 |
| Kuriositeetti Pamilonkoskelta |
Lähestulkoon jo päätin lopettaa tämän blogin kirjoittamisen, enkä enää edes varannut aikaa moiseen tarkoitukseltaan ja mielekkyydeltään kyseenalaiseen tekemiseen. Jostain syystä kuitenkin harmitti ajatus hylätä tämä kirjoittelu ihan kokonaan, joten teenpä kökön päivityksen itseäni rauhoitellakseni…
Yritän tässä samalla opetella "radikaalia hyväksyntää" (erittäin hedelmällinen asenne kaikkeen!) jankuttamalla itselleni aika ajoin: "Ok, tilanne on nyt tämä..."
Kuten taisin heinäkuussa 2016 mainita, olen käyttänyt jonkin verran aikaa romaanikäsikirjoitusteni muokkaamiseen viikoittain, mutta senkin homman valmiiksi saattaminen laahaa ajan- ja energianpuutteen takia. Eikä se ehkä edes tule niin valmiiksi, että olisin itse koskaan aivan tyytyväinen, mutta luultavasti jossain vaiheessa kyllästyn niihin juttuihini, ja julkaisen ne, tai unohdan ne taas tikulle tai kovalevylle vuosiksi. Tekstiä on kuitenkin jo ehkä yli puolentoista tuhatta word-arkkia. Kirjoitan huvikseni, eli itselleni luettavaa, enkä luultavasti tule harrastamaan erityisen aggressiivista mainontaa, vaikka romaanisarjan joskus itse julkaisisinkin.
Kyseinen kirjallinen materiaali kuuluu sarjaan ”lue jos huvittaa”, kuten muutkin julkaisuni. En väitä kirjoittavani mitään kaiken kansan mielestä erityisen jännittävää tai muulla tavoin viihdyttävää tekstiä tai tarinaa. Voi olla, että tekstini on paikoin älyllisesti vaativampaa kuin keskiverto viihdekirjallisuus. Siinä mielessä se saattaa olla omalla tavallaan mielenkiintoista. Mutta en silti markkinoisi sitä tavanomaisella, raflaavalla tavalla... Olen sitä paitsi yökötykseen asti täynnä kustantajien ja kirjakauppojen mainostekstejä ja mauttomia kirjankansia. Kaupallisuus ja viihteellisyys puhuu. Kukapa oikeasti haluaisi henkisesti haastavampaa "viihdettä", jos helpompaakin on tarjolla? Luultavasti vähemmistö (Gaussin käyrän mukaan).
Voisin julkaista pelkistetyn kirjan, jossa on vihreä kannet, ja päällä lukisi melko neutraalilla fontilla ”Romaanisarjan osa 1” ja takakannessa teksti: ”Höpöromaani höpöajalta. Höpinäjuonen seassa on silloin tällöin joitain kirjoittajan itsensä mielestä syvällisiä ajatuksia ja välillä asioita, jotka ovat huvittaneet kirjoittajaa itseään.”
”Oikean kirjailijan” kai pitäisi kustantamojen mielestä suostua julkisuuteen ja markkinapelleksi. Minä en ole kaupallinen pelle. Olen pelle tai joku sellainen narrintapainen vain omissa maailmoissani ja ehkä lähituttaville, jossain suhteessa. Maailmassa on ihan riittämiin maksullisia pellejä, jotka viihdyttävät pelleyleisöä, tai pellejä, jotka ärsyttävät ja kauhistuttavat. Miten kyllästynyt olenkaan tähän kaikkeen pelleilyyn… Saisipa mediakanavat kiinni yhtä helposti kuin vanhan ajan telkkarin!
Viime aikoina en ole valitettavasti kokenut edelleenkään mitään ihmislajille tavanomaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta muita ihmisiä kohtaan. Empatian kautta koen joitakin hetkiä, jolloin haluaisin välittää jotakin hyvää joillekin ihmisille, mutta samanlainen myötätunto (joskus jopa vahvempi) herää kärsiviä eläimiäkin kohtaan. Työelämässä on pitänyt viime aikoina nähdä enemmän ihmisiä kuin vuosiin, ja se on väsyttävää minun neuroepätyypilliselle persoonalleni.
Käyttäydyn kyllä asiallisesti ja hillitysti, enkä tuo itseäni esille, enkä löpise tarpeettomia ketään rasittaakseni tai häiritäkseni, mutta joskus ihmisten näkeminenkin on uuvuttavaa. Aistin liikaa. Poimin liikaa ärsykkeitä ja jään pohdiskelemaan niitä. Aistin mielialoja. Häiriinnyn teeskentelystä. Rasitun hajuista, ja äänet häiritsevät keskittymistäni. Haluaisin vetäytyä kokonaan pois kokouksista huipputärkeine pullakahveineen ja hoitaa tarpeelliset (ja vain tarpeelliset) asiat etänä. Sosiaalisten kontaktien tärkeyttä suitsuttavat ihmiset ovat toisinaan minulle rasite. Ok, ovat he usein auttavaisiakin ja jopa mukavia, mutta liian kauan ja liian usein nautittuna väsyttäviä minunlaiselleni introvertille.
En vain kerta kaikkiaan jaksa teeskennellä toisten ihmisten mieliksi kivaa ja seurallista ihmistä kovin monena päivänä viikossa. Minulla on kyllä riittävät sosiaaliset taidot kohdata ihmisiä face to face, tai opettaa heitä rykelmänä, mutta liian monta ihmistä kerralla höpöttämässä omia näkemyksiään hallitsemattomasti ja itsekeskeisesti on joskus pelkästään kuohuttavaa ja turhauttavaa, ja stressaantuisin liikaa, jos yrittäisin sellaisessa tilanteessa ruveta selittämään omia näkemyksiäni. Kukapa sitä paitsi ymmärtäisi, jos olisin rehellinen ja sanoisin, että tämä koko homma on valitettavan monimutkainen, ettekä te ajattele ollenkaan tätä, tätä ja tätä näkökulmaa, eikä kukaan ihminen pysty hallitsemaan näin monimutkaista asiaa, joten turha intoilla kehittämisideoistaan tai pillastua muutoksista…
Olenpa nyt kyyninen, vaikkei kai saisi, kun pitäisi olla positiivinen ja optimistinen, ettei masenna toisiakin ihmisiä! Yritän siis ”hyväksyä” olemassa olevan, jotta olisi helpompi olo. Kuten, psyykenlääkkeitten väärinkäytön, lääketeollisuuden korruption, poliittisen korruption, ihmiskaupan, sukupuolen rajoittuneet kulttuuriset määritelmät, rasismin ja kaiken inhottavan ja väkivaltaisen, ja niin edelleen… kun kerta ne vain ovat, eikä niitten olemassaoloa vastaan voi taistella. Ne ovat, vaikken haluaisi niitten olevan.
No, on eri asia hyväksyä asian olemassaolo kuin asia sinänsä. En hyväksy asiaa, mutta hyväksyn tilanteen, joka on. Minulla on käyttöönottoharjoittelussa tietty klisee tällaisiin tapauksiin. Se alkaa sanalla ”OK”. Eli yritän opetella suhtautumaan radikaalin hyväksyvästi maailman epäkohtiin, tähän tapaan:
OK, tilanne on tällainen: osastohoidossa oleville vanhuksille syötetään epäterveellisiä määriä ja tarpeettomasti ns. psyykenlääkkeitä. Se on epäeettistä ja haitallista, ja olisi hyvä saada sellainen toiminta loppumaan. Mitä voin tehdä asialle itse? Mitä voin tehdä juuri nyt, kun tiedostan sen? Voinko tehdä vielä jotain muuta, jos asia on minulle tärkeä?”
Vaihtoehtoisesti voin raivota tilanteesta ja syytellä siitä kaikkia niitä, jotka osaltaan vaikuttavat tilanteeseen. Siis niitä, jotka määräävät vanhuksille liikaa psyykenlääkkeitä, ja niitä, jotka valmistavat ja kauppaavat lääkkeitä, ja niitä, jotka eivät anna määrärahoja palkata tarpeeksi hoitajia, tai niitä hoitajia, jotka eivät siedä liian myöhään valvovia vanhuksia, tai niitä omaisia, jotka eivät jaksa huolehtia vanhuksistaan, niin että nämä makaavat elämänilonsa menettäneinä sängyissään. Mutta mitäpä syyttely auttaisi? Etenkään kun en itsekään jaksaisi sen paremmin hoitajan työssä, tai omaisena, enkä ymmärrä mitään lääkärinä olemisen paineista… Eikä ollut tarkoitus juuttua tähän asiaan, koska tämä oli vain esimerkki.
Idea oli siinä, että on turha potkia pistintä vastaan. Tai polkaista paskakasaan, jos se on polulla. Kierrä se, tai siivoa pois; tai, jos sinulla on ylimääräistä energiaa, kierrä, siivoa ja laita kyltti, ettei polulle saa vastaisuudessa kakkia, niin muutkin kulkijat säästyvät moiselta vääryydeltä. Ei kai kenelläkään käy edes mielessä ruveta painimaan kakkakasan kanssa, kun se on niin ärsyttävä? Huvittaako sellaisen painin jälkeen enää laittaa kylttiä varoittamaan toisia kulkijoilta kakkimasta polulle?
OK- toteamus (vieläpä syvällä huokauksella tehostettuna) muuttaa minut ns. lähestymisjärjestelmän tilaan. Sen sijaan, jos jankutan itselleni ”ei, ei, ei, en hyväksy tätä, ei näin saa olla”, olen koko ajan välttämisjärjestelmän vallassa, ja stressaantunut. Joko tappelen, tai pakenen, tai lamaannun vastahankaisuuteeni. Kun taas hyväksymällä sen, mikä on jo olemassa, paine katoaa. Saan takaisin käyttööni järkeni ja luovuuteni, jonka ahdistuneisuus oli salvannut…Tällainen olisi siis ideaali suhtautumistapa, jota toivoisin itselleni. Mutta nyt juuri ei huvita edes harjoitella enempää... Ärsyttää liikaa. OK, ärsyttää... OK, olen kyllästynyt...
OK, tämä loppuu tähän, enkä ota paineita jatkamisesta… Herran haltuun.
