Sananmukaisesti ”luuseri” (engl. ”loser”, ei siis ”looser”!) tarkoittaa häviäjää ja epäonnistujaa, tai henkilöä, joka on menettänyt jotain, tai on ”eksyksissä” tai ”kadoksissa”… Mutta mikä on se kilpailu, joka on hävitty? Missä asioissa on epäonnistuttu? Mitä on menetetty? Missä mielessä ollaan ”hukassa”?
”Luuseri” on kielteinen ilmaisu, johon liittyy ihmisten mielikuvissa kaikennäköistä epäimartelevaa tai ahdistavaa. Asian käsittely sisältääkin usein enemmän tai vähemmän syyllistäviä, suoranaisesti vihamielisiä, tai sitten katkeria ja itsesäälillisiä teemoja. Tein pientä epätieteellistä tutkielmaa nettiin kirjoittelevien ihmisten luuserikäsityksistä, ja löysin muutaman laajemmankin, mielenkiintoisen näkökulman asiaan. Yksi teksti on professorimiehen käsialaa, ja löytyy linkistä:
http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2012/05/luuserit-tulivat-olemmeko-valmiit.html
Toinen kiinnostava juttu ”Miksi luuseri on sankari” löytyy tästä linkistä:
http://www.wellgrowing.net/index.php/hyvankasvunkeinoja/115-miksi-luuseri-on-sankari
Sitten törmäsin uutiseen tunneherkkyydestä:
http://www.tiede.fi/artikkeli/uutiset/tunneherkkyys_on_geeneista_kiinni
No, en tiedä onko näissä teksteissä sinänsä mitään järisyttävän uutta ja mullistavaa, mutta saattavat ne silti herättää ajatuksia, ja oli kiinnostavaa todeta, että asioita on pohdiskeltu tuollaisista näkökulmista. Peilasin niitä vähän omiin ajatuksiini ja kirjoituksiini luuseriteemasta. Kirjoitanhan ”luuserisankarin” näkökulmasta, ja olen hivenen yhteiskunnallisestikin kantaaottava. Olen opiskellut vain pari opintoviikkoa yhteiskuntapolitiikkaa, ja senkin jumiutuneena asioitten ja ilmiöitten psykologisointiin, joten olen poliittisesti sangen ”sivistymätön”. Mutta ehkä cumun verran sosiologian opintoja on aikaansaanut jotakin pohdintaa laajemmassa perspektiivissä kuin vain yksilön psykologiseen kokemukseen tuijottaminen on, joten saatan joskus jopa pohtia jotain ihmisryhmiinkin liittyviä ilmiöitä.
No, joskus tieto lisää tuskaa! Olisi helpompi olla ajattelematta joitakin asioita. Mutta kun lukee, näkee, kuulee ja tuntee kaikenlaista, niin alkaa analysoida ja pohtia… Ehkä tulkintani menevät ohi totuudesta, mutta mielipiteitähän saa esittää ihan hölmönäkin. Ja tässä mielipiteen esittämisessä on hyvä tarkoitus: kumota vahingollinen käsitys ja tarjota tilalle jotain lohduttavaa. Joten…
Olen huolissani etenkin nuorten syrjäytymisestä, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta, enkä usko, että toisten ihmisten tuomitseva asenne, siis luusereiksi leimaaminen, auttaa eteenpäin ketään ongelmiensa kanssa painivaa. Olisi hyvä ymmärtää, millä mekanismeilla ympäristö ja yhteiskunta tuottavat syrjäytymistä ja epäonnistumista, ja auttaa etenkin ”heikommat” geneettiset eväät saaneita ja jo lapsuudessaan kolhittuja pärjäämään ympäristön haasteitten kanssa niin, ettei samoille yksilöille kasaantuisi kohtuuttomasti epäonnistumisia.
”Heikot sortuu elon tiellä” on inhottava, myötätunnoton toteamus. Miksi pitäisi antaa heikkojen sortua? Eikö tällä pallolla muka ole ihmisiä, jotka voisivat olla tukena ja matkakumppaneina näille heikommille, tai eivätkö heikot voisi tukea toinen toistaan?
Ohessa muutamia keskustelupalstoilta ja nettisanakirjoista bongattuja määreitä ja asioita, joita suomalaiset ihmiset liittävät ”luuseriin”:
pelkuri, saamaton, avuton, tyhmä, epäsosiaalinen, onneton, huono, häviäjä, tupeksija, elämässä epäonnistunut, ressukka, lusmu, eronnut, yksinhuoltaja, ylipainoinen, mielenterveysongelmainen, sosiaalisesti väsynyt, au-lapsi, opinnot ei etene, sossun elätti, pienituloinen, ruma, ahdistunut, aikaansaamaton, toimeton, työtön, ”tavis”, laiska, ei ”oikeassa” työssä, huono koulutus, huono sivistys, köyhä, yksinäinen, sossupummi, mammanpoika, juoppo, arka, pelokas, addikti, ennenaikaisesti eläkkeellä, ei pärjää ihmissuhteissa, käyttää toisia hyväksi, huono ulosanti, ei oma-aloitteisuutta, ei pidä lupauksiaan, huono moraali, lyhyitä työsuhteita, epäterveet elämäntavat, huonosti kasvatetut lapset, elämänhallinta puutteellista, viikonloppukännääjä, ei viitsi nähdä vaivaa, kouluttautumaton, syrjäytynyt, alkoholisoitunut, ei omaisuutta, sekopää puoliso, luovuttaa helpolla, ei pärjää työelämässä, käy sossussa, juopotteleva, vastuuton, heikko, kännissä rähisijä, reppana, ikuinen poikamies, pitkäaikaistyötön, kykenemätön ottamaan vastuuta, ei ole omaa asuntoa tai autoa, lihava, kaveriton, lepää vain laakereillaan, yhteiskunnan pohjasakkaa, loiseläjä, ali-ihminen, laiskuri, kaljaa kittaava, siivellä eläjä, ei tarvitse pitää ihmisenä, äänestämättä jättävä,
Eli kieltämättä ihmiset tuottavat varsin ilkeitä, leimaavia, yksipuolisia ja epäreiluja määrittelyjä itseään huonompina pitämistään ihmisistä; tai sitten itsestään, kun on ”luuseriolo”. Kukapa haluaa myöntää olevansa ”luuseri” tuon määrelistan perusteella, kun asenne on niin tuomitseva? No, minä ainakin olen luuseri. En ole edennyt koulutus- ja työuralla samaan tahtiin kuin muut, enkä saa aikaiseksi paljon mitään muutakaan, mitä pätevän ihmisen pitäisi, ja olen sotkuinen, unohteleva, minulla on keskushermostossa vikaa, enkä aina jaksa sietää muita ihmisiä, (menestyjienhän pitää olla kaikkien kavereita), en siis ole sosiaalinen enkä trendikäs, kuten "hyvät tyypit" ovat, enkä jaksa tehdä viimeisen päälle kunnolla mitään, ellei se kiinosta, enkä halua tehdä yhtään ylimääräistä palkkatyötä, enkä kyllä tee monia muitakaan asioita, joita ”menestyjän” pitäisi nähtävästi tehdä!
Enkä ole huonoudessa yksin. Mutta luuseriksi nimittely, luuserien mollaaminen ”paskasakiksi” ja ihmisarvon epääminen elämässään epäonnistuneilta ihmisiltä on moraalitonta. Eikös moraalittomuus ole epäonnistumista moraalin noudattamisessa, eli luuserimaista sekin?
No, onneksi luuseri- käsitteeseen ja menestymiseen löytyy myös vähän erilaisia näkökulmia kysymykseen, kuka on luuseri:
Luuseriksi leimautuu, jos ei koko ajan suorita jotain; lapsia, duunia, opintoja, miehiä.
Nykyään olet muka heti luuseri, jos on vähänkään jotakin ongelmia.
On parempi olla luuseri kuin diktaattori.
Menestyneitä? Joo, rahaa ihan helvatisti, etiikalla ei niin väliä?
Parempi olla kiusattu kuin kiusaaja; se, jota kohdellaan huonosti kuin se, joka kohtelee toisia huonosti.
Omaan erinomaisuuteensa tukehtuva ihminen on minun silmissäni luuseri.
Itsekäs, omahyväinen, väkivaltainen, lyhytjännitteinen ja pinnallinen ihminen on lopulta luuseri: yksinäinen, katkera, onneton.
Ketku, petkuttaja! Herrat ovat niistä pahimpia.
Sellainen, joka ei ota toisia ihmisiä huomioon. Väkivaltainen, välinpitämätön ja ilkeä ihminen.
Sellainen, joka haluaa päästä valta-asemaan ainoastaan pönkittääkseen egoaan.
Esim. kaupunginvaltuutettu, jota eivät kiinnosta yhteiset asiat vaan pelkkä oma napa.
Ja tähän kysymykseen ei varmaankaan ole yhtä oikeaa vastausta.
Tyhmyys. Kateus. Väkivalta. Luuseriutta kaikki.
Jokainen on samanarvoinen.
Kaikki on kiinni omasta asenteesta.
Ihmetyttää nuo hyväosaset jotka on aina mollaamassa työttömiä.
”Lännen sankari on idän luuseri.”
Jos minun pitäisi määritellä, kuka on luuseri, sanoisin, että kaikkihan me olemme, koska olemme ihmisiä. Erehtyminen, epäonnistuminen ja hölmöily, jopa moraalissa lipsuminen on inhimillistä; se kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei onnistu koskaan kaikessa; kaikkihan me epäonnistumme ainakin jossain asioissa. Häviäminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia, kulttuurillisia, makuasioita, näkökulmasta riippuvaisia… Jospa yhteiskunnassamme alettaisiin kilpailla hiilijalanjäljen pienuudesta? Ketkähän siinä kilvassa jäisivät luusereiksi? Tarvitaanko koko ”luuseri”- sanaa edes; muuta kuin synonyymina ”ihminen”- sanalle? Ihminen on joka tapauksessa reppana olio. Jos vaikka sattuisi olemaan mammonaa ja mainetta, ihmissuhteet saattaa olla pielessä, tai henkinen tila saattaa olla säälittävä…
Nykypäivänä korostuu kovasti taloudellinen menestys, trendikkyys, ulkonäkö, status, sosiaalisuus, populaarikulttuurissa menestyminen ja sen sellaiset ”kilpailut”. Jos tarkastelee asiaa vaikkapa uskonnollisesta näkökulmasta, joku saattaa hiukan ahdasmielisesti ajatella, että kaikki ei-uskovat ovat ”luusereita”, ja pitää itseään siinä suhteessa ”parempana ihmisenä”. Mutta koska kaikki ovat syntisiä, kaikki ovat myös hengellisessä mielessä ”luusereita” koska ihan varmasti epäonnistuvat täydellisen synnittömyyden tavoittelussaan… Siis minun tulkintani mukaan; enhän ole mikään teologi, mutta näin ajattelen. Itsekin olen usein kelju ja epärakastava, koska herkästi inhottaa tietynlaisesti käyttäytyvät ihmiset, ja on vaikea hyväksyä kaikenlaisia persoonia. Rasitun, välttelen, en tosiaankaan aina jaksa auttaa ja välittää, enkä jaksa olla suuttumatta, enkä aina pysty olemaan ilkeilemättä... Onneksi hävettää moinen, niin että tiedän, etten sentään ole ihan omatunnoton! Mutta syntinen olen, ja luuseri, ja myös eksyksissä aika usein…
Monet luusereihin liitetyt piirteet voivat olla oireita esimerkiksi uupumuksesta, masennuksesta tai jopa synnynnäisistä neuropsykiatrisista piirteistä, joten itse asiassa harvemmin on kyse tahallisesta, valitusta ominaisuudesta (kuten ”laiskuus”, lusmuilu tms). Etenkin toisten laiskaksi nimittely on usein todella epäreilua ja loukkaavaa; sitä harrastavat kai monesti itsensä työlle uhranneet, katkeruuteen asti uupuneet ihmiset, tai sitten helpolla päässeet, toisen asemaa ymmärtämättömät ihmiset, jotka haluavat halveksia väsyneitä ja aikaansaamattomia ihmisiä itseään korottaakseen.
Monet luusereiksi leimatut ovat usein myös tunneherkkiä ihmisiä (monesti ujoiksi tai aroiksi leimattuja, ahdistumis- ja masentumisherkkiä, ympäristön olosuhteista kärsiviä), ja herkkyys on uusimpien tutkimusten mukaan geeneissä. Herkistä ihmisistä tulee helpommin mielenterveysongelmaisia, jos olosuhteet kohtelevat kaltoin. Tai he epäonnistuvat ihmissuhteissaan, tai addiktoituvat ahdistustaan lievittääkseen tms. (mitä siis monesti pidetään luuserimaisena). Biologisesti lienee mielekästä, että on olemassa eritasoisesti herkkiä ihmisiä (ja ehkä psykopaateillakin on jokin tarkoitus luomakunnan sisällä?). Ja hengellisestihän olemme kaikki yhtä arvokkaita; kaikki ovat olemassa Luojan tahdosta. Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa hengellisestä perspektiivistä, mutta tyydyn nyt populaaripsykologiseen näkökulmaan.
Suorittaminen, kilpailu ja hyväksynnästä taisteleminen on turhaa, jos ihminen ymmärtää, että rakkaus on tärkeintä ja suurinta. Ihmisparka janoaa hyväksyntää ja rakkautta, ja jos ei saa sitä, toisten ihailu ja kateuskin kelpaa, jopa vihan herättäminen; loppujen lopuksi sekin, että edes huomataan, että on olemassa! Kukaan ei halua olla näkymätön, olematta olemassa kenellekään, tai sitten ei halua edes elää. Huomiota pitää siis saada; jos ei hyvällä, niin pahalla. Muuten iskee eksistentiaaliahdistus!
Vastaus kaikkiin ”luuseri-ilmiöön” liittyviin ongelmiin olisi myötätunto ja lähimmäisenrakkaus. Niin kauan kuin sitä puuttuu maailmasta, ”paremmiksi” ihmisiksi itsensä kokevat tulevat aina leimaamaan joitakuita muita luusereiksi, ja tällä nimellä leimatut tulevat kokemaan katkeruutta ja vihaa, ja maksamaan samalla mitalla takaisin. Mitä järkeä tällaisessa vihanpidossa on? Eiköhän eettisesti paras asenne olisi olla armollinen itselleen ja toisille, ja muistaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille. Suorituksilla ja ominaisuuksilla ei voi ansaita eikä evätä ihmisarvoa keneltäkään. Me olemme kaikki vain ihmisiä; universumin näkökulmasta mitättömiä hiukkasia, mutta toisaalta ainutkertaisia ihmeitä.
Henkilökohtainen näkemykseni on siis, että kaikki ihmiset ovat tavallaan luusereita. Hyvyys ja paremmuus on minulle enemmänkin eettinen määre; sitä voisi mitata yksinkertaisesti sillä, valitseeko hyvän vai pahan (ts. myötätunnon vai umpi-itsekkyyden). Jos pyrkii hyvään, tekee joka tapauksessa vähän pahaakin, mutta sentään yrittää hyvää. Jos valitsee pahan, on monessa mielessä ”lost”.
Oikeastaan pidän eniten Thousand Foot Krutchin laulussa ”The End is Where We Begin” esiintyvästä ”luuserimääritelmästä”:
“… I'm a loser if that means I've been lost before
but now I found it, I'm surrounded
Cuz you can hear the way it sounded...
Like angels singing with a million voices…”
Jos minun pitäisi määritellä, kuka on luuseri, sanoisin, että kaikkihan me olemme, koska olemme ihmisiä. Erehtyminen, epäonnistuminen ja hölmöily, jopa moraalissa lipsuminen on inhimillistä; se kuuluu ihmisyyteen. Kukaan ei onnistu koskaan kaikessa; kaikkihan me epäonnistumme ainakin jossain asioissa. Häviäminen ja epäonnistuminen ovat suhteellisia, kulttuurillisia, makuasioita, näkökulmasta riippuvaisia… Jospa yhteiskunnassamme alettaisiin kilpailla hiilijalanjäljen pienuudesta? Ketkähän siinä kilvassa jäisivät luusereiksi? Tarvitaanko koko ”luuseri”- sanaa edes; muuta kuin synonyymina ”ihminen”- sanalle? Ihminen on joka tapauksessa reppana olio. Jos vaikka sattuisi olemaan mammonaa ja mainetta, ihmissuhteet saattaa olla pielessä, tai henkinen tila saattaa olla säälittävä…
Nykypäivänä korostuu kovasti taloudellinen menestys, trendikkyys, ulkonäkö, status, sosiaalisuus, populaarikulttuurissa menestyminen ja sen sellaiset ”kilpailut”. Jos tarkastelee asiaa vaikkapa uskonnollisesta näkökulmasta, joku saattaa hiukan ahdasmielisesti ajatella, että kaikki ei-uskovat ovat ”luusereita”, ja pitää itseään siinä suhteessa ”parempana ihmisenä”. Mutta koska kaikki ovat syntisiä, kaikki ovat myös hengellisessä mielessä ”luusereita” koska ihan varmasti epäonnistuvat täydellisen synnittömyyden tavoittelussaan… Siis minun tulkintani mukaan; enhän ole mikään teologi, mutta näin ajattelen. Itsekin olen usein kelju ja epärakastava, koska herkästi inhottaa tietynlaisesti käyttäytyvät ihmiset, ja on vaikea hyväksyä kaikenlaisia persoonia. Rasitun, välttelen, en tosiaankaan aina jaksa auttaa ja välittää, enkä jaksa olla suuttumatta, enkä aina pysty olemaan ilkeilemättä... Onneksi hävettää moinen, niin että tiedän, etten sentään ole ihan omatunnoton! Mutta syntinen olen, ja luuseri, ja myös eksyksissä aika usein…
Monet luusereihin liitetyt piirteet voivat olla oireita esimerkiksi uupumuksesta, masennuksesta tai jopa synnynnäisistä neuropsykiatrisista piirteistä, joten itse asiassa harvemmin on kyse tahallisesta, valitusta ominaisuudesta (kuten ”laiskuus”, lusmuilu tms). Etenkin toisten laiskaksi nimittely on usein todella epäreilua ja loukkaavaa; sitä harrastavat kai monesti itsensä työlle uhranneet, katkeruuteen asti uupuneet ihmiset, tai sitten helpolla päässeet, toisen asemaa ymmärtämättömät ihmiset, jotka haluavat halveksia väsyneitä ja aikaansaamattomia ihmisiä itseään korottaakseen.
Monet luusereiksi leimatut ovat usein myös tunneherkkiä ihmisiä (monesti ujoiksi tai aroiksi leimattuja, ahdistumis- ja masentumisherkkiä, ympäristön olosuhteista kärsiviä), ja herkkyys on uusimpien tutkimusten mukaan geeneissä. Herkistä ihmisistä tulee helpommin mielenterveysongelmaisia, jos olosuhteet kohtelevat kaltoin. Tai he epäonnistuvat ihmissuhteissaan, tai addiktoituvat ahdistustaan lievittääkseen tms. (mitä siis monesti pidetään luuserimaisena). Biologisesti lienee mielekästä, että on olemassa eritasoisesti herkkiä ihmisiä (ja ehkä psykopaateillakin on jokin tarkoitus luomakunnan sisällä?). Ja hengellisestihän olemme kaikki yhtä arvokkaita; kaikki ovat olemassa Luojan tahdosta. Tästä aiheesta olisi paljonkin sanottavaa hengellisestä perspektiivistä, mutta tyydyn nyt populaaripsykologiseen näkökulmaan.
Suorittaminen, kilpailu ja hyväksynnästä taisteleminen on turhaa, jos ihminen ymmärtää, että rakkaus on tärkeintä ja suurinta. Ihmisparka janoaa hyväksyntää ja rakkautta, ja jos ei saa sitä, toisten ihailu ja kateuskin kelpaa, jopa vihan herättäminen; loppujen lopuksi sekin, että edes huomataan, että on olemassa! Kukaan ei halua olla näkymätön, olematta olemassa kenellekään, tai sitten ei halua edes elää. Huomiota pitää siis saada; jos ei hyvällä, niin pahalla. Muuten iskee eksistentiaaliahdistus!
Vastaus kaikkiin ”luuseri-ilmiöön” liittyviin ongelmiin olisi myötätunto ja lähimmäisenrakkaus. Niin kauan kuin sitä puuttuu maailmasta, ”paremmiksi” ihmisiksi itsensä kokevat tulevat aina leimaamaan joitakuita muita luusereiksi, ja tällä nimellä leimatut tulevat kokemaan katkeruutta ja vihaa, ja maksamaan samalla mitalla takaisin. Mitä järkeä tällaisessa vihanpidossa on? Eiköhän eettisesti paras asenne olisi olla armollinen itselleen ja toisille, ja muistaa, että ihmisarvo kuuluu kaikille. Suorituksilla ja ominaisuuksilla ei voi ansaita eikä evätä ihmisarvoa keneltäkään. Me olemme kaikki vain ihmisiä; universumin näkökulmasta mitättömiä hiukkasia, mutta toisaalta ainutkertaisia ihmeitä.
Henkilökohtainen näkemykseni on siis, että kaikki ihmiset ovat tavallaan luusereita. Hyvyys ja paremmuus on minulle enemmänkin eettinen määre; sitä voisi mitata yksinkertaisesti sillä, valitseeko hyvän vai pahan (ts. myötätunnon vai umpi-itsekkyyden). Jos pyrkii hyvään, tekee joka tapauksessa vähän pahaakin, mutta sentään yrittää hyvää. Jos valitsee pahan, on monessa mielessä ”lost”.
Oikeastaan pidän eniten Thousand Foot Krutchin laulussa ”The End is Where We Begin” esiintyvästä ”luuserimääritelmästä”:
“… I'm a loser if that means I've been lost before
but now I found it, I'm surrounded
Cuz you can hear the way it sounded...
Like angels singing with a million voices…”
PS: "Luuserikapina" romaani laajentaa tätä kaikkea pohdintaani viihdyttävään tarinaan puettuna.
Tässä takakansi näytteeksi:
Tässä takakansi näytteeksi:
