 |
| Suosittelen tekemään tällaisen muistilapun, vaikkei yleensä harrastaisi muistilappuja : ) |
Seuraavaksi käsittelemäni ADD / ADHD – vinkit liittyvät ensinnäkin muistiinpanojen tekemiseen ja hyödyntämiseen, ja toisekseen, toimintakyvystä huolehtimiseen, pitkällä tähtäimellä.
Mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin liittyviä vinkkejä tulee vielä tämän tekstin jälkeen, kunhan ehdin nekin reflektoida oman kokemukseni kautta.
Hyödyllisimpiä asioita mitä olen vuosien saatossa oppinut, on pitää aina mukana jonkinlaisia paperilappusia, vihkoja, lehtiöitä, muistilappuja tai muuta, mihin voi kirjoittaa, ja kyniä; kaiken varalta useampia, koska nekin häviävät helposti. En ole tottunut käyttämään puhelimen muistiota, mutta laitan kyllä oman tietokoneen näytölle digitaalisia muistilappuja. Ja ostoslista tulee kotoa tekstiviestinä, jos täytyy tehdä isommat ostokset kerralla. On turha kuormittaa muistiaan sillä, että yrittäisi muistaa ulkoa kaiken mahdollisen. Etenkin tärkeimmät asiat on hyvä kirjata muistiin. Se vähentää stressiä ja murehtimista (”Entä jos unohdan…?”). Ei ole iso vahinko, jos sattuu muistamaan asian ilmankin muistiinpanoa tai listaa, mutta se voi olla, jos on kuvitellut muistavansa, muttei muistakaan. Sitä paitsi, kun kirjoittaa asian ylös, siitä jää selkeämpi mielikuva muistiin, vaikka lapun kadottaisikin!
En ole koskaan oikeastaan halunnut töhriä omistamiani kirjoja omilla merkinnöillä, sen enempää kuin kirjastosta lainattujakaan. Jostain syystä haluan pitää kirjat mieluummin siisteinä. Kouluaikaan siihen oli vähän painekin, kun oppikirjat käytettiin uudelleen. Lukioaikaan taisin kyllä sotkea joitakin kirjoja omilla lisäyksilläni, ja monisteisiin ja tulosteisiin töherrän ja kirjoittelen omia huomautuksiani, teen alleviivauksia ja piirtelen mitä sattuu, edelleen. Ja kun luen jotakin kirjaa, jossa on itseäni kiinnostavaa asiaa, kirjoitan asioita lapuille ylös; joko lainauksia sisällöstä, tai omia ajatuksiani, joita asioista herää. Muistilappusia ja sekalaisia ruutupaperinpaloja kertyykin sitten sinne tänne. Niitä on kirjan välissä, yöpöydällä, laatikoissa, lattialla, laukun pohjalla…
Siinä on hienoinen ongelma, että lappuset leviävät ja sekoittuivat toisiinsa, ja saattavat kadottaa yhteytensä alkuperäislähteeseen. Joku saattaisi ajatella, että olisi järkevää kirjoittaa muistiinpanonsa vihkoon, jossa ne pysyvät kiinni ja järjestyksessä. Olen kyllä kokeillut sitäkin, mutta minulle kävi ennemminkin niin, että vihkon sisään tehnyt muistiinpanot unohtuivat sinne kansien väliin. ”Poissa silmistä, poissa mielestä!” Ja ehkäpä siksi olen omaksunut tavan suosia irtolappusia. Joskus käy niin, että jossain sopivassa hetkessä poimin ne lappuset sieltä, mistä niitä löytyykään, ja laittelen ne eteeni sikin sokin. Voi olla, että siinä vaiheessa näenkin uusia yhteyksiä lappusten sisältöjen välillä.
Ehkäpä tämä lappusten levittely, sekoittelu ja uudelleen jäsentely heijastelee sitä, miten asiat ovat ”päässänikin”. Nehän ovat jonkinlaisessa eläväisessä pilviverkostossa; eivät järjestyksessä ja lokeroissa. Toisin sanoen, eri kirjoista tekemäni muistiinpanot ja satunnaiset kesken muitten tekemisten saamani ideat sekoittuvat mieleni työpöydällä, ja näen yhteydet niitten sisältöjen välillä. Tämä on minulle ominainen tapa, eikä ehkä sovellu kaikille. Eikä kaikkien edes tarvitse lukea kirjoja kynä kädessä, tai laisinkaan. Monet ihmiset oppivat asioita vallan hyvin ilmankin kirjoja, ja muistavat asiat ilmankin lappusia.
Tämä ohje on varmasti aivan yleispätevä, siis, muillekin kuin ADHD- ihmisille. Mutta jos satut olemaan pääosin yliaktiivinen, saatat toisinaan kuluttaa virtasi loppuun touhuamalla ilman taukoja. Tai, saatat vaikkapa stressata itsesi pelkällä ajattelulla suorastaan uupumuksen rajalle, vaikket liikauttaisi evääsikään. Saatat olla ärsykeherkkä, kärsiä ääniyliherkkyydestä ja hälinästä, tai kuormittua yleensäkin huomattavasti vähemmästä touhuamisesta kuin neurotyypilliset ihmiset. Joten, on hyvin tärkeää tunnistaa, mikä itseä rauhoittaa ja rentouttaa. Milloin kaipaa hiljaisuutta, milloin luonnonääniä, milloin musiikkia? Mitä haluaa nähdä, että olo tasaantuisi ja silmät rentoutuisivat? Onko hämärässä tai pimeässä oleskelu rauhoittavaa? Olisiko tarve heittäytyä pitkäkseen, vaikka lattialle, ellei sopivaa huonekalua ole lähettyvillä?
Voisin kyllästyttävyyteen asti suositella esim. rauhoittavaa hengitystä, venyttelyä, erilaisia tietoisia liikkeitä, rentoutusharjoituksia, ja tietoista läsnäoloa. Mutta olipa tekeminen mitä tahansa – vaikkapa ikkunasta ulos katselua, tiskaamista, jaloittelua, sohvassa hiljaa istumista – siinä saattaa olla läsnä sillä tavoin, että pääsee irti ajattelevan mielensä pulputuksesta ja pysähtyy tähän hetkeen. Oman mielenkiinnonkohteen parissa vietetty aikaa toimii useimmille stressiä lievittävänä ja palauttavana tekemisenä. Ajan turvaaminen siihen on oleellista, ellei halua hiillostaa itseään loppuun.
Tämä liittyy osittain tuohon edelliseen ”akkujen lataamiseen”. On hyvä olla aikaa, jolloin ei ole pakko tehdä mitään; eli, voi vaikka löhötä, jos se tuntuu luontevalta. Muistaakseni esim. Bournen ”Vapaaksi ahdistuksesta” – opuksessa puhuttiin ”luppoajasta”, jota olisi hyvä olla tunti päivässä, päivä viikossa, ja viikko muutaman kerran vuodessa. En tiedä sitten, miten neljän viikon kesäloma tähän ideaan sopii? Itse pitäisin vapaata mieluummin tasaisemmin pitkin vuotta kuin kerran vuodessa pitkässä pötkyssä. Kesälomaan latautuu liiaksi paineita, jos se on ainoa pidempi vapaa vuodessa. Sitä paitsi, jos arki on liian täynnä, loma-ajoille kasautuu erilaisia hommia, joita sitten yrittää tehdä, samalla kun olevinaan pitäisi lepäillä ja löhötä. Eihän siinä ole mitään järkeä, oikeasti! Arjen tulisi olla sellaista, ettei hommia ja hoidettavia asioita keräänny sellaiselle ajalle, joka on muka rentoutumista ja lepoa varten. Levon ja työn tasapainoa on helpompi säädellä viikkotasolla kuin vuositasolla.
Mikä sitten on turvallista ”irrottelua”, ja mistä tulisi päästä irti? Ikävistä ja ahdistavista kokemuksista kannattaa kyllä irrottautua, ikään kuin ravistaa ne yltään, kuten eläimet tekevät stressiä koettuaan. TRE-menetelmä on yhdenlainen sovellus tästä. Irrottautuminen esim. murehtimisesta ja märehtimisestä on psyykelle terveellistä, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu edistää irrottautumista mielensä vallasta, vähemmälläkin ulkoisella toiminnalla. Tarvitaanko siis aina jotakin eritystä ”irrottelua”? Itse sanoisin, että ei välttämättä, aina, mutta joskus turvallinen ”irrottelu” on tarpeen. Voi olla virkistävää katsoa joku oikeasti hauska komedia, ja nauraminenhan rentouttaa tehokkaasti. Tai, voi tehdä jotakin hieman outoa (mutta vaaratonta). Muistan, kun lapsena laitoimme tyynyjä vaatteitten sisälle, ja leikimme ”Michelin-ukkoja”. Tai, kävelimme jalat koukussa, kädet polvitaipeitten ympärille lukittuina. Isosisko puki meitä pienempiä hulluihin vaatteisiin, joissa lyllersimme kylän läpi. Sen jälkeen oli mieltä ylentävää saada olla oma itsensä…
Mutta tästäkin voi olla monta mieltä; mikä sopii yhdelle, voi olla epäsopivaa toiselle. Jos on mahdollista kokeilla, mikä itselle sopii, niin sittenpähän tietää. Ja, kannattaa muistaa, että asioitten pakeneminen on eri asia kuin ”irrottelu”. On mahdollista juuttua irrottautumiseen, eli, pysytellä pakosalla kaikesta ikävästä ja ahdistavasta, paeten arkeaan aina kun mahdollista; jolloin ei saa tehdyksi mielekkäitä muutoksiakaan, ja tilanne jatkuu. Siis, irrottaudu, mutta älä kokonaan karkaa…
Tämä liittyy myös osittain edelliseen. Joillakin ihmisillä on esimerkiksi ”mieltymys” päihteitten käyttöön, eikä tietenkään ole terveellistä kehittyä riippuvaiseksi elimistölle haitallisista aineista. Mutta jos perii taipumuksen ”koukuttua”, ei siitä pidä itseään liiaksi syytellä ja tuomita, vaan voi olla myötätuntoinen, kun joutuu mahdollisesti kärsimään tämän taipumuksensa takia enemmän kuin jotkut toiset. Erilaiset extreme-kokemuksetkin voivat aiheuttaa riippuvuutta. Kun kokemuksiin tottuu ja kyllästyy, tarvitsee aina vain enemmän ja useammin, jotta saa saman miellyttävän vaikutuksen aikaan. Toiminnot saattavat siis äityä liian rajuiksi ja jopa vaarallisiksi, kun ei saakaan enää tyydytystä siitä vähemmästä, mikä alun perin oli hauskaa.
Tottumisen ja kyllästymisen voi ehkäistä paastoamalla ylenmääräisistä virikkeistä, siinä missä ruuastakin. Ja mitä tietoisemmin tekee ja kokee sen, mitä sitten tekeekin, saa enemmän irti yksinkertaisistakin asioista. Ei tarvitse saada aina uusia ”tajunnan räjäyttäviä” ulkoisia elämyksiä, kun on sisäisesti ”hereillä”. Haluaako ihminen oikeasti olla riippuvainen ulkoisesta maailmasta, tässäkin suhteessa? Tietoisuuden laajentamista voi harjoitella, jos uskaltaa kohdata elämän itsessään sellaisena kuin se on, edes hetkittäin. Loppujen lopuksi tässä hetkessä on ikään kuin avaruus – ääretön ulottuvuus tutkittavaksi, ja voisiko olla rajumpaa seikkailua kuin tutustua äärettömyyteen?
Ehkäpä on minun lisäkseni muitakin ihmisiä, joilla koulun liikuntatunnit tappoivat kiinnostuksen harrastaa mitään erityistä liikuntalajia. Kävelyä ei onneksi pidetty varsinaisena lajina, joten sitä on voinut tehdä ilman yököttäviä mielleyhtymiä vastenmieliseen pakkourheiluun epämukavassa seurassa. Koulun ulkopuolella leikin veljeni kanssa jopa urheilukisoja, koska hän halusi laatia tulostaulukoita ja pitää kirjaa suorituksista, ja minä leikin mukana, ja totuin häviämiseen (koska olin nuorempi ja pienempi). Leikin ollessa monipuolisimmillaan heitimme puukeihästä, työnsimme kivikuulaa, juoksimme, painimme, nyrkkeilimme, hyppäsimme pituutta ja korkeutta, kokeilimme jopa seiväshyppyä… Niin, en erityisemmin intoile kilpaurheilusta, mutta oli ihan hauskaa leikkiä urheilukisaa veljen kanssa pelleillen. Leikimme joskus kiukuttelevaa tennistähteäkin, siinä missä ylimielisiä rallikuskeja tai juoppoja mäkihyppääjiä...
Leikkimielen kautta tuli siis oltua jollain tapaa liikunnallinen lapsi ja kanavoitua ylimääräistä energiaansa. Ja ellei ollut kotitöitä, kävimme kävelyllä tai pyöräilemässä yhdessä, koska isä valvoi sitä, että tekisimme edes jonkun aikaa päivästä ”jotakin hyödyllistä”. Liikkuminen oli ihan mukavaa veljen kanssa leikkien tai jutellen, mutta myöhemmin pidin yksinäisistä kävelyretkistä, tai pitkistä pyöräilyistä. Ryhmäliikkujaa minusta ei ole tullut, edelleenkään, ja ”urheilu”-sanaan liittyy minun mielessäni kielteisiä mielleyhtymiä. Kilpaurheilussa haisee raha, ja missä se haisee, löytyy myös mädännäisyyttä ja ”raatoja” (eli uhreja, unohtamatta luontovaikutusta).
Joittenkin mielestä kilpaileminen on ”hauskaa”, ja ellei eettisyys unohdu, auttaahan urheileminen ylläpitämään liikunnallisuutta ja tavoitteellisuutta. Itse kuitenkin motivoisin itseäni liikkumaan mieluummin leikkimielellä kuin kunnianhimolla tai voitontahdolla. Eniten kuitenkin hyödynnän luontoa liikuttajana. Se on kaikkein toimivin ympäristö saada itsensä liikehtimään. Mikä sitten on riittävän ”pontevaa” liikkumista? Aina ei ole ylettömästi energiaa ”pontevuuteen”, mutta joskus halkojen mättäminen saattaa sujua ”pontevasti”, tai siivoaminenkin, jopa, tai joku rakentamiseen liittyvä homma. Omaa kehokokemusta saattaa jäsentää, kun tekee jotakin lihasvoimaa vaativaa. Ripeä liikunta palauttaa stressistä ja kehittää myös pitkällä tähtäimellä stressinsietokykyä, joten vinkki sinänsä on aivan tarpeellinen, ja allekirjoitan myös sen, että hauskuutta lisäämällä liikunnasta saa todennäköisemmin tavan kuin yrittämällä pakottaa itsensä johonkin suoritukseen. Joillekin ihmisille ”hauskuus” tulee toisista ihmisistä tai kilvoittelusta; ja mikäpä siinä, ellei näitäkään ”kannustajia” ota liian tosissaan. Mitä järkeä on stressata itsensä liikunnalliseksi? Stressaamalla saattaa ”syödä” liikunnan henkisen terveyshyödyn.
Liikunnan puute ei tosin olisi mikään kansanterveysongelma, jos ihminen eläisi vielä metsästäjä-keräilijänä. Ja minä luulen, että monet ADHD-ihmiset soveltuisivatkin paremmin tuolle aikakaudelle. Minä tosin saattaisin majailla välillä luolissa ja tehdä kalliomaalauksia, tai sitten olisin jo kuollut nälkään, kun en haluaisi osallistua yhteiseen peurajahtiin, ja sattuisi huono marjakausi; tai joku kärsimätön ja nälkäinen kanssaeläjä kumauttaisi nuijalla, kun olisin tarkistamassa huolella tehtyä rysääni, niin ajatuksissani, etten kuulisi hiipiviä askeleita. Tai sitten joku karvaisempi olento söisi käteni, kun yrittäisin ystävystyä sen kanssa petyttyäni tai kyllästyttyäni kanssaihmisiin.
PS: Vinkkejä on vieläkin jäljellä, liittyen ADHD-ihmisten mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin.
27) ”Pidä muistilehtiötä ja kynää tarosalla!”
Hyödyllisimpiä asioita mitä olen vuosien saatossa oppinut, on pitää aina mukana jonkinlaisia paperilappusia, vihkoja, lehtiöitä, muistilappuja tai muuta, mihin voi kirjoittaa, ja kyniä; kaiken varalta useampia, koska nekin häviävät helposti. En ole tottunut käyttämään puhelimen muistiota, mutta laitan kyllä oman tietokoneen näytölle digitaalisia muistilappuja. Ja ostoslista tulee kotoa tekstiviestinä, jos täytyy tehdä isommat ostokset kerralla. On turha kuormittaa muistiaan sillä, että yrittäisi muistaa ulkoa kaiken mahdollisen. Etenkin tärkeimmät asiat on hyvä kirjata muistiin. Se vähentää stressiä ja murehtimista (”Entä jos unohdan…?”). Ei ole iso vahinko, jos sattuu muistamaan asian ilmankin muistiinpanoa tai listaa, mutta se voi olla, jos on kuvitellut muistavansa, muttei muistakaan. Sitä paitsi, kun kirjoittaa asian ylös, siitä jää selkeämpi mielikuva muistiin, vaikka lapun kadottaisikin!
28) ”Lue kynä kädessä ’ajatusryöppyjä’ varten.”
En ole koskaan oikeastaan halunnut töhriä omistamiani kirjoja omilla merkinnöillä, sen enempää kuin kirjastosta lainattujakaan. Jostain syystä haluan pitää kirjat mieluummin siisteinä. Kouluaikaan siihen oli vähän painekin, kun oppikirjat käytettiin uudelleen. Lukioaikaan taisin kyllä sotkea joitakin kirjoja omilla lisäyksilläni, ja monisteisiin ja tulosteisiin töherrän ja kirjoittelen omia huomautuksiani, teen alleviivauksia ja piirtelen mitä sattuu, edelleen. Ja kun luen jotakin kirjaa, jossa on itseäni kiinnostavaa asiaa, kirjoitan asioita lapuille ylös; joko lainauksia sisällöstä, tai omia ajatuksiani, joita asioista herää. Muistilappusia ja sekalaisia ruutupaperinpaloja kertyykin sitten sinne tänne. Niitä on kirjan välissä, yöpöydällä, laatikoissa, lattialla, laukun pohjalla…
Siinä on hienoinen ongelma, että lappuset leviävät ja sekoittuivat toisiinsa, ja saattavat kadottaa yhteytensä alkuperäislähteeseen. Joku saattaisi ajatella, että olisi järkevää kirjoittaa muistiinpanonsa vihkoon, jossa ne pysyvät kiinni ja järjestyksessä. Olen kyllä kokeillut sitäkin, mutta minulle kävi ennemminkin niin, että vihkon sisään tehnyt muistiinpanot unohtuivat sinne kansien väliin. ”Poissa silmistä, poissa mielestä!” Ja ehkäpä siksi olen omaksunut tavan suosia irtolappusia. Joskus käy niin, että jossain sopivassa hetkessä poimin ne lappuset sieltä, mistä niitä löytyykään, ja laittelen ne eteeni sikin sokin. Voi olla, että siinä vaiheessa näenkin uusia yhteyksiä lappusten sisältöjen välillä.
Ehkäpä tämä lappusten levittely, sekoittelu ja uudelleen jäsentely heijastelee sitä, miten asiat ovat ”päässänikin”. Nehän ovat jonkinlaisessa eläväisessä pilviverkostossa; eivät järjestyksessä ja lokeroissa. Toisin sanoen, eri kirjoista tekemäni muistiinpanot ja satunnaiset kesken muitten tekemisten saamani ideat sekoittuvat mieleni työpöydällä, ja näen yhteydet niitten sisältöjen välillä. Tämä on minulle ominainen tapa, eikä ehkä sovellu kaikille. Eikä kaikkien edes tarvitse lukea kirjoja kynä kädessä, tai laisinkaan. Monet ihmiset oppivat asioita vallan hyvin ilmankin kirjoja, ja muistavat asiat ilmankin lappusia.
29) ”Lataa akkuja – eli tee jotakin rauhoittavaa, rentouttavaa, helpottavaa.”
Tämä ohje on varmasti aivan yleispätevä, siis, muillekin kuin ADHD- ihmisille. Mutta jos satut olemaan pääosin yliaktiivinen, saatat toisinaan kuluttaa virtasi loppuun touhuamalla ilman taukoja. Tai, saatat vaikkapa stressata itsesi pelkällä ajattelulla suorastaan uupumuksen rajalle, vaikket liikauttaisi evääsikään. Saatat olla ärsykeherkkä, kärsiä ääniyliherkkyydestä ja hälinästä, tai kuormittua yleensäkin huomattavasti vähemmästä touhuamisesta kuin neurotyypilliset ihmiset. Joten, on hyvin tärkeää tunnistaa, mikä itseä rauhoittaa ja rentouttaa. Milloin kaipaa hiljaisuutta, milloin luonnonääniä, milloin musiikkia? Mitä haluaa nähdä, että olo tasaantuisi ja silmät rentoutuisivat? Onko hämärässä tai pimeässä oleskelu rauhoittavaa? Olisiko tarve heittäytyä pitkäkseen, vaikka lattialle, ellei sopivaa huonekalua ole lähettyvillä?
Voisin kyllästyttävyyteen asti suositella esim. rauhoittavaa hengitystä, venyttelyä, erilaisia tietoisia liikkeitä, rentoutusharjoituksia, ja tietoista läsnäoloa. Mutta olipa tekeminen mitä tahansa – vaikkapa ikkunasta ulos katselua, tiskaamista, jaloittelua, sohvassa hiljaa istumista – siinä saattaa olla läsnä sillä tavoin, että pääsee irti ajattelevan mielensä pulputuksesta ja pysähtyy tähän hetkeen. Oman mielenkiinnonkohteen parissa vietetty aikaa toimii useimmille stressiä lievittävänä ja palauttavana tekemisenä. Ajan turvaaminen siihen on oleellista, ellei halua hiillostaa itseään loppuun.
30) ”Varaa suunniteltua ’löhöämisaikaa’ tai aikaa turvalliseen ’irrotteluun’”.
Tämä liittyy osittain tuohon edelliseen ”akkujen lataamiseen”. On hyvä olla aikaa, jolloin ei ole pakko tehdä mitään; eli, voi vaikka löhötä, jos se tuntuu luontevalta. Muistaakseni esim. Bournen ”Vapaaksi ahdistuksesta” – opuksessa puhuttiin ”luppoajasta”, jota olisi hyvä olla tunti päivässä, päivä viikossa, ja viikko muutaman kerran vuodessa. En tiedä sitten, miten neljän viikon kesäloma tähän ideaan sopii? Itse pitäisin vapaata mieluummin tasaisemmin pitkin vuotta kuin kerran vuodessa pitkässä pötkyssä. Kesälomaan latautuu liiaksi paineita, jos se on ainoa pidempi vapaa vuodessa. Sitä paitsi, jos arki on liian täynnä, loma-ajoille kasautuu erilaisia hommia, joita sitten yrittää tehdä, samalla kun olevinaan pitäisi lepäillä ja löhötä. Eihän siinä ole mitään järkeä, oikeasti! Arjen tulisi olla sellaista, ettei hommia ja hoidettavia asioita keräänny sellaiselle ajalle, joka on muka rentoutumista ja lepoa varten. Levon ja työn tasapainoa on helpompi säädellä viikkotasolla kuin vuositasolla.
Mikä sitten on turvallista ”irrottelua”, ja mistä tulisi päästä irti? Ikävistä ja ahdistavista kokemuksista kannattaa kyllä irrottautua, ikään kuin ravistaa ne yltään, kuten eläimet tekevät stressiä koettuaan. TRE-menetelmä on yhdenlainen sovellus tästä. Irrottautuminen esim. murehtimisesta ja märehtimisestä on psyykelle terveellistä, ja tietoisen läsnäolon harjoittelu edistää irrottautumista mielensä vallasta, vähemmälläkin ulkoisella toiminnalla. Tarvitaanko siis aina jotakin eritystä ”irrottelua”? Itse sanoisin, että ei välttämättä, aina, mutta joskus turvallinen ”irrottelu” on tarpeen. Voi olla virkistävää katsoa joku oikeasti hauska komedia, ja nauraminenhan rentouttaa tehokkaasti. Tai, voi tehdä jotakin hieman outoa (mutta vaaratonta). Muistan, kun lapsena laitoimme tyynyjä vaatteitten sisälle, ja leikimme ”Michelin-ukkoja”. Tai, kävelimme jalat koukussa, kädet polvitaipeitten ympärille lukittuina. Isosisko puki meitä pienempiä hulluihin vaatteisiin, joissa lyllersimme kylän läpi. Sen jälkeen oli mieltä ylentävää saada olla oma itsensä…
Mutta tästäkin voi olla monta mieltä; mikä sopii yhdelle, voi olla epäsopivaa toiselle. Jos on mahdollista kokeilla, mikä itselle sopii, niin sittenpähän tietää. Ja, kannattaa muistaa, että asioitten pakeneminen on eri asia kuin ”irrottelu”. On mahdollista juuttua irrottautumiseen, eli, pysytellä pakosalla kaikesta ikävästä ja ahdistavasta, paeten arkeaan aina kun mahdollista; jolloin ei saa tehdyksi mielekkäitä muutoksiakaan, ja tilanne jatkuu. Siis, irrottaudu, mutta älä kokonaan karkaa…
31) ”Valitse hyviä, hyödyllisiä mieltymyksiä, joihin voi turvallisesti ’jäädä koukkuun’.”
Tämä liittyy myös osittain edelliseen. Joillakin ihmisillä on esimerkiksi ”mieltymys” päihteitten käyttöön, eikä tietenkään ole terveellistä kehittyä riippuvaiseksi elimistölle haitallisista aineista. Mutta jos perii taipumuksen ”koukuttua”, ei siitä pidä itseään liiaksi syytellä ja tuomita, vaan voi olla myötätuntoinen, kun joutuu mahdollisesti kärsimään tämän taipumuksensa takia enemmän kuin jotkut toiset. Erilaiset extreme-kokemuksetkin voivat aiheuttaa riippuvuutta. Kun kokemuksiin tottuu ja kyllästyy, tarvitsee aina vain enemmän ja useammin, jotta saa saman miellyttävän vaikutuksen aikaan. Toiminnot saattavat siis äityä liian rajuiksi ja jopa vaarallisiksi, kun ei saakaan enää tyydytystä siitä vähemmästä, mikä alun perin oli hauskaa.
Tottumisen ja kyllästymisen voi ehkäistä paastoamalla ylenmääräisistä virikkeistä, siinä missä ruuastakin. Ja mitä tietoisemmin tekee ja kokee sen, mitä sitten tekeekin, saa enemmän irti yksinkertaisistakin asioista. Ei tarvitse saada aina uusia ”tajunnan räjäyttäviä” ulkoisia elämyksiä, kun on sisäisesti ”hereillä”. Haluaako ihminen oikeasti olla riippuvainen ulkoisesta maailmasta, tässäkin suhteessa? Tietoisuuden laajentamista voi harjoitella, jos uskaltaa kohdata elämän itsessään sellaisena kuin se on, edes hetkittäin. Loppujen lopuksi tässä hetkessä on ikään kuin avaruus – ääretön ulottuvuus tutkittavaksi, ja voisiko olla rajumpaa seikkailua kuin tutustua äärettömyyteen?
32) ”Liiku pontevasti ja säännöllisesti. Tee liikkumisesta hauskaa, niin jaksat harrastaa sitä lopun elämääsi!”
Ehkäpä on minun lisäkseni muitakin ihmisiä, joilla koulun liikuntatunnit tappoivat kiinnostuksen harrastaa mitään erityistä liikuntalajia. Kävelyä ei onneksi pidetty varsinaisena lajina, joten sitä on voinut tehdä ilman yököttäviä mielleyhtymiä vastenmieliseen pakkourheiluun epämukavassa seurassa. Koulun ulkopuolella leikin veljeni kanssa jopa urheilukisoja, koska hän halusi laatia tulostaulukoita ja pitää kirjaa suorituksista, ja minä leikin mukana, ja totuin häviämiseen (koska olin nuorempi ja pienempi). Leikin ollessa monipuolisimmillaan heitimme puukeihästä, työnsimme kivikuulaa, juoksimme, painimme, nyrkkeilimme, hyppäsimme pituutta ja korkeutta, kokeilimme jopa seiväshyppyä… Niin, en erityisemmin intoile kilpaurheilusta, mutta oli ihan hauskaa leikkiä urheilukisaa veljen kanssa pelleillen. Leikimme joskus kiukuttelevaa tennistähteäkin, siinä missä ylimielisiä rallikuskeja tai juoppoja mäkihyppääjiä...
Leikkimielen kautta tuli siis oltua jollain tapaa liikunnallinen lapsi ja kanavoitua ylimääräistä energiaansa. Ja ellei ollut kotitöitä, kävimme kävelyllä tai pyöräilemässä yhdessä, koska isä valvoi sitä, että tekisimme edes jonkun aikaa päivästä ”jotakin hyödyllistä”. Liikkuminen oli ihan mukavaa veljen kanssa leikkien tai jutellen, mutta myöhemmin pidin yksinäisistä kävelyretkistä, tai pitkistä pyöräilyistä. Ryhmäliikkujaa minusta ei ole tullut, edelleenkään, ja ”urheilu”-sanaan liittyy minun mielessäni kielteisiä mielleyhtymiä. Kilpaurheilussa haisee raha, ja missä se haisee, löytyy myös mädännäisyyttä ja ”raatoja” (eli uhreja, unohtamatta luontovaikutusta).
Joittenkin mielestä kilpaileminen on ”hauskaa”, ja ellei eettisyys unohdu, auttaahan urheileminen ylläpitämään liikunnallisuutta ja tavoitteellisuutta. Itse kuitenkin motivoisin itseäni liikkumaan mieluummin leikkimielellä kuin kunnianhimolla tai voitontahdolla. Eniten kuitenkin hyödynnän luontoa liikuttajana. Se on kaikkein toimivin ympäristö saada itsensä liikehtimään. Mikä sitten on riittävän ”pontevaa” liikkumista? Aina ei ole ylettömästi energiaa ”pontevuuteen”, mutta joskus halkojen mättäminen saattaa sujua ”pontevasti”, tai siivoaminenkin, jopa, tai joku rakentamiseen liittyvä homma. Omaa kehokokemusta saattaa jäsentää, kun tekee jotakin lihasvoimaa vaativaa. Ripeä liikunta palauttaa stressistä ja kehittää myös pitkällä tähtäimellä stressinsietokykyä, joten vinkki sinänsä on aivan tarpeellinen, ja allekirjoitan myös sen, että hauskuutta lisäämällä liikunnasta saa todennäköisemmin tavan kuin yrittämällä pakottaa itsensä johonkin suoritukseen. Joillekin ihmisille ”hauskuus” tulee toisista ihmisistä tai kilvoittelusta; ja mikäpä siinä, ellei näitäkään ”kannustajia” ota liian tosissaan. Mitä järkeä on stressata itsensä liikunnalliseksi? Stressaamalla saattaa ”syödä” liikunnan henkisen terveyshyödyn.
Liikunnan puute ei tosin olisi mikään kansanterveysongelma, jos ihminen eläisi vielä metsästäjä-keräilijänä. Ja minä luulen, että monet ADHD-ihmiset soveltuisivatkin paremmin tuolle aikakaudelle. Minä tosin saattaisin majailla välillä luolissa ja tehdä kalliomaalauksia, tai sitten olisin jo kuollut nälkään, kun en haluaisi osallistua yhteiseen peurajahtiin, ja sattuisi huono marjakausi; tai joku kärsimätön ja nälkäinen kanssaeläjä kumauttaisi nuijalla, kun olisin tarkistamassa huolella tehtyä rysääni, niin ajatuksissani, etten kuulisi hiipiviä askeleita. Tai sitten joku karvaisempi olento söisi käteni, kun yrittäisin ystävystyä sen kanssa petyttyäni tai kyllästyttyäni kanssaihmisiin.
PS: Vinkkejä on vieläkin jäljellä, liittyen ADHD-ihmisten mielialan säätelyyn ja ihmissuhteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti