ADD / ADHD – miten selvitä muitten ihmisten kanssa?

Ei suoraa katsekontaktia! Muuten luulen,
että aiot kohta ottaa minun palloni...

Käsillä olisivat tällä erää vihonviimeiset selviytymisvinkit, joita vuosia sitten olin kirjannut itselleni ylös, ja jotka löysin sattumalta jotakin muuta paperia etsiessäni. Nämä loput vinkit liittyen sosiaalisissa suhteissa selviytymiseen, ja viimeisenä, muttei vähiten tärkeänä siihen, miten ylipäätään elää ja olla. Tämä ihmissuhdeaihe on hieman kinkkinen, koska ihmiset jakautuvat varsin selkeästi ”seuraa hakeviin” ja ”vähemmän seurallisiin”, joten, ohjeita on hyvä suhteuttaa siihen, lukeutuuko itse tuohon tavanomaisella tavalla ihmisseurassa viihtyvään joukkoon, vai tällaisiin kuin allekirjoittanut.

41) ”Ole kohtelias ja huomaavainen toisille!”

Tämän neuvon voi kyllä heittää takaisin niillekin ihmisille, joilla ei ole ADHD-oireita. Mutta totta on, että kohteliaisuuden ”harjoittaminen” saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, ellei oikein edes huomaa, että seurassa on muitakin ihmisiä. Tai, jos ei jaksa kuunnella kärsivällisesti höpötystä, joka ei kiinnosta itseä lainkaan, tai jos se kiinnostaa, haluaisi sanoa omat näkemyksensä heti. Voi myös olla vaikeaa onnitella päivän sankaria, ellei muista, mikä päivä on meneillään, saati sitten sitä, milloin kyseisellä ihmisellä on jokin merkkipäivä. Joku ehkä pinnistelee tässä asiassa ja laittaa asiat kalenteriin, jotta pystyy olemaan normaalisti kohtelias ja huomaavainen. Itse olen tässä suhteessa epäkohtelias, ja olen ehkä vuosien mittaan loukannut lukuisia ihmisiä sillä, etten ole ”muistanut” heitä, mistä olen kaiken varalta pahoillani.

Introversio – ekstroversio – akseli erottelee ihmisiä selkeästi myös tässä suhteessa. Introvertit ovat vähemmistönä, joten heidän sosiaalinen käytöksensä ei edusta sitä kaikkein yleisintä, tai, enemmistön toivomaa käytöstä. Ekstrovertit kaipaavat yleensä enemmän ihmisten huomiota, joten, he saattavat kokea loukkaavampana sen, ettei heitä onnittele, tai ettei heihin pidä yhteyttä. Introvertit eivät välttämättä kaipaile puolituttavien onnitteluja tai rupatteluhetkiä kadulla ”kohteliaisuuden nimissä”. He varmaankin ilahtuvat heille oikeasti tärkeitten ihmisten tervehdyksistä, mutteivat aina tule vastanneeksi niihinkään.

Edustan tässäkin suhteessa vähemmistöä. Pyrin kyllä olemaan ystävällinen ihmisille silloin kun kohtaan heitä, mutta en hakemalla hae noita kohtaamisia, jotta voisin harjoittaa kohteliaisuutta heitä kohtaan, tai saada itselleni moista. Enkä välttämättä ole erityisen ”huomaavainen”, jos huomioni on sillä hetkellä jossakin omasta mielestäni tärkeämmässä asiassa kuin toisen ihmisen ulkoasu, tai jokin häiritsee mieltäni niin että haluaisin kadota koko tilanteesta toisaalle. En tarkoita ihmisille pahaa, ja vältän tahallista ”pahantekemistä”, mutten ole myöskään ylettömän aktiivinen ”hyvän tekemisessä”. Tosin, teennäinen huomaavaisuus ei mielestäni edes ole hyväntekeväisyyttä. Arvostan kyllä aidosti välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä; he varmasti ilahduttavat monia pro-sosiaalisuudellaan. Itse en sellaiseen pinnistelemättä kykenisi, jos sittenkään. Olen todennut, että tuotan vähemmän pahastusta ihmisille epähuomaavaisuudellani, jos minuakaan ei huomata; eli, kukaan ei turhaan kaipaile huomiotani, kun en ole edes havaittavissa.

42) ”Tapaa ystäviä suunnitelmallisesti, ettet eristäydy. Aseta sosiaalisia aikarajoja.”

Tässäpä on toinen introverttien osalta hieman kyseenalainen vinkki! Jos alkuperäinen vinkki oli jollakin amerikkalaisella sivustolla, kuten muistelen, se selittänee tällaisen kehotuksen. Ympäristössä, jossa ujouttakin herkästi lääkitään, koska se on sosiaalisesti epäsuotavaa, on toki loogista kehottaa ihmisiä suorittamaan sosiaalisuutta oikein kalenteri kädessä. Mutta oikeasti ”eristäytyminen” voi olla joillekin ihmisille hyvinkin tarpeellista, jos he kuormittuvat ihmisten seurassa ja saattavat siksi käyttäytyä hankalasti, kun mitta tulee täyteen. Vihamielinen vetäytyminen ei tietenkään ole terveellistä eikä rakentavaa, joten, hyvähän se olisi, jos kaikilla olisi edes joku suhteellisen ystävällinen ihmiskontakti, tai elukka, joka tukee empatian kehittymistä ja ylläpitoa (tai jos olisi edes periaatteellinen ei-vihamielinen asenne teoreettisella tasolla ihmisiinkin, luomakunnan edustajina).

”Sosiaalisten aikarajojen” asettaminen voi olla tarpeen niinkin päin, että rajaa aikaa, jota joutuu viettämään toisten ihmisten kanssa. Tai, vaikka ajanvietto toisten seurassa olisi hauskaa, siitä saattaa silti väsyä, ja siksi olisi hyvä laittaa kestolle joku raja, ettei tule sitten käyttäytyneeksi ikävästi pahantuulisuuksissaan. Esimerkiksi ns. erityisherkät ihmiset saattavat kuormittua ihmisten kanssa olemisesta, vaikka olisivatkin normatiivisen sosiaalisia. Ja kuten jo mainitsin, introvertit eivät tarvitse niin monia ihmisiä elämäänsä, eivätkä niin usein kuin enemmistö ihmisistä, vaan laatu on tärkeämpi kuin määrä.

Etenkin stereotyyppiset ADHD-ihmiset (aktiivisesti kontaktia ottavat, tapahtumien keskipisteessä viihtyvät) lienevät useimmiten ekstroverttejä, kun taas introversio saattaa olla epätyypillisempää ADHD-ihmisessä. ADD-ihmisissä on luonnollisesti myös omissa maailmoissaan eläviä ja vähemmän seurallisia tyyppejä, mutta toisaalta, joku saattaa olla hyvinkin seurankipeä, mutta hajamielinen ja ”jumittava”. Ja Asperger-piirteisissäkin ihmisissä on ekstroverttejä, vaikka stereotyyppinen Asperger-tapaus saatetaan kuvitella esim. tiedemieserakoksi, tai oudoksi keräilijäksi, joka ei välitä ihmissuhteista lainkaan…

Toisin sanoen, erilaisia persoonia löytyy saman diagnoosin alta. Enemmistölle ADHD-ihmisistä voi kyllä olla ihan järkevää suunnitella ystävien tapaamista ja ylläpitää kaverisuhteita vaikkapa ihan kalenterin mukaan, etteivät ne kokonaan unohdu. Mutta minunlaiseni yliherkkä, umpi-introvertti-ADHD toimii tässä(-kin) suhteessa hieman toisin; priorisoiden sitä aikaa, jonka saa olla rauhassa, koska tavanomaisen tasoinen sosiaalinen aktiivisuus olisi tällaiselle päälle ”pahaksi”.

43) ”Suhtaudu huumorilla oireisiisi – anna itsellesi anteeksi (niin toisetkin antavat helpommin).”

Varmaankin kenen tahansa on hyvä suhtautua haasteisiinsa ja kömmähdyksiinsä lempeällä huumorilla, ja liioittelematta epäonnistumisiaan ja virheitään. Liian vakava ja etenkin armoton suhtautuminen ja jatkuviin haasteisiinsa ja vaikeuksiinsa tuottaa tietysti masennusta, itseinhoa, jopa itsetuhoisuutta. Mutta rajansa siinäkin, minkä verran vain naureskelee hölmöilyilleen, etenkin, jos on aiheuttanut haittaa toisillekin.

Voisin kuvitella, että se olisi ärsyttävää, jos joku vaikkapa rikkoisi jotakin kohtalaisen tärkeää silkkaa huolimattomuuttaan, ja sitten vain vitsailisi asialla, pahoittelematta ja korvaamatta vahinkoa. Olisi kaiketi hyvä kuitenkin pyytää ihan aidosti pahoittelevalla naamalla anteeksi ja tarjoutua korjaamaan vahinko. Sen jälkeen voi kyllä antaa itselleen anteeksi ja suhtautua asiaan vaikkapa huumorilla, eikä jäädä vatvomaan tapahtunutta, haukkumaan itseään ja kehittämään lisää katkeruutta entisen päälle.

Loppujen lopuksihan olemme kaikki aika naurettavia reppanoita. Kaikilla ei tosin ole neuropsykiatrisia haasteita, mutta kaikilla on jotakin vingerrystä päässä; ainakin tunnelukkoja, rajoittavia uskomuksia, jopa harhakuvitelmia, itsetunnon haasteita, yksittäisiä pakko-oireita, riippuvuuksia, pelkoja, kummallista vallanhimoa ja muita outoja mielihaluja…

44) ”Opettele pitämään puolesi.”

Jämäkkyyden opettelu on varmaankin useimmille tarpeen, jos taustalla on kielteistä, lannistavaa palautetta ja itsetunnon haasteita. Jotkut puolustavat oikeuksiaan liian aggressiivisesti ja polkevat toisia, jotkut taas eivät pistä vastaan ollenkaan. ”Perästä vedettävät” ja ”persiille potkittavat” (näinkin rumasti jotkut sanovat vaikkapa ADD-ihmisistä, joilla on toiminnanohjauksen haasteita) eivät yleensä aja omia asioitaan, koska eivät saa sellaista aikaiseksi, vaikka tahtoisivatkin, joten heitä saatetaan onnistua potkimaan heidän kannaltaan väärään suuntaan. Jotkut taas sinkoilevat omien impulsiivisten tahtomistensa mukaan suorastaan ylienergisesti, toisiakin tieltään tuuppien, muttei heitä saa millään tekemään jotakin toisten puolesta tai yhteiseksi hyväksi. Heillä on vähän liikaakin ”omaa tahtoa”.

On hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mitä oikeasti tarvitsee, ja tahtoa sitä, mitä tarvitsee. Eikä niin päin, että tahtoo jotakin, vaikkei oikeasti sitä tarvitsisi. Toisin sanoen, kun ”pitää puolensa”, on hyvä ymmärtää, mitä oikeastaan puolustaa. Miksi on jotakin mieltä? Miksi ei tahdo jotakin, mihin toinen painostaa? Tai miksi pysyy omassa kannassaan, vaikka se olisi erilainen kuin toisen?

Moni sanoo harkitsematta ”EI” ihan kaikkeen. Toinen sanoo ”JOO” yhtä lailla kaikkeen, koska haluaa miellyttää, tai pelkää, että siitä suututaan, jos sanoo ”en osaa sanoa” tai ”EI”. Moni sanoo kaiken varalta ”en tiedä”, ja ehkä se onkin ihan totta. Mistä sitä milloinkin tietää, kannattaako sanoa ”ei” vai ”joo”? Eihän sitä voikaan tietää, ellei ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ja jos ei oikeasti jotakin tiedä, on parempi sanoa se ääneen kuin kieltää tai myöntää heti.

Jämäkkyyden opettelun voi aloittaa tutustumalla itseensä; pintakerrosta ja sen haluamisia ja automaattiohjaustaan syvällisemmin. Se onnistuu kaikkein luonnollisimmin, kun on edes joskus ”läsnä itselleen”. Toiset ihmiset ovat kyllä jossain suhteessa ”peili” omalle käytökselle (”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä sydämesi”, sanoo muistaakseni raamatullinen sananlasku.), mutta ellei koskaan ole aivan yksin, saattaa onnistua pakenemaan tietoisuutta siitä, kuka oikeasti on.

Jostakin varmaankin löytyy esim. Bournen ”omien oikeuksien luettelo”, jonka voi lukea pohdiskellen, toteutuvatko kyseiset oikeudet omalla kohdalla. Jonkun noista ”minulla on oikeus”- hokemista voi ottaa käyttöön kommunikoinnissaankin, vaikkapa vain koemielessä. Kun sinulta seuraavan kerran vaaditaan jotakin, mitä et halua, voit aloittaa repliikkisi: ”Minulla on oikeus vastata kieltävästi…”

45) ”Etsi ihmisiä, joitten parissa sinusta pidetään ja sinua rakastetaan ja ymmärretään.”

Tämä voi olla aika haastavaa toteuttaa, ellei sellaisia ihmisiä ole luontaisesti esim. perheessä, tai ellei ole kertynyt samanhenkistä kaveripiiriä jo varhain. Luulisin, että tällaisten ihmisten löytäminen voi olla hakuammuntaa, jos yrittää suunnistaa vaikkapa netissä annettujen tietojen pohjalta. Toisaalta, ehkä joku yhteinen kiinnostus tai ominaisuus johtaa jäljille, netinkin kautta. Netissä ilmaistu identiteetti ei tietenkään aina edusta mitään oikeaa persoonaa, ainakaan täysin, joten, voiko tällaisten ”tekoidentiteettien” välillä olla realistista ”rakkautta ja ymmärrystä”? Eikö se ole enemmänkin jonkinlaista mielikuvitusleikkiä mielikuvitushahmojen välillä? Ei sillä, etteikö mielikuvitusleikkien kautta saattaisi saada terapeuttisia kokemuksia…

Mutta jos tässä puhutaan ”oikeitten ihmisten” etsimisestä, vaikkapa jokin harrastepiiri, jossa osallistujilla on samanlaisia kiinnostuksia, saattaa toimia tutustumisen alussa. Moni ehkä haluaa ensin hieman ”tarkkailla” ihmisiä saadakseen selville, millaisia nämä ovat ja miten nämä suhtautuvat itseen, ja sitten vasta tutustua henkilökohtaisemmin. Jotkut menevät suoraan asiaan, siis, pyrkivät tutustumaan nopeasti ja tähtäävät suoraan joukon keskelle. Välillä varmaan tulee takkiin, joskus ehkä jopa ”turpiin”, ainakin henkisesti. Joillakuilla on neuropoikkeavuutta ymmärtävä lapsuudenperhe, ja se voi olla voimavara, joskin tuoda myös omat yhteiset haasteensa. Minua on siunattu ainakin jossain määrin ”hullunkurisella perheellä”, joten en oikeastaan koskaan tunne olevani ihan ainoa kummajainen tällä pallolla.

46) ”Vältä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinua tai arvosta sinua omana itsenäsi.”

Jos sattuu olemaan sidoksissa vaikkapa työpaikkaan tai sukuun, jonka keskellä kokee olevansa ”friikki” tai ”musta lammas”, saattaa olla vaikea vältellä tällaisia ihmisiä aivan täysin. Mutta, jos edes itse hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, saattaisi malttaa pysyä omanarvontuntoisena olentona heidänkin seurassaan – sen aikaa kuin on tarpeen. Se taas, jos ihan lähiperheessä on joku tällainen ihminen, on mutkikkaampi juttu. Yhteisymmärrystä voi tosin lisätä, jos on hyvää tahtoa ja motivoitunut parantamaan ihmissuhteitaan. Omista oireista kannattaa kertoa ja pyrkiä lisäämään toisen teoreettista ymmärrystä. Empaattinenkin ymmärtäminen voi lisääntyä, kun ilmaisee avoimesti omat tunteensa ja pahoittelee omaa toimintaansa, joka liittyy vaikkapa ADHD-oireisiin. Läheinen ihminen voi olla monella tapaa tueksi ja avuksi oireitten kanssa selviytymisessä.

Jos läheinen ihminen ei arvosta sinua ”omana itsenäsi”, saattaa herätä kiusaus antaa täysi laidallinen takaisin. Jos toinen arvostelee sinua sinun puutteistasi ja hölmöyksistäsi, on aika inhimillistä esittää vasta-argumentiksi muutama ”entäs itse?”- kommentti. Niin kiihdyttävän kiehtovaa kuin tällainen toisen silmässä olevien risujen ja tukkien kaivelu onkaan, pitkällä tähtäimellä se ei toimi, vaan syö aikaa, energiaa, ja vie huomion siltä kaikelta, mikä oikeastaan on ihan hyvin. Meissä on loputtomiin arvosteltavia asioita, vikoja, puutteita. Olemme kaikki tehneet lukemattoman määrän hölmöyksiä; jos emme itsemme, niin ainakin jonkun toisen mielestä. Tällaisen analyysin aloittaminen johtaa loputtomaan suohon.

Läheisen kanssa voisi kokeilla tehdä yhdessä ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen (ks. esimerkkejä). Voisi piirtää kummankin käden samaan paperiin, jollain tavalla kosketuksiin, ja kirjoittaa käden muistilauseet kumpaiseenkin. Tulisi kenties mietittyä lauseitten merkitys niin itsen kuin tuon toisen kannalta. ”Minulla on oikeus olla oma itseni – Sinullakin on oikeus olla oma itsesi!”

47) ”Kirkasta arvosi – Valitse mielekkäitä tekoja – Älä ole riippuvainen muitten mielipiteistä!”

Tämä viittaa varsin suoraan ”hyväksymis- ja omistautumisterapian” (suomalaisittain HOT) oppeihin. Olipa ADHD-tapaus tai ei, kaikkien kannattaa ”kirkastaa arvonsa”, eli pohtia, mikä itselle on aivan oikeasti tärkeää, milläkin elämänalueella, tai elämässä yleensäkin. Kun omat arvot kirkastuvat, voi pyrkiä tekemään aiempaa tietoisemmin asioita ja valintoja, jotka johtavat näitten arvojen osoittamaan suuntaan – toisten mielipiteistä huolimatta!

Suunnista sinne, minne omat arvosi johtavat – älä sinne, mitä ”kaverit sanovat”, ”suku päättää”, ”kumppani pakottaa”, tai ”yhteiskunta painostaa”. Toki on tarpeen noudattaa lakia, ettei joudu oikeasti vaikeuksiin. Saattavathan jonkun ihmisen omat arvot olla ristiriidassa vaikkapa lain ja etiikan kanssa, joten sellaisten arvojen todentamista tuskin tämän terapiasuuntauksen kehittäjäkään suosittelisi harjoittamaan…

Ellet voi (ainakaan vielä) toimia konkreettisesti omien arvojesi mukaan joittenkin rajoittavien tekijöitten takia, suuntaudu silti arvojesi mukaisesti henkisesti, sisäisessä maailmassasi. Kuvittele arvojesi mukaista toimintaa ja sitä, millaiseen tilanteeseen toiminta voisi johtaa. Uskalla sentään ajatella arvojesi mukaista elämää! Voit tehdä siitä vaikkapa jonkinlaisen ”unelmakartan” tai omanlaisesi kuvakollaasin, tai kirjoittaa siitä itsellesi. Sellaisen on todettu lisäävän tyytyväisyydentunteita, ja uskoisin, että on pitkällä tähtäimellä rakentavampaa kuvitella mielekästä elämää itselleen kuin eläytyä päivästä toiseen jonkun tv-sarjan sankarin elämään.

Jotkin haaveet eivät ehkä toteudu tässä elämässä, tai ne saattavat muuttua matkan varrella. Vastaan tulee niitäkin asioita, joita ei olisi odottanut tai toivonut. Mutta olisiko ehkä viisaampaa vain hyväksyä se, mikä on, kun se kerta on? Mitä järkeä on ”potkia pistintä vastaan” ja vastustaa sitä, mikä sattui ilmaantumaan tiellesi? Siinähän rikkoo vain itsensä.

Ja ehkäpä, kaikista esteistä huolimatta, ne aidoimmat ja syvimmät toiveet kasvavat hiljaa ja ryöpsähtävät täyteen kasvuun tai puhkeavat kukkaan jonakin päivänä, kun olosuhteet ovat otolliset. On vain hieman haastavaa odottaa niitä sopivia olosuhteita! Mutta ehkäpä tässä odotellessa voi vetkutella jalkaa, naputella pöytää (tai läppäriä), tai uppoutua omiin maailmoihinsa.

PS: Näissä muutamassa viimeisimmässä blogitekstissä oli siis ”vanhan” ADD/ADHD- vinkkilistani sisältö, omilla kommenteillani varusteltuina. Joitakin muitakin ADHD-vinkkejä olen tainnut kirjoittaa tähän blogiin matkan varrella, ja ne löytyvät lyhenteen mukaisella tunnisteella. Ja lopuksi voin vain kirjata tähän parhaaksi toteamani vinkin, jonka löysin ihan muualta kuin tältä listalta, ja jota en sitäkään osaa vielä täysin noudattaa:

Olitpa ADHD tai et, ole, kuka oletkin – ole, koska oleminen on kaiken perusta!

ADD / ADHD – vinkkejä liittyen mielialan säätelyyn ja toimintakykyyn (jatkoa)

Tämän tekstin vinkkien aiheet liittyvät mielialan ja tunteitten säätelyyn, sekä siihen, miten suhtautua epäonnistumisiin ja miten pystyy jatkamaan toimintaansa, vaikka tuntuisi hankalalta ja tekisi mieli keskeyttää alkuunsa.

33) ”Ymmärrä mielialan vaihteluitasi ja tapoja käsitellä tai hoitaa niitä.”

Niin sanotusti ”reaktiivinen mieliala” kuuluu ADHD-oirekuvaan; se on hyvä ymmärtää itse ja selittää mahdollisesti toisillekin, jotka kenties ihmettelevät, mikä sinulle ”tuli”. (Nyt tuli mieleen joku ikivanha iskelmä: ”Mikä sulle oikein tuli? Ensin sydämesi suli, sitten muutuit yllättäin, ilman selitystä yksin jäin…” Liekö kyse tunne-elämän epävakaudesta, ADHD:sta vai siitä, että laulun ”kertoja” teki jotakin ärsyttävää, muttei tajua sitä itse…)

Vaikutuksensa tunnesäätelyyn on myös varhaislapsuudessa saadulla hoivalla (tai hoivan puutteella), mikä ei ole sekään omaa syytä, sen enempää kuin synnynnäinen temperamenttikaan. Millaiset eväät sitten onkaan saanut mielialansa säätelyyn, ei kuitenkaan ole välttämättä rakentavaa esimerkiksi kiukutella tai mököttää milloin vain, tai raivota toisille, kun itsellä ärsyttää, särkeä tavaroita, tai varsikaan käyttäytyä aggressiivisesti ketään kohtaan. Vaikka tunnesäätelyssä olisikin haasteita, joita ei ole itse valinnut, on kukin vastuussa käytöksestään, vähintäänkin jälkikäteen pahoittelemalla ja korvaamalla vahingot.

On tietysti surullista, että osa meistä syntyy sellaisella hermostolla varustettuna, että moni asia on vaikeampaa kuin normatiivisille ihmisille. Mutta, en silti itse luopuisi neuropoikkeavuuden hyvistä puolista; mieluummin siis kehitän itsesäätelytaitoja haittojen ehkäisemiseksi kuin muutan itseni pliisummaksi kemiallisilla apukeinoilla. En onnekseni ole ihan niin hyperaktiivinen ja impulsiivinen, ettenkö selviäisi jotenkuten pakollisista velvollisuuksistani luomukeinoilla. Asperger-piirteeni luultavasti vaikuttavat siihen, että olen varsin tunnollinen, enkä kovin herkästi tee mitään ”töllöntöitä”, vaikka mieli olisikin levoton.

Itsesäätelytaitoja ja mielialansa hallintaa voi ainakin jossain määrin kehittää, ja kannattaakin ehkä pyrkiä siihen, etenkin jos toistuvasti aiheuttaa itselleen ja toisille hankaluuksia siksi, että mieliala keikkuu ja ailahtelee. Aina ei tiedä syytä muutokselle, mutta jos huomaa mielialansa muuttuneen yhtäkkiä kielteiseksi, jo sen toteaminen ja ymmärtävä suhtautuminen itseä kohtaan saattaa rauhoittaa. Mieli ailahtelee ja vireystila vaihtelee; sellaista se vain on, se on OK, ja se menee joka tapauksessa kohta ohi. Parasta mitä voi tehdä näissä hetkissä on olla tekemättä mitään; hengitys pitää huolen itsestään.

34) ”Varo tuhoisaa käytöstä – liioittelua, ongelman suurentelua ja muuta kielteistä kuvittelua. Käytä ylivireys rakentavalla tavalla.”

Kokemukseni mukaan muutkaan ihmiset eivät yleensä halua kuulla liioittelevia kuvauksia siitä, miten kurjasti asiat ovat, eikä se piristä itseäkään. Ylivireä olotila saattaa kuitenkin aikaansaada tällaista latinkia, niin että tulee viritettyä ongelmatkin aivan hirvittäviksi, suorastaan katastrofaalisiksi. Ja siitä saa hyvän syyn purkaa tuohtumustaan, kolistella kattiloita tai muita käsillä olevia tavaroita aivan kuin kaikki olisi niitten syytä, ja paiskoa ovia ilmaisten metelillä kaikille muillekin, että minun egoni on nyt kovin loukkaantunut maailmankaikkeudelle siitä, että asiat ovat huonosti ja vaikeasti. Tai, ehkäpä on vain niin epämääräisen levoton olo, että kaipailemme jotakin syytä sille. Syntipukki voi olla se, joka sattuu epäonnekseen kohdalle juuri silloin.

Ellei pysty rauhoittumaan epämääräisestä levottomuudestaan, on sangen järkevää purkaa energiaa vaikkapa tekemällä jotakin hyödyllistä ruumiillista aktiviteettia. Kyllä – huusholli voi oikeasti olla kuin sikolätti tai räjähdyksen jäljiltä, mutta asian sadattelu ja itselle raivoaminen ei ole kovin järkevää energian käyttöä. Sen sijaan, jos vain suinkin onnistuisi tavoittaa ratkaisukeskeinen näkökulma tilanteeseen, saattaisi vaikka ottaa tyhjän roskapussin ja alkaa kerätä roskia. Kykkiminen ja kumartelu käyvät jumpasta. Tai, voisi vaikkapa tarttua imuriin ja aloittaa jostakin nurkasta, vaikka sinne putkeen imeytyisi pari sukkaakin, kynänkorkki, nenäliina ja paljon klemmareita (saahan ne sieltä pussista pois, jos ne haluaa säästää).

Joskus mieltä ärsyttävälle ja kuohuttavalle asialle ei ole käytännön ratkaisua, ja silloin voi olla hyvä lähteä kävelylle tai hölkkäämään, niin mieli kenties tasaantuu ja ongelmakin ehkä kutistuu, kun siihen ei lataa enempää omaa energiaansa. Vireys nostattaa tunteita, tunteet paisuttavat kärpäsistä härkäsiä, ja ”härkästaistelu” on ihan tyhmää ajanhukkaa.

35) ”Käytä ’aikalisiä’, kun alat hermostua, hämmentyä, ahdistua, tms.”

”Aikalisiä” on erilaisia, ja niitä voi kehitellä itsekin, itselle sopiviksi. Yksi menetelmä on esimerkiksi ”liikennevalotekniikka”:

1) PYSÄHDY 2) HARKITSE 3) TOIMI. Impulssin tullessa voi kuvitella mielessään liikennevalot; punainen syttyy, kun on oikeasti hyvä pysähtyä (siis, jättää tekemättä se hölmöys, mikä mieleen ehkä nousi.) Keltaisen valon ajan rauhoitutaan ja harkitaan. Vihreä valo syttyy vasta, kun pystyy valitsemaan viisaamman tavan toimia.

Samantapainen idea aktiivisella rauhoittelulla:

1) STOP – pysähdy. 2) Hengitä, kunnes olet rauhoittunut ja pystyt ajattelemaan, mitä oikeasti kannattaa tehdä. 3) TOIMI.

Tai: 1) PYSÄHDY 2) LASKE KYMMENEEN 3) JATKA VASTA SITTEN. Voi tosin olla joskus tarpeen laskea vaikka sataan (ja tietenkin myös hengittää, ettei kokonaan kupsahda).

Usein on tarpeen myös poistua paikalta, jos tilanne tai seuralainen on se, mikä ärsyttää. Tämä ei tietenkään ole aina mahdollista, esim. autolla ajaessa. Silmien sulkeminenkin toimii, jos on turvallisessa paikassa.

Eli: 1) HUOMIO MUUALLE ÄRSYKKEESTÄ, TAVALLA TAI TOISELLA. 2) HUOKAUS, JA HENGITYS, HENGITYS, HENGITYS… Kunnes tunneimpulssi laantuu. 3) TEE, mitä kannattaa oikeasti tehdä.

Tai, myötätuntokeskeisesti:

1) PYSÄHDY ja tunnista, että nyt on vaikea hetki (tuntuu pahalta, pelottaa, suututtaa, ahdistaa tms.) 2) HENGITÄ syvään ja osoita itsellesi myötätuntoa sanoin ja rauhoittavalla kosketuksella, aivan kuin lohduttaisit lasta ja hyvää ystävää. 3) Jatka vasta sitten, kun olet rauhoittunut.

36) ”Ota vastuu teoistasi ja mahdollisista virheistäsi: hillitse halusi sabotoida asiat kokonaan ’pikkuvirheitten’ takia.”

Tekevälle sattuu, ja sählääminen kuuluu asiaan, kun jotakin yrittää tehdä. Ihmisellä saattaa kyllä olla kiusaus heittää hanskat tiskiin, kun jokin menee pieleen. Joskus tuntuu, ettei kärsivällisyys riitä yrittää uudelleen, eikä halua hakata päätä seinään, jos ennakoi epäonnistuvansa taas. Joskus on jo niin kyllästynyt kyseiseen tekemiseen, eikä senkään takia huvita yrittää uudelleen. No, aina ei olekaan pakko jaksaa yrittää, mutta joskus voisi olla ihan mukavaa saada jotakin valmiiksi. Ehkäpä voisi päättää, että yrittää edes kolme kertaa? Ja ellei vieläkään onnistu, voi miettiä, haluaako kokeilla samaa vaikkapa seuraavana päivänä, kun on rauhoittunut ihan kunnolla ja ehkä muistuttanut itseään tarvittaessa siitä, miksi alun pitäen halusi moista asiaa edes yrittää.

Oikeasti tärkeitä asioita ei siis kannata sabotoida kokonaan, vaan pyrkiä rauhoittumaan välillä, kunnes tuntuu, että voi kokeilla uudelleen. Motivaatio on oleellista. Vähemmän tärkeät asiat voi suosiolla unohtaa, ellei ole hommasta vastuussa jollekin toiselle taholle. Eihän ihmisen tarvitse osata kaikkea eikä saada kaikkea aloittamaansa valmiiksi, joten omia huvikseen aloitettuja juttuja ei ole mikään pakko tehdä loppuun. Ehkä jonakin päivänä, ehkä ei.

37) ”Älä lopeta projekteja, keskusteluja tms. ennenaikaisesti, vaikka tuntisitkin kärsimättömyyttä.”

Tämä liittyy tuohon edelliseen joiltain osin. Jos jokin asia, tehtävä tai projekti on sinulle oikeasti tärkeä, sen eteen kannattaa pinnistellä, myös kärsivällisyyttään. Esimerkiksi keskustelu läheisen kanssa voi käydä puuduttavaksi ja tuskastuttavaksi, mutta joskus kannattaa käyttää erilaisia keskittymisen apukeinoja ja vireystilan kohottajia, ettei tule lopettaneeksi sitä kesken. Tympeistäkin asioista keskustelu voi onnistua paremmin vaikkapa kävellessä, tai jotakin käsillä puuhastellen. Eihän kaikkia ihmisiä tarvitse tuijottaa silmiin, eikä ole pakko nököttää nenätysten osoittaakseen kuuntelevansa keskustelukumppaniaan. Etenkin tutulle ihmiselle voi sanoa, että ”minun on helpompi keskittyä kuuntelemaan, jos voin samalla piirtää” tms.

Joillekin ihmisille on apua siitä, jos projektia tekemässä on useampia ihmisiä, jotka tarvittaessa ”potkivat” ja patistelevat, jos itse alkaa kyllästyä, tai meinaa lopettaa homman kesken. Henkilökohtaisesti en useinkaan hyödy potkimisesta ja patistelusta, vaan stressaannun siitä, ja saatan ruveta suorastaan välttelemään moista seuraa tai tekemistä. Joskus saatan toki tehdä joitakin asioita tehokkaammin toisen ihmisen takia kuin tekisin itsekseni, mutta se johtuu myös vastuuntunnosta. Jos olen jotakin luvannut, pyrin sen tekemään, vaikka olisin kuolettavan kyllästynyt. Ei siis kannata antaa lupauksia liian hövelisti. Mutta joskus inspiraatio pelastaa omatkin umpikujaa kohti luisuneet projektit.

38) ”Muista toimenpiteet epäonnistumisten varalta.”

Itselleen voi laatia listan keinoista, joita voi kokeilla, kun jokin menee pieleen. Voi vaikkapa kyhätä muistutuskortin kannustus- tai lohdutuslauseista luuserimielentilassa luettavaksi. Muistot onnistumisista voi yrittää nostattaa mieleen. Fyysinen tekeminen voi auttaa päästämään höyryjä ulos, kun pannu käy kuumana pettymyksestä tai turhautumisesta: juoksulenkki, punnerruksia, paikoillaan hyppimistä, painavien huonekalujen siirtelyä…

Ja joskus, kun kertoo jollekulle toiselle, että jokin asia meni itsellä pieleen, saattaa jopa kuulla jotakin lohduttavaa. Liioitella ei kannata, koska toisella ei varmaankaan huvita kuunnella yletöntä valitusta, mutta harminsa voi jakaa ja aiheellisen tunteensa ilmaista. Se on ihan ymmärrettävää, että harmittaa. Ja oikeasti, jos jollakulla menee tavallista useammin jokin asia pieleen, hän tarvitsee enemmän sympatiaa kuin ”tavanpulliaiset”, jotka selviävät vähemmillä koetuksilla, eivätkä siksi ole niin alttiita esim. kokemaan huonoutta ja masentumaan.

39) ”Yritä pitkittää onnistumisen hetkiä ja muistaa ne!”

Mitenköhän pitkiksi näitä onnistumisia olisi hyvä pitkittää? Vierastan itse kaikenlaisia ylettömiä ”tuuletuksia”, jotka luultavasti sopivat paremmin ekstroverteille. Mutten sano, etteikö sellainen toimisi useimmilla ihmisillä (ovathan ekstrovertit enemmistönä), joten, kuka kokee mielekkääksi, tuulettakoon ja riemuitkoon äänekkäästi ja näkyvästi, yhdessä tai yksin. Ei siinä ole sinänsä mitään pahaa, mutta saattaa se tuntua vähän pahalta sivustakatsojasta, joka on ehkä epäonnistunut juuri siinä, missä onnekas onnistui. Retostelu ja kehuskelu saattavat aiheuttaa närää, mutta joka tapauksessa, ihminen saa olla iloinen siitä, kun onnistuu, ja kaikkien epäonnistumisten vastapainoksi on hyvä muistaa ne tilanteet, jotka ovat sujuneet hyvin tai jopa varsin hienosti.

Yleensäkin myönteisten asioitten muistelu on hyväksi; esim. voi kerrata, mitkä asiat sujuivat ihan hyvin vaikkapa tällä viikolla, tai aiemmin elämässä. Hyviä hetkiä muistelemalla tulee nostatettua sitä tosiasiaa, että hyviäkin asioita, kuten onnistumisia, tapahtuu. Yleensä sähläämisiä ja ikäviä asioita nousee mieleen useammin, kun ne ovat niin tunteikkaita hetkiä, niin ne syöpyvät mieleen tehokkaammin.

Toisin sanoen, nostata tunteita onnistumisen hetkellä; pitkitä sitä tunnetta omalla tavallasi, niin se jää tehokkaammin mieleen. Siitä voi luoda mielikuvan, elävän muiston, jonka voi kytkeä vaikkapa johonkin muistoesineeseen. Esinettä voi sitten katsella tai hypistellä, kun usko omiin kykyihin on koetuksella.

40) ”Varaudu masennukseen onnistumisen jälkeen - Innostavan asian loppumista seuraa apatia.”

Ainakin pidempien mielekkäitten projektien jälkeen saattaa tosiaankin vaipua jonkinlaiseen apatiaan. Tekeminen, josta on innostunut, saattaa vallata mielen pidemmäksikin aikaa, ja valmiiksi saamisen jälkeen voi olla varsin tyhjä olo. Tämän tapaista varmaan tapahtuu lyhemmässäkin ajassa, päivänkin sisällä, useamman kerran. Innostava tekeminen saattaa kestää vain jonkun aikaa – sitten se on ohi, ja tulee tympeä, turhautunut olo. Mieli kaipaa lisää tekemistä, lisää ”pureksittavaa”, tai jotakin kiinnostavaa…

En tiedä missä määrin ajoittainen ”virikenälkä” tai tympääntyminen koetaan tai tulkitaan ”masentuneena olona”. Sen tapainen ”masennus” nimittäin voi mennä nopeastikin ohi, kun mieli löytää jotakin innostavaa. Ja tästä päästään siihen, mistä aloitettiin, eli, mielialan säätelyyn.

ADHD- ihminen saattaa kokea ”masentuneita olotiloja” useinkin, mutta ne eivät välttämättä kestä pitkiä aikoja. Mutta tavallista on sekin, että ADHD-ihminen on vuosikausia masentunut, eikä välttämättä tunnista sitä itse. Ja toisaalta, ADHD-oireita ei aina tunnisteta masennuksen ja uupumuksen takaa, jos ihminen on pitkittyneesti masentuneena ollut enemmänkin apaattinen eikä ylivilkas, ja keskittymisvaikeudet ja hajamielisyydenkin voi laittaa väsymyksen piikkiin.

On hyvä, että ns. neuropsykiatrisia piirteitä tunnistetaan aiempaa paremmin, ja että niihin saa apua ja neuvontaa siinä missä kansantauteihinkin. Mutta omahoito on näissäkin vaivoissa isossa roolissa. Onneksi paljon on tehtävissä ”kotikonstein”. Kun vain muistaisi ja saisi aikaiseksi… Edes yksi asia kerrallaan.

PS: Vinkkilistasta on jäljellä vielä yksi satsi, liittyen ihmissuhteisiin.

ADHD – vinkit jatkuvat: muistilapuista turvalliseen irrotteluun (vinkit 27 – 32)

Suosittelen tekemään tällaisen
muistilapun, vaikkei yleensä
harrastaisi muistilappuja : )

Seuraavaksi käsittelemäni ADD / ADHD – vinkit liittyvät ensinnäkin muistiinpanojen tekemiseen ja hyödyntämiseen, ja toisekseen, toimintakyvystä huolehtimiseen, pitkällä tähtäimellä.

Mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin liittyviä vinkkejä tulee vielä tämän tekstin jälkeen, kunhan ehdin nekin reflektoida oman kokemukseni kautta.

27) ”Pidä muistilehtiötä ja kynää tarosalla!”

Hyödyllisimpiä asioita mitä olen vuosien saatossa oppinut, on pitää aina mukana jonkinlaisia paperilappusia, vihkoja, lehtiöitä, muistilappuja tai muuta, mihin voi kirjoittaa, ja kyniä; kaiken varalta useampia, koska nekin häviävät helposti. En ole tottunut käyttämään puhelimen muistiota, mutta laitan kyllä oman tietokoneen näytölle digitaalisia muistilappuja. Ja ostoslista tulee kotoa tekstiviestinä, jos täytyy tehdä isommat ostokset kerralla. On turha kuormittaa muistiaan sillä, että yrittäisi muistaa ulkoa kaiken mahdollisen. Etenkin tärkeimmät asiat on hyvä kirjata muistiin. Se vähentää stressiä ja murehtimista (”Entä jos unohdan…?”). Ei ole iso vahinko, jos sattuu muistamaan asian ilmankin muistiinpanoa tai listaa, mutta se voi olla, jos on kuvitellut muistavansa, muttei muistakaan. Sitä paitsi, kun kirjoittaa asian ylös, siitä jää selkeämpi mielikuva muistiin, vaikka lapun kadottaisikin!

28) ”Lue kynä kädessä ’ajatusryöppyjä’ varten.”

En ole koskaan oikeastaan halunnut töhriä omistamiani kirjoja omilla merkinnöillä, sen enempää kuin kirjastosta lainattujakaan. Jostain syystä haluan pitää kirjat mieluummin siisteinä. Kouluaikaan siihen oli vähän painekin, kun oppikirjat käytettiin uudelleen. Lukioaikaan taisin kyllä sotkea joitakin kirjoja omilla lisäyksilläni, ja monisteisiin ja tulosteisiin töherrän ja kirjoittelen omia huomautuksiani, teen alleviivauksia ja piirtelen mitä sattuu, edelleen. Ja kun luen jotakin kirjaa, jossa on itseäni kiinnostavaa asiaa, kirjoitan asioita lapuille ylös; joko lainauksia sisällöstä, tai omia ajatuksiani, joita asioista herää. Muistilappusia ja sekalaisia ruutupaperinpaloja kertyykin sitten sinne tänne. Niitä on kirjan välissä, yöpöydällä, laatikoissa, lattialla, laukun pohjalla…

Siinä on hienoinen ongelma, että lappuset leviävät ja sekoittuivat toisiinsa, ja saattavat kadottaa yhteytensä alkuperäislähteeseen. Joku saattaisi ajatella, että olisi järkevää kirjoittaa muistiinpanonsa vihkoon, jossa ne pysyvät kiinni ja järjestyksessä. Olen kyllä kokeillut sitäkin, mutta minulle kävi ennemminkin niin, että vihkon sisään tehnyt muistiinpanot unohtuivat sinne kansien väliin. ”Poissa silmistä, poissa mielestä!” Ja ehkäpä siksi olen omaksunut tavan suosia irtolappusia. Joskus käy niin, että jossain sopivassa hetkessä poimin ne lappuset sieltä, mistä niitä löytyykään, ja laittelen ne eteeni sikin sokin. Voi olla, että siinä vaiheessa näenkin uusia yhteyksiä lappusten sisältöjen välillä.

Ehkäpä tämä lappusten levittely, sekoittelu ja uudelleen jäsentely heijastelee sitä, miten asiat ovat ”päässänikin”. Nehän ovat jonkinlaisessa eläväisessä pilviverkostossa; eivät järjestyksessä ja lokeroissa. Toisin sanoen, eri kirjoista tekemäni muistiinpanot ja satunnaiset kesken muitten tekemisten saamani ideat sekoittuvat mieleni työpöydällä, ja näen yhteydet niitten sisältöjen välillä. Tämä on minulle ominainen tapa, eikä ehkä sovellu kaikille. Eikä kaikkien edes tarvitse lukea kirjoja kynä kädessä, tai laisinkaan. Monet ihmiset oppivat asioita vallan hyvin ilmankin kirjoja, ja muistavat asiat ilmankin lappusia.

29) ”Lataa akkuja – eli tee jotakin rauhoittavaa, rentouttavaa, helpottavaa.”

Tämä ohje on varmasti aivan yleispätevä, siis, muillekin kuin ADHD- ihmisille. Mutta jos satut olemaan pääosin yliaktiivinen, saatat toisinaan kuluttaa virtasi loppuun touhuamalla ilman taukoja. Tai, saatat vaikkapa stressata itsesi pelkällä ajattelulla suorastaan uupumuksen rajalle, vaikket liikauttaisi evääsikään. Saatat olla ärsykeherkkä, kärsiä ääniyliherkkyydestä ja hälinästä, tai kuormittua yleensäkin huomattavasti vähemmästä touhuamisesta kuin neurotyypilliset ihmiset. Joten, on hyvin tärkeää tunnistaa, mikä itseä rauhoittaa ja rentouttaa. Milloin kaipaa hiljaisuutta, milloin luonnonääniä, milloin musiikkia? Mitä haluaa nähdä, että olo tasaantuisi ja silmät rentoutuisivat? Onko hämärässä tai pimeässä oleskelu rauhoittavaa? Olisiko tarve heittäytyä pitkäkseen, vaikka lattialle, ellei sopivaa huonekalua ole lähettyvillä?

Voisin kyllästyttävyyteen asti suositella esim. rauhoittavaa hengitystä, venyttelyä, erilaisia tietoisia liikkeitä, rentoutusharjoituksia, ja tietoista läsnäoloa. Mutta olipa tekeminen mitä tahansa – vaikkapa ikkunasta ulos katselua, tiskaamista, jaloittelua, sohvassa hiljaa istumista – siinä saattaa olla läsnä sillä tavoin, että pääsee irti ajattelevan mielensä pulputuksesta ja pysähtyy tähän hetkeen. Oman mielenkiinnonkohteen parissa vietetty aikaa toimii useimmille stressiä lievittävänä ja palauttavana tekemisenä. Ajan turvaaminen siihen on oleellista, ellei halua hiillostaa itseään loppuun.

30) ”Varaa suunniteltua ’löhöämisaikaa’ tai aikaa turvalliseen ’irrotteluun’”.

Tämä liittyy osittain tuohon edelliseen ”akkujen lataamiseen”. On hyvä olla aikaa, jolloin ei ole pakko tehdä mitään; eli, voi vaikka löhötä, jos se tuntuu luontevalta. Muistaakseni esim. Bournen ”Vapaaksi ahdistuksesta” – opuksessa puhuttiin ”luppoajasta”, jota olisi hyvä olla tunti päivässä, päivä viikossa, ja viikko muutaman kerran vuodessa. En tiedä sitten, miten neljän viikon kesäloma tähän ideaan sopii? Itse pitäisin vapaata mieluummin tasaisemmin pitkin vuotta kuin kerran vuodessa pitkässä pötkyssä. Kesälomaan latautuu liiaksi paineita, jos se on ainoa pidempi vapaa vuodessa. Sitä paitsi, jos arki on liian täynnä, loma-ajoille kasautuu erilaisia hommia, joita sitten yrittää tehdä, samalla kun olevinaan pitäisi lepäillä ja löhötä. Eihän siinä ole mitään järkeä, oikeasti! Arjen tulisi olla sellaista, ettei hommia ja hoidettavia asioita keräänny sellaiselle ajalle, joka on muka rentoutumista ja lepoa varten. Levon ja työn tasapainoa on helpompi säädellä viikkotasolla kuin vuositasolla.

Mikä sitten on turvallista ”irrottelua”, ja mistä tulisi päästä irti? Ikävistä ja ahdistavista kokemuksista kannattaa kyllä irrottautua, ikään kuin ravistaa ne yltään, kuten eläimet tekevät stressiä koettuaan. TRE-menetelmä on yhdenlainen sovellus tästä. Irrottautuminen esim. murehtimisesta ja märehtimisestä on psyykelle terveellistä, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu edistää irrottautumista mielensä vallasta, vähemmälläkin ulkoisella toiminnalla. Tarvitaanko siis aina jotakin eritystä ”irrottelua”? Itse sanoisin, että ei välttämättä, aina, mutta joskus turvallinen ”irrottelu” on tarpeen. Voi olla virkistävää katsoa joku oikeasti hauska komedia, ja nauraminenhan rentouttaa tehokkaasti. Tai, voi tehdä jotakin hieman outoa (mutta vaaratonta). Muistan, kun lapsena laitoimme tyynyjä vaatteitten sisälle, ja leikimme ”Michelin-ukkoja”. Tai, kävelimme jalat koukussa, kädet polvitaipeitten ympärille lukittuina. Isosisko puki meitä pienempiä hulluihin vaatteisiin, joissa lyllersimme kylän läpi. Sen jälkeen oli mieltä ylentävää saada olla oma itsensä…

Mutta tästäkin voi olla monta mieltä; mikä sopii yhdelle, voi olla epäsopivaa toiselle. Jos on mahdollista kokeilla, mikä itselle sopii, niin sittenpähän tietää. Ja, kannattaa muistaa, että asioitten pakeneminen on eri asia kuin ”irrottelu”. On mahdollista juuttua irrottautumiseen, eli, pysytellä pakosalla kaikesta ikävästä ja ahdistavasta, paeten arkeaan aina kun mahdollista; jolloin ei saa tehdyksi mielekkäitä muutoksiakaan, ja tilanne jatkuu. Siis, irrottaudu, mutta älä kokonaan karkaa…

31) ”Valitse hyviä, hyödyllisiä mieltymyksiä, joihin voi turvallisesti ’jäädä koukkuun’.”

Tämä liittyy myös osittain edelliseen. Joillakin ihmisillä on esimerkiksi ”mieltymys” päihteitten käyttöön, eikä tietenkään ole terveellistä kehittyä riippuvaiseksi elimistölle haitallisista aineista. Mutta jos perii taipumuksen ”koukuttua”, ei siitä pidä itseään liiaksi syytellä ja tuomita, vaan voi olla myötätuntoinen, kun joutuu mahdollisesti kärsimään tämän taipumuksensa takia enemmän kuin jotkut toiset. Erilaiset extreme-kokemuksetkin voivat aiheuttaa riippuvuutta. Kun kokemuksiin tottuu ja kyllästyy, tarvitsee aina vain enemmän ja useammin, jotta saa saman miellyttävän vaikutuksen aikaan. Toiminnot saattavat siis äityä liian rajuiksi ja jopa vaarallisiksi, kun ei saakaan enää tyydytystä siitä vähemmästä, mikä alun perin oli hauskaa.

Tottumisen ja kyllästymisen voi ehkäistä paastoamalla ylenmääräisistä virikkeistä, siinä missä ruuastakin. Ja mitä tietoisemmin tekee ja kokee sen, mitä sitten tekeekin, saa enemmän irti yksinkertaisistakin asioista. Ei tarvitse saada aina uusia ”tajunnan räjäyttäviä” ulkoisia elämyksiä, kun on sisäisesti ”hereillä”. Haluaako ihminen oikeasti olla riippuvainen ulkoisesta maailmasta, tässäkin suhteessa? Tietoisuuden laajentamista voi harjoitella, jos uskaltaa kohdata elämän itsessään sellaisena kuin se on, edes hetkittäin. Loppujen lopuksi tässä hetkessä on ikään kuin avaruus – ääretön ulottuvuus tutkittavaksi, ja voisiko olla rajumpaa seikkailua kuin tutustua äärettömyyteen?

32) ”Liiku pontevasti ja säännöllisesti. Tee liikkumisesta hauskaa, niin jaksat harrastaa sitä lopun elämääsi!”

Ehkäpä on minun lisäkseni muitakin ihmisiä, joilla koulun liikuntatunnit tappoivat kiinnostuksen harrastaa mitään erityistä liikuntalajia. Kävelyä ei onneksi pidetty varsinaisena lajina, joten sitä on voinut tehdä ilman yököttäviä mielleyhtymiä vastenmieliseen pakkourheiluun epämukavassa seurassa. Koulun ulkopuolella leikin veljeni kanssa jopa urheilukisoja, koska hän halusi laatia tulostaulukoita ja pitää kirjaa suorituksista, ja minä leikin mukana, ja totuin häviämiseen (koska olin nuorempi ja pienempi). Leikin ollessa monipuolisimmillaan heitimme puukeihästä, työnsimme kivikuulaa, juoksimme, painimme, nyrkkeilimme, hyppäsimme pituutta ja korkeutta, kokeilimme jopa seiväshyppyä… Niin, en erityisemmin intoile kilpaurheilusta, mutta oli ihan hauskaa leikkiä urheilukisaa veljen kanssa pelleillen. Leikimme joskus kiukuttelevaa tennistähteäkin, siinä missä ylimielisiä rallikuskeja tai juoppoja mäkihyppääjiä...

Leikkimielen kautta tuli siis oltua jollain tapaa liikunnallinen lapsi ja kanavoitua ylimääräistä energiaansa. Ja ellei ollut kotitöitä, kävimme kävelyllä tai pyöräilemässä yhdessä, koska isä valvoi sitä, että tekisimme edes jonkun aikaa päivästä ”jotakin hyödyllistä”. Liikkuminen oli ihan mukavaa veljen kanssa leikkien tai jutellen, mutta myöhemmin pidin yksinäisistä kävelyretkistä, tai pitkistä pyöräilyistä. Ryhmäliikkujaa minusta ei ole tullut, edelleenkään, ja ”urheilu”-sanaan liittyy minun mielessäni kielteisiä mielleyhtymiä. Kilpaurheilussa haisee raha, ja missä se haisee, löytyy myös mädännäisyyttä ja ”raatoja” (eli uhreja, unohtamatta luontovaikutusta).

Joittenkin mielestä kilpaileminen on ”hauskaa”, ja ellei eettisyys unohdu, auttaahan urheileminen ylläpitämään liikunnallisuutta ja tavoitteellisuutta. Itse kuitenkin motivoisin itseäni liikkumaan mieluummin leikkimielellä kuin kunnianhimolla tai voitontahdolla. Eniten kuitenkin hyödynnän luontoa liikuttajana. Se on kaikkein toimivin ympäristö saada itsensä liikehtimään. Mikä sitten on riittävän ”pontevaa” liikkumista? Aina ei ole ylettömästi energiaa ”pontevuuteen”, mutta joskus halkojen mättäminen saattaa sujua ”pontevasti”, tai siivoaminenkin, jopa, tai joku rakentamiseen liittyvä homma. Omaa kehokokemusta saattaa jäsentää, kun tekee jotakin lihasvoimaa vaativaa. Ripeä liikunta palauttaa stressistä ja kehittää myös pitkällä tähtäimellä stressinsietokykyä, joten vinkki sinänsä on aivan tarpeellinen, ja allekirjoitan myös sen, että hauskuutta lisäämällä liikunnasta saa todennäköisemmin tavan kuin yrittämällä pakottaa itsensä johonkin suoritukseen. Joillekin ihmisille ”hauskuus” tulee toisista ihmisistä tai kilvoittelusta; ja mikäpä siinä, ellei näitäkään ”kannustajia” ota liian tosissaan. Mitä järkeä on stressata itsensä liikunnalliseksi? Stressaamalla saattaa ”syödä” liikunnan henkisen terveyshyödyn.

Liikunnan puute ei tosin olisi mikään kansanterveysongelma, jos ihminen eläisi vielä metsästäjä-keräilijänä. Ja minä luulen, että monet ADHD-ihmiset soveltuisivatkin paremmin tuolle aikakaudelle. Minä tosin saattaisin majailla välillä luolissa ja tehdä kalliomaalauksia, tai sitten olisin jo kuollut nälkään, kun en haluaisi osallistua yhteiseen peurajahtiin, ja sattuisi huono marjakausi; tai joku kärsimätön ja nälkäinen kanssaeläjä kumauttaisi nuijalla, kun olisin tarkistamassa huolella tehtyä rysääni, niin ajatuksissani, etten kuulisi hiipiviä askeleita. Tai sitten joku karvaisempi olento söisi käteni, kun yrittäisin ystävystyä sen kanssa petyttyäni tai kyllästyttyäni kanssaihmisiin.

PS: Vinkkejä on vieläkin jäljellä, liittyen ADHD-ihmisten mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin.

AD(H)D – vinkkejä, kuten, miten EI kannata stimuloida itseään! (Jatkoa edellisiin)

Elokuun lopulla noin puoli kuuden
aikaan. Elähdyttävää stimulanttia.

Jatkan tässä aikoinaan muistiin kirjaamieni ADD/ADHD- oireisiin liittyvien vinkkien läpikäyntiä. Ennakkosilmäilyn perusteella seuraavien vinkkien teema näyttäisi olevan ”ongelmien kehittely ja itsen stimulointi haitallisella tavalla”. Tylsistynyt tai turhautunut ihminen alkaa toisinaan kehitellä itselleen ajanvietettä tai herätteitä, ettei vaipuisi epämukavaan horrostilaan. Virikkeeksi kelpaa siihen hätään monenlainen älynväläys tai vähä-älyinenkin itsensä stimulointi. Jos sattuu olemaan vilkas mielikuvitus, ongelmien kehittely, ennakoiva kuvittelu, kauhukuvien luominen, jossittelu, vatvominen ja sen sellainen tuo tehokkaasti virikettä apatiaan vajoamassa olevalle mielelle, tai sitoo epämääräisen levottomuuden edes jonkinlaiseen kohteeseen. Jos taas mielikuvitus ei toimi, saattaa tulla tehtyä kaikenlaista typerää enemmän tai vähemmän tarkoituksella, tai vaikkapa aloitetuksi jonkinlaista sanaharkkaa tai väittelyä, tai suoranaista riitaa mitättömistä asioista, ihan vain turhautumisesta. Kun mikään ei liikahda, ja tuntuu liian ”elottomalta”, etenkin motorisesti ylivilkas tapaus lähtee itse liikkeelle.

Kun keskittyminen häröilee, ihminen saattaa haluta kiinnittää sen edes johonkin; niinpä hän onnistuu juuttumaan esimerkiksi tunteikkaisiin vuorovaikutusvälikohtauksiin tai vaikkapa kauhukuvitelmiin. Toisaalta, jostakin syystä jo virinnyt levottomuus ja epämääräinen hermostuneisuus tuntuvat pakottavan tekemään edes jotakin, vaikkapa valittamaan maailman kurjuutta tai oman elämänsä kurjia puolia kelle tahansa lähettyvillä olevalle elolliselle. Kärsimystähän on olemassa, kiistattomasti, meillä kaikilla, ja sen vastapainoksi tarvitaan myötätuntoa. Mutta henkistä kärsimystään ei kannata boostata ihan vain itseään stimuloidakseen. Kurjuudesta puhuessaan tulee samalla vahvistaneeksi kurjien ilmiöitten olemassaoloa; joskus jopa liioitelleeksi niitä, jotta saa tunnelmansa viritettyä erityisen stimuloivaksi. Tällainen kärsimyksen nostatus ja siihen uppoutuminen on tietysti raskasta myös ihmiselle itselleen. Mielialan kannalta olisi hyvä, jos huomion saisi siirretyksi johonkin muuhun kuin omiin kielteisiin ajatuksiinsa. Kanssaihmiset voivat auttaa tarkkaavaisuusongelmaista siirtämään huomion toisaalle; sehän se nimenomaan on vaikeaa, jos on taipumus uppoutua ja ylikeskittyä asioihin; etenkin niihin ”mielenkiintoisiin”. Ja mielihän kiinnittyy tunteita herättäviin asioihin; olivatpa nuo tunteet mukavia tai epämukavia.

Vireystilan säätelyn haasteet tarjoavat siis toimivan perustan esimerkiksi murehtimiselle, tyhjänpäiväiselle riitelylle, valittamiselle, hölmöilylle, älyttömyyksille; ja näissä seuraavissa vinkeissä on siis jossain määrin käsitelty tätä teemaa.

23) ”Hyväksy pelkosi siitä, että asiat sujuvat hyvin ja tuntuvat helpolta!”

En oikein tiedä, miksi asioitten sujuminen ja helppous pelottaakaan niin kovin. Johtuuko pelko siitä uskomuksesta, että ”kaikki menee kuitenkin aina pieleen” (koska siten on käynyt aika usein)? Eikä kukaan kai halua varta vasten pettyä, jos pettymys olisi ennalta estettävissä. Ja kun ei odota mitään, niin ei myöskään pety. Tai, herääkö joskus sellainen pelko, että jos jokin tuntuu liian helpolta, on saattanut käsittää tehtävän väärin? Sellaistakin on saattanut joskus sattua, kun on huolimattomasti tulkinnut jonkin asian omalla tavallaan, ja sivuuttanut joitakin keskeisiä seikkoja esimerkiksi jostakin käyttöohjeesta.

Vai onko liian helppo niin tylsää, että siihen voi kyllästyä, ja pelottaa, että homma jää siksi kesken, kun siinä ei ole riittävästi haastetta? Kenties pelon syy vaihtelee tilanteesta riippuen. Itse olen ehkä kuitenkin taipuvaisempi odottamaan ja ennakoimaan ongelmia, ja varautumaan niihin etukäteen miettimällä asiat ja tilanteet läpi tunnistaakseni ne asiat, jotka saattavat mennä pahiten pieleen. Ja koska se pieleen meneminen on tavallaan mahdollista aivan kaiken kohdalla, uudet asiat tuntuvat jostain kumman syystä hieman vastenmielisiltä. Paitsi tietysti, jos varta vasten haluaa elämään hieman haastetta, kannattaa yrittää vaikkapa tehdä ruokaostoksia eri kaupasta kuin yleensä. Se on varsin ärsyttävää, ja todennäköisesti unohtaa jotakin, kun ei voi käyttää hyllyjärjestystä ja tuttuja mielikuvia muistin apuna.

24) ”Älä haali liikaa tekemistä stimuloidaksesi itseäsi!”

Jos sattuu olemaan energisellä tuulella, saattaa hyvin helposti suunnitella päiväänsä, viikkoonsa, lomaansa tai elämäänsä yleensäkin liiaksi kaikenlaista, mitä haluaa tai pitää tehdä, syystä tai toisesta. Jotkut ihmiset pitävät itsensä kiireisinä tekemällä koko ajan jotakin, miettimättä edes välillä, mitä oikeasti kannattaa tehdä. Liika tekeminen voi olla myös pakenemista oman ajatusmaailman ja tunteitten kohtaamiselta. Pysähtyminen voi olla pelottavaa, jos pois mielestä työnnetyt asiat ja tunteet pääsevät tunkeutumaan mielen sisäiselle näytölle. Mutta tämä on vähän eri asia kuin se, että haluaa lähinnä stimuloida itseään jatkuvalla tekemisellä. Saattaahan se stimuloiva tekeminen olla ihan vain huvinpitoa, eikä sinänsä rasittavaa työtä tms. touhuilua. Mutta jos koko ajan ja tauotta touhottaa menemään, jossain vaiheessa uupuu tai sekoaa, tai sairastuu fyysisesti, tai aiheuttaa itselleen jonkin sekavuustilasta johtuvan tapaturman, etenkin jos yöuni on jäänyt vähiin.

Ulkoinen touhukkuus ei ole niin tyypillistä ADD-tyyppisille ihmisille kuin ns. hyperaktiivisille, mutta monet heistäkin touhuavat päänsä sisällä kaikenlaista, vaikkei ulospäin näkyisi eväkään värähtävän. Jatkuvasti työn touhussa tai liikkeellä tai äänessä olevat hyperaktiiviset ihmiset taas huomataan. Yletön vireys voi kanavoitua hyödyllisiin tai hieman vähemmän hyödyllisiin tekemisiin. Fyysisissä töissä ns. yliaktiivisuudesta on suurta iloa. Taiteeseenkin voi kanavoitua paljon ilmaisuvoimaista energiaa. Sosiaalisesti vireät, auttavaiset ja vilkasmieliset ihmiset voivat tuottaa paljon iloa kanssaihmisille, jotka kaipaavat seuraa ja apua. Levottomuudesta tai motorisesta ylivireydestä ja impulsiivisuudesta toisinaan seuraavia haitallisia aktiviteetteja tuskin tarvitsee luetella. Jotkut istuvat vankilassa niitten seurauksena, jotkut makaavat sairaalassa. Monenmoinen tahaton tai tahallinen häiriköinti on usein se, mihin ADHD esimerkiksi koulumaailmassa herkästi mielletään. Ja jos yhteiskunta mieltyy yhtä tylsänä paikkana kuin koulu, mikseipä tälläkin kentällä saata joillakuilla huvittaa kehitellä jotakin ”häiriköivää”? Jos olisi jotakin hauskaa, ei tulisi tehtyä niin paljoa tuhmuuksia… mistä päästäänkin seuraavaan vinkkiin.

25) ”Älä kehitä ongelmaa saadaksesi jännitystä – kehitä jotakin hauskaa sen sijaan!”

Tämä on varmasti erittäin rakentava ohje, jos vain saisi sitä sovellettua. Jotkut onnistuvat tässä paremmin kuin toiset. Tosin, yletön hauskuus, vitsailu tai hulluttelu voi käydä kanssaihmisille rasittavaksi, tai olla joissakin tilanteissa hieman epähienotunteista. Jotkut vitsit kannattaa pitää omassa tiedossaan ja naureskella vain itsekseen. Mutta ongelmien kehittely ei tietenkään ole pidemmän päälle virkistävää. Jännitystä ja pelkoa sillä kyllä saa aikaiseksi, muttei se ainakaan liennytä masennusta tai sosiaalista ahdistusta, tai paniikkioireita. Liika ajattelu on joissain tapauksessa yhtä lailla ongelmallista kuin totaalinen ajattelemattomuus, joskin eri tavalla. Ajattelematon ihminen saattaa aiheuttaa suoraa vahinkoa ympäristöönsä ja kanssaihmisille; esim. törppöilee liikenteessä, toteuttaa ideoita, jotka vaarantavat terveyttä, tms. Mutta toisaalta liikaa ajatteleva (siis, yleensä murehtiva tai märehtivä ihminen) useimmiten masentaa ja ahdistaa itsensä, ja sitten välillisesti tuottaa myös toisille haittaa. Niin, kannattaa kyllä kehittää jotakin hauskaa sen sijaan että kehittäisi ongelmia, muttei ehkä ihan mitä tahansa harkitsematonta hauskaa kuitenkaan…

26) ”Älä puolustele ja selittele ylen määrin tekemisiäsi.”

Tämä liittynee tilanteisiin, kun on jotenkin töpeksinyt tai sählännyt, ADHD:n takia tai muusta syystä. ADD / ADHD voi auttaa itseä ja toisia ymmärtämään, miksi esimerkiksi unohti ostaa kaupasta sen, mitä oli mennyt sieltä hakemaan, tai, miksi unohtui kahdeksikymmeneksi minuutiksi jonnekin kun olisi pitänyt lähteä viisi minuuttia sitten. Mutta kaikkiin ihmisen hölmöyksiin neuropsykiatrinen diagnoosi ei anna tekosyytä. Eettisten normien tahallinen rikkominen ei selity pelkällä vilkasmielisyydellä. Impulsiivinen ihminen tulee varmasti usein rikkoneeksi omiakin normejaan, mutta jos omatunto toimii, hän katuu ja pyytää anteeksi, ja edes yrittää hillitä itseään jatkossa paremmin. Jos ei ole sisäistettyä moraalia, eikä empatiakykyä, tunnesäätelyvinkeistäkään ei ole pahemmin hyötyä, vaan tarvitaan jonkinlaista ulkoista säätelyä…

Mutta yleisesti ottaen, jos sinulta tivataan, mitä tapahtui ja miksi, selitä toki oma käsityksesi siitä, miten tilanne kehittyi ja mikä vaikutti toimintaasi. Mutta älä ”selittele” liiaksi, äläkä varsinkaan epärehellisesti! Mikä tapahtui, se tapahtui. Virheensä voi myöntää, ja toisen osapuolen on helpompi antaa anteeksi, jos töpeksijä pyytää anteeksi. Vahinkoja sattuu, etenkin tekevälle ihmiselle. Impulsiivisuus tuottaa paljon vähintäänkin sanallisia hölmöilyjä, mutta myös tekoja. Pinnaansa voi onneksi kasvattaa harjoittelemalla, ja se voi ehkäistä tulevia hölmöilyjä. Pari syvää hengitystä sen sijaan, että reagoi heti, voi jo pelastaa sen hetkisestä haasteesta. Tai kymmeneen laskeminen sen sijaan, että antaa heti sanallisesti takaisin toisen osapuolen kommenttiin, voi ehkäistä rasittavan väittelyn tai konfliktin.

Aivot muokkautuvat käytön mukaan, joten, AD(H)D - oireitaankin voi lievittää. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi syvähengitystä rauhoittumiseen, ja tietoisen läsnäolon harjoittelua pitkän tähtäimen kuntoutumiseen. Sitä voi harjoitella enemmän tai vähemmän muodollisesti, kullekin sopivalla tavalla, vaikkapa miten pienestä ja lyhyestä aloittaen, kunhan paremmasta tiedostamisesta tulee ennen pitkää osa elämää. Monet ADD/ADHD:n pulmalliset puolet ovat juuri sellaisia, joihin hyväksyvän, tietoisen läsnäolon harjoittamisesta voisi olla apua. Itse olen havainnut esimerkiksi reaktiivisuuden vähentyneen säännöllisen harjoittelun myötä. Ärsykkeen ja reaktion välistä "tyhjää tilaa" kasvattamalla voi käydä niinkin, että alkuperäinen toimintayllyke katoaa "kuin pieru Saharaan" (kuten äiti saattoi lapsuudessani toisinaan sanoa, joskin eri asiayhteydessä. Ehkä jokin konkreettinen tavara oli kadonnut?).

Mutta haaste onkin usein juuri siinä, että kaikenlainen säännöllinen harjoittelu on jo itsessään vaikeaa aloittaa ja ylläpitää, etenkään ihan oma-aloitteisesti, jos on tarkkaavuuden ja toiminnanohjauksen pulmia. Arki saattaa olla sekavaa ja kiireistä, ja voimavarat vähissä, jolloin uusien asioitten aloittaminen voi tuntua lähes mahdottomalta. Mutta, löytyisiköhän tahoja, jotka tarjoaisivat tällaiseen harjoitteluun matalan kynnyksen tukea ja opastusta (ja mielellään hyvin edullista tai jopa ilmaista)?

PS: Vinkit jatkuvat vielä…

ADD / ADHD- vinkkejä – ja miten minä niitä olen yrittänyt soveltaa (jatkoa, 3. osa)

Tämä puunkanttura puhutteli minua
viimeksi Kolilla käydessäni. Se on
jotenkin samalla tavalla vänkyrä
ja epämääräinen kuin minun
tapani ilmaista itseäni.

Jatkan edelleen samasta aiheesta kuin edellisissä teksteissä (”ADD / ADHD – miten selvitä arjessa, kun tarkkaavaisuus häröilee ja tekemiset tökkii?” ja ”ADD / ADHD- vinkkejä: lista kommentteineen jatkuu”). Olen havainnut itselleni hyödylliseksi kerrata näitä ”vinkkejä” tällä tavoin reflektoiden, niin ammatillisesti kuin omassa arjessa selviytymisen näkökulmasta. Ja jos joku muukin näistä jotakin elähdyttävää saa irti, niin tulkoot jaetuiksi pöytälaatikon pölyisestä ja kaoottisesta pimennosta laajemmalle areenalle…

15) ”Hyödynnä sopivia haasteita.”

Kyllä, haastamalla itsensä saa viritettyä itselleen toisinaan sellaiseen toimintamoodin, että saattaa saada jopa aikaiseksi jotakin. En tosin tiedä, miten hyvin tämä toimii itsellänikään missään pitkäjänteisempää työskentelyä vaativissa tehtävissä. Pitkäjänteisiin tehtäviin tarvitsen nimittäin sisäisen motivaation. Mutta onhan lukuisia asioita, joita ihmisen on hyvä saada aikaiseksi arjessaan, jos on motivoitunut jotenkuten selviämään esimerkiksi ilman kotiapulaista tai henkilöä, joka käytännössä tekee palkatta kotiapulaisen hommia. Sovelsin tätä vinkkiä alun perin tiskaamiseen. Kysyin itseltäni: ”Mitenkähän paljon ehdin tiskata varttitunnissa?” Sitten tiskasin niin paljon kuin ehdin, ja joskus ehdin jopa kaiken mitä tiskialtaassa ja pöydällä oli, tai sitten sain tiskatuksi jo melkein kaiken, ja tiskasin loputkin sen pakkomielteen voimalla, ettei halua jättää asioita kesken. Joskus meni rikki joku muki tai sitten paidanhelma kastui läpimäräksi ja sukat myös, kun lattialle loiskui vettä. Kaiken kaikkiaan idea oli ihan hyvä, ja käytän sitä toisinaan yhä, vaikkakin nykyään tiskaaminen toimii välillä myös tietoisuusharjoituksena tai sitten ihan vain käsien lämmittelytarkoituksessa.

16) ”Aseta itsellesi määräaikoja.”

Itse määritellyt deadlinet ovat melkeinpä pakollisia, jos meinaa saada aikaiseksi muitakin asioita kuin ne, joihin on jo ulkopuolelta määritelty deadline, kuten työasiat ja veroilmoitus tai vastaavat. Tai sitten teen jonkin vuosikausia lykkäämäni homman vasta kun tapahtuu jotakin sellaista, että se on pakko tehdä muutamassa päivässä. Esimerkiksi, kun tässä jokunen vuosi sitten vesiputki halkesi ja oli pakko tyhjentää pari komeroa ja nurkkausta, tyhjensin ne parissa päivässä hampaat irvessä ja aivosumussa. Se oli oikeasti tuskan takana, mutta olin lopputulokseen tyytyväinen, ja sain luottamusta siihen, että pystyn toteuttamaan vastaavia asioita, vaikken yleensä arjessa olevinaan pystykään. Olisin tosin ollut vielä tyytyväisempi, jos olisin tehnyt tuon homman itse määrittelemäni deadlinen patistamana, enkä vasta absoluuttisessa pakkotilanteessa.

17) ”Jaa isommat tehtävät pieniin osiin, ja aseta määräajat pienille tehtäväjaksoille.”

Edelliseen vinkkiin liittyneestä esimerkkitapauksesta oppineena, jos on ylipäätään motivaatiota tehdä jokin isompi homma joskus tulevaisuudessa, on ehkä kivuttomampaa tehdä palanen kerrallaan suunnitellusti, johonkin realistiseen päivämäärään mennessä. Askel askeleelta, sopiva pala kerrallaan, on siis mielekkäämpi vaihtoehto kuin kaoottisessa kiireessä toteutettu pakkorykäisy. Tiedän kyllä, että pakko on siinä mielessä toimiva yllyke, että pakkotilanteessa on vain jahkailematta aloitettava tekeminen, jota on onnistunut lykkäämään, tai josta on syystä tai toisesta epävarma. Mutta pakon tunne tuottaa stressiä ja kielteisiä ajatuksia. Yritän omassa puheessani (sisäisessä ja ulkoisessa) välttää ilmauksia "Minun on pakko…” tai ”Minun pitää…” ja ilmaista asian mieluummin niin, että tunnen valitsevani itse sen, mitä kulloinkin on käsillä tai työn alla. Eli ”Minun on hyvä…” tai ”Haluan tehdä tämän…”

Nykyään teen jonkin verran suunnitelmia ”muistikirjaani”, ja kirjaan ylös esimerkiksi ”asioita, joita haluaisin saada tehtyä tällä viikolla, jos Luoja suo”. Olen myös oppinut toteuttamaan joitakin omia projekteja pilkkomalla projektin osiin, askeleisiin, ja etenemällä niissä asettamaani määräaikaan mennessä. Eli, kokeiltu on ja toimii tälläkin päällä.

18) ”Laita asiat tärkeysjärjestykseen.”

Kannattaa olla selvillä siitä, mitä itse pitää tärkeänä, ihan oikeasti, ennen kuin laittaa elämänsä asioita tärkeysjärjestykseen. Ja järjestys voi sitä paitsi muuttua elämäntilanteesta tai ajankohdasta riippuen. Pikkuasioitten tärkeysjärjestys syntyy arjessa, mutta isommat asiat voivat vaatia syvällisempää pohdintaa. Itse olen pohtinut arvokysymyksiä aika ajoin enemmän tai vähemmän. Jos arvostan esimerkiksi sisäistä rauhaa olosuhteista riippumatta, minulle ei ole kovin tärkeää vaikkapa käyttää jokaista päiväni tuntia rahan tienaamisen yrittämiseen, jotta voisin ostaa jotakin kivaa viihdykettä niille tunneille, joita en käytä rahan tienaamiseen. Minä en myöskään välitä käyttää aikaani kaveripiirin laajentamiseen, joten minun ei tarvitse tehdä siihen liittyviä asioita. Haluan lisätä tietoisuutta ja ymmärrystä, ja vähentää kärsimystä, tai ainakin oppia sietämään sitä silloin, jos sitä ei voi poistaa. Tällaiset sisäiset tavoitteet määrittävät sitä, millaisiin asioihin käytän aikaani, jota jää yli pakollisilta elämiseen liittyviltä asioilta ja niiltä asioilta, joitten tekemisestä vastaan jollekulle toiselle (kuten leipätyö). Opettelen sitä asennetta, että henkinen hyvinvointi olisi kaiken edellä – koska ellei ole riittävän hyvässä kunnossa henkisesti, saattaa menettää kykynsä tehdä muittenkaan eteen mitään.

19) ”Tunnista viivyttely – yllätä itsesi tekemällä NYT se mitä meinaat siirtää.”

Tämä toimii joskus yllättävän hyvin, mutta käytän tätä edelleen liian harvoin. Aina ei vain jaksa, vaikka asia tulisikin mieleen, ja sen voisi teoriassa tehdä juuri silloin heti. Kaikkea ei tosin edes voi tehdä juuri silloin, kun asia tulee mieleen. Ja se on joskus ärsyttävää, koska tiedän, että saatan unohtaa sen asian, kun en voi tehdä sitä silloin heti. ”Mitä minun pitikään…? En muista, äh! Ai niin, piti muistaa jokin… Mutta mikä? En muista, mitä piti muistaa… Jotain piti tehdä… Mutta mitä? Ai niin, se oli se, kun tuli mieleen, että… Mutta kello on jo noin paljon, ei tänään enää voi… Pitää muistaa huomenna!”

Olisi hyvä kirjoittaa asia lapulle ja laittaa lappu paikkaan, jossa asian voi tehdä heti, kun näkee lapun. ”Kastele kukat, jos on maanantai.”

20) ”Tunnusta, että on aivan OK tehdä kahta (tai useampaa) asiaa kerrallaan. Usein ADD/ADHD – henkilön tarvitsee tehdä monta asiaa kerralla saadakseen ylipäätään mitään tehdyksi.”

Jos tässä englanninkielestä mukaillen kääntämässäni vinkissä oikeasti tarkoitetaan ”monta asiaa kerrallaan”, ikään kuin yhtä aikaa, olen hieman skeptinen siitä, toimiiko se aina. Jotkin tekemiset kyllä sopivat yhtä aikaa tehtäviksi, kuten, dokumentin seuraaminen ja yksinkertainen käsityö tai piirtäminen, tai, äänikirjan kuuntelu ja kotityöt. Kahden tai useamman asian yhtäaikaisen tekemisen sujuvuus riippuu luultavasti siitä, mitä aivoalueita mihinkin hommaan tarvitsee, ja onko toinen tekeminen enemmän automatisoitunutta ja toinen taas keskittymistä vaativaa. Ei siis ole kovin outoa, jos ihminen vaikkapa liimaa etikettejä purkkeihin samalla kun katsoo ennalta tuttua elokuvaa. Samoin, hallittu siirtyminen hommasta toiseen ja takaisin voi toimia hyvin vaikkapa kotitöissä. Joskus onnistuu laittaa ruokaa ja tiskata ja siistiä keittiötä ikään kuin samanaikaisesti, vaikka todellisuudessa siinä siirtyilee asiasta toiseen, eikä tietenkään esim. pese kattilaa vasemmalla kädellä aivan samalla hetkellä kun kääntelee oikealla kädellä ahvenia pannussa.

Ns. multitaskaaminen ei välttämättä toimi niin hyvin kuin sitä joskus hehkutetaan, ainakaan missä tahansa tekemisissä. Sellaisen yrittäminen varsinkin pelkästään ajan säästämisen paineessa voi lisätä stressiä, aiheuttaa ylen määrin virheitä, ja sen, ettei saa tehtyä mitään hommaa kunnolla. Itse sanoisin, että kannattaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, mutta huomiota voi vaihtaa tarvittaessa useamman asian välillä. Dokumentin seuraaminen ja päivän kuulumisista keskustelu ei onnistu yhtä aikaa ainakaan kovin laadukkaasti, eikä luultavasti myöskään matemaattisen yhtälön ratkaisu samalla kun yrittää ymmärtää neuleohjetta (en tosin ole kokeillut viimeksi mainittua, enkä ymmärrä, miksi sellaista edes pitäisi kokeilla). Ja sen olen huomannut, että kun saa itsensä tekemään yhtä asiaa, on helpompi jatkaa tekemään jotakin toista, ja sitten kolmatta, koska tekemisvireeseen päästyään ei tarvitse kamppailla lähtökitkan kanssa. Ja siinä vireessä tekee asian toisensa jälkeen, kunnes on niin väsähtänyt, ettei enää jaksa mitään, tai kello pakottaa lopettamaan. Mutta mieluummin siis peräjälkeen tai vuorotellen, eikä ihan konkreettisesti yhtä aikaa…

21) ”Jätä aikaa ajatusten kokoamiseen työtehtävien välillä.”

Viisas neuvo siinä suhteessa, että on varmasti tarpeen tarkistaa aika ajoin, mitä onkaan tekemässä, ja miksi. Mutta jos jättää liikaa aikaa työtehtävien välillä ihmettelemiseen, vireystila saattaa päästä laskemaan liiaksi, ja joudutaan taas lähtökitkan eteen. Minulla on kyllä tapana pitää pieniä taukoja esimerkiksi kotityöstä toiseen siirtyessä. ”Pieni tauko” voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keitän teetä tai lämmitän mikrossa kahvia. Otan juotavaa kuppiin, istun ehkä pienen tovin keittiöjakkaralla, tai käveleksin ja katselen ikkunasta, tai kuljeskelen ja noukin roskia lattialta tai siirtelen tavaroita oikeille paikoilleen, kuppi kädessä. Jossain vaiheessa laitan kupin jonnekin ja havahdun siihen, että olen jatkanut hommia. Kuppi löytyy myöhemmin jostakin puoliksi täynnä. Toisin sanoen, jos haluan tehdä ne käytännön hommat, joita olen suunnitellut tekeväni, en pidä pitkiä, levollisia ”ajatustaukoja” kesken päivän. Pysyn koko ajan jonkinlaisessa liikkeessä, tai jalkeilla, tai vähintäänkin ajattelen jo seuraavaa vaihetta, etten unohdu muihin ajatuksiin. Minulle sopii paremmin se, että hoidan käytännön työt ja velvollisuudet ensin, ja saan levollisen hupini vasta sitten, kun on oikeasti aikaa juoda teemukillinen loppuun ja uppoutua seuraamaan mielensä polkuja.

Henkisessä työssä tämä neuvo nousee aivan erilaiseen arvoon. On välttämätöntä ”koota ajatukset” tehtävien välillä, jotta voi siirtyä aiheesta ja asiasta toiseen. Tauoiksi ”henkisten” työtehtävien välillä sopivat erilaiset tietoisuusharjoitukset, liikkuminen, musiikki, jokin simppeli peli, luontoelämys, pään tyhjentäminen kirjoittamalla tai selostamalla toiselle…

22) ”Tee sellaista, missä olet hyvä! Helppous on OK!”

Kunpa ihminen voisikin tehdä työkseen pelkästään sellaista, jossa on hyvä… Paitsi, ehkäpä siihenkin kyllästyisi, ja alkaisi kaivata haasteita! Monet joutuvat tekemään leipänsä eteen ainakin osittain asioita, joissa joutuu sietämään toistuvia epäonnistumisia, tai joista tulee muista syistä ylen määrin stressiä. Jos mahdollista, kannattaa tietysti hakeutua sellaiseen hommaan, jossa saa tehdä enimmäkseen itselle helppoja asioita. En vain tiedä, onko tämä kaikille kovin realistista nyky-yhteiskunnassa, jossa työelämä vaatii yhä enemmän ”erityisosaamista”, ja simppelimmät työtehtävät annetaan roboteille ja tekoälypäille. Ja mitäpä sitten tekee, jos tuntuu, ettei ole niin sanotusti riittävän hyvä oikein missään, missä pitäisi olla, jotta kelpaisi edes työhaastatteluihin? Unohtaisin tuosta ohjeesta tuon ”hyvä” sanan, koska se korostaa suorittamisen laatuvaatimusta, ja korvaisin koko vinkin mieluummin vaikkapa kliseisellä hokemalla ”do what you love”. Eli, kannattaa tehdä sellaista, mistä pitää ja mikä kiinnostaa, vaikkei siinä olisi mitenkään älyttömän hyväkään. En tosin tiedä, mistä siinä tapauksessa saa tilille euroja leipänsä hankkimiseen. Jos saisi tehdä pelkästään sitä, mistä pitää, voisi olla vaikkapa jonkinlainen syrjäytynyt käsityöläis-kirjailija-boheemi-ekohörhö, mutten tiedä, miten kauan sillä hommalla kestää ruumiillisesti elinvoimaisena. No, hellan päällä on vielä kipollinen kuivia leivänkänttyjä…

PS: Vinkit jatkuvat vielä, olen vasta melkein puolivälissä…