 |
| Ei suoraa katsekontaktia! Muuten luulen, että aiot kohta ottaa minun palloni... |
41) ”Ole kohtelias ja huomaavainen toisille!”
Tämän neuvon voi kyllä heittää takaisin niillekin ihmisille, joilla ei ole ADHD-oireita. Mutta totta on, että kohteliaisuuden ”harjoittaminen” saattaa olla hieman tavallista vaikeampaa, ellei oikein edes huomaa, että seurassa on muitakin ihmisiä. Tai, jos ei jaksa kuunnella kärsivällisesti höpötystä, joka ei kiinnosta itseä lainkaan, tai jos se kiinnostaa, haluaisi sanoa omat näkemyksensä heti. Voi myös olla vaikeaa onnitella päivän sankaria, ellei muista, mikä päivä on meneillään, saati sitten sitä, milloin kyseisellä ihmisellä on jokin merkkipäivä. Joku ehkä pinnistelee tässä asiassa ja laittaa asiat kalenteriin, jotta pystyy olemaan normaalisti kohtelias ja huomaavainen. Itse olen tässä suhteessa epäkohtelias, ja olen ehkä vuosien mittaan loukannut lukuisia ihmisiä sillä, etten ole ”muistanut” heitä, mistä olen kaiken varalta pahoillani.
Introversio – ekstroversio – akseli erottelee ihmisiä selkeästi myös tässä suhteessa. Introvertit ovat vähemmistönä, joten heidän sosiaalinen käytöksensä ei edusta sitä kaikkein yleisintä, tai, enemmistön toivomaa käytöstä. Ekstrovertit kaipaavat yleensä enemmän ihmisten huomiota, joten, he saattavat kokea loukkaavampana sen, ettei heitä onnittele, tai ettei heihin pidä yhteyttä. Introvertit eivät välttämättä kaipaile puolituttavien onnitteluja tai rupatteluhetkiä kadulla ”kohteliaisuuden nimissä”. He varmaankin ilahtuvat heille oikeasti tärkeitten ihmisten tervehdyksistä, mutteivat aina tule vastanneeksi niihinkään.
Edustan tässäkin suhteessa vähemmistöä. Pyrin kyllä olemaan ystävällinen ihmisille silloin kun kohtaan heitä, mutta en hakemalla hae noita kohtaamisia, jotta voisin harjoittaa kohteliaisuutta heitä kohtaan, tai saada itselleni moista. Enkä välttämättä ole erityisen ”huomaavainen”, jos huomioni on sillä hetkellä jossakin omasta mielestäni tärkeämmässä asiassa kuin toisen ihmisen ulkoasu, tai jokin häiritsee mieltäni niin että haluaisin kadota koko tilanteesta toisaalle. En tarkoita ihmisille pahaa, ja vältän tahallista ”pahantekemistä”, mutten ole myöskään ylettömän aktiivinen ”hyvän tekemisessä”. Tosin, teennäinen huomaavaisuus ei mielestäni edes ole hyväntekeväisyyttä. Arvostan kyllä aidosti välittäviä ja huomaavaisia ihmisiä; he varmasti ilahduttavat monia pro-sosiaalisuudellaan. Itse en sellaiseen pinnistelemättä kykenisi, jos sittenkään. Olen todennut, että tuotan vähemmän pahastusta ihmisille epähuomaavaisuudellani, jos minuakaan ei huomata; eli, kukaan ei turhaan kaipaile huomiotani, kun en ole edes havaittavissa.
42) ”Tapaa ystäviä suunnitelmallisesti, ettet eristäydy. Aseta sosiaalisia aikarajoja.”
Tässäpä on toinen introverttien osalta hieman kyseenalainen vinkki! Jos alkuperäinen vinkki oli jollakin amerikkalaisella sivustolla, kuten muistelen, se selittänee tällaisen kehotuksen. Ympäristössä, jossa ujouttakin herkästi lääkitään, koska se on sosiaalisesti epäsuotavaa, on toki loogista kehottaa ihmisiä suorittamaan sosiaalisuutta oikein kalenteri kädessä. Mutta oikeasti ”eristäytyminen” voi olla joillekin ihmisille hyvinkin tarpeellista, jos he kuormittuvat ihmisten seurassa ja saattavat siksi käyttäytyä hankalasti, kun mitta tulee täyteen. Vihamielinen vetäytyminen ei tietenkään ole terveellistä eikä rakentavaa, joten, hyvähän se olisi, jos kaikilla olisi edes joku suhteellisen ystävällinen ihmiskontakti, tai elukka, joka tukee empatian kehittymistä ja ylläpitoa (tai jos olisi edes periaatteellinen ei-vihamielinen asenne teoreettisella tasolla ihmisiinkin, luomakunnan edustajina).
”Sosiaalisten aikarajojen” asettaminen voi olla tarpeen niinkin päin, että rajaa aikaa, jota joutuu viettämään toisten ihmisten kanssa. Tai, vaikka ajanvietto toisten seurassa olisi hauskaa, siitä saattaa silti väsyä, ja siksi olisi hyvä laittaa kestolle joku raja, ettei tule sitten käyttäytyneeksi ikävästi pahantuulisuuksissaan. Esimerkiksi ns. erityisherkät ihmiset saattavat kuormittua ihmisten kanssa olemisesta, vaikka olisivatkin normatiivisen sosiaalisia. Ja kuten jo mainitsin, introvertit eivät tarvitse niin monia ihmisiä elämäänsä, eivätkä niin usein kuin enemmistö ihmisistä, vaan laatu on tärkeämpi kuin määrä.
Etenkin stereotyyppiset ADHD-ihmiset (aktiivisesti kontaktia ottavat, tapahtumien keskipisteessä viihtyvät) lienevät useimmiten ekstroverttejä, kun taas introversio saattaa olla epätyypillisempää ADHD-ihmisessä. ADD-ihmisissä on luonnollisesti myös omissa maailmoissaan eläviä ja vähemmän seurallisia tyyppejä, mutta toisaalta, joku saattaa olla hyvinkin seurankipeä, mutta hajamielinen ja ”jumittava”. Ja Asperger-piirteisissäkin ihmisissä on ekstroverttejä, vaikka stereotyyppinen Asperger-tapaus saatetaan kuvitella esim. tiedemieserakoksi, tai oudoksi keräilijäksi, joka ei välitä ihmissuhteista lainkaan…
Toisin sanoen, erilaisia persoonia löytyy saman diagnoosin alta. Enemmistölle ADHD-ihmisistä voi kyllä olla ihan järkevää suunnitella ystävien tapaamista ja ylläpitää kaverisuhteita vaikkapa ihan kalenterin mukaan, etteivät ne kokonaan unohdu. Mutta minunlaiseni yliherkkä, umpi-introvertti-ADHD toimii tässä(-kin) suhteessa hieman toisin; priorisoiden sitä aikaa, jonka saa olla rauhassa, koska tavanomaisen tasoinen sosiaalinen aktiivisuus olisi tällaiselle päälle ”pahaksi”.
43) ”Suhtaudu huumorilla oireisiisi – anna itsellesi anteeksi (niin toisetkin antavat helpommin).”
Varmaankin kenen tahansa on hyvä suhtautua haasteisiinsa ja kömmähdyksiinsä lempeällä huumorilla, ja liioittelematta epäonnistumisiaan ja virheitään. Liian vakava ja etenkin armoton suhtautuminen ja jatkuviin haasteisiinsa ja vaikeuksiinsa tuottaa tietysti masennusta, itseinhoa, jopa itsetuhoisuutta. Mutta rajansa siinäkin, minkä verran vain naureskelee hölmöilyilleen, etenkin, jos on aiheuttanut haittaa toisillekin.
Voisin kuvitella, että se olisi ärsyttävää, jos joku vaikkapa rikkoisi jotakin kohtalaisen tärkeää silkkaa huolimattomuuttaan, ja sitten vain vitsailisi asialla, pahoittelematta ja korvaamatta vahinkoa. Olisi kaiketi hyvä kuitenkin pyytää ihan aidosti pahoittelevalla naamalla anteeksi ja tarjoutua korjaamaan vahinko. Sen jälkeen voi kyllä antaa itselleen anteeksi ja suhtautua asiaan vaikkapa huumorilla, eikä jäädä vatvomaan tapahtunutta, haukkumaan itseään ja kehittämään lisää katkeruutta entisen päälle.
Loppujen lopuksihan olemme kaikki aika naurettavia reppanoita. Kaikilla ei tosin ole neuropsykiatrisia haasteita, mutta kaikilla on jotakin vingerrystä päässä; ainakin tunnelukkoja, rajoittavia uskomuksia, jopa harhakuvitelmia, itsetunnon haasteita, yksittäisiä pakko-oireita, riippuvuuksia, pelkoja, kummallista vallanhimoa ja muita outoja mielihaluja…
44) ”Opettele pitämään puolesi.”
Jämäkkyyden opettelu on varmaankin useimmille tarpeen, jos taustalla on kielteistä, lannistavaa palautetta ja itsetunnon haasteita. Jotkut puolustavat oikeuksiaan liian aggressiivisesti ja polkevat toisia, jotkut taas eivät pistä vastaan ollenkaan. ”Perästä vedettävät” ja ”persiille potkittavat” (näinkin rumasti jotkut sanovat vaikkapa ADD-ihmisistä, joilla on toiminnanohjauksen haasteita) eivät yleensä aja omia asioitaan, koska eivät saa sellaista aikaiseksi, vaikka tahtoisivatkin, joten heitä saatetaan onnistua potkimaan heidän kannaltaan väärään suuntaan. Jotkut taas sinkoilevat omien impulsiivisten tahtomistensa mukaan suorastaan ylienergisesti, toisiakin tieltään tuuppien, muttei heitä saa millään tekemään jotakin toisten puolesta tai yhteiseksi hyväksi. Heillä on vähän liikaakin ”omaa tahtoa”.
On hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mitä oikeasti tarvitsee, ja tahtoa sitä, mitä tarvitsee. Eikä niin päin, että tahtoo jotakin, vaikkei oikeasti sitä tarvitsisi. Toisin sanoen, kun ”pitää puolensa”, on hyvä ymmärtää, mitä oikeastaan puolustaa. Miksi on jotakin mieltä? Miksi ei tahdo jotakin, mihin toinen painostaa? Tai miksi pysyy omassa kannassaan, vaikka se olisi erilainen kuin toisen?
Moni sanoo harkitsematta ”EI” ihan kaikkeen. Toinen sanoo ”JOO” yhtä lailla kaikkeen, koska haluaa miellyttää, tai pelkää, että siitä suututaan, jos sanoo ”en osaa sanoa” tai ”EI”. Moni sanoo kaiken varalta ”en tiedä”, ja ehkä se onkin ihan totta. Mistä sitä milloinkin tietää, kannattaako sanoa ”ei” vai ”joo”? Eihän sitä voikaan tietää, ellei ymmärrä itseään ja omia tarpeitaan. Ja jos ei oikeasti jotakin tiedä, on parempi sanoa se ääneen kuin kieltää tai myöntää heti.
Jämäkkyyden opettelun voi aloittaa tutustumalla itseensä; pintakerrosta ja sen haluamisia ja automaattiohjaustaan syvällisemmin. Se onnistuu kaikkein luonnollisimmin, kun on edes joskus ”läsnä itselleen”. Toiset ihmiset ovat kyllä jossain suhteessa ”peili” omalle käytökselle (”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä sydämesi”, sanoo muistaakseni raamatullinen sananlasku.), mutta ellei koskaan ole aivan yksin, saattaa onnistua pakenemaan tietoisuutta siitä, kuka oikeasti on.
Jostakin varmaankin löytyy esim. Bournen ”omien oikeuksien luettelo”, jonka voi lukea pohdiskellen, toteutuvatko kyseiset oikeudet omalla kohdalla. Jonkun noista ”minulla on oikeus”- hokemista voi ottaa käyttöön kommunikoinnissaankin, vaikkapa vain koemielessä. Kun sinulta seuraavan kerran vaaditaan jotakin, mitä et halua, voit aloittaa repliikkisi: ”Minulla on oikeus vastata kieltävästi…”
45) ”Etsi ihmisiä, joitten parissa sinusta pidetään ja sinua rakastetaan ja ymmärretään.”
Tämä voi olla aika haastavaa toteuttaa, ellei sellaisia ihmisiä ole luontaisesti esim. perheessä, tai ellei ole kertynyt samanhenkistä kaveripiiriä jo varhain. Luulisin, että tällaisten ihmisten löytäminen voi olla hakuammuntaa, jos yrittää suunnistaa vaikkapa netissä annettujen tietojen pohjalta. Toisaalta, ehkä joku yhteinen kiinnostus tai ominaisuus johtaa jäljille, netinkin kautta. Netissä ilmaistu identiteetti ei tietenkään aina edusta mitään oikeaa persoonaa, ainakaan täysin, joten, voiko tällaisten ”tekoidentiteettien” välillä olla realistista ”rakkautta ja ymmärrystä”? Eikö se ole enemmänkin jonkinlaista mielikuvitusleikkiä mielikuvitushahmojen välillä? Ei sillä, etteikö mielikuvitusleikkien kautta saattaisi saada terapeuttisia kokemuksia…
Mutta jos tässä puhutaan ”oikeitten ihmisten” etsimisestä, vaikkapa jokin harrastepiiri, jossa osallistujilla on samanlaisia kiinnostuksia, saattaa toimia tutustumisen alussa. Moni ehkä haluaa ensin hieman ”tarkkailla” ihmisiä saadakseen selville, millaisia nämä ovat ja miten nämä suhtautuvat itseen, ja sitten vasta tutustua henkilökohtaisemmin. Jotkut menevät suoraan asiaan, siis, pyrkivät tutustumaan nopeasti ja tähtäävät suoraan joukon keskelle. Välillä varmaan tulee takkiin, joskus ehkä jopa ”turpiin”, ainakin henkisesti. Joillakuilla on neuropoikkeavuutta ymmärtävä lapsuudenperhe, ja se voi olla voimavara, joskin tuoda myös omat yhteiset haasteensa. Minua on siunattu ainakin jossain määrin ”hullunkurisella perheellä”, joten en oikeastaan koskaan tunne olevani ihan ainoa kummajainen tällä pallolla.
46) ”Vältä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sinua tai arvosta sinua omana itsenäsi.”
Jos sattuu olemaan sidoksissa vaikkapa työpaikkaan tai sukuun, jonka keskellä kokee olevansa ”friikki” tai ”musta lammas”, saattaa olla vaikea vältellä tällaisia ihmisiä aivan täysin. Mutta, jos edes itse hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, saattaisi malttaa pysyä omanarvontuntoisena olentona heidänkin seurassaan – sen aikaa kuin on tarpeen. Se taas, jos ihan lähiperheessä on joku tällainen ihminen, on mutkikkaampi juttu. Yhteisymmärrystä voi tosin lisätä, jos on hyvää tahtoa ja motivoitunut parantamaan ihmissuhteitaan. Omista oireista kannattaa kertoa ja pyrkiä lisäämään toisen teoreettista ymmärrystä. Empaattinenkin ymmärtäminen voi lisääntyä, kun ilmaisee avoimesti omat tunteensa ja pahoittelee omaa toimintaansa, joka liittyy vaikkapa ADHD-oireisiin. Läheinen ihminen voi olla monella tapaa tueksi ja avuksi oireitten kanssa selviytymisessä.
Jos läheinen ihminen ei arvosta sinua ”omana itsenäsi”, saattaa herätä kiusaus antaa täysi laidallinen takaisin. Jos toinen arvostelee sinua sinun puutteistasi ja hölmöyksistäsi, on aika inhimillistä esittää vasta-argumentiksi muutama ”entäs itse?”- kommentti. Niin kiihdyttävän kiehtovaa kuin tällainen toisen silmässä olevien risujen ja tukkien kaivelu onkaan, pitkällä tähtäimellä se ei toimi, vaan syö aikaa, energiaa, ja vie huomion siltä kaikelta, mikä oikeastaan on ihan hyvin. Meissä on loputtomiin arvosteltavia asioita, vikoja, puutteita. Olemme kaikki tehneet lukemattoman määrän hölmöyksiä; jos emme itsemme, niin ainakin jonkun toisen mielestä. Tällaisen analyysin aloittaminen johtaa loputtomaan suohon.
Läheisen kanssa voisi kokeilla tehdä yhdessä ”Itsetunnon käsi”- harjoituksen (ks. esimerkkejä). Voisi piirtää kummankin käden samaan paperiin, jollain tavalla kosketuksiin, ja kirjoittaa käden muistilauseet kumpaiseenkin. Tulisi kenties mietittyä lauseitten merkitys niin itsen kuin tuon toisen kannalta. ”Minulla on oikeus olla oma itseni – Sinullakin on oikeus olla oma itsesi!”
47) ”Kirkasta arvosi – Valitse mielekkäitä tekoja – Älä ole riippuvainen muitten mielipiteistä!”
Tämä viittaa varsin suoraan ”hyväksymis- ja omistautumisterapian” (suomalaisittain HOT) oppeihin. Olipa ADHD-tapaus tai ei, kaikkien kannattaa ”kirkastaa arvonsa”, eli pohtia, mikä itselle on aivan oikeasti tärkeää, milläkin elämänalueella, tai elämässä yleensäkin. Kun omat arvot kirkastuvat, voi pyrkiä tekemään aiempaa tietoisemmin asioita ja valintoja, jotka johtavat näitten arvojen osoittamaan suuntaan – toisten mielipiteistä huolimatta!
Suunnista sinne, minne omat arvosi johtavat – älä sinne, mitä ”kaverit sanovat”, ”suku päättää”, ”kumppani pakottaa”, tai ”yhteiskunta painostaa”. Toki on tarpeen noudattaa lakia, ettei joudu oikeasti vaikeuksiin. Saattavathan jonkun ihmisen omat arvot olla ristiriidassa vaikkapa lain ja etiikan kanssa, joten sellaisten arvojen todentamista tuskin tämän terapiasuuntauksen kehittäjäkään suosittelisi harjoittamaan…
Ellet voi (ainakaan vielä) toimia konkreettisesti omien arvojesi mukaan joittenkin rajoittavien tekijöitten takia, suuntaudu silti arvojesi mukaisesti henkisesti, sisäisessä maailmassasi. Kuvittele arvojesi mukaista toimintaa ja sitä, millaiseen tilanteeseen toiminta voisi johtaa. Uskalla sentään ajatella arvojesi mukaista elämää! Voit tehdä siitä vaikkapa jonkinlaisen ”unelmakartan” tai omanlaisesi kuvakollaasin, tai kirjoittaa siitä itsellesi. Sellaisen on todettu lisäävän tyytyväisyydentunteita, ja uskoisin, että on pitkällä tähtäimellä rakentavampaa kuvitella mielekästä elämää itselleen kuin eläytyä päivästä toiseen jonkun tv-sarjan sankarin elämään.
Jotkin haaveet eivät ehkä toteudu tässä elämässä, tai ne saattavat muuttua matkan varrella. Vastaan tulee niitäkin asioita, joita ei olisi odottanut tai toivonut. Mutta olisiko ehkä viisaampaa vain hyväksyä se, mikä on, kun se kerta on? Mitä järkeä on ”potkia pistintä vastaan” ja vastustaa sitä, mikä sattui ilmaantumaan tiellesi? Siinähän rikkoo vain itsensä.
Ja ehkäpä, kaikista esteistä huolimatta, ne aidoimmat ja syvimmät toiveet kasvavat hiljaa ja ryöpsähtävät täyteen kasvuun tai puhkeavat kukkaan jonakin päivänä, kun olosuhteet ovat otolliset. On vain hieman haastavaa odottaa niitä sopivia olosuhteita! Mutta ehkäpä tässä odotellessa voi vetkutella jalkaa, naputella pöytää (tai läppäriä), tai uppoutua omiin maailmoihinsa.
PS: Näissä muutamassa viimeisimmässä blogitekstissä oli siis ”vanhan” ADD/ADHD- vinkkilistani sisältö, omilla kommenteillani varusteltuina. Joitakin muitakin ADHD-vinkkejä olen tainnut kirjoittaa tähän blogiin matkan varrella, ja ne löytyvät lyhenteen mukaisella tunnisteella. Ja lopuksi voin vain kirjata tähän parhaaksi toteamani vinkin, jonka löysin ihan muualta kuin tältä listalta, ja jota en sitäkään osaa vielä täysin noudattaa:
Olitpa ADHD tai et, ole, kuka oletkin – ole, koska oleminen on kaiken perusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti