäkseen”, tai tyydy olemaan nöyrästi ”luusereita” tai edes keskinkertaisia…

Valtaosa ihmisistä on luultavasti moraaliltaan ihan tavallisia, olivatpa töissä tai eivät, ja monet vähäosaiset ovat vilpittömän kiitollisia yhteiskunnan tuista ja haluavat maksaa sitä myös takaisin. Joillakuilla taas nolottaa ottaa vastaan tukia, ikään kuin avun tarvitseminen veisi heidän omanarvontuntonsa. No, enpä tiedä, onko esimerkiksi kansanedustajissa sellaisia, joilla nolottaa kertoa oma palkkansa esim. jollekin raskasta hoitotyötä tekevälle? Voisi kuvitella, että empaattista ihmistä saattaisi nolottaa oma ilmeinen hyväosaisuus verrattuna niihin, joilla on ja tulee olemaan kurjaa, ainakin taloudellisesti.

Tulipa nyt mieleeni, että jos kansanedustajat osattaisiin valita paremmin ja viisaammin, ei heitä tarvitsisi olla ihan niin monta kuin kaksisataa. Valtiohan säästäisi palkkakuluja, jos heitä olisi vaikka vain kymmenen. Parempihan kai olisi kustantaa verorahoilla kymmenen viisasta ja vilpitöntä kuin kaksisataa vaihtelevan älyllistä ja moraaliltaan kyseenalaista ihmistä päättämään yhteisistä asioistamme?

Onneksi ”hulluilla on halvat huvit”, kuten äiti opetti meille jo lapsena. Se ainakin on ilmaista, että on vain siinä missä milloinkin on, ja kokee olemassaolonsa ihmeellisyyden niin kauan kuin on tajuissaan.