Mielekäs elämä, mieletön meininki?

Olen mieltynyt "mielekäs" - sanaan. En muista miten kauan se on kuulunut aktiiviseen sanavarastooni, kenties vasta lukion psykologian oppikirjan kautta, mutta sanan merkitys on minulle henkilökohtaisesti jotakin erityisen hienoa ja tavoiteltavaa. "Mielekäs" tarkoittaa minun käsitemaailmassani jotakin merkityksellistä, mukavaa ja mielenkiintoista. Tai jos ei aina edes niin mukavaa, niin ainakin merkityksellistä ja kiinnostavaa. Hyvin mielelläni viettäisin kaikki aikani mielekkäästi. Haluaisin, että elämäni olisi mielekästä. Ahdistun, jos näen, ettei jonkun ihmisen elämässä ole riittävästi mielekästä ajankäyttöä.

Monetkin asiat voivat olla mukavia ja kiinnostavia, mutta vailla syvempää mieltä. Valitsen mieluummin sellaista tekemistä, jonka voin perustella merkitykselliseksi omien arvojeni mukaan, ja toisaalta kärsin, jos joudun tekemään asioita, jotka tuntuvat pelkältä pakkopullalta tai tyhjänpäiväiseltä ajantappamiselta. Jonkun toisen mielestä voi olla ajanhukkaa ja mielettömyyttä esimerkiksi nykertää rikkinäisen sukan parissa tai värkätä miniatyyrikokoista shampoopulloa kynänkorkista, kontaktimuovin hukkapaloista ja palasta mainoslehtistä. Mutta kummallisilta vaikuttaviinkin juttuihin voi kytkeytyä syvempiä merkityksiä.

Hyvä syy kaikenlaiseen nykertämiseen voi olla se, että mieli rauhoittuu, kun kädet työskentelevät. Materiaalin uusiokäyttö on ekologisesti mielekästä. On mielenkiintoista nähdä, mitä konkreettista syntyy mielensisäisistä ideoista. Minulle on erityisen mielekästä käyttää sormia ja mielikuvitusta. Ja jos tekeminen on vielä sisällöllisesti merkityksellistä, arvojeni mukaista (eikä epäeettistä), jatkan nykertämistä, vaikkei siinä jonkun mielestä olisi paljoakaan mieltä.

En ole erityisen hyvä tekemään epämieluisia asioita. En saa aivokapasiteettiani kunnolla käyttöön ilman sisäistä innostusta. Teen asioita mieluummin vasta inspiroituneena, siis "in spirit", tietyssä hengessä. Olen monessakin mielessä laiska ja saamaton, koska en saa itseäni käyntiin ilman innostusta. Jos olen satunnaisesti tehokas, se johtuu joko pakosta tai inspiraatiosta. Fyysisiin suorituksiin voi joten kuten pakottautua, mutta henkisessä suorituksessa pakko on mieletön lähtökohta. Paine lamauttaa luovan ajattelun! En erityisesti pidä asiatekstin tuottamisesta, koska paine pitäytyä asiassa ja tietyssä esitystyylissä tekee kirjoittamisesta pakonomaista ja listii vapaan assosioinnin minimiin. Voin tehdä sitä, jos on pakko, muttei se ole mukavaa, joten se ei ole niin mielekästä tekemistä kuin vapaa kirjoittaminen.

Mitäpä kukainenkin tekee inspiroituneena? Kukin voi miettiä, jos kokee sen mielekkääksi, onko elämässä riittävästi mielekästä tekemistä, vai liikaa pakkopullaa? Voisitko tehdä enemmän sitä, mikä inspiroi sinua; asioita, jotka ovat merkityksellisiä, arvojesi mukaisia? Uskon, että ihminen käyttää lahjojaan parhaiten "in spirit", kun taas pakotettuna, paineen alaisena tekeminen on henkisten voimavarojen väärinkäyttöä.

Toivoisin, että jokainen ihmisyksilö löytäisi yhteiskunnassa sen paikan, jossa hänen yksilölliset ominaisuutensa pääsisivät oikeuksiinsa ja oleminen ja tekeminen olisi mielekästä. Tein pari vuotta työtä ammatinvalinnanohjauksessa, ja siellä törmäsin jatkuvasti yhteiskunnan vaatimusten ja yksilön toiveitten välisiin ristiriitoihin. Yleensä odotetaan, että ihmisen tulisi sopeutua yhteiskuntaan. Mutta entä jos ihmisyksilö ei olekaan rajattomasti muokattavissa? Entä jos sopeutuminen edellyttäisi alistumista, turhautumista ja kärsimystä? Tuleeko ihmisyksilö sopeuttaa eri yhteyksissä esiintyvällä piiloaivopesulla, ja jopa psyykenlääkityksillä, tähän mielettömään maailmanmenoon? Rapakon takanahan kuulemma syötetään lääkkeitä valtakulttuurista poikkeavaan ujouteenkin...

Kaikki eivät sopeudu tähän maailmanmenoon. Kaikkien temperamentti ei anna edellytyksiä selvitä psyykkisesti terveenä nyky-yhteiskunnan vaatimuksista. Jotkut eivät edes halua sopeutua (ja tässä vaiheessa heiluttelen kättäni ja huhuilen...).

Entäpä jos se onkin yhteiskunta ja kulttuuri, jonka pitäisi sopeutua ihmisten tarpeisiin? Kulttuurihan syntyy ihmismielien ja ihmisen toiminnan tuotteena. Miksi sen pitäisi määrätä yksilöitten elämän mielekkyydestä? Eivätkö ihmiset kykene muuttamaan toimintakulttuuriaan, vaikka huomaisivat sen kehittyneen epämielekkääseen suuntaan? Jos jotakin sopeutumista tarvitaan, eikö ole tärkeämpää sopeutua mikrotasolla, siis, olemaan ihminen ihmiselle, kuin suostua maailmanlaajuisen muotti- (tai muoti-) tehtaan koemateriaaliksi?

Mieletön meininki on OUT (of a...) ja mielekäs elämä IN (spirit).

Pallo hukassa - ekologinen mielettömyys

Rahan ja materian perässä juoksemisen oravanpyörästä olen jo aiemmin jotakin kirjoittanut, enkä jaksaisi jankuttaa samaa. Mutta voin kyllä luontevasti toistaa itseäni, kunhan asiasta uudelleen sisuunnun! Edelleen sapettaa kulutushysteria ja materian haaliminen ja talouskasvun välttämättömyyden toitotus. Miten voikin olla niin vaikeaa sisäistää ajatusta, ettei onni ja mielekkyys tule materiasta? Onnellisuus on tunne, ja tunteet syntyvät sisäisesti. Tunnetta ei kaadeta ihmiseen ulkoapäin. Ilontunne voi kyllä hetkeksi syttyä uudesta härvelistä, mutta yhtä hyvin se ilo voi syttyä mielikuvitushärvelistä! Mielikuvittelu on halvempaa ja ekologisempaa hupia. Hulluilla on halvat huvit. Silti monet ovat mieluummin lyhytnäköisiä ja ajattelemattomia kuin luovasti hulluja...

Tietysti tuntuu kurjalta, kun jotakin oleellista puuttuu. Kukaan kohtuullista elämäntapaa julistava ei tietenkään odota kenenkään olevan iloinen ilman ruokaa ja kattoa pään päällä, tai vajavaisesti pukeutuneena. Tosin joistakuista on ilmeisen hauskaa olla vajaasti pukeutuneita, tai sitten jotkut tahtovat, ettei joillakuilla olisi riittävästi vaatetta päällä. Mutta nekin rievut, joita käytetään alastomuuden korostamiseen, ovat yleensä epäekologista materiaalia ja epäekologisesti tuotettuja rättejä.

"I feel good" sanotaan mainoksessa ja näytetään epäluonnollisen hyvännäköisiä ihmisiä. Sananlaskuissa sanotaan jotakuinkin tähän tapaan:  "Kultarengas sian kärsässä - kaunis nainen älyä vailla." Sian voisi pistää lihoiksi ja kullan käyttää vaikkapa lääkkeenä, mutta ilmeisesti tässä kulttuurissa on tärkeämpää olla ulkoisesti viehättävä (vaikka olisikin naurettava), ja törsätä siihenkin tarkoitukseen luonnonvaroja. Surullista ja turhauttavaa! Ulkonäköpaineista on siis muutakin kuin psyykkistä haittaa...

Ihmisellä taitaa olla toisinaan taipumus ahnehtia ja unohtaa kohtuus. Mutta miksi? Onko ihmisparalla tarve varmistella turvallisuuttaan rahalla ja materialla? Pönkittää asemaansa? Saada valtaa ja sitä kautta turvaa? Onko niin kovin turvatonta olla ilman kaunista asuntoa ja vaatetusta, tai uudempaa autoa, tai lentolippua trendikkääseen lomakohteeseen? Mitenkä se olikaan: syntyykö turvallisuudentunne materiasta? Jos uskot, että syntyy, mikä ylläpitää tätä uskomusta?

Jokin saa ihmiset pelaamaan toisiaan vastaan, kadehtimaan ja kilpailemaan - ja kulutus kasvaa! Talouskriisillä pelotellaan, ja lisätään kulutusta. Jos ihmiset tyytyisivät kohtuuteen, suostuisivat jakamaan tasapuolisesti ja ottaisivat todesta sen ilon, joka syntyy sisäisesti, vaikkapa tässä ja nyt, ei tarvitsisi törsätä luonnonvaroja eikä kuluttaa energiaa kaikenlaisilla viihdykkeillä.

Nykyinen meininki tulee kyllä joskus tiensä päähän, viimeistään tietysti sitten kun maapallo alkaa muistuttaa elinkelvotonta planeetta X:ää. Jatkuvan talouskasvun vaatimus on kestämätöntä - se on säälittävän lyhytnäköinen suhtautumistapa. Se lietsoo hysteerisesti kuluttavaa mieltä. Teemme töitä, kunnes sekoamme tai kuolemme uupumustauteihin, jotta saamme tuettua maailmantaloutta törsäämällä turhukkeisiin, kasvatamme lapsistamme samanlaisia tasapainottomia yksilöitä, ja lämmitämme ilmastoa tuhoamalla otsonikerrosta, saastutamme, pilaamme normaaleja ihmissuhteita, korvaamme keskinäisen kunnioituksemme idolienpalvonnalla ja jaottelemme ihmisiä menestyjiin ja luusereihin... Pilaamme elämämme ja hyvinvointimme edellytykset. Voisimmeko valita toisin?

Voiko joku uskoa, ettei kulttuurinmuutos olisi tarpeen? Minä en. Mutta pystyisimmekö tulemaan toimeen ja olemaan kohtuullisen onnellisia vähemmällä rahalla, materialla ja energiaa kuluttavalla viihteellä? Asiatietoa on olemassa esim. teoksessa "Maailman tila 2010 - Kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan". Ekologisen ja hiilijalanjälkensä voi laskea netissä, jos uskaltaa. Ja sitten miettiä, mitä itse voi tehdä muuttaakseen tätä katastrofiin johtavaa trendiä...

Oma perheeni elää pienillä tuloilla, joten kulutamme vähän. Rahat menevät yleensä välttämättömyyksiin. Kotimme näyttää köyhältä. Tapetit irtoilee, pönttö vuotaa. Emme matkustele. Harmikseni joudun käyttämään henkilöautoa kolmesti viikossa työmatkoihin, kun ei ole julkista liikennettä jota hyödyntää. Yritän miettiä vaihtoehtoja, kuten etätyötä. Ostan mieluummin lähellä tuotettua ruokaa ja luomua. Yritämme kierrättää sen, mikä on mahdollista, ja keksiä uutta käyttöä joillekin hankalasti kierretettäville materiaaleille. Parannettavaa olisi vielä monessakin suhteessa, ja joihinkin ekologisiin kohennuksiin tarvittaisiin rahaa. Mutta ainakin yritämme mennä oikeaan suuntaan. Isoja muutoksia tapahtuisi, jos kaikki muutkin tekisivät edes tämän verran. Mutta muutos vaatii luopumista monista tavanomaisista "statusasioista". Kiitän vilpittömästi niitä, jotka pystyvät parempaan!

Ihailen luonnonkansoja, jotka ovat eläneet oikeasti ekologisesti. Kunpa emme levittäisi tätä markkinatalouteen nojaavaa törsäyskulttuuriamme joka paikkaan "hyvinvoinnin" nimissä! Ilmastonmuutos voi tuottaa mielettömiä määriä elinolosuhdepakolaisia. Ruuantuotanto heikkenee, väestö vain kasvaa, kunnes alkaa vastareaktio; mitä se sitten tuleekaan olemaan. Tappelemmeko lopulta niistä vähäisistä elinkelpoisista alueista ja ruokavaroista, joita nääntynyt maapallomme pystyy enää tuottamaan? Jätämmekö lapsillemme elinympäristöksi ylikansoitetun kaatopaikan, jossa ihmisoliot käyvät toistensa kimppuun - kuola suupielestä valuen, haarukka ja veitsi kädessä?

Valaisevaksi esimerkiksi on rohjettu nostaa Pääsiäissaarten kansan kohtalo. Kansa kalusi saarensa tyhjäksi luonnonvaroista ja söi lopulta itsensä. On meidän vastuullamme, tapahtuuko samankaltainen katastrofi laajemmassa mittakaavassa. Voimme aina valita henkisen ja materialistisen näkökulman välillä. Tässä asetelmassa henkinen näkökulma edustaa toivoa, armahtavaa asennetta ja mielenrauhaa; materialistinen taas katastrofia. Emme voi palvella kahta herraa, ja meillä on vain yksi maapallo - onko se hukassa?

Psykopatia - häpeämätön mieli

Narsistien ja psykopaattien etsiminen tuntuu olevan jonkintasoinen muoti-ilmiö. Sinänsä hyvä, että asia on noussut suuren yleisön tietoisuuteen, mutta, kuten usein käy, tiettyyn asiaan keskittynyt mieli alkaa nähdä asiaan liittyviä viitteitä vähän joka puolella. Jos huvittaa havaita hankalissa kanssaihmisissä asosiaalisen persoonallisuushäiriön piirteitä ja sivuuttaa normaaliuden merkit, on helppo määritellä toiset pahoiksi ja oikeuttaa oma nuiva suhtautumisensa kinkkisiin ihmisiin. No, psykopatia on kinkkinen ilmiö. Ja tuskinpa kukaan sitä tieten tahtoen osakseen valitsisi.

Seurasin äskettäin vankimielisairaalan ylilääkäri Lauerman esitystä sairaalloisen väkivallan taustoista. Poimin siitä psykopatiaan liittyen muutamia asioita, jotka ehkä selventävät tätä kiehtovan inhottavaa ilmiötä. Psykopatian ajatellaan olevan ns. asosiaalisen persoonallisuushäiriön äärityyppi. Asosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä "kärsii" kuulemma noin yksi viidestäkymmenestä, ja Lauerman puheitten mukaan noin yksi sadasta olisi määriteltävissä psykopaatiksi. Virallisessa tautiluokituksessa tätä sanaa ei tällä hetkellä esiinny. Ilmiötä ei kuitenkaan voi oikein kiistääkään. Psykopatia voi olla synnynnäistä, jolloin piirteet voivat olla esillä jo lapsella. Toisaalta on ns. sekundääristä psykopatiaa, jossa merkittävä oireita aikaansaava vaikutus onkin varhaislapsuuden oloilla. Väkivaltaiset, epäempaattiset olot tuottavat väkivaltaista, epäempaattista käytöstä. Synnynnäisiinkin aivotoiminnan ja hormonierityksen poikkeamiin saattaisi kuulemma pystyä vaikuttamaan ainakin jossain määrin, jos piirteet tunnistetaan ja pulmiin puututaan riittävän varhain. Yhtä tärkeää on tietysti ehkäistä sekundääristä psykopatiaa hoitamalla hyvin nekin lapset, joilla ei ole synnynnäistä alttiutta tähän karmivaan problematiikkaan. Ja tietysti välttää haksahtamasta aikuiseen psykopaattiin niin pahasti, että geenit siirtyvät väestössä eteenpäin...

Jossakin aiheeseen liittyvässä materiaalissa törmäsin väitteeseen, että 5 %lla ihmisistä ei tapahdu oksitosiinin eritystä ulkoisesta ärsykkeestä. Oksitosiinihan liitetään vahvasti myötäelämisen kykyyn, hoivaamiseen ja siitä saatavaan mielihyvään. Jos oksitosiinia ei elimistöön lirise, ei läikähtele myöskään empatia. Väitteen esittäjä totesi, että nämä ihmiset ovat niitä, joita toiset nimittävät "paskiaisiksi", viitaten ilmeisesti asosiaalisiin persooniin, joita luonnehtii nimenomaan empatiakyvyn puute ja katumattomuus.

En nyt tässä pohdiskele sitä, miten paljon asosiaalista porukkaa on vankilassa, ja miten toistuvasti. Se on ehkä hyvä ymmärtää, että osa psykopaateista on ulkoisesti hyvinkin menestyvää, jopa erityisen onnelliselta vaikuttavaa porukkaa, ja pääsee jatkamaan sukua. On pelottavaa ajatella, millainen vanhempi epäempaattisesta persoonasta tulee. Ja silloin tällöin putkahtelee tietysti sitten niitä uusia geeninkantajia maailmaan.

Tunneälystä ja sosiaalisesta älystä kirjoittanut Daniel Goleman mainitsee ns. "katalan kolmikon": narsistit, machiavellistiset vallankäyttäjät, psykopaatit. Narsisteja luonnehtii ylpeys, syyllisyydentunteitten puuttuminen ja häpeänpelko. Narsisti siis pelkää häpeää, ja yleensä raivostuu tai joutuu itsesäälin valtaan häpeäkokemuksen seurauksena. Machiavellistisillä vallankäyttäjillä ei heilläkään ole syyllisyydentunteita, ja häpeäntunteet ovat laimeita. Tämä tarkoittanee sitä, että he eivät joudu häpeäraivon valtaan niin helposti kuin ajoittain kiukusta itkevät narsistit. Kolmikon huipulla oleva psykopaatti on varsinainen viilipytty. Ei raivoa, ei pelkoa, ei ahdistavaa syyllisyyttä, ei häpeää. Mikään ei liikuta. Vireystila on kuulemma kroonisesti alhainen, ja saadakseen jotain vipinää fysiologiaan psykopaatti tarvitsee sykähdyttäviä virikkeitä. Usein aina vain pahempaa ja ällömpää, että edes jokin liikahtaisi sisäisesti... Yleensä toisten kustannuksella, niin kauan kun ei vain jää kiinni. Koska myötätuntoa ei esiinny, kaksinaismoraali on psykopaatin ainoa tuntema moraali.

En ole (Luojan kiitos) joutunut pitämään seuraa psykopaatille. Narsistisia piirteitä tulee havaittua vähän useammin, mutta vika voi olla kyllä katsojan silmässäkin. Narsismi on sentään vielä hivenen inhimillisempi ilmiö. Oletan, että narsistiset piirteet voivat lieventyä, jos yksilö saa sitä mitä oikeasti on jäänyt vaille, eli myötätuntoista hoivaa. En tiedä, mitä keinoja ihmiskunnalla on selviytyä kahdesta muusta "katalasta". Riittäisikö määrätietoinen hoiva, rakkaus ja huolenpito, ja rivakat rajat? Vai pitäisikö asosiaalisille yksilöille yksinkertaisesti ruiskuttaa oksitosiinia suoniin? Miten suhtautua tähän puistattavaan ilmiöön ja niihin ihmisiin, jotka ilman omaa valintaansa ovat "tunteettomia hirviöitä"?

Nykyinen länsimainen tai globalisoituva elämäntyyli tuntuu suosivan narsismia, ja ainakin osaa psykopaateista. Ns. "valkokauluspsykopaatit" tuntuvat menestyvän hyvin, ja "superterveittenkin" joukosta löytyy psykopaatteja. En sinänsä ihmettele tätä. Psyykkinen hyvinvointihan edistää fyysistäkin terveyttä. Miksei psykopaatti olisi terve, kun hän tuskin kärsii psyykkisistä ahdistuksista ja peloista?

Psykopaatti saattaa näyttää kaikin puolin terveeltä yksilöltä. Hän osaa olla mukava, jos kyseessä on oma etu. Hän ei sorru töppäilemään ainakaan tunnekuohujen takia. Hän käyttää väkivaltaa välineenä, ei "mieli raivon sumentamana" tai paineita purkaakseen. Älykkäimmät osaavat manipuloida ja teeskennellä parhaiten. Mutta miten paljon kärsimystä tämä ei-kärsivä mieli ehtiikään tuottaa ympärilleen...

Koko tämä asia on kovin vastenmielinen ja pelottava. Koen kuitenkin tärkeäksi myöntää tämän ilmiön olemassaolo. Yhtä tärkeää on varoa laittamasta kaikkea ihmisolion ongelmallista ja ärsyttävää käyttäytymistä psykopatian piikkiin. Kaikilla meillä voi ajoittain olla tunnekylmyyttä ja itsekkyyttä. Joskus paadutamme tunteitamme siksi, että pelkäämme ympäristön suhtautuvan meihin ankarasti ja myötätunnottomasti. Myötätunto voi murtaa tavallisen ihmisen "paatumuksen". Voisiko se murtaa myös sukupolvesta toiseen jatkuvan häpeämättömän mielenlaadun ketjun? Siinäpä haastetta meille pelokkaille, kärsiville mielille. Me onnekkaat 95%, joilla oksitosiinin eritys tuntuu toimivan jotenkuten, jakakaamme  siitä, mitä saamme. Meillä on varmasti monia tilaisuuksia esim. silittää koiraa, ilmeillä myötäeläen, hymyillä, taputtaa kaveria olalle, halata, rentoutua, mielikuvitella mukavia...




Loppujen lopuksi ne, jotka eivät kykene olemaan kilttejä toisille, ovat meidän armoillamme. Meitähän on luultavasti ainakin kaksikymmentä yhtä asosiaalista vastaan. Ja tyhmää on sadan ruveta tappelemaan keskenään, vaikka yksi pieni manipuloiva psykopaatti siihen yllyttäisikin. Noin sataa tavallista ihmisoliota vastaan on vain yksi häpeämätön kummajainen taltutettavana. Myötäelävät mielet voivat tehdä sen yhteisvoimin.

PS: Lue myös: "Psyykkiset häiriöt - eikö mielessä ole mieltä?"

Ja, miten voi helposti kehittää mielitajuaan.

Tietää vai uskoa? Mielikuvitus voittaa aina!

Jokainen sepitelmä saanee alkunsa jostakin totuudesta. Mutta kuka tietää, mikä on totuus? Mistä tiedän, mitä tiedän, tai tiedänkö, että tiedän, vai enkö tiedä, tiedänkö vai en? En oikeastaan tiedä. Ainakin tuntuu, että harteilta tipahtaa iso taakka, kun voin sanoa, etten tiedä. Joku ehkä ajattelee, että minun pitäisi tietää. Ehkä olen hölmö, kun en tiedä. Mutta kuka sitten tietää? Joku toinen ihmisolio, kenties? Tietäväinen työkaveri? Pöllölasinen professori? Bestsellerkirjailija? Sokrates?

No, jos  kuka tietää tietävänsä, niin olkoon varmuudessaan onnellinen, ja haukkukoon toisia vaikkapa hölmöiksi. Tosin: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Välillä kyllä luulen tietäväni jotakin. Se johtunee siitä, että tuntuu siltä, että tiedän. Se ei kyllä ketään kriittistä kanssaihmistä vakuuta, eikä tarvitsekaan vakuuttaa! Tuntumiset ovat kovin keikkuvaa tietämistä. Mutta tämäkin teksti on täynnä minun "tuntumisiani" ja "luulemisiani". Lukijalla on täysi vapaus tulkita, suodattaa, suhteuttaa ja epäillä, ja luulla omiansa...

Ihminen taitaa kuitenkin olla aika herkkäuskoinen, etenkin jos väitteitä esittää vakuuttavasti esiintyvä kanssaihminen. Jotkut tietävät itse valehtelevansa, ja onnistuvat silti olemaan vakuuttavia. Monetkaan eivät vakuuta, koska eivät ole itsekään asiastaan vakuuttuneita. Ihmisolion tietämys on todennäköisesti aina enemmän tai vähemmän epävarmaa, tulkitsevaa, vääristyneesti havaittua tai tunteiden värittämää. Kun tarkastelee esim. tieteen saavutuksia parilta vuosisadalta, niin vain osa "tiedosta" on sellaista, minkä oletetaan pitävän edelleen paikkansa. Jollakin keinolla olisi osattava erottaa kaikesta tarjolla olevasta ns. tietämyksestä se, mihin kannattaa luottaa. Ja jotkut väittävät silti tietävänsä, että jokin, mihin toinen uskoo, on puppua...

Itse luulen, että uskominen on merkityksellisempää kuin tietäminen. Usko voi kumota tietämisen vaikutuksen. Hyvässä ja pahassa. Uskomistemme ja uskomustemme kautta vaikutamme mielensisältöihimme, tunteisiimme, ruumiiseemme ja toisiin ihmisiin, ja muovaamme elämäämme. Mitä enemmän on tarjolla keskenään ristiriitaista tietoa, sitä suurempi merkitys on sillä, mihin uskomme. Uskoakseni, siis. Tämä kaikki on uskomistani. Uskon kuitenkin, että intuition kautta on mahdollista saavuttaa yhteys universaaliin totuuteen. Jos ihminen intuitiivisesti tietää jotakin, hänen tietämyksensä yleensä osoittautuu oikeaksi myös tietämisfilosofisten sepustusten näkökulmasta.

Joillakuilla on ehkä useamminkin ollut tällaisia intuitiivisen tietämisen kokemuksia. Haluaisin erottaa ne arkipäiväisistä "uskomisista", tai siitä, että haluaa uskoa johonkin. Itse esimerkiksi haluan uskoa hengelliseen todellisuuteen. Mutta oman haluni lisäksi minulla on intuitiivinen kokemus siitä, että se todella on totta. Olin useita vuosia tieteelliseen tietoon nojaava ateisti. Ateismini karisi, kun heräsin yhtenä yönä unesta valonäkyyn, joka poisti omasta sokeasta mielestäni esteen, jonka takia olin vastustanut hengellisyyttä tai jotakin "suurta tuntematonta".

Jos tuo näkyni oli psykiatrian näkökulmasta harhanäky, so what? Ilman kyseistä intuitiivista kokemusta jostakin mystisestä tasosta arkitodellisuuden yläpuolella "uskonkokemukseni" saattaisi kompastua satunnaisiin muihin, vastakkaisiin haluamisiin. (Haluan korostaa, ettei tämä kokemus millään tavoin ollut minun ansiotani. En edes yrittänyt tietoisesti saada mitään "ihmenäkyä", esim. meditoimalla tai päihteillä. Se vain tuli.)

Teologisoin tätä asiaa omassa päässäni niin, että "haluta uskoa" merkitsee tietoista uskonvalintaa, ja universaalin totuuden intuitiivinen "tietäminen" annetaan yhteydessä tämän totuuden lähteeseen. Tämä olkoon samalla uskontunnustukseni, jottei kellekään jäisi epäselväksi hengellisyyteni luonne. Kyse on henkilökohtaisesta vakaumuksesta, jota en tietenkään ammattiroolissani kenellekään julista.

Esimerkkinä satunnaisesta intuitiivisesta tietämisestäni olkoon se, että jostakin vaikeasti perusteltavasta syystä "tiesin" aikoinaan, että ihminen, joka nykyään jakaa elämänsä kanssani, tulisi olemaan minulle merkityksellinen, vaikka olosuhteet olivat vahvasti tällaista kuvitelmaa vastaan. Skeptikkoateisti voi toki väittää vastaan, jos haluaa ajatella tietävänsä, että tämä oli hömppää. Itse en ollut ateistina kovin onnellinen ihminen, pikemminkin itseäni ja toisia rasittava kyynikko-jurnottaja. Tuskaisa olo saattaa iskeä toki nykyäänkin, mutta se johtuneekin usein siitä, että kuvittelen ahdistavia asioita, tai ajaudun sellaisten asioitten eteen, jotka todella tuntuvat pahalta. Kärsimys ei todellakaan katoa hengellisen perspektiivin myötä. Mutta hengellinen perspektiivi on mutu- tietämykseni perusteella avannut jotakin niin erilaista, etten nyt oikein rohkene edes yrittää kuvata sitä. Totean vain, että elämä tuntuu merkityksellisemmältä, ja ainakin välillä on tietyssä mielessä vapauttavaa olla "hörhö". Sen tuottamat tilannekohtaiset häpeäntunteet voi yrittää jakaa myötämielisten kanssa.

Sanotaan, että jos järki ja mielikuvitus pannaan vastakkain, mielikuvitus voittaa aina. Samoin käy, jos mielikuvitus ja tahto pannaan vastakkain. Mielikuvitus voittaa. Entäpä jos nykyihmisen viisaus onkin suurinta hulluutta, nykytietomme on liirum laarum hömppää, ja olisikin parempi olla ihmisten silmissä hieman "pöpi" kuin olevinaan kaikkitietävä ihminen? "Tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa."

Aika hyvä uskomisen ja tietämisen koetinkivi on tutustua kristillisten pyhimysten tarinoihin. Luin joskus esimerkiksi Franciscus Assisilaisen elämäntarinaa. Äskettäin luin Avilan Teresian "Sisäinen linna" - teoksen. Enpähän voi tietää, etteivät asiat, joita esimerkiksi näissä teoksissa kuvataan, olisi totta. Mutta en voi myöskään väittää tietäväni, että ihmisten hengelliset kokemukset ovat psykiatrisia ilmiöitä, kuten jotkut haluavat ajatella. Uskolla ei ole tarvetta kiistää tosiasioita, mutta nykyhetken "tieteellinen totuus" on vain suhteellinen totuus. Voin valita, suhtaudunko toisten uskomuksiin avoimin mielin, vai haluanko luulla tietäväni, että esimerkiksi jonkun toisen usko on puppua. Vai kuuntelenko, mitä saisin kenties intuitiivisesti tietooni?

Lopultahan tomppelin nimen saa se, joka on väittänyt tietävänsä jotakin, mikä osoittautuu myöhemmin höpinäksi. Uskossaan pettynytkin tuntee itsensä hölmöksi ja hyväuskoiseksi, mutta eihän hän mitään väittänyt tietävänsäkään. Hän vain halusi uskoa johonkin. Ilman uskomuksiamme todellisuudesta olisimme jatkuvassa kaaostilassa. Emmehän voisi uskoa edes olemassaoloomme!

Kaikesta huolimatta haluan edelleen uskoa siihen, mikä johtaa universaaliin hyvään. Ja aavistelen, ettei sellainen usko tekisi pahaa muillekaan...

(Tämänkin saa tulkita näkemyksensä mukaan.)

Ps. Jos joku ei vierasta Raamattua, tähän aiheeseen liittyviä pätkiä on esim. Room. 10:9-13 ja 1. Kor. 1:18-31.

Harhailenko, koska kartta ei ole maasto?

Olipa kerran tyyppi, joka pakkasi varusteet ja lähti vaeltamaan. Hän oli arvioinut tarkkaan, että muonavarat riittäisivät siksi ajaksi, mitä hän oli laskenut kuluvan määränpään saavuttamiseen, jos hän etenisi tietyllä nopeudella. Hän vaelsi tietoisena määränpäästään, mutta hukkasi karttansa ja kompassinsa, sai itikanpiston silmäänsä, sekoitti opastetaulut ja viitat, ja päätyi harhailemaan saloille. Vaeltajasta tuli harhailija. Samoihin aikoihin muuan dementikko oli lähtenyt "harhailemaan" eräästä hoitokodista. Hän itse koki olevansa matkalla tärkeään määränpäähän, kunnes muistoista noussut määränpää sekoittui realiteetteihin, ja hän tajusi hämärästi olevansa harhailija. Hän törmäsi edellä mainittuun matkamieheen, joka osasi dementikon laitospuvun havaitessaan päätellä, mistä tämä oli maastoon harhaillut, ja oli taas "kartalla".

Kun harhat sekoittuvat todellisuuteen, kuka tahansa alkaa harhailla. Toisaalta, jos harhailija sattuu oikealle reitille, hänestä voi tulla vaeltaja. Vaeltajan mielen sisällä hänen tietoisuutensa kohde, se, mihin hän keskittyy, vaeltaa tai harhailee. Se on vähän kuin kiikarinäkymä, joka kartoittaa maastoa pieni pala kerrallaan. Tai jos olemme pimeässä, se on kuin taskulampun luoma valospotti. Hätääntyneen tai kärsimättömän kulkijan lampunkeila tekee helposti siksakkia, ja voi olla, että mielekäs reitti jääkin huomaamatta. Tavoitekeskeinen suuntaa kiikarinsa tai lamppunsa sinne, missä olettaa määränpään olevan. Mutta jos määränpää on muutaman kukkulan ja sankan metsikön peitossa, tarvitaan laajempaa tietoisuutta maastosta, jossa kuljemme; oletusta siitä, mistä tavoiteltu määränpää tai reitti sinne saattaisi olla löydettävissä. Siksipä me olemmekin luoneet mieleemme karttoja.

Tietoisuuteen mahtuu rajallinen määrä informaatiota kerrallaan, etenkin jos pitäydymme perinteisessä tavassa havainnoida ja kokea. Usein se on ihmisyksilölle esim. näkö- tai kuuloaistimusten kautta saatua informaatiota. Jotkut saattavat myös tunnustella tai haistella. Harvempi luottaa intuitioon. Mutta millaiset mahdollisuudet harhailijalle avautuisikaan, jos hän voisi laajentaa tietoisuuttaan; olla tietoinen koko maastosta, eikä vain pienestä näkymästä jossakin tuolla, tai siitä, mikä on juuri siinä yksittäisessä paikassa konkreettisesti havaittavissa?

Tarkkaan ottaen mielemme sisältö ei ole maasto, vaan pelkkä kuva maastosta, ikään kuin kartta (tämä on yksi NLP:n perusideoista). Kartta on meidän tulkintamme maastosta. Olemme yleensä käsittäneet jotakin väärin, sivuuttaneet jotakin, saaneet puutteellista havaintoa jostakin. En tiedä, onko kaikilla maastoon putkahtaneilla tarve vaeltaa. Jotkut ainakin lähtevät harhailemaan. Toiset ehkä olettavat pääsevänsä johonkin muuhun maastoon, ja ottavat jonkin oletetun määränpään. Ehkä olemme koko ajan tahtomattammekin matkalla, koska maasto muuttuu, olemmepa liikkeellä tai paikallamme. Joskus on hyvä tutkia karttaansa perin pohjin, mutta jotta voimme päivittää karttamme, meidän on myös saatava ajantasaista tietoa todellisesta maastosta. Koska ennakko-oletuksemme (vanha karttamme) herkästi ohjaa sitä, mitä maastosta havaitsemme, meidän on havainnoitava myös omaa tapaamme havaita. Tämä edellyttää laajennettua tietoisuutta.

Joskus on parempi unohtaa kartta ja pysähtyä vain kokemaan sitä, missä olemme. Huomio saattaa tosin harhailla ja vaeltaa edelleen. Toisaalta mieli voi olla keskittynyt, vaikka kävelisimme. Missä sitten olemmekin; kivikossa tai sumussa tai ihanteellisessa leiripaikassa, pysähdyksissä tai liikkeessä, olemme samalla "tässä ja nyt". Jos kartta ja oletuksemme koko maastosta ahdistaa meitä, voimme etsiä tai jopa keksiä kartallemme leiripaikan ja mennä aika ajoin sinne suunnittelemaan seuraavaa etappia ja keräämään voimia. Ja jos kartalla on paljon hetteikköjä ja kivikkoja, kuka käskee katsella niitä? Onko oikeastaan ihan pakko tuijottaa koko ajan sitä himputin karttaa, kun se kuitenkin on vain yksi tulkinta todellisuudesta? Loppujen lopuksi eksynyt ihminen on ehkä sittenkin useimmin se, joka luottaa liikaa karttaansa, kuin se, joka karttansa hukkaa.

Joka hetki on mahdollisuus valita, mihin suuntaa kiikarinsa. 
Merkityksensä parhaiten säilyttävä määränpää ei kuitenkaan ole "siellä jossain". Se on TÄSSÄ. Jos uskot, että ihmisolion vaelluksen mielekkäin määränpää on jotakin mielenrauhan tapaista, se ei ole ikinä "tuolla", vaan tässä ja nyt.

Vaihteleva mieli - kuka on vastuussa kenenkin mielialasta?

Ihmisolioita tarkastellessa on havaittavissa kovin erilaisia olentoja. Jotkut ovat kuin tuuliviirejä, toiset miinoja, toiset kumipalloja. Jotkut kellokoneistoja, toiset kuin muovailuvahaa. Jotkut kaasupalloja, jotkut suoranaisia ameeboja. Toisaalta samakin ihmisolento saattaa toisinaan olla liikkumaton, eleetön ja äänetön kuin pölkky, mutta toisessa hetkessä, toisena päivänä tai vuodenaikana varsinainen eliö.

Mielialahäiriöt, kuten bipolariteettihäiriö ja depressio, ovat suosittuja diagnooseja. Missä sitten kulkeekaan sairaalloisen mielialan vaihtelun ja normaalin reaktiivisen mielialan raja? Ja kuka tai mikä sitä mielialaa loppujen lopuksi heiluttaa? Ympäristön sietokyky ja luonnollisesti myös yksilön suhtautuminen omiin "oireisiinsa" vaikuttavat siihen, tulkitaanko ja koetaanko mielialan ailahtelu tai toisaalta yhteen mielentilaan juuttuminen sairaana vai ei. Sairaaksi leimaaminen voi olla kulttuurinen käytäntö, toisaalta se voi olla tekosyy eettisen käytöksen rajojen rikkomiselle. Diagnoosilla voi laittaa stigman sen otsaan, jonka käytöksen haluaa jatkossakin tulkittavan epänormaaliksi. Ja toisaalta diagnoosilla voi aina selitellä omaa "huonoa" käytöstään.

Luonnollisesti keskushermoston toimintahäiriöt ovat usein paljolti ihmisoliosta itsestään riippumattomia. Etenkin alkujaan. (Tähän ei kovinkaan yllättävään päätelmään olen päätynyt vuosien mittaan erinäisiä kirjoja, artikkeleita ynnä muita selostuksia lueskeltuani ja tarkkailtuani ihmisiä elävässä elämässä.) Emme ole voineet valita geenejämme; sitä, millaisia herkkyyksiä perimme, tai mikä tekee meidät jo syntyjämme alttiimmaksi sairastumaan niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Emme myöskään voi valita, millaiseen syliin synnymme. Emme voi estää vanhempiemme laiminlyöntejä sen enempää kuin muitakaan lyöntejä, emmekä vaikuttaa sen hoivan ja rakkauden määrään, jota saamme tai emme saa. Tiedetään, että lapsen saaman hoivan laatu vaikuttaa keskushermoston toimintaan (tästä löytyy asiaa esim. Sue Gerhardtin teoksesta "Rakkaus ratkaisee"). Toisaalta alttius sairastua psyykkisesti kulkee suvuissa. Noin viidesosa lapsista syntyy sellaisella temperamentilla varustettuna, että ongelmia tulee, ellei ympäristö kanna erityisvastuuta hänen psyykkaamisestaan tasapainoiseksi yksilöksi. (Jos kellä asia kiinnostaa, voi perehtyä esim. Liisa Keltikangas-Järvisen tuotantoon.)

Toisilla ihmisillä on siis - paljoltikin ilman omaa syytään - jo lähtökohtaisesti heikommat edellytykset säädellä tunnetilojaan ja mielialaansa, ja usein myös vaikeuksia vastustaa erilaisia autoimmuunisairauksia. Kyse on pitkälti keskushermostosta, välittäjäaineista, hormonituotannosta. Tiedetään, että aivoissa tapahtuu muutoksia aikuisenakin, ja myös uusia aivosoluja syntyy. Aivot kehittyvät siihen suuntaan, mihin niitä käyttää. Terveellisillä elämäntavoilla, terapialla tai itsehoidolla ja muulla kuntouttavalla treenillä voi vaikuttaa aivoihinsa ja samalla mielenterveyteensä. Toista sitä, mitä haluat aivoillesi opettaa. Vältä aivomyrkkyjä. Vältä kielteisten asioitten mielessä pyörittelyä. Aivoihin lillumaan jäävät stressihormonit näet syövyttävät aivokudoksia...

Mutta kuka on vastuussa kenenkin aivoista ja mielialasta? Eikö vastuu ole etenkin sillä, joka haluaa olla vallassakin? Aikuinen on vastuussa lapsista, johtaja alaisista, paimen lampaista. Se, joka kykenee huolehtimaan itsestään, olkoon vastuussa omista aivoistaan, mielensä sisällöstä, asenteistaan ja käytöksestään. Se, joka ei kykene itse huolehtimaan aivoistaan, on toisten hyväntahtoisuuden armoilla aivan kuin vastasyntynyt lapsi. Jos joku ei jaksa ajatella rakentavasti ja myönteistä mielialaa tuottavasti, on syytä tarjota hänelle kokemuksia, jotka muuttavat mielen sisältöä. (Se on sitä maailman parantamista. Pienikin myönteinen teko, ele, ilme, sana... ja jonkun maailma kirkastuu.)

Meille psyykkisesti keskenkasvuisillekin löytyy aina jotakin pientä, mitä voi itsekin yrittää mielialansa eteen. Ehkä olisi hyvä pitää välillä taukoa uutisten katselusta ja ottaa päivän tavoitteeksi löytää kymmenen tai edes viisi huvittavaa asiaa. Voisin vaikka aloittaa laittamalla kynän poikittain hampaitten väliin ja katsomalla peiliin.

Toimiiko?