Hiljaisuutta vaikenemisen takana, vai päinvastoin?

Ukkonen jyrisee parhaillaan, ja jahkailen päivittäisinkö tätä blogia enää vai en. Viime aikoina on ollut akuutimpaa ja tärkeämpääkin tekemistä, ja on turhauttanut kirjoittaa mitään kellekään laajemmallekaan yleisölle, vaikka ehkä olisi ollutkin asioita, joista olisi voinut pakinoida tai jauhaa omaa sylttyään. Olen siis jättäytynyt rutkasti jälkeen summittaisesta ajatuksestani kirjoitella jotakin ehkä suunnilleen kerran kuukaudessa.

Ei liene tarpeen antaa enempää selityksiä hiljaisuudelleen, tai vaikenemiselleen, kumpi sitten tuleekaan ensin. Joskus vaikeneminen on viisasta, joskus typeryyttä siinä mielessä, ettei osaa sanoa mitään. Joskus se vastuuttomuutta, kun ei sano jotain tärkeää, vaikka olisi velvollisuus tiedottaa tai varoittaa… Kaikenlaista tähän päähän mahtuukin; vaikenemiseen liittyen. Niin tyhjyyttä kuin täyteyttä; sekä kirkkautta että sumeaa sotkua. Onko hiljaisuus tyhjyyttä vai täyteyttä; onko vaikenemisen takana liian sotkuinen mieli? Mutta ei siitä sen enempää, etten mene sekaisin...

Olen vapaahetkinäni muokannut pitkää, jonkinlaiseen sadunomaiseen varhaiskeskiaikaan sijoittuvaa romaanisarjaa; satoja sivuja, ja lähinnä vain omaksi huvikseni. Tarinassa on enemmän kuvausta ihmisten mielensisällöistä ja ihmisten välisistä asioista kuin ulkoisista tapahtumista; hengellisesti sävyttynyttä psykologista tematiikkaa, joka ei ole ajasta riippuvainen. No, mitäpä siitäkään? Huvinsa kullakin.

Lukaisin noita aiempia blogitekstejäni ja totesin, että jotain asiaa minulla on näköjään joskus ollut muillekin ihmisille kuin asiakkaille tai läheisille. Ei vain aina jaksa jauhaa samaa tai ylipäätään mitään. Olisi hyvä kirjoittaa jokin kooste ajattelustani, mutten ole saanut aloitetuksi, kun on huvittanut, kas kummaa, enemmän kirjoittaa vain huvikseen, muun työlään ajanvietteen vastapainoksi.

Jotain tärkeää huvittaisi nyt kyllä sanoa; jotain tyhjentävää. En vain tiedä mitä. Olemme kovin sokeita ja kuuroja. Hetkittäin, vain välähdyksenomaisesti, saatan nähdä tai kuulla jotakin, joka vetää hiljaiseksi. Muun ajan olen hiljaa siksi, että ennakoin kaiken puhumani kuulostavan jo kertaalleen sanotulta, tai siksi, ettei kukaan luultavasti halua kuulla ainakaan kriittisistä ajatuksistani kuitenkaan, tai siksi, etten jaksa selittää. Ja jos en ole hiljaa, voi olla, että kadun jälkeenpäin. Helpointa on päättää, puhuako vai ei, jos joku jotain kysyy, ja olisi epäystävällistä tai jopa ylimielistä olla vastaamatta. Mutta tässä tilanteessa, kun kukaan ei ole mitään kysynytkään, päätän lopettaa tämän vähäisenkin ajatusteni ilmaisemisen tähän. Ainakin toistaiseksi.

PS. Sen verran kuitenkin sanon vielä, että Thousand Foot Krutchin uusin albumi "Exhale" on kuuntelemisen arvoinen, ja viime aikoina automatkoilla on soinut rutkasti myös Twenty One Pilotsin musiikki. Jos harrastaisin fanittamista ja "tykkäämistä", niin "peukuttaisin" näitä nyt. Mutta koska olen "vain" hengessä mukana, niin nöyrästi kiitän vain tässä, että saan osaltani myötäkokea noita sisällöllisesti rikkaita ja musiikillisesti kiinnostavia hengentuotteita.

Takaisin luontoon!

Aivan kuin luomakunnan kruunu luisuisi pois päästä – onko ihmisen luontoyhteys hukassa?

Nanoteknologia, geenimanipulaatio, keinoelinteknologia, humanoidirobotit… En aio ajatella niitä juuri nyt, vaan mietin paljon yksinkertaisempia asioita, ja oikeastaan varsin vastakkaista teemaa. Törmäsin joskus Metsähallituksen Luonto liikuttamaan – hankkeen yhteydessä esitettyyn listaan ”10 syytä liikkua luonnossa”. Se on suorastaan inspiroiva listaus luontoliikunnan ja jopa pelkästään luonnossa oleskelun hyödyistä. Jo ensimmäiseksi todetaan, ettei luonnossa tarvitse edes hikoilla, tai oikeastaan edes liikkua, koska jo pelkkä muutaman minuutin luontoympäristössä oleskelu lisää hyvinvointia. Terveyttä edistävää ja paranemista nopeuttavaa on jo pelkkä luontokuvien katselukin. Merkityksensä on silläkin, mitä ikkunasta ulos katsellessaan näkee; luontomaisemaa vai rakennuksia. Ikkunasta katselu voi parhaimmillaan olla arjesta irrottava kokemus; hetkeen pysähtyminen, kokemus yhteydestä johonkin suurempaan.

Luonto tarjoaa loputtomasti esteettisiä elämyksiä, isossa ja pienessä mittakaavassa. Luonnossa oleskelun on todettu lisäävän myönteisiä tunteita, vähentävän ahdistusta ja tasaavan mielialaa. Luontoympäristö virittää tai saattaa innostaa liikkumaan ja se tehostaa liikunnan terveysvaikutuksia. Luonnossa oleskelu kehittää vastustuskykyä. Luonto laskee tutkitusti stressihormonien määrää, alentaa sykettä ja verenpainetta. Luonnossa liikkuminen edistää motorisia perustaitoja. Mättäillä ja kivikoissa tulee tasapainoiltua ihan luonnostaan. Myös oppimisvalmiuksien väitetään kehittyvän luonnossa; tarkkaavaisuus ja keskittyminen vahvistuvat.

Ihmiset suhtautuvat toisiinsa myönteisemmin luontoympäristössä, ja vuorovaikutus ja luottamus lisääntyvät. Enpä oikeastaan ihmettele sitä, koska tietysti toisiin suhtautuu rennommin, jos on muutenkin rento olo. Ainakin itselleni on huomattavasti helpompi väistellä toisia ihmisiä ja saada oma huomio miellyttäviin asioihin, jos olen vieraampien ihmisten kanssa vaikkapa metsässä kuin neljän seinän sisällä. Rasittavat ihmiset eivät rasita ollenkaan niin paljon, kun he uppoavat luontoympäristöön. Heidän persoonansa suorastaan kutistuvat ja mitätöityvät kaiken sanomattoman ihmeellisen ja kauniin virikepaljouden äärellä…

”Luontoilun” hyvä puoli lienee sekin, että se on yleensä ilmaista ja kaikille sallittua. Mutta kaikki eivät valitettavasti pääse luontoympäristöön niin helposti kuin ne onnekkaat, joilla luontokokemus alkaa jo ikkunasta katsoessa. Se että luontoympäristön läheisyyden on todettu pidentävän elinikää, voisi olla hyvä syy pyrkiä säilyttämään puistoalueita kaupunkiympäristöissä ja metsiköitä taajamissa, ja ylipäätään pitämään huolta siitä, että maapallo pysyisi sinivihreänä. Toisaalta jotkut kaupungeissa asuvat saattavat osata arvostaa puhdasta luontoa paremmin kuin jotkut sellaiset maalla asuvat ihmiset, joille luonnonläheisyydestä on tullut itsestäänselvyys. Moni onnekseen asuu luonnon keskellä ja todella arvostaa sitä. Joku taas asuu keskellä kaupunkia, eikä edes haluaisi minnekään metsään ryvettymään.

Liian monet ovat valitettavasti kadottaneet ”luontoyhteytensä” ja alkaneet suosia rakennettua ja sähköistettyä ympäristöä. Ja samalla he tekevät - usein ymmärtämättömyyttään, joskus piittaamattomuuttaan - oman osansa eliökunnan elinolosuhteittensa tuhoamisessa. Sairasta… ja sairastuttavaa. Mutta nykypäivänähän voi ainakin yrittää ylläpitää ”elinvoimaisuuttaan” monenlaisilla keinotekoisilla tavoilla, ja ehkä sellaiset luonnottomat terveydenhoitotavat välttävät paremman puutteessa, tai jos ei paremmastakaan tiedä. Luulenpa vain, että moni olisi kokonaisvaltaisesti terveempi olento, jos juoksentelisi tuolla metsissä jänisten perässä päivät pitkät, tai loikkisi jäniksenä puskasta toiseen ja pysähtyisi välillä puputtamaan haavankuorta.

Jos ihminen unohtaa, että on osa luomakuntaa, millainen säälittävä automaattiohjauksella toimiva robotti hänestä tuleekaan…

LUE YLEN juttu aiheesta.

Aikaa, huomiota ja kunnioitusta, kiitos! Vai hankkiako personal trainer mielikuvituksen tueksi?

Ongelma ei ole siinä, etteikö ihminen tietäisi (ainakin vähän aikaa mietittyään tai kysyttyään neuvoa joltakulta, joka tietää), mitä hänen kannattaa tehdä. Ongelma on siinä, ettei ihminen tee, mitä hänen kannattaisi tehdä. Miksi?

Olen usein hirvittävän turhautunut siitä, etteivät ihmiset (mukaan lukien itseni) tee niitä asioita ja ratkaisuja, joiden he itsekin jossain vaiheessa tajuavat olevan viisaita esimerkiksi elämänlaatunsa suhteen. Mutta kun ymmärtää, että ongelma onkin siinä, etteivät he voi tehdä asioita, joista olisi heille apua, alkaa myös säälittää. Minkäpä sille voi, jos ei vain voi, ja se on surullista! Joskus olosuhteet estävät tekemästä sitä mitä kannattaisi tehdä. Kyse voi olla toimeentulosta, toisiin ihmisiin liittyvistä syistä, voimavarojen vähyydestä, toiminnanohjauksen ongelmista, fyysisistä vammoista, peloista, ahdistuksesta, väkivallan uhkasta…

Nykyään on tarjolla jo varsin paljon tietoa esimerkiksi siitä, mikä todennäköisesti auttaisi mielialaoireista toipumiseen. Kirjastossa on rivimetreittäin kirjallisuutta mielialan hoidosta, hyvästä elämästä ja sen sellaisesta, joista voisi ottaa itse kukin opikseen. Netti tarjoaa mahdollisuuden suorittaa omahoito-ohjelmia, joitten suorittaminen voisi ainakin auttaa alkuun elämänmuutoksessa. Ja neuvojakin saa, joskus jopa ilmaiseksi, julkisesta terveydenhuollosta. Tietoa siis on tarjolla. Aina ei ole ymmärrystä, mutta usein sitäkin herää. Innostuneet tiedontuottajat ja levittäjät ajattelevat pelastavansa vaikkapa elämäntapasairastajat levittämällä ilosanomaansa. Mutta kun pelkkä tieto ei riitä. ”Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa.”

Me olemme monella tapaa avuttomia. Ylikuormittuneet ihmiset ovat laiminlyötyjä vauvaikäisiä, joilta ei voi vaatia niskaotetta itsestään ja lenkille lähtemistä. Missä määrin tämä yhteiskunta kasvattaa meistä uusavuttomia? Miksi kuntoilun aloittamiseen tarvitaan nykyään personal trainer? Mikseivät ihmiset muka osaa huolehtia itsestään ja hoitaa mielenterveyttään kuntoon luettuaan pari kirjaa ja katsottuaan muutaman hyvän nettivideon aiheesta?

Mitä meiltä puuttuu? Miksi on ihan eri asia tulla vastaanotolle puhumaan ongelmistaan kuin lukea joku opus, jossa olisi kaikki se tieto, mitä ongelmansa ratkaisemiseen tarvitsisi?

”Aikaa, huomiota, kunnioitusta” on tuttu hokema eräästä ohjaus- ja neuvontatyöhön liittyvästä kirjasarjasta. Luin aiheesta ollessani toistakymmentä vuotta sitten töissä työkkärissä ammatinvalintapsykologina. Siis; aikaa, huomiota, kunnioitusta. Sitä ihminen toivoo saavansa, kun tulee puhumaan ongelmistaan toiselle ihmiselle. Ja sitä hän parhaimmillaan saa. Joku antaa juuri sinulle aikaansa. Joku arvostaa niin paljon juuri sinun ongelmiesi kuuntelemista, että tekee sellaista työkseen, vaikka voisi ehkä olla sen sijaan vaikkapa kaupallisella alalla, tai teollisuudessa...

Ajan antaminen asiakkaalle viestii, että hänen asiansa on niin tärkeä, että siihen kannattaa käyttää aikaa. Samalla asiakas saa huomiota. Häntä kuunnellaan, häneltä kysellään, hänen tarinansa noteerataan; sitä ihmetellään, kommentoidaan myötäelävästi ja kannustavasti. Lisäksi häneen suhtaudutaan kunnioittavasti, vaikka hänellä ehkä olisi rapatahroja takinhihassa, tai vähän hikinen paita, tai huonot hampaat, tai rasvainen tukka, tai koulu olisi jäänyt kesken, työttömyyttä kertynyt vuosia, tai henki haisisi etanolilta tms.

Sama idea pätee mielenterveyspuolen työssä: ollaan läsnä, ihmisenä ihmiselle. Kirjan sivuilta tai näyttöruudulta et saa juuri sinulle annettua aikaa, erityishuomiota etkä kunnioitusta. Päinvastoin silmille pomppivat mainokset saattavat keskeyttää syventymisesi, ja joudut katselemaan kuvia epäaidoista ihmisistä, jotka eivät todellakaan näytä kärsivän samasta ongelmasta kuin itse kärsit. Treenattu, hyvinvoiva ihminen suorittamassa kuntoiluohjelmaa, jossa et itse pääse edes alkuun; onpa piristävää ja kannustavaa! Pahimmillaan saat katsella suorastaan loukkaavia mainoksia tai vähintäänkin ällöjä ja keinotekoisia kuvia siitä, miten kivaa ja kaunista sinulla on sitten, kun saat tekopirteän kaverin mukaan lenkille, tai naurat valkoisin, hoidetuin hampain masennuksesta toipuvan ystäväsi kanssa, joka ei ole menettänyt lainkaan ripsiväriään, vaikka on olevinaan itkenyt sängyssä peiton alla elämänhalunsa menettäneenä…

Tarkoitus on tässä tähdentää sitä, että ihmiset tarvitsevat inhimillistä ja emotionaalista tukea jaksaakseen tehdä sen, minkä he tietävät, että heidän olisi hyvä tehdä. Tämähän on kai itsestäänselvyys? Mutta tuntuu silti unohtuvan niiltä tahoilta, jotka latovat ihmisille ohjeita ja sitten ihmettelevät, miksei tuo hölmö ihminen tee niin kuin minä neuvoin… Ihmiset tarvitsevat ymmärrystä ja myötäelämistä; välittämistä. Muuten ei ole väliä tehdä, mitä suositellaan ja järkikin sanoo. Jos ei ole väliä, niin eipä ole väliä. Ja jos ei ole ylipäätään mitään merkitystä, onko hyvässä vai huonossa kunnossa, kärsiikö vai päättääkö kärsimyksensä, niin ihan turha on mitään neuvoja selittää, vaikka tarkoittaisi hyvää; saati sitten jos on pelkästään ärtynyt ja turhautunut toisen ongelmiin.

Jos voisikin antaa toiselle ihmiselle elämän merkityksen, jos sellainen näyttää häneltä puuttuvan… Mutta se on koettava itse. En tiedä voiko sitä mallintaa toiselle. Ehkä joskus voi toimia elävänä esimerkkinä, mutta jos itselläkin on merkityksettömyyden hetkiä, ei ole kovin hyvä esimerkki. No, onpahan edes realistinen, ja ehkä vertaistueksi kelpaava…

Miksi nykypäivän nuorilta ja aikuisilta näyttäisi puuttuvan emotionaalista tukea, ja miksi monista on tullut ns. ”uusavuttomia”? Lieneekö vaikutuksensa siinä, että vanhemmilla on ollut liikaa haasteita silloin, kun lapselle olisi pitänyt antaa ”aikaa, huomiota ja kunnioitusta?” Ja jos sitä tarvitsemaansa ei ole saanut, sitä odottaa lopun ikäänsä, ja tulee olemaan riippuvainen muitten ihmisten armopaloista. Tai joutuu tyytymään pelkkään huomiontavoitteluun, jos ei usko saavansa kunnioitusta; saati sitten rakkautta…

Rakkaus ratkaisisi tämänkin inhimillisen perusongelman. Sitä voi suositella itseään kohtaan kaikille. Aloita itsestäsi. Anna itsellesi aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Ole edes itsellesi se läsnä oleva toinen ihminen. Se taitaa olla joskus vaikeaa ja vastenmielistä, koska siitä ei saa kiitosta toisilta ihmisiltä. Itsensä rääkkäämisestä toisten hyväksi saa sentään joskus kiitosta, tai ainakin sellaisen huomionosoituksen, että joku sanoo: ”Älä ole marttyyri!” No, kunnioitusta ei kyllä saa, jos on aina rumana ovimattona. Mutta kun ei saa itseään ylös lattialta, vaikka tietäisi, että pitäisi! Tarvitaan siis joku, joka pysähtyy hetkeksi ennen kuin polkee päällesi. Joku, joka antaa sen kallisarvoisen kaksi sekuntia aikaansa huomatakseen, ettet oikeastaan ole ovimatto. Tarttuu ja nostaa ylös, huomaa miten mielenkiintoinen luomus oletkaan, ja keksii, ettet oikeastaan voi olla koko ajan toisten tallattavana, ettet mene pilalle ja kulu ennen aikojasi. Hellävarainen puistelu, imurointi ja pesu, ja sen jälkeen oletkin seinävaate, jota sentään joskus katsellaan, eikä vain tallata ja puistella…

PS: Tee tämä mielikuvaharjoituksena, niin ei tarvitse edes mennä vastaanotolle, koska terapeuttisi saattaa juuri nyt itsekin kokea olevansa ovimatto, ja hänen kannustavaksi tarkoitettu hymynsä on tällä kertaa pinnistelty ja teennäinen. Etkä kai tarvitse personal traineria matonpuisteluun mielikuvissasi? Voit esittää itse itseäsi lempeänä tyyppinä, joka huomaa ihmisarvosi ja nostaa sinut alennustilastasi ansaitsemallesi paikalle.

Sam Gamgi ja johdatus Sormusten Herrassa

Sam Gamgi. Kuvittaja Henri Kähkönen Kuva kertoo Samin merkityksestä. (Tämän tyylinen kuva ei sopisi kirjan kuvitukseksi, vaan se on kuvittajan kokeilullista ideointia ja harjoittelua.)

Tolkien on lähipiirini yksi yhteinen kiinnostuksenkohde. Tolkienin ”Taru sormusten herrasta” on teos, jota ei ole helppo kommentoida. Arviollaan, tulkinnoillaan ja käsityksillään loukkaa helposti kyseisestä teoksesta innostuneita tai Tolkien-faneja, tai Tolkienin ajatusmaailmaan syvemmin perehtyneitä; ja ennen kaikkea saattaisi tulla loukanneeksi kirjailijaa itseään, joka sanoi vihaavansa allegorioita.

Myös erilaiset kuvalliset tulkinnat Tolkienin hahmoista ja maailmasta voivat olla katsojan mielestä jopa loukkaavia. Esimerkiksi Tove Janssonin kuvitus suomenkielisessä ”Hobitissa” ei ollenkaan sovi henkilökohtaiseen käsitykseeni siitä, miltä Keskimaan hahmot näyttävät. Meillä lienee jokaisella omat visualisointimme; joillakin hyvinkin vahvat ja omalaatuiset, toisilla hämärämmät tai toisten visualisointeihin pohjautuvat. ”Lord of the Rings” – elokuvatrilogian visuaalinen ilme on mielestäni pääosin miellyttävä (kuten värimaailma, valaistus, realistisuus, maisemat), mutta kaikki näyttelijävalinnat eivät oikein osuneet itselle syntyneisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Tästäkin aiheesta voisi varmasti väitellä tuntikausia pääsemättä yhteisymmärrykseen, koska makuasioista on turha kiistellä. Mutta olisi ollut mielenkiintoista saada tietää, mitä Tolkien itse olisi pitänyt elokuvaversioista ja näyttelijäkaartista.

Elokuvan keskeiset hobitti-hahmot olivat kohtalaisen onnistuneita. Kun luin kirjan ensimmäistä kertaa joskus teini-iässä, mielikuva ”puolituisista” oli suorastaan ahdistava. Oli vaikea kuvitella pieniä, ihmisen tapaisia olentoja, jotka eivät näyttäisi jotenkin naurettavilta ja säälittäviltä. Tämä häiritsi lukiessani noihin hahmoihin eläytymistä. Siinä suhteessa elokuvan hahmot auttoivat pääsemään yli ”puolituiskammostani”. Elokuvan hobitti-hahmot ovat sopivan epäarvokkaan näköisiä, mutteivat niin hupsuja, etteikö heidän kokemuksiaan pystyisi myötäelämään. He eivät näytä lyhytkasvuisilta ihmisiltä, eivätkä lapsilta, mikä auttaa kuvittelemaan, että he ovat mieleltään aikuisia; joskin luonteeltaan mukavuudenhaluisia ja kenties jossain määrin yksinkertaisia.

Usein ajatellaan, että tarinan sankari on Frodo, joka uhrautuu vaarantamaan henkensä ja kärsimään, jotta Keskimaa pelastuisi Sauronin vallan alta. Frodohan kuitenkin epäonnistuu tehtävänsä viimeisillä millimetreillä, ja meinaa jo matkan varrella monessa kohdin luovuttaa tai jäädä tien varteen. Frodo ei olisi selvinnyt hommastaan yksin. Ei ilman saattuetta, ilman haltiaylimysten apua, ei ilman Samia, eikä myöskään ilman Klonkkua…

Sam joutuu Frodon mukaan Gandalfin käskystä; hän ei olisi vapaaehtoisesti halunnut poistua kotikonnuiltaan. Hän kuitenkin seuraa ja palvelee isäntäänsä uskollisesti ja antaumuksella; ei pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan ennen kaikkea kiintymyksestä. Samin uskollinen tuki Frodolle nousee jopa merkittävämmäksi sankariteoksi kuin Frodon itsensä ponnistelut. Ja Samin nöyrä luonne antaa hänelle enemmän voimaa vastustaa Sauronin sormuksen pahaa vaikutusta. Samkaan ei kuitenkaan pysty estämään sitä, että Frodo viime hetkellä antautuu sormuksen vallalle ja pujottaa Sauronin sormuksen sormeensa. Tässä tilanteessa, jossa Sam todennäköisesti kokee täydellistä avuttomuutta ja pettymystä, ilmaantuu Klonkku, joka tahtoo riippuvuudenkohteensa takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ja ellei Klonkku saisi sormusta Frodolta, tarinan loppu olisi tietysti toisenlainen. Klonkun surkuteltavan elämän päättyminen on traagista, vaikkei hän uhrautunutkaan vapaaehtoisesti, eikä todellakaan aikonut tuhota sormusta tai tehdä muutakaan epäitsekästä. Frodo uhraa tehtävänsä takia suuren osan elämästään, mutta saa palkinnokseen pääsyn ”Länteen”.

Samia voisi siis pitää tarinan varsinaisena sankarina, koska hän yrittää viime hetkeen saakka täyttää tehtävänsä, eikä missään vaiheessa ”lankea” pahan valtaan. (Tolkien on itse sanonut, että Sam on tarinan pääsankari, esim. Stratford Caldecottin kirjassa ”The Power of the Ring”.) Mutta sormuksen tuhoaminen jäi Samin ponnisteluista huolimatta lopulta Klonkun varaan, eikä se ollut ihmisten, hobittien, kääpiöitten tai haltioittenkaan vallassa. Toisaalta, jos Legolas ei olisi tehnyt sitä ja tätä, tai Aragorn siten ja täten, jne. homma olisi voinut mennä pieleen aiemminkin. Tapahtumien sarja ja verkko oli alkanut jo aikoja sitten, ilman että kukaan elävä olisi voinut pysyä siinä kärryillä. Säälintunne pidätteli Bilboa olemaan surmaamatta Klonkkua vuosikymmeniä aiemmin, ja sillä oli kauaskantoinen merkitys. Eli, mikä, tai tarkkaan ottaen, kuka olikaan kaiken takana ja johdatti tapahtumia? Illuvatar. (Eli Luoja.)

Mitä tästä ehkä voisi soveltaa omaan ajatteluunsa ja tähän todellisuuteen, jossa elämme? Maailmojen kohtalo ei ole kenenkään yksittäisen ihmisen varassa, mutta jokaisella on roolinsa ja merkityksensä. Jokaisen osa on tärkeä. Eckhart Tollen sanoin:

”You are here to enable the divine purpose of the universe to unfold. That is how important you are!”