Psyykkiset häiriöt - eikö mielessä ole mieltä?

Mentalisoija Kuvittaja Henri Kähkönen

Löysin Duodecim -aikakauskirjasta (2012;126(6):616-22) Anneli Larmon kirjoittaman katsauksen ns. mentalisaatiosta. Sillä tarkoitetaan "kykyä pitää mieli mielessä". Tämä kyky kehittyy varhaisessa vuorovaikutuksessa - jos kehittyy. Ellei ihmisellä ole mentalisaatiokykyä, hän ei osaa ennakoida omia tai toisten reaktioita eri tilanteissa, eikä myöskään kykene säätelemään omia tunnetilojaan. Niin ollen puutteellisen mentalisointikyvyn arvellaan olevan yhteydessä moniin psyykkisiin ja neuropsykiatrisiin häiriöihin. Tämän ymmärtäminen on johtanut mentalisaation kehittämiseen pyrkivien terapiamuotojen syntymiseen, joista mainittakoon esim. kognitiivinen ja dialektinen käyttäytymisterapia ja skeematerapia. On jopa sanottu, että mentalisointikyky olisi psyykkisen hyvinvoinnin kulmakivi.

Eli, jos tämä hyvinvoinnin kannalta kriittinen kyky jää kehittymättä, viimeistään aikuisena on odotettavissa jonkin tyyppistä psyykkistä oireilua. Jos vanhemmalla on mentalisointikykyä, hän osaa eläytyä lapsensa mieleen ja reagoida tämän tarpeisiin osuvasti. Jos ei ole, puute valitettavan usein välittyy vanhemmalta lapselle. Larmo vihjaakin, mihin ehkäisevän mielenterveystyö olisi suunnattava. Keinot vain taitavat olla vielä hakusessa, tai hankalia, kalliita tai muuten vain vailla toteutusta...

Jotakin mentalisointikykyä kehittävää voisi silti jo ilman viranomaisten puuttumistakin tapahtua perheissämme enemmän ja useammin. Esimerkkinä haluaisin nyt korostaa yhteisiä leikkitilanteita. Aikuinen ihan voi lasten leikkeihin osallistumalla myötävaikuttaa lapsen mentalisointikyvyn kehittymiseen. Jos isä esim. leikkii pelottavaa pillastunutta härkää, lapsi tajuaa samanaikaisesti, että leikissä isä on pelottava härkä, ja toisaalta hän on vain isä, joka leikkii pelottavaa härkää. Lapsi tajuaa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden eron; sen siis, että ajatukset ovat VAIN ajatuksia, ja että niihin voi itse myös vaikuttaa. Lapset osoittavat ymmärtävänsä tämän, kun he sanovat: "Leikitään, että..." Tällöin ei ole huolta, että lapsi oikeasti kuvittelisi olevansa prinsessa tai Zorro. Hän liikkuu joustavasti todellisuuden ja kuvittelun välillä. Psyykkisesti joustava aikuinenkaan ei juutu koko päiväksi pillastuneen härän rooliin tai muihinkaan leikkimaailmoihinsa. Hän voi leikitellä mielensä sisällä juuttumatta ajatuskulkuihinsa ja mielikuviinsa. Mutta jos kyky mentalisaatioon on huonosti kehittynyt, ihminen saattaa jäädä kiinni ajatuksiinsa ja käsityksiinsä; pahimmillaan uppoutua harhaisiin maailmoihin, joista ei noin vain palatakaan arkitodellisuuteen.

Sanotaan, että etenkin turvaton ja jäsentymätön kiintymyssuhde voi aiheuttaa mentalisaatiokyvyn kehittymisen häiriintymistä. Tämä voi olla yhteydessä ns. epävakaan persoonallisuushäiriön kehittymiseen. Toisaalta traumaattisissa oloissa kasvaneet lapset saattavat oppia tarkkailemaan ja tulkitsemaan nopeasti toisten ihmisten mielenliikkeitä, mutta kyky omien tunteitten säätelyyn jääkin heikommaksi. Ihminen, jonka mentalisaatio "hämärtyy", saattaa esim. lapsenomaisesti kokea, että toisen aikeet ovat juuri sitä, miltä ne hänestä tuntuvat (esim.  joku kokee tulevansa hylätyksi ja syyttää toista hylkäämisestä). Objektiivinen havainnointi vaikeutuu, kun subjektiiviset tulkinnat ryöppyävät ja herättävät voimakkaita tunnetiloja. Puutteellinen kosketus omiin tunteisiin tekee niistä vaikeita hallita. Epävakaa persoona saattaakin ailahdella voimakkaitten tunnekokemusten ja pinnalliselta vaikuttavan välinpitämättömyyden välillä. Välillä mikään ei tunnu miltään, välillä kaikki on pelkkää tuskaa ja ahdistusta.

Tietoisen läsnäolon harjoitukset sopivat hyvin mentalisointikyvyn kehittämiseen. Tietoisen läsnäolon kautta saa kosketuksen ns. "havainnoivaan mieleen", joka tarkkailee niin omia tunteita, tuntemuksia kuin ajatuksiakin. Havainnoiva mieli on se "mieli mielessä", jota mentalisaation määritelmässä kuvataan. Jos en ymmärrä olevani jotakin "suurempaa" ajatusteni, tunteitteni ja kokemusteni "yläpuolella", olen luultavasti useinkin aika pihalla. Uppoudun ajatuksiini, vajoan tunteitteni valtaan, panikoin fyysisten tuntemuksieni kanssa, kadotan kosketuksen itseeni, oloni on sekava ja epätodellinen, ja raivo, ahdistus tai itsepintainen harhaluulo siitä, että olen pillastunut härkä, saa minut toimimaan sekopäisesti, niin että muutkin sen pikku hiljaa huomaavat...

Taidanpa nyt itse mennä katselemaan tornistani, miten yksi persoonani puoli valittaa kyllästyksissään sitä, miten tylsää on leikkiä pätevää psykologia, toinen puoli on nälissään ja kolmas haluaisi uppoutua ADHD- tyypin luuseritarinaan. Niitä muita puolia en nyt jaksa edes eritellä. Ajatuksia nimittäin tulee ja menee; ja jos haluaa ottaa niihin vähän etäisyyttä, voi vain todeta: "Minulla on ajatus, että..." ja päästää siitä sitten irti. Miksi oikeastaan edes viitsisin velloutua kaikenmaailman sanallisen puppuni seassa sen jälkeen, kun olen löytänyt parempaakin tekemistä?

PS: On todettu, että kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ns. mielen teoriaa, joka liittyy mentalisointikykyyn ja ns. mielitajuun. Kirjoitin aiheesta erillisen tekstin, "Kehitä helposti mielen teoria ja mielitajuasi!"