Avain muutokseen?

Alan pikkuhiljaa epäillä, onko mieli sittenkään hukassa, koska ainakin sen jäänteitä esiintyy edelleen erinäisissä yhdyssanoissa. Etenkin mielipiteet ja mielihalut tuntuvat olevan varsin yleisiä. Niitä lienee joskus kaikilla, toisinaan riesaksi asti. Mutta miten yksilön mielihalut ja mielipiteet liittyvät muutostoiveisiin, ja miten toiveista pääsisi konkreettisten muutosten suuntaan?

Mielipide ja mielihalu saattavat kyllä joskus olla keskenään ristiriidassa. Siis vaikka olisinkin yleisesti ottaen sitä mieltä, että moottoriurheilu edistää ilmastonmuutosta ja tilalle pitäisi kehitellä jotakin ekologisempaa hupia, saatan silti satunnaisesti jäädä noin viideksi sekunniksi katsomaan, miten joku turboautossa istuva ukko tärisee ja rapaa ja kiviä lentää katsojien päälle. Vastenmielistenkin asioitten katseluun saattaa liittyä outoa mielihalua, kuten esimerkiksi iltapäivälehtien lööppien tarkasteluun. Kaipa aversiokin tuottaa jonkinlaista vibatusta päähän, ja paremman puutteessa vibatuksen hankkii ärsykkeistä, joita jokin taho tuottaa sydämensä kyllyydestä. Vireystilan lasku liian alhaiseksi tuottaa nimittäin epämukavan olon, ns. virikenälän, ja siihen nälkään saattaa kelvata sellainenkin ravinto, joka tuottaa pahoinvointia jälkikäteen. Ja toleranssihan kasvaa käyttökertojen myötä, eli samantapaisen vireystilaa nostavan vaikutuksen saadakseen on "syötävä" aina vain enemmän ja enemmän, tai aina vain vahvempaa ainesta...

Jos sattuu vaikkapa näkemään koiran, joka oksentaa, käy välillä nuuhiskelemassa ja pissailemassa muualla, palaa takaisin ja syö oksennuksensa, mitä tunteita näytöksen aikana herää? Mahdanko joutua inhontunteen lumoihin, vaikka koiran näkökulmasta käytökselle löytyy sisäinen logiikka? Raamatullisessa sananlaskussa oksennukselleen palaava koira on kuin tyhmyri, joka toistaa tyhmyyksiään. Mutta tyhmyyksien toistamisessakin on logiikkansa. Yleensähän ihminenkin toistaa samoja asioita, pyrkien pääsemään mielipiteittensä ja mielihalujensa mukaiseen lopputulokseen. Yllätys, yllätys! Samoja asioita toistamalla saakin usein sen, mitä ennenkin!

Se vain on kummallista, että joskus ihmisolio tavoittelee jotakin muuta, mutta toistaa silti samaa toimintakaavaa kuin ennenkin. "Haluan jotain muuta", ihmisolio sanoo, jatkaa samoja touhujaan, ja sanoo jonkin ajan kuluttua: "Haluan jotain muuta!"

No, onhan muutostarpeen toteaminenkin jo sentään askel eteenpäin! Mutta aika pelottavaa on lähteä liikkeelle turvallisesta läävästä, jos ei tiedä yhtään, minne on menossa. Ankeaa on paeta suinpäin nykytilaa ja jäädä harhailemaan tai ajelehtimaan vailla päämäärää. Muutos pelottaa, kun ei tiedä, mihin se johtaa. Saman toistaminen on siis turvallista. Kurjuutta ja mielipahaa tuottava saman vanhan kaavan toistaminenkin on turvallisempaa kuin hypätä tuntemattomaan sumuiseen vaihtoehtoon. "Jotain muuta kuin tätä" voi yhtä hyvin olla vielä pahempaa. Pelkkä mielihalu paeta nykyistä tai tavoitella heti "ihan mitä vain muuta" vie vain "jonnekin". Kun mielihalu on tyydytetty, huomaa olevansa "jossakin".

Entäpä jos meillä olisi mielipide siitä, mitä oikeasti haluamme? Jos pakenen nykyistä, mikä olisi turvapaikka? Seuraava etappi? Mihin suuntaan toivon elämäni muuttuvan? Mitä tavoittelen? Mitä arvostan?

Yhäkö vain toistan entisiä temppujani? Koirakin saattaa joskus älytä, ettei herkkupalaa saa tällä kertaa istumalla, kuten aiemmin, vaan nyt pitää maata tai seistä, tai haukkua, tai kieriä. Ajattelevainen koira kokeilee kaikki oppimansa temput, ja jos ei vielä sittenkään tapahdu mitään, se kokeilee omat sekalaiset keinonsa. Jos koiran antaa toimia vapaasti, se kokeilee suunnilleen kaikki keinot, mitä sen mieleen juolahtaa. Entäpä ihmisolio? Ihmisen aivokapasiteetti antaa mahdollisuuden keksiä rajattomasti erilaisia keinoja päästä tavoitetilaan, mutta ettei vain joku ilkeä ääni mielen sisällä olisi aina valppaana komentamassa nurkkaan häpeämään? "Kas kun et sinä parempaa ansaitsekaan", se ääni väittää,  mutta se on erehtynyt! Kyllä sinä ansaitset. Älä latista toiveitasi. Meillä kaikilla on oikeus olla onnellisia, edes joskus.

Avain muutokseen on mielikuva toivetilasta. Kun tietää, minne on menossa, on helpompi pakata mukaan tarvitsemansa, suunnitella reitti ja saada jalat liikkeelle. Ja tuskin koirakaan enää oksennustaan syö, jos sille tarjotaan jotakin parempaa.

Murehtimisen ja märehtimisen vähentäminen

Kuvittaja Henri Kähkönen

Tulinpa kerran katsoneeksi elokuvan "Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme". Nimi lupasi jotakin mystistä ja fantasianomaista, ja elokuva itsessään oli sekoitus länsimaista viihteellisyyttä ja jotakin idälle ominaista, oudon tunnelman päähän jättävää juttua. Näkymät olivat kyllä kauniita, mutta sisällöllinen viesti oli kuin höyhen leudossa itätuulessa. Ehkä en keskittynyt tarpeeksi, kun höyhen jäi saamatta kiinni, tai karkasi aina uudelleen ennenkuin ehdin tarkastella sitä.

Voi suppeaa ajatteluani... Ymmärrän enemmän "märehtimisestä" eli ruminaatiosta. Siis murehtimisesta. Olen ollut siinä hyvin taitava, ja hallitsen taidon kyllä edelleen, jos vain sille päälle satun. Mutta mielleyhtymä kyseiseen elokuvaan ponnahti äskettäin mindfulness - käsitteestä. Sekin yhdistää itämaista ja länsimaista. Itämaisessa perinteessä ihmisen mielensisäistä pulinaa sanotaan "lärpättäväksi apinaksi". Tämän jutun nimi voisikin olla "ruminoiva mieli, lärpättävä apina"...

Kognitiivisessa psykologiassa käytetään käsitettä "sisäinen puhe". Jatkuva päänsisäinen pulina, märehtiminen tai muu lärpätys tuottaa suuren osan ihmisen masennuksesta, ahdistuneisuudesta, stressistä ja peloista. Olisi siis varsin hyödyllistä tietää, miten sen saa taukoamaan tai vaimennetuksi, tai pääsee sen yläpuolelle.

Ajan kanssa olen löytänyt vaihtoehtoja märehtimiselle ja sisäisen "apinani" kanssa tappelemiselle. Mielikuvissani voin nousta torniin ja tarkkailla sieltä kaupungin torilla pulisevia persoonani osia. Yksi lärpättää yhtä, toinen toista asiaa. Joku on aina mäkättämässä, joku ilkeilee, joku selittelee, yksi itkeskelee kuin vauva, toinen on kauhusta hiljaa. Tarkkailijan roolissa voi vain havannoida. Ei tarvitse puuttua keskusteluun, ei hermostua. Tarkkaileva minä on suorastaan kummallisen rauhallinen.

Mutta jos lärpättävä apina on kiivennyt mukanani torniin, joudun edelleen taistelemaan mielenrauhani puolesta. NLP- guru Jamie Smart antaa NLP Tips - sivuillaan mielenkiintoisen neuvon kyseisen apinan hiljentämiseksi. Otetaan sitä napakasti kielenkärjestä kiinni etusormella ja peukalolla. Koska apina on (oletettavasti?) pelkkää mielikuvitusta, tarkoitus lienee tarttua pinsettiotteella kiinni omasta kielestä. Kun hetken aikaa puristaa, lärpätys ihme kyllä loppuu!

Kokeilunhaluinen lukija voinee kokeilla tehoa itse, ja teoreettisesti kiinnostunut voi etsiä selitystä neurologis-psykologiselta pohjalta. Mutta todennäköisesti lehmäkin lakkaa märehtimästä, jos sitä pidetään jonkin aikaa kielestä kiinni...

Ihmismielessä on yleensä kilpailevia asioita, ikäänkuin kinastelevia persoonan puolia. Tarkkailijana nouset niitten yläpuolelle. Sinulla on valta komentaa niitä ja toisaalta myös kyky rauhoitella niitä. Voit sanoa "turvat umpeen" tai hyssytellä etenkin niitä lapsellisimpia puolia aivan kuin rauhoittelisit lasta. Kumma kyllä, sekin toimii!

On kuitenkin hyvä muistaa, että se lärpättävä apina, siis sisäinen puheemme, edustaa jotakin oman persoonamme puolta. Niillä "sisäisillä äänillämme" voi olla joskus tärkeääkin asiaa. Ongelma onkin usein siinä, että kun kaikki yrittävät puhua yhtä aikaa, mistään ei saa tolkkua. Mikä on oleellista? Mikä on puppua tai pelkkää kitinää tai ilkeilyä? Tarkkailevan persoonan osan homma on ikäänkuin johtaa kokousta (tai olla apinankouluttaja). Hiljenny, rauhoitu (ja purista apinan kieltä), ja ala sitten kuunnella sisäisen puheesi vuorosanoja. Kirjaa ne sitten vaikkapa ylös. Sittenpä voit rauhassa arvioida, mitä juttuja on hyvä ottaa tosissaan. Mutta se onkin sitten toinen juttu, millä perusteella valitset, mihin uskot, mihin et...

Itsearvostuksen puute ja arvot

Idealistimme on kantapäävammansa ja mustan silmänsä kautta oppinut, että menestyville ihmisille on turha puhua ”aineellisista asioista riippumattomasta hyvinvoinnista ja mielenrauhasta”. Menestynyt ihminen elää toistaiseksi itsetyytyväisenä harhansa vallassa; kuvitellen hyvän mielensä olevan seurasta elämäntyylistään ja mukavuuksistaan, ja pitäen ihmisten ihailua ja pelonsekaista kateutta "arvostuksena". Mutta mitä arvostaminen oikeastaan tarkoittaa? Kuinka moni itse asiassa nauraakaan vahingoniloisena, kun ns. arvoaseman saavuttanut ihmisolio tipahtaa jalustaltaan? Jos joku, jota oikeasti arvostamme, kärsii vahingon, tuskin iloitsemme edes salaa. Ketä me siis oikeastaan arvostamme, oikeasti?

Olipa kerran mitätön ihmisolio, joka oli juuri tullut mystisestä tunnelista maailmaan. Hänet otettiin vastaan hellien ja hyväillen, raviten ja suojaten. Hänelle kerrottiin, että hän on ihmeellinen, kaunis ja rakas. Hän tunsi olevansa maailman arvostetuin olento. Hän oppi rakastamaan itseään ja niitä, jotka häntä rakastivat, ja arvostamaan niitä, jotka häntä arvostivat. Ja olipa kerran toinen mitätön ihmisolio, joka tuli tunnelista maailmaan. Hän sai kovin kylmän vastaanoton. Häntä ei suudeltu eikä hellitty. Hän sai kyllä ruokaa, ainakin joskus, ja suojaa, toisinaan, mutta suuren osan ajasta hän kärsi epämukavuutta ja pelkoa, eikä hänelle vakuuteltu, että hän on ihmeellinen ja rakas. Hän tunsi olevansa ylimääräinen kiusankappale ja hylkiö; inhottava, vaatelias, häiritsevä, rasittava. Hän ei oppinut arvostamaan niitä, jotka häntä ruokkivat ja vaatettivat. Hän vain pelkäsi ja katkeroitui odottaessaan turhaan rakkautta ja arvostusta niiltä, joita pelkäsi.

Edellinen ihmisolio on varttunut ja elää keskellämme. Myös jälkimmäinen ihmisolio on varttunut, ja elää, ainakin toistaiseksi. Kumpi heistä on potentiaalisempi terroristi tai narsistinen johtaja? Kumpi heistä tarttuu hanakammin aineellisten mukavuuksien tuomaan lohtuun? Kumpi heistä todennäköisemmin käyttää toisia ihmisiä hyväkseen saadakseen siedettävän olon itselleen? Kumpi nauraa ilkeämmin, kun auktoriteettiasemaa nauttinut ihminen tipahtaa jalustaltaan? Ja kumpikohan näistä kahdesta hanakammin tavoittelee arvostusta, ja ellei saa sitä, tyytyy herättämään pelkoa?

Idealistimme tavoite on kenties saada ihmisoliot näkemään oman arvokkuutensa. Mutta jos joku on jäänyt vaille arvostusta ja rakkautta silloin kun sitä olisi ehdottomasti pitänyt saada, idealistikin on kovin voimaton antamaan sitä kaikille tarvitsijoille. Kovin masentavaa...

Mielipahaa vai mielenvikaa?

Miksiköhän masennus on niin kovin tavallista, ja vieläpä nimenomaan niin sanotuissa hyvinvointivaltioissa? Jotkut ovat asiaa pohdiskeltuaan todenneet, että syy masennuksen yleisyyteen on siinä harhakäsityksessä, että onnellisuus on seurausta aineellisista asioista. Harha on niin laajalle levinnyt, että sitä pidetään ainakin länsimaisessa kulttuurissa itsestäänselvyytenä. Yrittäessään väittää jotakin muuta tulee helposti henkisesti tyrmätyksi tai hihhuliksi leimatuksi, tai muuten teilatuksi. Tai jopa ristiinnaulituksi...

Jos olet vaatimattomista oloista lähtöisin, olet ehkä saanut seurata lapsesta asti synkeitä ilmeitä ja voivottelua siitä, kun rahat eivät riitä, ja kaikki olisi paremmin, jos sitä olisi enemmän. Mitäpä yksinkertainen pieni olio muuta oppii kuin sen, että rahattomuus tarkoittaa onnettomuutta? Ja jos samanaikaisesti meille tarjoillaan näkymiä onnellisista ihmisistä ylellisissä tai vähintään mukavissa oloissa, mikä on viesti?

Kuka oikeastaan hyötyy siitä, että ihmisoliot tavoittelevat aineellista vaurautta, tavaraa ja erikoisia kokemuksia? Eikö jatkuvan talouskasvun tavoittelu pidä ihmisiä oravanpyörässään läähättämässä, samalla kun aineellisen hauskuuden tuottamisen jätökset (päästöt) jätetään tulevan sukupolven riesaksi?

Kaikki ihmisoliot eivät tietenkään tavoittele materiaa. Mutta yhtä lailla pyörä pyörii silläkin paatoksella, jolla ihmiset tavoittelevat kunniaa, julkisuutta, kokemuksia, valaistumisia, statusjuttuja, kavereita, tykkääjiä, peukkuja ja muuta katoavaista. "Sitten kun olen saavuttanut sitä ja sitä, olen onnellinen" - ajattelu tekee ihmisestä toki hetkittäin onnellisen, jos hän edes joskus saavuttaa tavoitteitaan. No, hauskaa sekin, että edes hetkittäin on onnesta soikeana. Mutta pahoittelen, onnentunne menee kyllä ohi! Sitten tulee taas kovin tyhjä olo; niinpä tarvitaan uusi tavoite, ja sitten alkaa uuden asian perässä huohottaminen.

Onni on tunne, ja tunteet syntyvät ihmisen mielessä. Ne voivat herätä ulkoisesta ärsykkeestä, mutta ovat silti sisäsyntyisiä. Ne voivat herätä myös mielikuvasta, muistosta, ajatuksesta. Jos luulemme, ettemme voi olla onnellisia, kun asiat ovat niin ja niin huonosti, emme useinkaan edes yritä muuttaa mitään sisäisessä kokemuksessamme. Edes rauhoittua. Tavoittelemamme tunne voisi kuitenkin olla vain ajatuksen päässä, jos vain se ajatus olisi oikeanlainen!

Mutta olisihan se kenties jonkun maun mukaan liian shokeeraavan absurdia olla onnellinen, jos sattuu olemaan tällainen luuserisurkimus. Iloista junttipölhöä saattaa jopa luulla mielenvikaiseksi! Ja jos joku iloitsee mielenkiintoisen näköisestä oksankäppyrästä, vaikka omistaa vain ruman pienen koslan, hänellä saattaa jonkun mielestä olla jotain vikaa päässä... Eihän kukaan voi olla iloinen, jos on luuseri?!? Ja toisaalta, jos emme tunnekaan onnea, vaikka meillä olisi kaikenlaista maallista hyvää, saatamme luulla, että meissä on jotain vikaa.

"Pitäisihän minun olla onnellinen nyt kun minulla on uusi se ja se ynnä muuta... Miksi en ole? Olenkohan ehkä masentunut???"

Mutta entä jos meissä ei olekaan mitään vikaa? Entä jos vika onkin vain siinä, että olemme kadottaneet itsemme ja tarkoituksen olemassaolollemme? Ehkä emme muista tai ymmärrä, mitä oikeasti, syvällä sisällämme tarvitsemme ja haluamme, ja kärsimme siksi kalvavaa puutetta ja surua?

On luonnollista olla surullinen ja masentunut, jos jotakin hyvin oleellista puuttuu (esim. elämän tarkoitus ja mieli). Se ei ole sairautta, eikä ainakaan parane lääkkeillä.

Tämäkin näkymä teki joskus lähes hilpeäksi.

Euron kuvat silmissä, puute mielessä

Olipa kerran sinnikäs idealistinen tutkija, joka halusi lisätä hyvinvointia ympäristössään. Hänellä oli omituinen idea siitä, miten ihmisoliosta tulisi seesteinen ja tyytyväinen olosuhteista riippumatta. Hän kuljeskeli ympäriinsä ja kuunteli ja katseli, ja tapasi paljon onnettomia ja onnellisia ihmisiä. Hän kysyi eräältä onnettomalta ihmiseltä, miksi tämä on onneton. Onneton sanoi, että siksi, kun ei ole tarpeeksi rahaa eikä kukaan arvosta. Idealisti oli hieman näreissään ja meni kysymään eräältä onnelliselta vaikuttavalta ihmiseltä, miksi tämä on onnellinen. Ja onnellinen sanoi, että siksi, kun on tarpeeksi rahaa ja ihmiset katsovat ylöspäin.

Idealisti oli vielä enemmän näreissään. Alkaen epäillä omaa hypoteesiaan hän jatkoi kuitenkin kuljeskeluaan ja törmäsi köyhään, yksinäiseen mieheen, joka oli ilmiselvästi onnellinen. Turhautunut idealisti kysyi tältä köyhältä, miksi tämä näytti niin hilpeältä, vaikkei omista rahaa ja on yksin. Köyhä ja yksinäinen mies lakkasi virnistelemästä ja alkoi näyttää hämmentyneeltä. Idealisti tuskastui miehen hämmennykseen ja selitti, että kaikilla hänen tapaamillaan onnellisilla ihmisillä oli rahaa ja arvostusta. Köyhästä ja yksinäisestä miehestä tuli äkkiä hyvin onneton, ja idealisti oli yhä enemmän näreissään. Hädin tuskin hän jaksoi koota tieteellisten intressiensä rippeet ja jatkaa matkaa.

Lopulta tutkijamme löysi naisen, joka oli ilmiselvästi rikas ja jonka kohenneltua naamaa hän oli kyllästymiseen asti tottunut näkemään mediassa. Nainen ei näyttänyt erityisen hilpeältä. Idealisti kysyi, mikä naista vaivasi, ja selitti havainneensa, että rikkaat ja arvostetut ihmiset olivat onnellisimpia. Naisihmisellä ei siis pitänyt olla mitään syytä nyyhkiä. Nainen sanoi menettäneensä ihmisten arvostuksen. Hän oli yrittänyt ostaa sitä, hankkia sitä ulkoisilla avuillaan ja päästä jopa politiikkaan ollakseen arvostettu, mutta kaikkialla hän törmäsi vain säälittelyyn ja pilkkaan. Hän aikoi tappaa itsensä, koska hän ei ollut mitään ilman toisten arvostusta. Idealisti kiitti hänen mielipiteestään ja jatkoi matkaa hieman pirteämpänä. Hän ei malttanut pysähtyä, vaikka nainen valmistautui nielemään kaikki unilääkkeensä.

Idealistimme oli saanut todisteen siitä, ettei ylenmääräinen rahakkuus varmistanut sitä, että ihmisolio olisi onnellinen, eikä raha automaattisesti tuonut myöskään arvostusta. Hän päätti palata sinne, missä köyhät ihmiset valittelivat rahanpuutettaan, ja alkoi valistaa näitä siitä, ettei raha tuonut onnea. Kaikki väittivät kiivaasti vastaan, ja moinen tyhmä idealisti ajettiin kiukkuisesti tiehensä.

Idealisti etsi uudelleen käsiinsä onnettoman rikkaan naisen, joka oli teho-osastolla lähes tappavan lääkeannoksen jälkimainingeissa. Tämän rupsahtanutta ja itkettynyttä olemusta katsellessaan hän tajusi, että suurin osa ihmisolion viisastumisesta tapahtuu kantapään kautta. Hän oli törmännyt niin köyhiin kuin rikkaisiin ihmisiin, jotka elivät harhan vallassa; harhan, joka todistelee, että onnellisuuden taustalla on aineellinen hyvinvointi ja toisten ihmisten yläpuolella oleminen. Harha leviää kuin rutto. Hän oli itsekin levittänyt sitä katkeralla jupinallaan, ja tehnyt eräästä köyhästä, yksinäisestä onnellisesta miehestä onnettoman.

Idealisti tajusi, ettei hänestä koskaan tule hyvin toimeentulevaa, koska kukaan ei haluaisi tukea hänen tutkimuksiaan ”aineellisesta hyvinvoinnista riippumattomasta onnellisuudesta”. Hän ei enää kyennyt arvostamaan itseäänkään, ja tuli onnettomaksi. Hän istui tuntikaupalla rupsahtaneen rikkaan naisen vuoteen vierellä, itsesääliinsä tukehtumaisillaan. Mutta tapahtui pieni onnellinen väärinkäsitys. Rupsahtanut rikas nainen luuli idealistin istuvan siinä hänen takiaan, ja tuli onnelliseksi. Idealisti päätyi onnellistuneen naisen hellän huomion kohteeksi, alkoi arvostaa itseään uudelleen ja tuli onnelliseksi. Sairaalasta päästyään nainen lahjoitti ylimääräiset rahansa vähäosaisille. Jotkut tulivat siitä onnellisiksi, jotkut eivät. Valitettavasti talouskasvu ei automaattisesti lisää henkistä hyvinvointia.

Ne, jotka perustavat onnensa aineellisiin asioihin, elävät koko elämänsä tuulta tavoitellen ja varkaita peläten. Ne, jotka hakevat keinolla millä hyvänsä arvostusta toisilta ihmisiltä, vähättelevät itseään. Ne, jotka saavat jotakin lahjaksi, ovat onnellisia; mutta se, joka ei ota lahjaa vastaan, ei arvosta itseään.

Mieli maassa

Olipa kerran masentunut, joka oli ollut niin kauan masentunut, että luuli olevansa tavanomaisen tyytyväinen. Ja olipa kerran iso joukko ihmisiä, jotka luulivat olevansa masentuneita ja rikastuttivat lääkefirmoja. Joku pieni nilkki oli ehkä keksinyt, että on erittäin hyödyllistä pitää ihmiset onnettomina, jopa suorastaan aiheuttaa mielipahaa, jotta hän voisi sitten lanseerata lääkeaineen tai muun ihmekeinon mielialan piristämiseen ja kääriä tuotot itselleen. Ehkäpä samainen strategia on ollut käytössä jo muinaisista ajoista. Ei vain huvittaisi ajatella ihmisistä niin pahaa...

Mielialalääke on helppo keino kokeilla aikaansaada jotain muutosta, silloin kun tarvitsee "edes jotain muutosta". Muutos voi tosin joskus tarkoittaa pelkkää sivuoiretta, tai lumevaikutusta. Toisinaan tilanne tietysti voi olla niin jumissa ja vakava, että on pakko lääkitä aivotoimintaa. Mutta entä jos kyse onkin pettymyksistä, surusta, väsymyksestä, yksinäisyydestä, taloudellisista huolista tai ihan vain siitä, ettei millään ole mitään väliä; ettei elämällä ole mitään merkitystä? Tuore tutkimustieto antaa ymmärtää, että pelkällä lääkityksellä "parannettu" masennus tuppaa uusiutumaan, kun lääkityksen lopettaa. Pitäisi ehkä siis tehdä jotain muutakin kuin niellä niitä tabletteja ja sietää sivuoireita. Mutta jos ei jaksa muutakaan, niin minkäs teet; tai jos ei ole tarjolla mitään muuta, niin ollaan sitten farmasian varassa. Melkein tekisi mieli todeta, että "onpa surullista", ja huokaista. Kokonaisvaltainen mielen kuntouttaminen ilmeisesti maksaa yhteiskunnalle liikaa. Hyvävaraiset voivat ostaa itselleen "hyvinvointia" yksityiseltä sektorilta. Moni hoitelee erilaisilla lohdukkeilla oireet pois; köyhä halvoilla keinoilla, rikas kalliimmilla. "Tauti" itsessään vain ei katoa minnekään oireita tukahduttamalla.

Entä jos matkan varrella paljastuukin, ettei masentunut olekaan edes kliinisesti masentunut? Aika moni on ehkä halunnut leiman otsaansa, jotta saisi edes jonkin määritelmän ahdistavalle olotilalleen. Mutta sanoisinpa, että on aika ikävää, että ihmisolio tarvitsee diagnoosin saadakseen olla vähän aikaa rauhassa ärsyttävän maailman vaatimuksilta. Ja keljua sekin, jos elämäänsä väsynyt ihminen painostetaan syömään mielialalääkettä, jotta yhteiskunta avustaisi taloudellisesti lepoajalla. Jos ihmismassojen hyvinvointi olisi mielialalääkkeitten käytöstä kiinni, kaiken pitäisi olla aika hyvin. Sen verran isoja määriä niitä lääkkeitä on tarjolla ja helposti saatavilla.

Jos "heikot sortuu elon tiellä", onko syy tiessä vai niissä "heikoissa", vai kenties kanssakulkijoissa? Mitä tällä elon tiellä tehdään niille yleensä synnynnäisten ominaisuuksiensa takia heikommille, jotka eivät jaksa omin avuin kulkea, tai tulevat kiireisten ja kyynärpäitä käyttelevien ruhjomiksi? Kiireiset eivät yleensä pysähdy edes katsomaan, miten monia ovat tien sivuun sysineet. Mutta jos tien päässä on kuolema, on vähän outoa, jos määränpäähän on niin älytön kiire. Mikä on se mieletön paniikki, joka ihmisiä ajaa; mitä ihminen pakenee, kun tönii toisia sivuun?

Jos ihmisoliolla on mieli maassa, hän on todennäköisesti pysähtynyt elon tielle tai tien sivuun, ettei olisi kenenkään tiellä. Keskelle tietä uuvahtaneet yleensä potkitaan syrjään. Toiset jatkavat juosten. Mutta mitä jos olisikin viisautta olla juoksematta? Entä jos "elon tie" onkin oravanpyörä? Entä jos suurinta mielettömyyttä onkin juosta ohi elämästään tavoitellen jotakin, mitä ei ikinä voi juoksemalla saavuttaa?

Ne, jotka joutuvat pysähtymään, huomaavat, että pyörä pyörii, vaikkeivat he ota askeltakaan. Varsinainen elämä on oravanpyörän ulkopuolella. Joskus on siunaus tulla tönityksi kumoon ja lentää kaaressa ulos pyörästä. Voi niitä, jotka eivät koskaan kompastu! Kompastuessaan voisi löytää maasta aarteen. Oman mielensä; kokonaisen mielekkyyden.

Onko missään enää mitään mieltä?

Olipa kerran sinisilmäinen maailmanparantaja, joka ei uskaltanut lähteä maailmalle. Tuli tornado ja pyyhkäisi maailmanparantajan keskelle ns. maailmanmenoa. Maailmanparantaja totesi, ettei pysty tekemään asioille mitään, palasi aikansa harhailtuaan kotiin ja eli mustasilmäisenä (ja onnettomana) elämänsä loppuun saakka.

Otettaisiinko uusiksi? Olipa kerran olio, jonka mielestä asiat eivät olleet ympäröivässä maailmassa kovin hyvin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut suutaan auki oikealla hetkellä, koska piti itseään kovin hävettävänä olentona ja pelkäsi saavansa mustan silmän, minkä jälkeen ei ainakaan ikinä mitään pakisisi julkisesti. Olosuhteet kuitenkin heittivät kyseisen surkimuksen keskelle kuvottavia, itkettäviä ja ärsyttäviä ilmiöitä, ja raivon ja kauhun sekaisin tuntein olio alkoi pullautella sammakoita suustaan, ja sai mustan silmän. Kannattaisiko ehkä jo palata kotiin itkemään? Entä jos olio tarjoaakin toisen silmänsä siitä hyvästä, että kerrankin saa "ulostaa" sydämensä kyllyydestä? Onko enää mitään hävittävää tai hävettävää? Entäpä jos olio sanoisikin sanottavansa, harhailisi kotiin sinimustasilmäisenä ja eläisi vaihtelevin tuntein elämänsä loppuun saakka...

Se joka tätä ehkä lukee, voisi kenties haluta pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan, mitä ajatuksia, mielikuvia, tunteita ja tuntemuksia tietoisuuteen nousee, kun mietiskelee käsitettä "nykymaailma". Ja mikä on sinun osasi siinä? Porskutteletko onnellisena trendikkäissä virtauksissa? Tunnetko olevasi parkkiintunut vastarannan kiiski? Luikerteleva ankerias? Pintaliitäjä? Tämä olio kun ei osaa edes uida, se kalastelee mieluummin pohjamudissa. Happi loppuu toisinaan kesken. Mutta kun kääntyy selälleen kuin kuoleva kärpänen, pohjalta näkee kaiken, mitä ylempänä tapahtuu. Myös pinnan yläpuolella häilyvän taivaan. Kun on riittävän alhaalla, suorastaan kaivon pohjalla, on pakko katsoa ylöspäin.

Kuvittaja Henri Kähkönen

Ehkä tämä pohjamudissa kalasteleva olio saa jonain päivänä suunsa auki ja vetäisee samalla vettä henkeensä. Mutta kenties joku myötäelävä uiskentelija kiikuttaa hänet pinnalle toipumaan. Seuraavalla kerralla lienee syytä varustautua paremmin, kun lähtee etsimään mustan silmän saaneita potentiaalisia maailmanparantajia liejusta, jonne he ovat lannistuneina vajonneet tai toisten toimesta painuneet (kuten muuan Jeremia aikoinaan).


Olisiko hauskempaa parantaa maailmaa vai itseään; kumpi olisi helpompaa, ja kumpaan olisi enemmän tarvetta? Ehkä musta silmä aiheutuu hirrestä, jonka joku valistunut osoittaa löytyvän maailmanparantajan omasta silmästä. Näkökenttä kaventuneena tulee helposti mätkittyä silmille niitäkin, joitten silmissä kaihertaa vain rikka tai itku.

Ehkä on parempi mennä kotiin operoimaan silmänsä, tai ainakin myöntää näkökykynsä puutteet ennen kuin alkaa mätkiä rätillä ympäriinsä. Ehkä on parempi valmistautua jo henkisesti pyytämään anteeksi rupikonniaan ja äkkinäisiä verbaalisia huitaisujaan. Mutta ei ole syytä lannistua! Onhan olemassa satoja asioita, joissa ihmisolio voi sanoa ääneen olevansa epäonnistunut, ja sillä tavoin aiheuttaa tervehdyttävän tölväisyn myös kanssaihmisille. "Olemme kovin, kovin huonoja, voi meitä" - mielentilassa yhteisesti voivotellen koemme ihmeellisen vertaistuen voiman. Mutta surkuttelussa ei ehkä kuitenkaan kannata mennä liiallisuuksiin. "Voi meitä surkimuksia" - tyyliin onnistumme ainakin lannistamaan maailmanparannusintomme. No, onnistumme sentään jossakin, eli ei ole syytä lannistua...

Taidan sittenkin livetä hieman omahyväisen viisastelevaksi ja keljuksi ja todeta, että ehkä kannattaa joskus miettiä, onko missään enää mitään mieltä. Siitä saa ainakin tekosyyn ilmaista itseään ja purkaa patologista vihamielisyyttään. Mutta anteeksi silti.