Sytytä lamppusi vuodenvaihdetta odotellessa

Olemmeko uuden kynnyksellä vai jatkammeko samaa rataa, kiihtyvällä vauhdilla? Jotakin muutosta toivoisin, etenkin ihmisten henkiseen mentaliteettiin, koska sitä kautta alkaisi kenties muuttua myös käytös ja toimintakin. Olen jotensakin kyllästynyt erinäisiin ihmisten maailman ilmiöihin. Luojan kiitos näen ja koen välillä myös aitoa ystävällisyyttä, välittämistä ja paneutumista eettisiin asioihin. Liian paljon on kuitenkin yhä olemassa ahneutta, itsekkyyttä, katkeruutta, kaunaa, epätervettä kilpailua, vallanhalua, riidanlietsomista, pelottelua, väkivaltaa, riistoa…

En oikeastaan edes halua seurata uutisia aktiivisesti. Pelkään ehkä tulevani riippuvaiseksi maailmanmenon seuraamisesta samalla tavoin kuin joskus huomio kiinnittyy vastenmieliseen kohteeseen, vaikkei haluaisi noteerata sitä, ja mieliala muuttuu kohteen mukaiseksi. Tavallaan haluan olla tietoinen maailmanmenosta, mutta monessa asiassa tieto lisää tuskaa, joten, minun on välteltävä liikaa informaatiota itseäni suojellakseni. En halua upota tähän maailmanmenoon, vaan pysyä siitä riittävän kaukana ollakseni enemmänkin tarkkailija kuin kyydissäolija, tai varsinkaan siihen hukkunut. Toivoisin yhä useamman pääsevän ulos maailmanmenon ylläpitämistä oravanpyöristä, mieluummin vapaaehtoisesti hidastamalla ja astumalla ulos kuin lentämällä keskipakovoiman sinkoamana ja saamalla kolhuja…

Vaikken olekaan elänyt satoja vuosia, minusta tuntuu, että historia toistaa itseään ja ihmiset toistavat typeryyksiään kuin oksennukselleen palaava koira (vertaus on sananlaskuista). ”Vastahan minä tästä pääsin eroon, ei kun otetaan vain uudelleen tavaksi. Juurihan minä päätin, etten enää koskaan… ja hups, olen taas samassa tilanteessa!” Pysyvää muutosta ei synny kovinkaan helposti, ellei sisäisesti edes tahdo muuttaa mitään. Muutosvastarinta luo sisäisen ristiriidan, eikä kahtaalle horjuva ihminen pääse eteenpäin. Ja jotkin tavat ovat sitkeässä, etenkin jos niitten taustalla on synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Siksi kai autoritaariset ihmiset eivät esimerkiksi halua uskoa ihmisten olevan tasa-arvoisia, ja vastustavat kaikkea, mikä uhkaisi heidän auktoriteettiaan. Jotkut kieltäytyvät yhä uskomasta ilmastonmuutokseen tai tekemään yhtään mitään sen hidastamiseksi, ja kuvittelevat onnellisuuden perustuvan talouskasvuun. Olen jauhanut tästä asiasta jo kauan ja usein. Onnellisuutta ei voi rakentaa materialismin varaan. Talouskasvun toitottaminen tarkoittaa kuluttamiseen yllyttämistä, ja kuluttaminen tuhoaa elinolosuhteemme!

Tämä on tietysti henkilökohtainen mielipiteeni; en sano sitä ammattikunnan edustajana enkä kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minulla vain sattuu olemaan mielipiteitä, ja sanon niitä joskus, etenkin jos kovinkin jurppii. Isä sanoi aikoinaan, että kaikilla ihmisillä on joku mielipide asioista. Hän ei oikein suostunut sulattamaan sitä, jos joku sanoi ”en tiedä” kysymykseen, joka koski mielipidettä. Isosiskoni kaveri joutui joskus kokemaan tukalia hetkiä, kun isäni tivasi hänen mielipidettään, eikä tyttöparka tiennyt, mitä mieltä oli kyseisestä asiasta. Muistan tunteneeni tuota tilannetta sivusta seuratessani sekä empatiaa että myötähäpeää, mutta kaipa se rohkaisi ajattelemaan ”omilla aivoilla” ja muodostamaan omia näkemyksiä asioista kuin asioista.

En kuitenkaan haluaisi olla yhtä jyrkkä kuin isäni tuossa suhteessa. Joskus on todella ymmärrettävää, ettei ihminen osaa sanoa, mitä mieltä on jostakin, etenkin ellei hän tiedä asiasta tarpeeksi. Voi olla viisaampaa olla sanomatta mitään, ellei ole varma. Mutta jos omaa mielipiteen, vaatii myös rohkeutta sanoa se ääneen, etenkin jos tietää joutuvansa ryhmän keskellä toisinajattelijan asemaan. Ja jos ihmisen omanarvontunto on riippuvainen siitä, pidetäänkö hänestä, hän ei uskalla ottaa riskiä, että hänestä lakataan tykkäämästä hänen poikkeavan mielipiteittensä takia. Jos taas jättää mielipiteensä sanomatta siksi, ettei halua loukata toista, se voi olla joskus diplomaattisesti viisasta. Eihän kaikkia henkilökohtaisia mielipiteitään kannata huutaa julki; se voi olla varsin rasittavaa toisten näkökulmasta ja antaa jopa hieman itseä tehostavan vaikutelman. ”Minä se en tykkää tuosta ja tuosta, ja tuokin on ihan väärin päin, ja aina kaikki on sitä ja tätä ja tuota… Ja minusta… Ja minun mielestäni… Ja minäpä ajattelen että jne.”

Rajansa on siis henkilökohtaisten mielipiteittenkin ilmaisulla, etenkin jos niitä toitotetaan ennen kuin kukaan niitä kysyy, eikä sitten vastavuoroisesti kuunnella toisen näkemystä. Mutta on tilanteita, joissa olisi hyväksi laukoa hieman ”totuuksia” tai omia havaintojaan (olettaen, että totuus on todennäköisesti totuus, eikä vain mutu-mielipide tai provokatiivinen väite). On esimerkiksi hyvä varoittaa, jos ihmiset ovat menossa kohti jotakin heitä vahingoittavaa tilannetta. On hyvä tiedottaa, jos on havainnut jotakin vaarallista. Se on vastuunottoa. Millainen onkaan vartiomies, joka ei tartu torveensa ilmoittaakseen linnaketta lähestyvästä sotajoukosta? Tai majakanvartija, joka antaa lyhtynsä sammua öisessä myrskyssä?

Ihmiset tuntuvat kuitenkin kokevan ”totuuden torvet”, profeetat ja muut varoittelijat kiusallisina tai suututtavina. Tietysti suhtautuminen riippuu siitäkin, uskooko kuulija itse tuohon toitotettavaan ”totuuteen”, ja väittääkö ”toitottaja” tietävänsä jotakin, vaikkei oikeasti voikaan tietää. Yleensähän puhujan kannattaisi sanoa, että ”minä olen sitä mieltä, että”, jolloin hän viestii ymmärtävänsä itsekin, että kyse on mielipiteestä, eikä hän väitä tietävänsä ainoaa totuutta. Mielipiteen painoarvo tietysti riippuu sitten sanojan asemasta suhteessa kuulijaan, tai auktoriteetista, karismasta ja sen sellaisesta.

Kun nyt tässä pohdin mielipiteen ilmaisemisen haasteita, pohdin myös, onkohan meillä oikeasti olemassa sananvapautta? Ja jos on, meillä tulisi olla myös ”sananvastuu”. Sananvapauteen vetoamalla ei pitäisi suoltaa suustaan (tai kirjoittaa) mitä tahansa, kuten esimerkiksi jotkut toimittajat taitavat tehdä. Ei pitäisi loukata, lietsoa riitaa, mustamaalata, pelotella, aiheuttaa hätätilaa. Ei pitäisi kirjoittaa totuutta vääristeleviä kohu-uutisia (tai kirjoja) saadakseen tuotoksiaan kaupaksi. Ei pitäisi luoda turhia tarpeita mainostamalla. Ei pitäisi myydä turhakkeita rahaa saadakseen. Muistelen, että jonkin tutkimuksen mukaan toimittajat ovat yksi niistä ammattiryhmistä, joihin ns. valkokauluspsykopaatteja hakeutuu enemmän kuin muihin ammatteihin. Myös liike-elämän johtoasemat houkuttelevat myötätunnottomia ihmisiä.

Taisin joskus pohdiskella, ettei tässä maailmassa taida olla mitään muuta niin järkevää ja merkityksellistä tekemistä kuin yrittää lievittää kärsimystä ja huolehtia elinolosuhteitten säilymisestä, jos siihen suinkin kykenee. Moni ammatti tulee joka tapauksessa katoamaan teknologian kehittymisen myötä, eikä bisnestä tekemälläkään pötki pitkälle, kun kulutusyhteiskunta tuhoaa itse omat elinolosuhteensa kuluttamalla luonnonvarat loppuun ja aiheuttamalla ympäristökatastrofin niillekin, jotka haluaisivat elää vaatimattomasti ja luomusti. Tai no, ehkä taloudellisesti menestyneet bisnestyypit lähtevätkin Marsiin asti jatkamaan kulutusjuhlaansa ja stimuloivaa kilvoitteluaan…

Täällä pallolla, kun yritämme pelastaa luomakunnasta sen, mitä pelastettavissa on, voimme vain pyrkiä lievittämään omaa ja toistemme kärsimystä. Voimme nostaa esille eettisesti hyviä asioita ja haitattomia ilonaiheita. Voimme osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Voimme huolehtia itsestämme, toisistamme ja luomakunnasta, ja olla onnellisia siitä, mitä meillä on tässä hetkessä. Ja mikä olisi sopivampi aika jakaa sitä, mikä on hyvin, kuin Joulu?

Kärsimyksen, hädän ja sisäisen sokeuden keskellä voimme nostaa omat tuikkumme toivon merkkinä, jotta nekin, joiden sisäisessä maailmassa ei ole valoa, näkisivät, että olemme olemassa. Voimme nostaa omat kynttilämme vakan alta ja nostaa lamppumme lampunjalkaan, niin että pimeydessä harhailevatkin löytävät luoksemme.

Olkoon tänä Jouluna jokainen sytytetty kynttilä ja lyhty yhteisen toivon viestejä!

Rikkakasviksi massaviihteen peltoon

Sain tänään valmisteltua Ohdakemaa- sarjan kahdeksannen osan painokuntoon. Projekti meinasi viivästyä akuutimpien asioitten takia, mutta olisi ärsyttänyt siirtää sitä yli vuodenvaihteen, joten, ”urakoin” harrastukseni parissa itsenäisyyspäivänäkin muutamia tunteja, jotta sain viimeistelyt tehtyä nyt viikonlopulla. Voi olla, että käsikirjoitukseen tai kansiin jäi joitakin epätäydellisyyksiä, mutta mitäpä tuosta. Maailmassa lienee tärkeämpiäkin asioita kuin kirjoitusvirheitä ja epäonnistumisia painovärin valinnassa.

Viime vuonna Joulun alla julkaisin juttuja liittyen ”hyvään joulumieleen”, ja ne olisivat oikeastaan nytkin ajankohtaisia. Vuodenvaihteessa yritin aloittaa jonkinlaista myönteisyysprojektia, ja onnistuinkin ylläpitämään sitä jonkin aikaa. Mutta kieltämättä kulunut vuosi on ollut aika haasteellinen, ja tämän bloginkin ylläpitäminen on usein jäänyt tärkeämpien asioitten jalkoihin. Tosin, olen yrittänyt nostaa esille tärkeitä teemoja silloin, kun on ”huvittanut” kirjoittaa. En välitä kirjoitella päivityksiä omasta näkökulmastani tyhjänpäiväisistä asioista. Mitä järkeä olisi kirjoittaa jotakin, mikä ei inspiroi itseä yhtään, jos ylipäätään tekee jotakin ”huvikseen”?

Enhän kirjoita kaupallisista syistä. En pidä blogia saadakseni tuloja mainostilan tarjoamisesta. Kirjoitan sivukaupalla psykologista fantasiaa pelkästään omaksi huvikseni, ja jos joku saa romaaneistani jotakin myönteisiä ideoita tai tunteita, se on hyvä asia, muttei kirjoittamiseni perimmäinen motiivi. Kirjoitan sisäsyntyisen motiivin voimalla, ja julkaisen siltä varalta jos joillakuilla erityisemmillä ihmisillä kiinnostaisi lukea, mitä kirjoitan. Kohdeyleisöni on marginaalinen. Ensinnäkin, todennäköisemmin paksuja kirjoja lukevat introvertit, joita on ihmisistä vähemmistö. Kirjojeni sisällöllinen viesti voi mennä ohi sellaisilta, jotka eivät jaksa ajatella kovin syvällisesti. Lukijan tulee olla riittävän kypsä henkisesti, koska teemat ovat rankkoja. Mutta toisaalta lukijan tulee olla lapsenomaisen avoin ja mielikuvituksekas, eikä kaivata mitään raflaavaa viihdettä. Lukijan tulee olla myös avoin hengellisille teemoille, ja toisaalta, valmis kohtaamaan esimerkiksi sateenkaarimentaliteettia. Romaanieni henkilöillä on eritasoisia mielenterveyden haasteita sekä neuropsykiatrisia piirteitä, ja he ovat yleensä varsin herkkiä ja stereotypioista poikkeavia. Jos siis miettii, kuka kirjoittamiani romaaneja edes haluaa lukea, puhutaan varsin erityisestä kohdeyleisöstä! Romaanini ovat suhteessa massaviihteeseen vähän niin kuin kotoperäisiä, itsestään ja lannoittamattakin kasvavia ”rikkakasveja” geenimanipuloidussa rehupellossa.

Tässä linkki Ohdakemaa XIII: Kuningas ja prinssi – esittelysivulle, ja tässä jonkinlaiseen "kirjailijaesittelyyn".

Ihmisen mieli - rajoittunut järjestelmä ilman päivitystä?

Käsittämätön maailma? Totuuden etsijä voi olla kuin autiomaahan
eksynyt kulkija, mutta missä vaiheessa harhailijasta tulee vaeltaja?

Viime aikoina olen ollut erityisen tuskastunut ja närkästynyt. En aina jaksaisi ymmärtää, miten rajoittuneita käsityksiä ihmisillä voikaan olla toisistaan, maailmasta ja elämästä. Eivätkä he läheskään aina edes huomaa, miten suppeasti he tarkastelevat asioita. He luulevat tietävänsä yhtä jos toista, jopa suuria totuuksia, ja väittävät sillä perusteella toisten olevan väärässä, vaikkeivat osaa perustella, miksi ovat muka itse oikeassa. Moni ei edes yritä perustella, vaan jankuttaa vain omaa näkemystään, auktoriteettiasemaansa vedoten. ”Kyllä minä tiedän, että…”

Tietäminen edellyttää, että asia on todistetusti totta, ja sen tietävä uskoo asian olevan totta. Ihminen ei siis voi tietää mitään, mikä ei ole todistettu todeksi. Ja silti ihmiset olevinaan ”tietävät” kaikenlaista. OK, kyllähän sitä usein olettaa, että jos se ja se ihminen on väittänyt vuonna xxx, että se ja se asia on sillä tavoin, niin siihen ”tietoon” saattaa nojata omat päätelmänsä. Kaikkia ”viisaittenkaan” ihmisten toteamuksia ei kuitenkaan ole voitu osoittaa todeksi. Ehkei niitä koskaan voida kiistattomasti todistaakaan. Parempi siis, ettei väitettäisi asian olevan niin tai näin, vaikka se ja se ihminen niin sanoikin. Hänkin saattoi vain olettaa jotakin. Niinpä minunkin ”tietämiseni” perustuu vain oletuksiin ja otaksumiin. Käsitykseni ovat uskomuksia; parhaimmillaan melko perusteltuja, mutta silti vain omia näkemyksiäni. Kaikki, mitä sanon ”minun nähdäkseni”, ovat minun tulkintojani todellisuudesta. Saatan nähdä syystä tai toisesta asiat väärin. Mutta yhtä lailla, jos minäkin voin erehtyä, niin erehtyä voi sekin taho, jota joku toinen kenties kuvittelee totuuden lähteeksi.

Enpä siis itsekään voi aukottomasti perustella, miksi oletan joittenkin ihmisten olevan väärässä. En voi todistaa mitään eettistä näkökulmaa oikeammaksi kuin toista. En voi todistaa persoonallisen, universaalin älyn olemassaoloa. Voin vain sanoa, etten itsekään voi tietää totuutta, mutta uskon niin tai näin, ja olen ehkä eri mieltä monistakin muitten ihmisten totuuksina pitämistä asioista. Kukaan meistä ei voi olla kovin perehtynyt kaikenlaisiin asioihin. Eivät ihmiset tietenkään jaksa paneutua koko maailman asioihin, mutta he kyllä jaksavat paneutua ”kaiken maailman asioihin”. Jotkut kokevat, etteivät voisi elää ilman sitä tai tätä. Monet heille tärkeät asiat ovat minun näkökulmastani esimerkiksi haitaksi ympäristölle. Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kriittisyys ja harkitsevuus on usein tarpeen, mutta liian suljettu, joustamaton skeptinen asenne rajoittaa ymmärryksen lisääntymistä. Jos ei voi edes pohdiskella mahdollisuutta, voisiko sittenkin olla olemassa muutakin kuin tieteellisesti todistettuja ilmiöitä, eikö maailmankuva ole aika köyhä? Skeptikot tuntuvat olevan periaatteensa mukaan uskomatta oikein mitään muuta kuin tieteellisiä faktoja, mutta jos he leimaavat jonkin asian humpuukiksi jo ennakkoasenteellaan, hehän väittävät ”tietävänsä” ilman faktojakin, ettei se ole totta, vaikkei kukaan olisi edes vielä tutkinut asiaa tarkemmin. Ja tutkimuksiahan ei tehdä ilman rahoitusta, eikä humpuukiksi jo lähtökohtaisesti leimatun ilmiön tutkimukseen tietenkään anneta rahaa. Nämä kaikkitietäväiset kun ”tietävät” jo ennalta, ettei ilmiössä ole mitään ”tieteellistä” pohjaa. Aikamoisia ennustajia, nämä skeptikot! He rajaavat joskus oman näkökulmansa niin ahtaaksi, että heiltä saattaa jäädä joitakin oleellisia asioita huomaamatta. Galileo Galileikin oli aikoinaan aika hullu, kun väitti, että maa kiertää aurinkoa…

Mielipiteensä saa kukakin sanoa, miten hölmö se sitten onkaan jonkun toisen korvissa. Mieleni tekee sanoa sellainen nyt esimerkiksi uskonnoista, joissa väitetään yhtä jos toista käsitystä tai ilmiötä vääräksi tai harhaoppiseksi tai jopa rienaavaksi. Ihmiset ovat ehkä opetelleet ja omaksuneet jonkin ajatus- ja uskomusmaailman, johon heidän maailmankuvansa perustuu. Ehkä he rakentavat minuutensakin tuon uskomusmaailmansa mukaan. Ja jos jokin uhkaa rikkoa heidän uskomuksiaan vastaan, he puolustavat omaa ”totuuttaan” aivan kuin heitä itseään uhattaisiin. He luulevat olevansa jotakin omaan uskomusjärjestelmäänsä sopivaa, kuten, hyvä ja oikeamielinen ihminen. Kun joku tai jokin sitten uhkaa tätä uskomusjärjestelmää, joka on synnyttänyt tämän ”hyvän ihmisen”, nämä ”hyvät ihmiset” käyttäytyvätkin, ainakin ulkopuolisen silmin, kuin tekopyhät ilkiöt.

Räikeitä esimerkkejä löytynee sellaisista yhteisen ideologian jakavista yhteisöistä, joissa korostetaan olevinaan rakkautta ja hyväksyntää, mutta hyväksyntä loppuu, jos toiset ovatkin liian erilaisia kuin oman ryhmän jäsenet. Ja jos joku esittää jaettua uskomusjärjestelmää kohtaan kriittisen mielipiteen, häntä kohtaan hyökätään tuhovimmaisesti. Nämä itseään ”hyvinä ihmisinä” pitävät ihmiset tekevätkin pahaa. Ovatko he siis olleet oikeasti hyviä ihmisiä, vai vain kuvitelleet olevansa? Ymmärtävätkö he itsekään tekevänsä pahaa? Mikä oikeus heillä on tuomita toisia väärintekijöiksi ja rangaista näitä omien käsitystensä ja uskomustensa perusteella? Eivätkö he ymmärrä, ettei ”pahuus” ole heidän ulkopuolellaan, vaan heissä itsessään? Taistelu ”hyvän” ja ”pahan” välillä käydään sisäisesti, yksilön mielessä; ei yksilöitten ja ryhmien välillä.

Minusta tuntuu (= tunnepitoinen mielipide), että valitettavan monet kristillisetkin tahot ovat täynnä tekopyhyyttä ja omahyväisyyttä, kuten fariseukset aikoinaan. En nyt edes jaksaisi teeskennellä ”hyvää ihmistä” ja olla olevinaan olematta ärtynyt. Tekisi aika ajoin mieli mennä vihaisena paasaamaan kaikenlaista erinäisille tahoille, olipa sitten oikeassa tai ei. Tosin, tuskinpa minua kauaa kestettäisiin kuunnella, ja saisin raakkua itsekseni. Mutta kysymyksiä voisin heittää, olematta sen enempää vihamielinen, ja väittämättä itsekään tietäväni oikeita vastauksia.

Ja mitä kysyisinkään, yhdessä jos toisessa paikassa? Miksi teillä on mielestänne oikeus toimia rakkaudettomasti, vaikka väitätte, että Jumala on rakkaus? Millä perusteella teillä on oikeus nimittää toisia luusereiksi, kun he epäonnistuvat vaikkapa työpaikan hankkimisessa, vaikka olette itsekin epäonnistuneet monissa asioissa elämässänne? Luuletteko te, että maailma kestää kauaakaan elinkelpoisena, kun ette välitä siitä, mitä aiheutatte sille harrastuksillanne ja kulutuksellanne? Miksi ajattelette, että teidän täytyy saada ensin itsellenne kaikkea reilusti ennen kuin voitte antaa toisille edes vähäsen? Millä perusteella pidätte itseänne tärkeämpänä ihmisenä kuin muita? Luuletteko todella olevanne tärkeämpiä, jos teillä on kaikki hienompaa kuin toisilla? Ettekö te usko, että olette kelvollisia ja rakastettavia, vastasyntyneen lapsen tavoin, ilman mitään suorituksia, koristekrääsää ja statussymboleita?

Ihmisen hyvyyttä ei voi arvioida ulkokuoren perusteella, eikä aina myöskään tekojen pohjalta. Ihminen voi tehdä hyviä tekoja, mutta kantaa kaunaa ja katkeruutta sisäisesti. Ja voimme kyllä pukea nämä roolipelleolemuksemme vaikka millaisiin asuihin; ei roolisuoritus tee meistä sen parempia ihmisiä! Ja voimme piilottaa totuuden omilta silmiltämme vaikka millaisen uskomusjärjestelmän taakse. Ei se tee meistä viisaita, että osaamme esiintyä jonkun tietyn ajatusmaailman edustajina ja lausua sen ja sen ideologian totuuksia mahdollisimman vakuuttavasti, esimerkiksi väittäessämme, mikä on oikein, mikä väärin. Tietyn uskomusjärjestelmän sisällä pitäytyminen ei tee ihmisestä viisaampaa ja henkisesti kypsää; se tekee hänestä rajoittuneen. Viisaus ei (uskoakseni) ole ihmismielen luomien käsitysten vankina olemista. Ihmiset vain usein tyytyvät valmiisiin selityksiin ja ottavat asioita itsestäänselvyyksinä, jaksamatta paneutua mihinkään itse ja etsiä totuutta kaiken maailman humun seasta. Mutta entä jos olemmekin uskoneet valheita, tai omaksuneet toisten ihmisten harhakäsityksiä, joita meille on totuuksina tarjottu?

Ihminen saattaa valita itselleen ideologian kuin hankkisi tietokoneeseensa uuden järjestelmän. Mutta onko kovinkaan viisasta, että omaksuu jonkun valmiin ajatusmaailman ja yrittää pitäytyä siinä, vaikka ympäristö tuottaisi koko ajan uutta informaatiota, joka horjuttaa tuota ajatusmaailmaa? Käyttöjärjestelmätkin vanhenevat ennen pitkää, ja niitäkin on päivitettävä säännöllisesti, koska toimintaympäristökin muuttuu. Jotkut asiat ihmisten maailmassa ehkä pysyvät samoina, mutta esimerkiksi kulttuuri, tavat, mieltymykset ja yleistieto muuttuvat. Ihminenkin muuttuu, biologisesti, vuosisatojen kuluessa. Mitkä ihmisyyteen liittyvät toimintasuositukset ja kulttuuriset säännöt siis pätevät yhä, mitkä eivät? Suuri osa ihmisistä ei käsittääkseni elä enää luolaihmisten lailla. Jotkut elävät, enkä tiedä onko se sen huonompi vaihtoehto kuin länsimaisen nykyihmisen tapa elää. Kenties nykyihminen kehittyy huomaamattamme matelijamaiseen suuntaan, ja yhteisöissä on palattava tiukempiin normeihin, kun moraalia ei voi enää pohjata myötätuntoon. Tai kenties ihmiskunta kehittyykin tunneälyisemmäksi, ja omatunto tekee lakihenkisyyden tarpeettomiksi. Kuka tietää.

Ehkei viisaus ole siellä, missä suureen ääneen ihmismassojen keskellä toitotetaan ”totuuksia”. Miksi viisautta ylipäätään kehotettaisiin etsimään, jos se löytyisi niin helposti ja annettaisiin etsimättäkin? Nykyihminen tarvitsee ”medialukutaitoa”, ja hän tarvitsee kykyä ajatella itse, jos etsii tietoa ja ymmärrystä sieltä missä on tarjolla monenlaisia vaihtoehtoisia ”totuuksia”. Toisinaan mieleeni nousee raamatullisia sanoja, jotka ovat mielestäni yhä ajankohtaisia, eivätkä riippuvaisia historiallisesta ja kulttuurisesta kontekstista;

Uudistukaa mieleltänne. Koetelkaa kaikkea; pitäkää se, mikä on hyvää. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Minä luulen, ettei tie totuudelliseen elämään ole leveä, hyvin valaistu, monikaistainen valtatie. Minusta tuntuu, että sellainen valtatie johtaa teatteri- ja pelimaailmaan, jossa kaikki on harhaa eikä missään ole loppujen lopuksi mitään mieltä, tarkoitusta ja merkitystä. Minä arvelen, että jotkin syrjäiset, vähän tallatut, yksinäiset polut saattavat ennen pitkää johtaa aitoon ja viisaampaan elämään, jonne muutkin totuutta etsivät ovat ehkä myös löytäneet, kukin omia polkujaan. 

Käsillä tekeminen kehittää aivoja

Tarve raakkua ja käsittää asioita, vaikkei mitään saisikaan kunnolla käsiteltyä.
Mutta onpahan ainakin jäänyt jotain käteen, edes oman käden jälki, siis...

Sattuneesta syystä aloin muistella, mitä mieleeni on jäänyt tutkimuksista tai pohdinnoista käsillä tekemisen merkityksestä aivotoiminnalle. Minusta nimittäin tuntuu, että ajatteluni ”tökkii”, jos käteni ovat jollain tavalla epäkunnossa. Yhdenkin sormen toiminnallinen haitta näyttää siirtävän haitan myös aivotoiminnan tasolle. Millainen tämä yhteys sitten neurotieteen tasolla onkaan, käytännössä huomaan sen kyllä.

Etsiskelin netistä hieman tietoa aiheesta, ja tekstiiliopettajaliiton sivuilta löysin tekstin, jossa viitattiin aivotutkija, Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilaisen kommentteihin käsitöitten merkityksestä aivoille.

”Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä. Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä.”

Samassa jutussa todetaan myös, että ”luova toiminta aktivoi ja mahdollistaa haastavien kokonaisuuksien oppimisen. Käsitöiden tekeminen nostaa itsetuntoa, rakentaa kokonaisempaa minäkuvaa ja aikaansaa positiivisen kuvan omasta pystyvyydestä.”

Tekstiiliopettajien jutussa mainitaan myös siitä, että käsitöiden tekeminen tukee keskittymistä. Tämä on minulle kokemusperäisesti itsestäänselvyys! Minun on erittäin vaikea keskittyä, ellei minulla ole käsilleni mitään näprättävää, vähintään kynä ja paperi. Keskittyminen on luonnollisesti oleellista uusien asioiden oppimisessa. Samassa jutussa todetaan, että esimerkiksi ”neulominen vieraskielistä tv-ohjelmaa katsoessa voi tehostaa vieraan kielen oppimista”. Tämän sanotaan perustuvan siihen, että kielellinen järjestelmä ja oikean käden alue sijaitsevat aivoissa lähekkäin. No, siinä tapauksessa pitäisi kai riittää pelkästään oikean käden aktivointi, tai jokin muu tekeminen, joka ohjautuu lähellä aivojen kielellisen järjestelmän aluetta. Arvelisin, että kummankin käden käyttäminen samanaikaisesti voi olla vielä hyödyllisempää kuin pelkän paremman käden aktivointi. Mutta sen ainakin olen käytännössä huomannut, että jos olen kuunnellut äänikirjaa ja askarrellut tai piirtänyt jotakin, äänikirjan sisältöjä palautuu mieleen, kun myöhemmin katselen tekelettäni. Minulla on esimerkiksi yksi värityskäsi, jota nimitän mielessäni ”ilmastokädeksi”, koska piirsin sitä seuratessani ilmastonmuutosdokumenttia. Dokumentin sisällöt tulvivat mieleeni, kun vilkaisen kyseistä kuvaa.

Monelle käsityöt ovat varmasti luonteva keino rentoutua ja purkaa stressiä. Neulomisessa samanlaisena toistuva liike tuottaa mielihyvää (vähän niin kuin pakkotoiminnoissakin). Tästä tulee mieleen eräs neuroottinen muumihahmo, joka neuloi pakonomaisesti ollessaan stressaantunut. Sinänsä neulominen on tietysti varsin hyödyllinen pakonomaisen stressinhallinnan muoto, siinä missä useimmiten myös stressaantuneena siivoaminenkin.

Professori Minna Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneitäkään käsitöitä ei pitäisi piilotella, vaan ”ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta.”

Tämä on varmaankin aivan totta. Moni keskeneräiseksi jäänyt tekele rojulaatikoitten pohjalla ainakin symboloi omaa älyllistä ja henkistä keskenkasvuisuuttani. Tosin, minun tapauksessani kesken jääminen kuvastaa usein myös sitä, että olen yksinkertaisesti kyllästynyt kesken projektini. Innostun kokeilemaan jotakin, ja kun saan kokemuksen siitä, millaista tuo tekeminen on, sitä ei huvitakaan välttämättä tehdä loppuun. En ole riittävän motivoitunut tekemään siitä mitään valmista ”tuotetta”. Toisinaan tämä kertoo yleisasenteesta, ettei valmis lopputulos välttämättä olekaan se tärkein juttu, vaan nimenomaan kokeileminen ja tekemisen prosessi. Joskus kuljeskeleminen vailla määränpäätä onkin itsetarkoitus. Elämäkin on tavallaan vaeltelua; ei se kai ole sitä, että matkustetaan mahdollisimman tehokkaasti määränpäähän (=kuolemaan)?

No, minulla on erityisiä haasteita saada asioita valmiiksi, mutta ehkä se johtuu myös siitä, että aloitan liian monta projektia yhtä aikaa. Jos olisi mielessä vain yksi, olisi todennäköistä, että tekisin sitä, kun en kuitenkaan voi olla tekemättä mitään. Tosin, jossain vaiheessa vireystila romahtaa, koska olen niin kyllästynyt toistamaan samaa, eikä lopputulos kenties motivoi tarpeeksi. Vaihteluhan virkistää, joten, käytännössä pompin enemmän tai vähemmän hallitusti useamman projektin välillä. Tämä näkyy muissakin luovissa projekteissa kuin käsitöissä. Se näkyy myös kotitöitten tekemisessä…

Myös Ylen sivuilta löytyi juttu käsitöitten merkityksestä. Käsityötieteen professori Sinikka Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta toteaa: ”Käsityö voi antaa virkistystä sekä tasapainon ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta”. Tilastokeskuksen mukaan 67 % suomalaisista tekee vapaa-ajallaan käsitöitä. Joillekin käsityö on terapeuttista toimintaa, ajanvietettä, sosiaalista toimintaa, ja joillekin tapa ansaita lisätuloja. Useimmiten se on vapaaehtoista tekemistä, jolla ”haetaan mielenrauhaa sekä hyödyllisyyden- ja tyytyväisyydentunnetta.”

Ylen jutussa mainitaan, että ”elinkeinoelämän valtuuskunnan asennetutkimuksen mukaan suomalaisille henkisen tarpeentyydytyksen alueeseen kuuluvat asiat ovatkin tärkeämpiä kuin materiaaliset asiat. Inhimilliset toiveet hyvästä elämästä samoin kuin eettisyys ja esteettisyyden arvostus ovat nousseet globaalisten arvojen vastapainoksi. Suomalaisten arvot eroavat hieman länsimaisesta arvoprofiilista, sillä arvojen tärkeysjärjestyksessä on materiaalisten arvojen sijasta terveys, perhe ja henkinen tasapaino.”

Käsityöt, kuten muukin merkityksellinen tekeminen ja toiminta, lisäävät hyvinvointia ja positiivista mielialaa. Käsityöt voivat liittyä myös elämäntapaan, jossa tuotteita halutaan valmistaa, korjata ja uudelleen hyödyntää. Silloin käsillä tekeminen voi olla osa ”arjen leppoistamista tai elämänlaadunparantamista ja kulutuksen vähentämistä”. Ajattelen kyllä itsekin, että käsillä tekeminen kuuluu ekologiseen elämäntapaan. Minulle se on esimerkiksi erilaisten kierrätysmateriaalien käyttöä luovassa askartelussa ja tekstiilien korjaamista tai tuunaamista.

Ylen jutussa pohditaan, että nykypäivänkin ihmisillä voi olla tarve tehdä jotakin toisenlaista kuin tietopainotteisessa opiskelussa tai työssä. Nykyajan töissähän ei välttämättä näe oman kätensä jälkeä, eikä aina synny mitään konkreettisesti havaittavaa tekemisen tulosta. Käsityön konkreettinen tulos on myös ”tekijänsä persoonallisuuden toteutuma”. Tällöin ”käsityöllä on merkitystä ihmisen omakuvan muodostumisessa sekä itsetunnon kehittymisessä ja ylläpitämisessä”.

Käsityön tekemisen prosessi voi olla ns. flow-kokemus. Jos käsityö on pitkällinen prosessi, se voi antaa ”tilaa ja aikaa erilaisten yksilölle merkityksellisten, jopa vaikeiden, asioiden käsittelyyn. Kun ihminen tuntee voivansa säädellä joitakin asioita maailmassaan, tulee hän tietoiseksi itsestään, voimautuu tai kokee edes jonkin elämänosa-alueen hallittavaksi.”

Käsitöitten hyvinvointia tuottava merkitys liittyy siis sekä itse käsityötuotteeseen että käsityön tekemisen prosessiin. Käsityöhön voi myös liittyä ”symboliikkaa tekijästä itsestään ja hänen suhteistaan muihin ihmisiin ja maailmaan.”

”Käsin tekemistä eli kehollisen tiedonhankinnan tai motoriikan merkitystä ei voikaan kokonaan korvata kulttuurin välityksellä ja abstraktin ajattelun avulla saadulla tiedolla. ”

Voisin kyllä allekirjoittaa kaikki nämä käsityötieteen professori Sinikka Pölläsen esittämät toteamukset. Se, miten ihminen harrastaa käsitöitä, kertoo hänestä hyvin paljon. On esimerkiksi ihmisiä, jotka tekevät yhdessä ja esittelevät töitään toisilleen. Jotkut tekevät yksin, mutta jakavat valmiita töitänsä nettiin. On ihmisiä, jotka tekevät tarkasti ohjeen mukaan ja iloitsevat siitä, ettei tuotoksissa ole virheitä. On ihmisiä, jotka tuottavat paljon valmista, eivätkä liiaksi stressaa pienestä laadullisesta vaihtelusta. On monenlaisia muitakin käsillä tekeviä. Ja sitten on meitä, jotka eivät läheskään aina noudata valmiita kaavoja, epäonnistuvat usein, eivätkä välttämättä saa paljoa valmista aikaan. Mutta jos jokin tulee joskus valmiiksi, lopputulos on kyllä varsin omintakeinen. Toisinaan lonkalta vetäisty ja outo, toisinaan perfektionistisen pikkutarkasti väsätty, ja silti hieman outo…

Poimin vielä yhden tuoreemman nettilähteen tästä aiheesta, tosin, erityisen kömpelöllä suomenkielellä kirjoitetun jutun, jossa kuitenkin oli eräitä mielenkiintoisia pointteja. (Miksi-kasityot-ovat-hyvaksi-aivoille?)

”Aivoja stimuloivia käsitöitä harrastamalla pystyt välttämään kognitiivisten kykyjesi vähentymistä, ja samalla voit rentouttaa itseäsi sekä parantaa käsi-silmä –koordinaatiotasi.”

Mikä tahansa käden taitoja sisältävä toiminta on ”aivojen huoltoa”, ja käsillä tekeminen lisää hyvinvointia tuottavien hormonien erittymistä. ”Säännöllinen käsitöiden harjoittaminen kehittää hienomotorisia taitoja ja luovuutta.” ”Ne ovat myös hyvä tapa ottaa etäisyyttä päivittäisiin rutiineihin ja niihin ongelmiin, jotka tuottavat meille pelkoa, ahdistuneisuutta ja muita epäterveitä (???) tunteita.”

Jutussa viitataan tutkimukseen, jonka muuan Betsan Corkhill toteutti 3 545 kutojan kanssa. Tutkimuksen mukaan 50 % mukana olleista ihmisistä havaitsi, että kutominen lisäsi heidän onnellisuuttaan ja rentoutumistaan. Suurin osa oli sitä mieltä, että se auttoi heitä alentamaan stressiä sekä lisäämään heidän luovia kykyjään.

Toisessa, Neurology –lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että ”taiteelliset aktiviteetit voivat vähentää ihmisen riskiä kokea vähäistä kognitiivista vahingoittumista (tarkoittaa kai iän aiheuttamaa rappeutumista?)”. ”Ne ihmiset, jotka maalaavat, veistävät, valokuvaavat tai piirtävät keski-ikäisinä tai vanhuksina, omaavat 73 % pienemmän todennäköisyyden kokea vähäistä kognitiivista vahinkoa verrattuna niihin, jotka eivät näitä aktiviteetteja harrasta ollenkaan.” ”Ne jotka harrastavat käsitöitä omaavat jopa 45 % pienemmän riskin kärsiä dementiasta kuin ne, jotka eivät harrasta näitä asioita.” En edes viitsi lainata loppuosaa jutusta, koska se on niin kömpelöä suomenkieltä, mutta asiasisältö oli ihan innostava…

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että käsillä tekeminen on monipuolisesti hyödyllinen harrastus, joka mm. suojelee aivotoiminnan rappeutumiselta, virkistää mieltä, kehittää mielikuvitusta, luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä, auttaa keskittymään ja ajattelemaan, antaa toiveikkuutta, luo sosiaalisia yhteyksiä, tarjoaa väylän itseilmaisulle jne. Eikä siihen tarvitse investoida paljoakaan. Aina voi hyödyntää kierrätysmateriaalia (eettisesti paras vaihtoehto), jota moni koti pursuaa. Toisekseen voi käydä kirpparilla, josta löytää vaikka mitä inspiroivaa materiaalia. Joitakin erityistarvikkeita saattaa kyllä joutua hankkimaan uutena, mutta siinäkin on aivoja kehittävä älyllinen haaste, kun ottaa tavoitteekseen valmistaa käsityönsä mahdollisimman ekologisesti.

Käsillä tekemisen voi aloittaa vaikkapa tekemällä kuvan omasta kädestään. Omatekoinen käden kuva voi toimia muistuttajana niin käsillä tekemisen hyödyllisyydestä kuin myös itsetuntoasioista (ks. Itsetunnon käsi). Samalla kun askartelee, voi tehdä kiitollisuusharjoitusta. Voi eläytyä siihen tunteeseen, miten hienoa ja ihmeellistä on, että meillä on kädet, joilla voi tehdä kaikenlaista. Ajoittain, kun jokin ruumiinosa ei toimi kunnolla, ymmärtää näet paremmin olla kiitollinen siitä, kun kaikki toimii...

Häpeä ja syyllisyys kuuluvat ihmisyyteen

Kouraiseeko häpeä esimerkiksi ilmasto-
asioissa? Ja jos kouraisee, mikä avuksi?

Häpeän ja syyllisyyden eron sanotaan olevan siinä, että syyllisyys liittyy yleensä johonkin tekoon tai asiaan, jonka voi sovittaa, mutta häpeä liittyy ihmisen minuuteen; siihen siis, millainen on. Käytännössä nämä tunteet kuitenkin sekoittuvat ihmisen kokemuksissa, ja usein niistä saatetaan puhua jopa samaa tarkoittavina asioina.

Mieli ry:n tekstissä (syyllisyydestä) sanotaan häpeän kuuluvan yhtenä osana syyllisyydestä aiheutuviin tunteisiin, siinä missä ”tunnontuskat” ja katumuskin.

”Jos syyllisyys herää siitä, että on toiminut väärin jotain toista tai itseä kohtaan, tunne on oikeutettu. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä, sekä luoda tarvetta korjata tilannetta.”

Jatkuva ja ylenmääräinen syyllisyydentunne voi kuitenkin muuttua elämää kuormittavaksi taakaksi, jolloin voi olla tarpeen tutkia, onko oma syyllisyydentunne oikeasti aiheellinen vai ei. Jotkut ihmiset tuntuvat kantavan syyllisyyttä koko ihmiskunnan puolesta, ja se on kohtuuttoman raskas taakka. Ihminen voi tuntea liiallista syyllisyyttä ja häpeää myös ajatuksistaan ja tunteistaan, vaikkei mitään erityistä ”pahaa” tekisikään. Tällainen vaikuttaisi olevan ominaista erityisen herkille ja empaattisille ihmisille.

Häpeä voi olla hyvin kokonaisvaltainen, koko persoonaa koskeva kokemus siitä, että on huono, hävettävä, vääränlainen. Häpeä saattaa olla toisilta näkymättömissä, hyvinkin syvällä ihmisen ulkokuoren alla, ulkoisen käytöksen takana. Tunne omasta itsestä ”hävettävänä olentona” saa rakentamaan itselleen erilaisia suojakuoria; joskus jopa vihamielisiä sellaisia. Suojakuoren takia ihminen ei siis elä omana itsenään. Joskus itseään häpeävä ihminen saattaa toimia oikein, lainkuuliaisesti ja toisia arvostavasti, mutta kokee silti itsensä pohjimmiltaan huonoksi, kelvottomaksi, eikä usko olevansa hyväksytty omana itsenään.

Koska tunteet tarttuvat ihmisten välillä ja meillä on kyky tuntea myös toistemme tunteita, häpeäkin herkästi tarttuu. Ns. ”häpeäidentiteetin” saattaa omaksua jo lapsena, esimerkiksi vanhempiensa käyttäytymisen takia. Jotkut taas suorastaan kasvatetaan häpeällä. Miten häpeää lietsovan koulimisen jälkeen voisi uskoa olevansa OK sellaisena kuin on? Tommy Hellstenin mukaan ihminen saattaa kokea olevansa itse huono, vaikka kyse olisi oikeasti siitä, että hän voi huonosti siksi, että häntä kohdellaan huonosti. Tällaista kokemus voi kehittyä esimerkiksi narsistin uhrille. Narsisti kohtelee toista huonosti, mutta syyttää omasta käytöksestään tätä toista, joka ennen pitkää uskookin olevansa niin kelvoton, että ansaitsee huonon kohtelun. Tällaisesta suhteesta vapautuminen voi olla vaikeaa senkin vuoksi, ettei narsistin uhri usko ansaitsevansakaan parempaa. Hän saattaa kokea suunnatonta häpeää siitä, että pyytää itselleen ulkopuolista apua asiaan, jonka luulee johtuvan ”omasta typeryydestä”.

Ihmiset joutuvat lapsesta saakka kokemaan häpeää ja nolaamista omissa yhteisöissään, enemmän tai vähemmän, joten tuskinpa on ihme, jos he oppivat myös käyttämään sitä aseena toisiaan vastaan! Häpäisy, nolaaminen ja syyllistäminen toimivat vaikkapa organisaation valtataisteluissa, ja varmasti myös sosiaalisessa mediassa. Mitä enemmän ihminen kaipaa toisten hyväksyntää, muttei usko sitä saavansa, sitä taipuvaisempi hän on välttämään häpeän kokemista, ja häpeän kokemisen uhka saa hänet muovaamaan käyttäytymistään. Häpeän välttäminen saa joskus naurettavia ilmenemismuotoja, kun ihmisten pitää esittää olevansa olevinaan itsevarmoja…

Syyllisyys, joka aiheutuu siitä, että on oikeasti tehnyt jotakin väärin, loukannut toisia tai aiheuttanut toisille haittaa, on yhteistä hyvää vaaliva, hyödyllinen tunne! Aiheellinen syyllisyys helpottaa, kun esimerkiksi tekee jotakin hyvittääkseen aiheuttamansa vahingon, pyytää anteeksi, maksaa korvauksia, ja toimii jatkossa siten, ettei aiheuta enää vastaavaa vahinkoa. Tämä ohje sopii hyvin myös ilmastonmuutoksen herättämien syyllisyydentunteitten helpottamiseen.

Liiallinen syyllisyys taas vaatii enemmän henkistä käsittelyä, ja on hyvä tiedostaa, milloin oma syyllisyydentunne liittyykin vaikkapa häpeäidentiteettiin. Onhan loogista, että jos ihminen kokee itsensä jotenkin huonoksi ja jatkuvasti virheitä tekeväksi, hän saattaa syyllistyä yliherkästi melkeinpä mistä tahansa. Tällaisia ihmisiä on liiankin helppo syyllistää ja herättää heissä ”hyvittelevää toimintaa”. Yritys helpottaa sitkeää syyllisyydentunnetta voi johtaa jopa elämäntapaan, jossa laiminlyö omat tarpeensa ja uhraa kaiken aikansa toisten hyväksi. Ihminenhän voi yrittää ansaita hyväksyntää, jopa oikeutensa olla olemassa, suostumalla toisten ”hyväksikäytettäväksi”. Mitä voi sanoa tällaisen ihmisen omanarvontunnosta? Pitääkö hän siis itseään vähemmän arvokkaana ihmisenä kuin niitä, joitten edestä hän uhrautuu?

Sosiaalipsykologi Janne Viljamaan mukaan myös häpeän tunne on tarpeellinen, koska sekin estää ihmistä tekemästä toisille pahaa. Tavallaan häpeäntunteen ennakointi voi ehkäistä toimimasta väärin. Esimerkiksi narsisti ei kuitenkaan tunnista (tai myönnä?) omaa häpeäänsä, vaan sälyttää sen muiden niskaan. Siksipä narsistiset ihmiset ovatkin tehokkaita muitten omanarvontunteen lyttääjiä.

Viljamaan sanoin: ”Häpeä liittyy koko ihmisarvoon: olen huono, tyhmä ja muiden alapuolella.” Tämä lause on kuitenkin ristiriidassa sen toteamuksen kanssa, että ”häpeäntunne on tarpeellinen”! Olisi kaiketi tarpeen erotella ”terve häpeä” vastakohtana ”häpeämättömyydelle”, jollainen liittyy esimerkiksi psykopatiaan. Tavoite ei siis ole, ettei ihminen häpeäisi mitään, jos kerta häpeä varjelee tekemästä pahaa! Mutta mitä ja miten paljon ihmisen tulisi hävetä?

On aika yleistä sekoittaa asioita, jos niitä ei ole ilmaistu eksaktisti. Yritän vääntää asiaa (itsellenikin) rautalangasta. Vääriin tekoihin ja syyllisyyteen kuuluva häpeäntunne on aiheellista, tarpeellista ja hyödyksi. Esimerkiksi ympäristöaktivisti Greta käsittääkseni käyttää tällaisen häpeän herättämistä, kun vetoaa maailman päättäjiin. Hän viitannee ihmisten tekoihin ja tekemättä jättämisiin. Kun ihmistä syytetään hänen toiminnastaan tai laiminlyönneistään, hän yleensä häpeää. Hän saattaa myöntää syyllisyytensä, olla nolo, pyytää anteeksi, ja pyrkiä hyvittämään tekonsa tai laiminlyöntinsä. Joskus ihminen tosin ottaa tekojensa arvioimisesta ”itseensä”, ja kokee Viljamaan kuvaamaa ”huonoutta, tyhmyyttä, muitten alapuolella olemista”. Ei siis ihme, jos Greta herättää joissakuissa tahoissa ”setävihaa” suorasanaisuudellaan. On hyvin tavallista, että ihminen kokee sanojen ”teit hölmösti” tarkoittavan ”olet hölmö”, vaikka lauseitten sisällöissä on aivan olennainen ero!

Teot ja oleminen on syytä erottaa toisistaan! Ystävällekin voi sanoa, että hänen toimintansa on haitallista ja suututtaa. Hänelle ei sen sijaan pidä sanoa, että hän on itsekäs paskapää. Tämä on varmasti aivan tuttu periaate kasvatuksesta ja parisuhdeterapiastakin: toisen käytöstä voi arvioida, mutta ihmistä ei pidä tuomita kelvottomaksi. Ihmisten on usein syytäkin tuntea häpeää teoistaan, mutta itseä ei tarvitse kokea huonoksi, kelvottomaksi ja arvottomaksi, vaikka toimisikin joskus väärin tai nolosti.

Mitä sitten tehdä, kun tekojen arvioiminen, korvausten vaatiminen ja rangaistukset eivät tehoa? Tarvittaessa muille haittaa tuottavat ”pahantekijät” on varmaankin eristettävä, elleivät he kykene muuttamaan käytöstään. Mutta ihmisarvoa ei pitäisi unohtaa, eikä katuvan ihmisen häpeää pitäisi enää lisätä. Kelvottomaksi leimaaminen ei auta ihmistä muuttamaan käytöstään paremmaksi. Mutta jos ihminen ei edes kadu tekojaan, eikä motivoidu muuttumaan, hän on vaaraksi toisille. Hänhän tarvitsisi sitä tervettä syyllisyydentunnetta ja häpeää (ja empatiakykyä, johon omantunnon sanotaan pohjimmiltaan perustuvan), mutta minkäpä teet, jos mikään ei liikuta, eikä stressimittari värähdä mistään?

Yhteiskunnassa on varmasti aina ollut tarpeetonta häpeää, ja myös liiallista ja tarpeetonta syyllisyyttä. Mutta emmehän kai oikeasti halua joukkoomme lisää ihmisiä, joilta puuttuisi kyky tuntea häpeää ja syyllisyyttä? Kysehän ei ole siitä, etteivätkö nämä tunteet olisi tarpeen. Kyse on siitä, heräävätkö ne oikeasta aiheesta ja oikeissa tilanteissa!

Hävetkäämme siis aivan aiheellisesti eettisesti vääriä tekojamme, mutta älkäämme hävetkö sitä mitä olemme!

Kokekaamme aiheellista syyllisyyttä rikottuamme toisiamme vastaan, mutta älkäämme tuomitko toisiamme tai itseämme perin juurin pahoiksi ja huonoiksi! Ketä se auttaa, jos tunnemme olevamme tyystin kelvottomia? 

Itsetunnon käsi®- harjoituksen läpikäyminen voi auttaa ymmärtämään omanarvontunteen, häpeän ja syyllisyyden teemoja omakohtaisesti:

Olemme aivan kelvollisia sellaisina kuin olemme, eikä meidän siis tarvitse hävetä itseämme, persoonaamme, olemustamme. Meillä on oikeus olla sellaisia kuin olemme, mutta ei tehdä mitä tahansa! Meidän ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta voimme välttää tahallista toisten loukkaamista. Sitä ei tarvitse hävetä, jos jotkut eivät pidä meistä! Ihmisillähän on erilaisia mieltymyksiä, eivät kaikki kerta kaikkiaan pidä kaikenlaisista, mutta erilaisuutta on rauhan vaalimiseksi syytä sietää (=suvaita). Meidän on hyvä puhutella itseämme kuin ystävää; eli, ei pidä haukkua, nimitellä ja leimata (eli häpäistä persoonaa), mutta voi kyllä todeta rehellisesti, jos on toiminut ”hölmösti”. Meidän on kohdeltava itseämme myötätuntoisesti kuin pientä lasta. Emme kai halua kasvattaa itseämmekään häpeällä ja syyllistämisellä, vaan lempeästi, rohkaisten ja armahtaen?

Olemassaolomme on edelleenkin ihme, ja sillä on tarkoitus, mutta meidän on itsekin vaikea nähdä arvoamme, jos piilottelemme sisimpäämme kuoriemme sisällä ja häpeilemme kuonakerrostamme…

Jaettu häpeä on minimoitu häpeä. Hyvässä ja pahassa. Isossa joukossa voi tehdä hirvittäviä typeryyksiä (kuten, pilata maapallon elinolosuhteita), mutta jospa keskittyisimme massahölmöilyn sijaan jakamaan kollektiivisen, tarpeettoman häpeämme siitä, että luulemme olevamme kuonamöykkyjä, kun emme ymmärrä olevamme helmiä?

Maailman parantaminen alkaa itsestä. Ja parantaminenhan on auttamista, rakkauden teko.

Itsetunnon parantaminen on ekoteko!

Itsetunto hanskassa? Ja pallo haltuun...

Eikö tämä ole monessa mielessä aivan totta? Onhan varsin helppo löytää esimerkkejä siitä, millä tavoin ”huono” itsetunto, tai väärälle pohjalle rakennettu itsetunto tuottaa kielteisiä ympäristövaikutuksia. Ja mikä parasta, tähän asiaan voi itsekin aktiivisesti vaikuttaa alkamalla rakentaa itsetuntoaan terveelle pohjalle. (Jos haluat lukea ensin siitä, mitä ajattelen terveestä itsetunnosta, tutustu tähän tekstiin.)

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että itsetunnon pulmat saavat ihmisen varsin usein ja arkisissakin tilanteissa tekemään valintoja ja toimimaan tavalla, joka aiheuttaa haittaa niin hänelle itselleen kuin ympäristöllekin. Hyvin tavallinen elämänalue, jossa tällaista tapahtuu, on kulutus. Miten paljon hankimmekaan erilaisia tuotteita siksi, että kuvittelemme niitten suojaavan meitä nolostukselta, kiusaantumiselta, tai häpeältä toisten ihmisten seurassa? Tai miten usein hankimme jotakin tavaraa siksi, että luulemme sen tuovan meille aitoa arvostusta toisilta ihmisiltä? Ja eikö tämä kerro siitä, ettemme ymmärrä olevamme arvokkaita olentoja ilmankin noita hienoja tavaroitamme?

Yksinkertaisia esimerkkejä siitä, miten huono itsetunto liittyy ympäristöhaittoihin:

Voi olla, että useilla meistä esimerkiksi hävettää mennä ”hienojen” ihmisten pariin kirpparilta ostetussa tai ahkerassa käytössä kuluneessa takissa tai muussa vaatteessa. Aivan kuin tuo kulunut, vanha, epämuodikas vaate tekisi meistä huonomman ihmisen kuin ne, joilla on uudempia ja muodikkaampia pukineita. Eikö tämä ole aivan järjetöntä ajattelua? Miten monta tarpeetonta uutta vaatetta ostammekaan ihan vain siksi, että tunnemme itsemme huonommaksi kuin muut, jos käytämme kirpparivaatteita, lainattuja tai omia iänikuisia komerosta löydettyjä pukineita? Muotiteollisuus käyttää hyväkseen etenkin niitä huonoitsetuntoisia reppanoita, jotka luulevat ihmisarvonsa olevan kiinni trendikkyydestä. Pahimmillaan vaatevarasto pannaan uusiksi vähän väliä. Tämä on törkeää ihmisen inhimillisillä heikkouksilla rahastamista, jolla on kaiken lisäksi hävyttömän iso hiilijalanjälki! Vaatteiden tarpeettoman nopea kierto tekee vaateteollisuudesta yhden maailman saastuttavimmista aloista, ja suurin osa käytetyistä vaatteista päätyy edelleen kaatopaikalle! Ylen uutisissa (2018) todettiin, että ”YK:n mukaan muotiteollisuus on yksin vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä”. Muotiteollisuuden hiilijalanjälki on suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä! Joten, jos huono itsetunto ajaa muodin suurkuluttajaksi, itsetunnon paranemisella on jo tässäkin yksittäisessä asiassa selkeä vaikutus.

Voi olla niinkin, että osalla ihmisistä hävettää liikkua pienellä, ekologisella autolla, kun monet ajelevat järeämmillä kärryillä. Jollekulle se voi olla vaikkapa ”miehuutta” kyseenalaistavaa, jos auto on pienempi kuin muilla. Tämäkin on aivan järjetöntä! Miksi ihminen häpeää sitä, jos hänen henkilökohtaisessa käytössä oleva autonsa on pienempi kuin toisilla? Millä tavalla se muka oikeasti vähentää hänen ihmisarvoaan? Perustuuko ihmisen omanarvontunto siihen, miten iso, kiiluva, järeä, vauhdikas tai muulla tavoin näyttävä auto hänellä on käytössään? Luullaanko miestä naiseksi, tai lapseksi, jos hänellä on pieni auto? Egohan siinä puhuu ja puhkuu, jos hankitaan jotakin isoa siksi, ettei kukaan vain luule itseä pienemmäksi tai ”alempiarvoiseksi” kuin onkaan. Miten monta tarpeetonta bensalitraa kuluukaan ja hiilijalanjälkimittaa ihminen saattaakaan tuottaa siksi, ettei hänen egonsa kestä näyttäytyä pienehkön auton sisällä? Fysiikan perustiedoillakin ymmärtää, että vähän kuluttavat ja pienipäästöisemmät autot ovat yleensä massaltaan ja myös ulottuvuuksiltaan pienempiä, ilmanvastuskin kulutuksessa huomioituna. Jos siis haluaa tehdä ekoteon autoa hankkiessaan, kannattaa muistuttaa itseään siitä, että on OK sellaisena ihmisenä kuin on, eikä oikeasti tarvitse sitä huomiota, mitä näyttävän ajopelin kautta saisi ekologisesti sivistymättömiltä kanssaeläjiltä. (Isompia autoja tarvitaan totta kai, jos on iso perhe, jonka kanssa on tarpeen liikkua, mutta viittaankin tässä esimerkissä ihmisiin, jotka ajelevat enimmäkseen yksin.)

Eräs melko merkittävä alue, jolla on vaikutusta hiilijalanjälkeen, on rakentaminen ja remontointi. On tärkeää tehdä energiaremontteja ja sisäilmaremontteja, ja rakentaa ekotaloja, totta kai, mutta miten iso osa nykypäivän rakentamisesta ja remontoinnista saattaakaan pohjimmiltaan johtua vain huonosta itsetunnosta? Esimerkiksi vanha tapetti saattaa nolottaa ja aiheuttaa huonoudentunteita vieraitten silmissä. Rumat kaakelit saattavat hävettää, ja siitä poikiikin esteettinen remontti, jolle ei olisi ollut oikeastaan mitään terveydellistä tai kosteusvauriota ehkäisevää perustetta. Ja miten monet ihmiset rakentavatkaan itselleen tarpeettomia lattianeliöitä, jotta tuntisivat oman olonsa ”isommaksi ja tärkeämmäksi”? Näkyyhän tämä ilmiö luonnollisesti yritystenkin arkkitehtuurissa ja rakentamisessa. Kaupallisuus ja asiakkaista kilpailu vaatii isoa ja näyttävää. Iso huomataan, pieni jää näkemättä. Myös vallanpitäjien auktoriteetin ilmaiseminen vaatii olevinaan mahtipontista, laajaa ja korkeaa; toisin sanoen, runsaasti materiaalia, aikaa ja energiaa vain siksi, että halutaan antaa vaikutelma, että minä olen suurin, paras, uskottavin, tärkein jne.

Kulissien ylläpito voi olla yksittäisellekin ihmiselle suhteettoman iso syy kuluttaa rahaa ja luonnonvaroja erilaisiin ulkoisiin asioihin, kuten konkreettiseen julkisivuun asumisympäristössään. Pihatkin laitetaan samaan kulissiin sopivaksi. Sitten asutaan kulissin takana neljän seinän sisällä toivottavasti omana itsenä, mutta ulkopuolella elämä on surkuhupaisaa teatteria jaetuissa kulisseissa. Tällaisen yhteisesti jaetun teatterin ylläpitäminen sisältää aivan varmasti tarpeetonta energian ja luonnonvarojen kuluttamista, ja tuottaa taatusti myös päästöjä, joita voisi välttää tyytymällä vähempään esittämiseen. Miksi siis kulissien rakentamista ja ylläpitämistä yhä jatketaan niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla? Miksi jatkamme tätä näytelmää, johon meillä ei ole varaa?

On OK rakentaa esteettistä, jos jotakin rakentaa, mutta ekologisuuden tulee olla ensisijaista. Eihän ole mahdotonta rakentaa ympäristöstään sekä esteettistä ja ekologista. Luontohan rakentuu sillä tavoin! Mutta voisi ehkä toivoa, että jos ihminen haluaa ilmaista itseään tuottamalla ympäristöön jotakin mielestään esteettistä, hän voisi pitäytyä kohtuullisissa rajoissa. Joku taiteilija haluaa ehkä tuottaa hehtaareja kauneutta ympäristöönsä. Eikä siinä mitään, jos hiilijalanjälki pysyy kurissa ja hanke on muutenkin eettisesti perusteltu. Mutta jollekin taiteelliselle ihmiselle riittää ehkä postikortin kokoinen pala munakennoa ja vanhat vesivärit, joitten kautta hän saa ilmaisunsa esiin, egolleen riittävässä laajuudessa.

On vielä yksi esimerkki, jonka haluan mainita, vaikka sitä olisikin ehkä vaikea sulattaa. Kirjoitin tästä aiheesta jo vuosia sitten. Tiedän, että matkustaminen eri paikkoihin ja kulttuureihin voi olla henkisesti avartavaa ja ihmisten välistä ymmärrystä lisäävää, mikä on hyvä asia. Mutta olen huomannut senkin, että tavallista työssä käyvää ihmistä, joka ei matkustele lomillaan, saatetaan vähän säälitellä, tai jopa pitää hieman ”sivistymättömänä”. Tällainen asenne voi aiheuttaa itsetunnon pulmista kärsivälle tarpeetonta häpeää toisten ihmisten matkustelujuttuja kuunnellessa, ja kenties joskus jopa painetta tehdä niin kuin muutkin, eli käväistä lomalla etelänmatkalla, ja tietysti lentäen, kun eihän sitä muutenkaan ehdi. Sitten voi osallistua keskusteluun matkakokemuksista kokematta itseään huonommaksi. Eikä kukaan tietenkään kehtaa olla pahanilmanlintu ja sanoa, että kannattaisi matkustaa muulla tavoin kuin lentämällä! Omien näkemysten ilmaisemiseen tarvitsisi terveen itsetunnon, joka ei muserru siitä, jos toiset hieman oudoksuvat tai loukkaantuvat tosiasioista…

Nykyään tilanne on onneksi kääntymässä toisin päin. Lentomatkailu on kiistatta ongelma ilmaston kannalta, ja siitä kertoo myös Ruotsin puolella kehittynyt ilmaisu, ”lentohäpeä”. Yle toteaa, että Ruotsi on Suomea kymmenkunta vuotta edellä ympäristöajattelussa, eikä lentämiseen liittyvä häpeä ole ilmeisesti vielä saanut suomalaisia vähentämään lentämistä. Mutta ”lentohäpeä” ilmaisuna kertonee siitä, että välinpitämättömyyttä lentämisen ympäristövaikutuksesta voitaisiin pitää nykyään merkkinä sivistymättömyydestä, tai tietämättömyydestä, tai ajattelemattomuudesta. Eihän senkään tosin tarvitse kenenkään itsetuntoa romuttaa, jos paljastuu, että on ollut jossakin asiassa tietämätön. Sehän on inhimillistä ja anteeksiannettavaa! Mutta on hölmöä, jos ihmisen täytyy pysyä ”tietämättömänä” siksi, että nolottaa tiedostaa jokin asia, jota toiset eivät vielä tiedosta. Kun olisi kuitenkin koko ihmiskunnan kannalta hyvä puhua ääneen siitä, missä asioissa kukin voisi pienentää hiilijalanjälkeään…

On varmasti lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, miten väärälle pohjalle rakentuva itsetunto saa ihmisen tekemään haitallisia ympäristövalintoja. Harrastustoiminnankin puolelta voi löytyä kaikenlaisia hölmöyksiä, ja viihdeteollisuuden puolelta myös. Mutta niitä voi itse kukin tunnistaa, jos aihetta on. Ja voihan olla, että alamme kohta ”leveillä” sillä, miten ekologisia olemmekaan, ikään kuin se tekisi meistä parempia ihmisiä. Mutta yhä on liian paljon ikävää asennetta niitä kohtaan, jotka ovat ympäristöasioista huolissaan. Se tulee esille nimittelyissä ”viherpiipertäjiksi” tai muissa vähättelevissä kommenteissa; ja myös siinä, että naureskellaan setämäisesti, kun joku on ”ilmastoahdistunut”. Ei tässä nyt tarvittaisi ainakaan vähättelyä ja halveksuntaa! Monet ympäristöasioista tietoiset kokevat itsensä huonoiksi jo senkin takia, kun eivät pysty tekemään omasta mielestään tarpeeksi, vaikka haluaisivatkin tehdä enemmän. Mutta sekin on inhimillistä ja anteeksiannettavaa, jos ei vielä kykene, vaikka haluaisi. On hyvä, jos sentään välittää, ja yrittää! Sitä paitsi, yksilön on vaikea toimia merkittävässä määrin, jos yhteiskunta ei auta muutoksessa riittävästi! Ja on vaikea toimia myös silloin, jos enemmistö pitää hössöttävänä höyrypäänä, tai pahanilmanlintuna, joka tuottaa tuskaa herättämällä kuulijan omantunnon…

Terveen itsetunnon kannalta on tärkeä uskoa, että meille kaikille kuuluu paikka maailmassa. Mutta jotkut ottavat itselleen liikaa tilaa, kuten myös hyödykkeitä ja mukavuuksia, ja siksi toiset joutuvat ahtaalle. Sekä ”riistäjän” että ”riistetyn” ja kaikkien sivustakatsojien tulisi todella ymmärtää ja sisäistää se, että olemme kaikki yhtä arvokkaita olentoja. Omanarvontunteemme tulisi perustua kyseenlaistamattomaan ihmisarvoon. Siihen, että olemassaolomme on ihme, ja sillä on tarkoitus. Jos riistäjä ei sitä usko, hän jatkaa porskuttamista toisten kustannuksella. Jos riistetty ei sitä usko, hän ei edes yritä puolustaa itseään, ja nääntyy ahtaaseen asemaansa. Jos sivustakatsojat eivät sitä usko, he eivät tee mitään asioitten muuttamiseksi.

Olemme kaikki niin arvokkaita, että ansaitsemme paremman maailman. Totean siis vielä kerran, että itsetunnon parantaminen olisi ekoteko. Samalla se olisi eettisesti oikein. Oikeastaan se olisi eettinen velvollisuutemme, koska väärälle pohjalle perustuva itsetunto aiheuttaa haittaa myös muille, eikä vain meille itsellemme.

PS: Toivoisin, että esittelemästäni harjoituksesta terveen itsetunnon rakentamiseksi olisi apua, jos haluamme itsekin tehdä sen minkä voimme, täyttääksemme eettisen velvollisuutemme olla ihmisarvoisia olentoja. Muutosta ei tarvitse tehdä yksin! Uskon, että asian ymmärtäminen avaa myös monen nuokkuvan sivustakatsojan silmät, ja hekin haluavat edistää sitä, että saisimme kaikki olla sellaisia kuin olemme, maailmassa, josta pidämme huolta toisistamme ja luonnosta paremmin kuin koskaan aiemmin teollisen vallankumouksen jälkeen.

Voisimme kuvitella olevamme kuin rakennuskiviä yhteisessä rakennuksessa. Jos emme usko olevamme yhtä lujia kiviä kuin muutkin, miten meidän varaamme voisikaan rakentaa? En puhu nyt uroteoista ja suorituksista; en merkittävistä saavutuksista, uurastuksesta hyvien asioitten eteen, tai muusta sellaisesta tekemisestä. Puhun olemisesta.

Ole se mitä olet. Älä esitä mitään, älä etsi rooliasuja, älä rakenna kulisseja. Ole se olento, joka olet, niin se riittää! Tunne olemassaolosi ja ymmärrä, että olet elossa. Silloin olet kuin vahva kivi yhteisessä rakennuksessa. Olet osa luomakuntaa ja ymmärrät oman arvosi, ja näet myös toisten olemassa olevien arvon. 

Miten selviät ilmastokriisistä?

Millaisen kädenjäljen jätämmekään
tähän maailmaan?

Keltikangas-Järvisen ja muiden persoonallisuustutkijoitten mukaan ihmisen synnynnäinen temperamentti selittää, miksi ihmiset kokevat henkiset paineet niin eri tavoin. Toiselle muutokset ja uudet asiat ovat haaste, ja joku toinen taas menettää yöunensa ja ahdistuu, kun asiat muuttuvat tai jotakin yllättävää tapahtuu. Temperamentin sanotaan olevan ihmisen persoonan biologinen perusta. Olemme syntyjämme erilaisia, koska aivojemme rakenteet ovat yksilöllisiä ja koska hermostomme välittäjäaineet toimivat eri lailla. Syntyperäinen yksilöllisyytemme on siis aivorakenteidemme määräämää. Luonnollisesti sikiöaika ja varhaislapsuus, jolloin aivot kehittyvät voimakkaimmin, määrittää myös huomattavan paljon sitä, millaisia meistä tulee. Kaikkia synnynnäisiä piirteitä ei kuitenkaan pysty ”kasvatuksella” muokkaamaan. Toiset meistä ovat herkempiä reagoimaan muutoksiin epäedullisilla tavoilla, tai sopeutumaan hitaammin, kun väistämätön muutos on edessä.

Keltikangas-Järvisen mukaan temperamenttimme määrää, mikä meitä ylipäätään stressaa. Tiedetään, että esimerkiksi jatkuva huolissaan olo tai liiallinen riippuvuus sosiaalisesta hyväksynnästä altistavat ihmisen stressille. Jos ympäristön asettamat vaatimukset ovat ristiriidassa oman temperamenttimme kanssa, stressaannumme todennäköisemmin, ja sairastumme myös todennäköisemmin ”stressiperäisiin” sairauksiin. Törmäsin joskus tietoon, että stressi itse asiassa on merkittävä tekijä yli yhdeksässäkymmenessä prosentissa sairauksista. Vaikutus liittyy esim. siihen, että stressi alentaa vastustuskykyä. Sydän- ja verisuonisairauksissa stressin vaikutus on varsin suoraviivainen, verenpaineen kohoamisen kautta.

Jos ihminen löytää temperamentilleen sopivan haasteellisuuden tason, normaalit elämään kuuluvat haasteet eivät tuota yletöntä stressiä, eivätkä siis lisää hänen sairastumisriskiään. Missä sitten olisi kullekin sopiva ympäristö? Onko edes mahdollista järjestää yksilöllisesti ihanteellinen elinympäristö tai työympäristö kaikille omanlaisilleen ihmisille? Etenkin neuropoikkeavat, introvertit ja erityisherkät ovat yleensä altavastaajina, kun yhteisö suunnittelee ja luo ympäristöjä, joissa ihmismassojen tulisi selviytyä. Kaikki eivät sopeudu enemmistön ehdoilla luotuihin ympäristöihin. Luojan kiitos on vielä olemassa luontoympäristöjä, jotka sopivat niillekin, jotka stressaantuvat ihmisten luomissa ympäristöissä. Mutta miten kauan meillä on olemassa niin paljon luontoa, että ihmislaji säilyy elossa? Minä olen tuntenut kadottavani elinvoimani jo lähiöolosuhteissa, saati sitten jossakin kaupungin keskellä.

Yksilöitten erilaisuus stressin kokemisessa näkyy erilaisina ulkoisina ja sisäisinä reaktioina, kun jokin kriisi koskettaa laajempaa ihmisjoukkoa. Miten sitten reagoimme tilanteessa, jota voi verrata melkeinpä globaaliin sotatilaan? Taistelemmehan nyt maapallon elinkelpoisuuden puolesta, ilmastonmuutosta vastaan. Vai olemmeko edes huomanneet, että sellainen taistelu on käynnissä? Ihmiskuntaa on kohdannut ennen kokematon kriisitila. Laajamittainen haaste. Katastrofin uhka. Millaista tukea tällaisessa kriisissä tarvitsee, ja miten kriisin tuomiin muutoksiin sopeutuu? Nyt emme voi vain sulkea silmiämme ja paeta, paitsi ehkä hetkeksi toipumaan järkytyksestä, ja sitten on yritettävä toimia. Kaikki olemme samassa veneessä, tosin, osa on jo tipahtanut kyydistä ja vene vuotaa. Tarvitaan yhteistyötä paikata vene, rauhoitella paniikkiin joutuneita, auttaa lamaantuneita toimimaan, luoda toivoa ja yhteistyöhenkeä, ja välttää tappelemasta keskenään. Nyt on tehtävä henkisen ensiavun perusasioita, akuutin kriisin keskellä. Tai oikeastaan päivästä toiseen, koska tämä kriisi tulee jatkumaan…

Kriiseihin reagointiin ja sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä on paljon: yksilön toimintakyky kriisitilanteessa, persoonallisuuspiirteet, ikävaihe, elämäntilannetekijät, sosiaalisten suhteitten laatu, tukiverkoston saatavuus, tyytyväisyys työhön ja harrastuksiin, terveydentila, sairaudet, aikaisemmat selviytymiskokemukset, minäkuva, itsearvostus, hallinnan tunne omasta elämästä (koherenssi), tiedon saaminen, kokonaisilmapiiri…

Mikä tahansa ikävä tilanne tapahtuukaan yllättäen ja täysin odottamatta, sitä seuraa ns. kriisireaktio. Normaali kriisireaktio sisältää yleensä neljä vaihetta, mutta niitten kesto voi vaihdella paljonkin riippuen mm. edellä kuvatuista tekijöistä, ja myös tapahtuneen vakavuudesta ja merkityksen laajuudesta. Ja on mahdollista juuttua johonkin vaiheeseen (kuten, sanomaan ”höpö höpö” aina kun joku sanoo jotakin ilmastonmuutoksesta).

Shokkivaiheessa mieli pyrkii suojautumaan uhkaavalta kokemukselta. Tyypillistä tässä vaiheessa on tilanteen kieltäminen tai torjuminen mielestä. Tunnereaktiot voivat olla olemattomia tai voimakkaita, jolloin käytöskin voi olla täysin tunteitten ohjaamaa. Pelko, hämmennys ja jännitys saattavat ilmetä epämääräisenä pahan olon tunteena. Shokkitilassa uuden tiedon vastaanottokyky on rajallinen, joten esimerkiksi ohjauksen ja neuvonnan antaminen ei ole tässä vaiheessa järkevää. Mieli ei ota vastaan uusia asioita, joten, tarvitaan ensin rauhoittelua ja perustarpeista huolehtimista. Jos ihminen toistuvasti kieltää tapahtuneen, häntä on autettava rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi, jotta hän pystyy edes ajattelemaan, että jotakin on saattanut tapahtua. Jos taas ihminen on lamaantunut, häntä autetaan varovasti aktivoitumaan, eli pääsemään vireystilassaan normaalille ”mukavuusalueelle”, jolloin hän kykenee myös ymmärtämään, mitä on tapahtunut.

Reaktiovaihe alkaa, kun akuutti uhantunne on ohitse, tai mieli etenee shokista tilanteen tajuamiseen. Ihminen tulee siis tietoiseksi siitä, mitä on tapahtunut ja mitä se merkitsee hänen elämänsä kannalta. Tyypillistä tälle vaiheelle on voimakkaat keholliset reaktiot, ja myös esimerkiksi vihan tunne, joka usein saattaa purkautua myös aggressiivisena käytöksenä. Tarkoituksena on reagoida järkyttävää kokemusta itsestä ulos. Aggressiivisuuden ”purkamista” aggressiivisella tavalla ei kuitenkaan voi suositella, koska aggressiivisen toiminnan on todettu lisäävän aggressiivisuutta jatkossakin. Stressitilaa voi ”purkaa” liikunnalla ja rakentavalla fyysisellä tekemisellä (kuten esimerkiksi mättämällä halkoja liiteriin, kun vastaantulija kolhaisi autosta sivupeilin ja pakeni paikalta).

Työstämisvaiheessa kokemuksen käsittely kääntyy sisäänpäin. Ihminen ei välttämättä halua puhua asiasta, ja käsittely voi jatkua vähemmän tiedostaenkin, asian pysyessä kuitenkin ”takaraivossa”. Tyypillisiä tässä vaiheessa ovat muistamisen ja keskittymisen vaikeudet, hajamielisyys, sekä ärtyisyys. Tämä on myös suremisen aikaa. Surraan sitä, mitä on mahdollisesti menetetty tapahtuneen muutoksen myötä.

Uudelleen orientoitumisen vaiheessa surun kautta avautuu tilaa uusille asioille ja kokemuksesta tulee osa itseä. Asia ei täytä enää mieltä kokonaan ja sitä voi muistella ilman voimakasta ahdistuksen tunnetta. Tyypillistä tässä vaiheessa ovat hyväksymisen ja huojennuksen tunteet, jos kriisi on onnistuttu käsittelemään, ja elämä jatkuu. Edellytys tähän vaiheeseen pääsemiselle on kuitenkin se, että on pystynyt käsittelemään myös kriisiin liittyviä tunteita, kuten suuttumusta, pettymystä, surua.

Millä tavoin nämä vaiheet näkyvät ihmisissä, jotka ovat tiedostaneet maapalloa uhkaavan ekokatastrofin? Missä vaiheessa meistä kukin on parhaillaan? Olemmeko shokissa, riehummeko ja huudammeko sokeana kauhusta, vai torjumme tai kiellämme asian kokonaan? Pakenemmeko koko asiaa, taistelemmeko vastaan, vai puolesta, vai olemmeko lamaantuneet järkytyksestä?

Missä vaiheessa kukin alkaa reagoida pahaa oloaan, järjestää mielenosoituksia, syytellä vihaisena milloin ketäkin, tai masentua ja ahdistua? Pysymmekö toimintakykyisinä, ja mihin suuntaamme energiamme? Kulutammeko sen vihaan, vai kykenemmekö toimimaan rakentavasti, samalla ahdistustamme ja avuttomuudentunteitamme lievittäen?

Surullisuus maailman kohtalosta on ymmärrettävää. Saamme surra sukupuuttoon kuolleita lajeja, luonnonilmiöitten vuoksi kuolleita olentoja, kärsimystä, jota esimerkiksi kuivuus ja nälänhätä aiheuttavat. Jos suljemme silmämme kärsimykseltä tai kieltäydymme tuntemasta mitään, emme pääse eteenpäin. Voiko silmät kiinni edes edetä mihinkään? Ehkä voikin, sokkona, sellaisen lauman mukana, joka esimerkiksi porskuttaa laput silmillään eteenpäin talouskasvuonnellisuusharhaan luottavaisina, ja kannustaa kanssakulkijoita kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu. Kuluttamaan, jotta Suomi pelastuu? Eikö tässä ole jotakin nurinkurista?

Olen pahoillani, mutta mieluummin pakenen eri suuntaan, jos en omassa ilmastonmuutosshokissani pysty vielä toimimaan järkevästi ja rakentavasti. Pakenen mieluummin pääni sisälle kuin porskutan eteenpäin kieltäen globaalin katastrofin tapahtumisen ja lisäten erilaisten tuotteitten kuluttamista pitääkseni Suomen ”pystyssä”, vaikka muu maailma poteekin ilmastokriisiä. En vain kerta kaikkiaan ymmärrä, miten jotkut keskenään rupattelevat ihmiset, tai jopa poliitikot, voivat vieläkin vaahdota lähinnä talouskriisistä ja sivuuttaa ilmastokriisin…

Tai no, ehkäpä ymmärränkin, mistä moinen johtuu psykologisella tasolla, mutten hyväksy sitä, koska se ei tunnu eettiseltä omaan arvomaailmaani nähden. Jos on tarve paeta tätä globaalia kriisiä, suosittelen pakenemaan jollakin sellaisella tavalla, joka ei saastuta, tuota hengittämistä enempää hiilidioksidipäästöjä, eikä kuluta luonnonvaroja. Kuten meditoimalla. Voi olla, että toistojen jälkeen saa jopa aikaiseksi viedä kierrätykseen muutaman hyötyjätekassillisen, tai kelpuuttaa nälkäänsä härkäpapupihvinkin.

Meditointi sitä paitsi lisää myötätuntoa, ja jos ei muutakaan
"järjellistä" tekemistä keksi katastrofia odotellessa, aina voi
osoittaa empatiaa ja lievittää muitten kriisin uhrien kärsimystä.

Olet helmi – Miten sinulla voi olla huono itsetunto?

Julkaisin jo vuosia sitten ratkaisuksi itsetunnon ongelmiin tekstin, jossa esittelin ”kaavion” siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja miten tuo todellinen olemus peittyy negatiivisilla käsityksillä ja uskomuksilla. Kielteisen minäkäsityksensä suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Mielikuvissani näin ihmisen todellisen olemuksen ikään kuin helmenä, joka on peittynyt kuonan sisälle, ja kuona taas on peitetty jonkinlaiseen käärepaperiin tai suojakennoon.

Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä hänestä näkyy ulospäin, oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Ja jos perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus on huteralla pohjalla. Jos joutuu kannattelemaan suojakuorta voidakseen tuntea olevansa hyväksytty, joutuu aina olemaan peloissaan. Entä jos kuori murenee? Entä jos joku näkee kuoren läpi? Entä jos kaikille paljastuu, että olen teeskentelijä?

Suojakuoren romahtaminen voi tuntua katastrofilta, koska sen alta paljastuu omillekin silmille tuo kielteisistä uskomuksista koostuva ”kuonakerros”, ja ihminen luulee, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena. Likakerros sisältää kaiken sen kielteiseksi koetun, mitä olemme esimerkiksi epätäydellisen hoivan ja ympäristön kielteisen suhtautumisen kautta omaksuneet. Tietysti tuntuu pahalta luulla olevansa pelkkä kuonamöykky! Eikä siis ole ihme, jos ihmisellä on tarve peittää toistenkin silmiltä oma persoonansa, jota hän luulee jollain tapaa ei-hyväksyttäväksi tai vajavaiseksi.

Mutta todellinen olemuksemme on ”kuonamöykyn” sisällä, ja löydettävissä, vaikka olisimme itse sen unohtaneet. Se on kuin ainutlaatuisuuttaan hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin ja johon meillä on edellytyksiä. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan aivan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, enemmän tai vähemmän, ja ihmiset ovat joskus todella julmia toisilleen ja haavoittavat toisiaan myös ajattelemattomuuttaan. Ihminen omaksuu kielteisiä käsityksiä itsestään joskus hyvinkin herkästi, ja alkaa tulkita kaikkia kokemuksiaan kielteisesti. Näin voi kehittyä hyvinkin negatiivinen minäkuva, joka saattaa tuntua ”todelta” ja muuttumattomalta.

Joskus ihminen voi kärsiä narsistisesta häiriöstä, jossa äärimmäisen kielteinen minäkuva saa aikaan vastareaktioon: peitoksi kehittyy toisten mielestä epäuskottavasti myönteinen, täydellisyyttä tavoitteleva minäkuva. Mutta on itse kullekin aivan tavallista esittää toisille hieman parempaa kuvaa itsestään, jos ei halua olla toisten silmissä niin ”surkea” kuin itse luulee olevansa. Joskus tosin ihminen haluaakin näyttää itsestään ulospäin pelkän kuonakerroksen, eikä yritäkään peitellä sitä, tai jaksa peitellä sitä enää. Siinä on toisaalta se hyvä puoli, ettei hänen todellinen olemuksensa ole niin paksujen kerrosten alla, vaan ehkä jopa helpommin nähtävissä pelkän ”lian” alta, ilman teennäisen miellyttävää ulkokuorta. Mutta on surullista, jos hän ei itse tunnista olevansa jotakin muuta kuin kuonamöykky. Hän ei muista helmeä siellä sisällä, ja tarvitsee kokemuksen, että joku muu näkee kuonan läpi ja sanoo hänelle, että hän on helmi…

Ihmisen todellinen olemus voi siis peittyä niin itseltä kuin toisiltakin. Eikä ole siis ihme, jos meillä on ”huono” tai ainakin vaihteleva itsetunto. Kuinka se voisi ollakaan vakaa, jos näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn ja vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen? Ihminen voi kadottaa itsensä kaiken teeskentelyn ja peittelyn alle. Itsensä löytäminen voikin olla tärkein ja ensisijainen terapeuttinen prosessi monissa psyykkisissä ongelmissa, kuten myös merkityksen ja tarkoituksen löytäminen omalle olemassaololle ja elämälle.
Jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt, emme tarvitsisi valheellista suojakuorta. ”Kuonakerroskin” menettäisi kielteisen voimansa, kun sen mieltäisi ikään kuin poispestävänä likana; inhimillisenä likaantumisena, jota tapahtuu itse kullekin elämän rapakoissa rypiessä. Tietoisen läsnäolon kautta voi saada kokemuksen omasta todellisestä olemuksesta, tässä ja nyt; olentona, joka on, tiedostaa, kokee, näkee, tuntee, tarkkailee, sellaisena kuin aidosti on. Olemme tietoisesti tässä ja nyt, ilman ulkoista olemustamme ja siihen tarttunutta kuonaa. Se voi antaa kokemuksen, että on ihme. Ja miksi ihme pitäisi peittää kuorien alle?

Jospa porautuisimme oman valheellisen suojakuoremme ja kuonakerroksen läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme? Se on ainutlaatuinen ja täydellinen sellaisena kuin on, henkisellä tasolla. Ja mitä tapahtuisi, jos alkaisimme nähdä tällä tavoin myös muut ihmiset? Jos katsoisimme myös toisiamme pintaa syvemmälle, ulkokuoren läpi ja kielteiseltä vaikuttavan käytöksen läpi, saattaisimme ehkä nähdä, millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille…

Syvenny siis hetkeksi ajatukseen, että olet ainutlaatuinen helmi kuonan alle piilotettuna, kiillotetun kääreen sisällä. Jos tavoitat tuon mielikuvan herättämän tunteen, olet löytänyt uuden näkökulman ”itsetunto-ongelmiin”. Ja saman näkökulman avulla voit löytää kasoittain helmiä ympäriltäsi, kun kohtaat toisia ihmisiä… 

Itsetunnon käsi® menetelmänä sisäisen puheen työstämiseen

Olen pikku hiljaa työstänyt Itsetunnon käsi® - harjoitukseen erilaisia esimerkkejä, sitä mukaa kun olen alkanut tehdä menetelmää tunnetuksi. Yksi tapa soveltaa harjoitusta perustuu siihen, että Itsetunnon käden sormiin keksii hahmoja, jotka edustavat sitä ”puolta” itsessä, jolle on luontevinta sanoa ääneen Itsetunnon käden lauseita. Tällainen harjoitus hyödyntää ja soveltaa Itsetunnon käsi- ideaa oman sisäisen dialogin tutkimiseen ja sisäisen puheen muuttamiseen myönteisemmäksi. Tällaisen sovelluksen pohjalla on vaikutteita esim. skeematerapiasta, ja oman persoonan eri puolien pohdinnassa ja niitten välisen vuorovaikutuksen kuvittelussa voi samalla harjoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Oheiseen värityskuvaan olen piirtänyt sormien kohdalle hahmot, jotka itselläni tulivat mieleen asiaa kuvitellessani.

Tein sitten (virkkaamalla ja parsimalla) noista hahmoista sorminuket.



Ja sorminukkehahmojen kesken alkoi heti kehittyä vuorovaikutusta, joten piirsin muutaman sarjakuvaruudun… 

Tästä tarinasta voi heti huomata, ettei sisäinen lapsi (ankanpoika) muutu miksikään, vaikka aikaa kuluukin! Kämmenen keskelle kuoriutunut ”ihme” sen sijaan kasvaa ja kehittyy. Koiraystävä on aina uskollisen ystävällinen ja myönteinen, ja ”peukuttajahymiö” on aina valmis vakuuttamaan, että olet OK. Oikeustajuinen pöllö voi muistuttaa niin olemassaolon oikeudesta kuin muistakin ihmisoikeuksista. Ja hullunkurinen irvistelevä kissahahmo voi olla hauska tai ärsyttävä, mutta suhtautuu mutkattomasti muihinkin kummajaisiin…

Hahmoja voi käyttää muistuttajina myös esim. avaimenperinä, kuvamukina, kortissa...

PS: ”Itsetunnon käsi harjoitusvihkoa” BoD-verkkokaupasta tilatessa on huomattu haasteita siinä, että tilaaminen vaatii käyttäjätilin avaamisen verkkokauppaan, ja jokin tähän prosessiin liittyvä vahvistuslinkki ohjautuu ilmeisesti ainakin gmail-sähköpostissa ”tarjoukset”-kansioon (ehkä jopa roskapostikansioon). Vihkonenhan olisi kuitenkin halvin (6,90e) juuri BoD-kirjakaupassa, ja toimituskulutkin vain 2,50e, joten on harmi, jos se tilauskanava ei toimi jouhevasti. Olen tästä laittanut palautetta BoD-kirjakauppaan.

Huono kesä – masentaa?

Seitenjärvi- Pilvisyydestä ja tuulesta huolimatta miellyttävä paikka hengähtää.

Annoin muutama vuosi sitten, yleisesti ”surkeana” pidetyn kesän loppupuolella, kirjallista näkemystä paikallislehteen ”huonon kesän” vaikutuksesta mielialaan. Löysin tuon toimittajalle väsäämäni tekstin omaa sähköpostia siivotessani, ja arvelin sen aiheen olevan jokseenkin ajankohtainen tänäkin vuonna. En tiedä millaisessa muodossa antamani tieto oli paikallislehteen suodattunut, mutta tässä oma alkuperäinen versioni aiheesta…

Sään vaikutusta mielialaan on tutkittu, ja on todettu, että valon määrän merkitys mielialaan on suurempi kuin ilman lämpötilan. Vain osa ihmisistä nauttii helteistä; osa kokee ne enemmänkin uuvuttavina ja toimintakykyä laskevina. On todettu, että hellekausina tehdään väkivaltaisia rikoksia enemmän kuin viileinä kausina. Ihmiset harrastavat ja ulkoilevat enemmän, kun ei ole liian kylmä tai liian kuuma.

Nykyään puhutaan ”meteopaateista”, eli ihmisistä, joiden mielialaan sää vaikuttaa tavallista herkemmin, joko masentavasti tai piristävästi. ”Sääherkkyyden” on todettu periytyvän. On arvioitu, että noin puolet ihmisistä kokee, että hyvä sää vaikuttaa positiivisesti mielialaan, mutta osa ihmisistä ei reagoi säätiloihin mitenkään erityisesti. Säätilan vaikutukset voivat olla sekä suoria (liittyen esimerkiksi valon määrään ja lämpötilaan, tai aurinkoisen maiseman välittömästi koettuun miellyttävyyteen) että epäsuoria (eli sää vaikeuttaa sellaisten asioitten tekemistä, jotka tuottaisivat hyvää mieltä; tai säätila ei vastaa toiveita, jolloin pettyy, ja ajattelu muuttuvat kielteisiksi).

Pilvinen, sateinen ja viileä kesäsää saattaa aiheuttaa mielialaoireita ensinnäkin valon määrän vähyyden takia, jolloin ilmiö on sama kuin kaamosmasennuksesta. Toisaalta, ”huonon sään” epäsuorat vaikutukset ovat myös merkittäviä. Ihminen voi olla ladannut liiallisia odotuksia kesälomaansa, ja voi kokea, että sää ”pilaa” loman, kun mielekkäitä, stressistä palauttavia asioita ei saakaan toteutettua. Pettymyksestä voi olla hankala päästä yli, ja lomapäivät menevät murehtimiseen. Pettymyksestä palautumisessakin on yksilöllisiä eroja. Jos sää estää esimerkiksi ulkoilun ja luonnossa liikkumisen, jotka tutkitusti kohentavat mielialaa, saattaa luonnollisesti kehittyä mielialaoireita, kuten väsymystä ja aloitekyvyttömyyttä. Etenkin masentuneilla jo olemassa olevat oireet usein pahenevat ja toimintakyky laskee.

Auringonvaloa pyritään kaamosoireilussa korvaamaan kirkasvalohoidoilla, ja samaa keinoa voi soveltaa harmaina kesäpäivinäkin. Jos pelkää d-vitamiinin saannin jäävän vähiin auringonpuutteen takia, sitä voi nauttia suun kautta. Kannattaa kuitenkin myös oleilla ulkona, sateestakin huolimatta, raittiin ilman takia. On todettu, että raittiissa ilmassa oleilevat ihmiset ovat onnellisempia ja kokevat vähiten stressin tai masennuksen oireita. Liikuntaa ei myöskään kannata jättää ”hyvän kelin” varaan; liikunnan harrastaminen säässä kuin säässä, tai sitten sisätiloissa, tukee joka tapauksessa mielialaa. Ja luontoympäristöön voi hakeutua huonollakin säällä; luonnon terveysvaikutukset eivät nollaudu, vaikka keli olisi pilvisempi, tai jopa kylmä ja märkä. Luontonäkymät voivat olla erityisen mielenkiintoisia erilaisissa sääoloissa. Ulkoilmapuuhistakin voi oppia nauttimaan ihan uudella tavalla, kun pukeutuu säähän sopivasti. Se, että tekee totutun asian uudella tavalla, uusissa olosuhteissa, voi jo sinänsä piristää (kuten vaikkapa myrskysäällä kävely).

Pettymystä lomasään suhteen ei siis kannata jäädä liiaksi murehtimaan, vaan voi kokeilla ottaa olosuhteet haasteena vastaan. Voi olla, että joutuu suunnittelemaan lomanviettonsa uudelleen sateisuuden ja viileyden takia, mutta kesäpäivistä voi tulla uudella tavalla miellyttäviä, kun keskittyy niihin mielekkäisiin asioihin, joita voi tehdä, säätilasta huolimatta. Vain osalle ihmisistä haaste on biologinen (synnynnäisen herkkyyden takia); suurelle osalle ihmisistä ”huono kesäsää” on asennekysymys. Haastava tosin, mutta selätettävissä.

PS. Katso myös juttu kaamosoireilusta.

Askel kerrallaan oikeaan suuntaan

Yksi askel kerrallaan se tunturinlakikin saavutetaan. Hikisesti, mutta
motivoituneena.

Takana on hiljaiseloa ja muutaman päivän reissu kouluajan kotiseudulle pitkine ajomatkoineen. Kiipesimme Sallatunturin taaemmalle laelle, jossa ei onneksi ollut aivan joka puolella ihmisen jättämiä jälkiä tai rakennelmia, ja erämaamaisemia riitti lähes joka suuntaan. Polun varrella suopursujen tuoksu ja poronjätösten kirpeähkö haju nostattivat muistoja pohjoisen luonnossa oleskelusta, varhaisesta lapsuudesta saakka kertyneistä luontokokemuksista. Muistoja täynnä olivat myös hieman lyhemmät tarpomiset sekametsässä ja hiekkapohjaisessa maastossa, suolampea tähyillessä tai tutun mäen päällä paikkoja katsellessa. Siellä keräsin joskus käpyjä veljen kanssa ja tein pystykarsintaa, tai keräsin mustikoita, tai kävelin hiljakseen, kun halusin olla rauhassa.

Ajomatka pohjoiseen on osaksi puuduttavankin tuttu, mutta osaksi maisemallisesti kiinnostava kokemus. Vaaleanvihreinä ja oranssinkeltaisina lainehtivat suoniityt ja pikkulammet joutsenineen piristivät matkaa etenkin loppumatkasta. Liian tukkoon rakennettu Rukatunturi sen sijaan on varsin masentava näky siinä matkan varrella. Henkilökohtaisesti iloitsisin enemmän luonnontilaisesta tunturista, jonka laelle pääsisi näkemättä laajoja maansiirtotöitä, hakkuita ja ökyrakennelmia, tai varsinkaan mitään hyppyrimäkeä. Ympäristöön sopiva, luonnonmateriaaleista tehty biokäymäläkoppi ja vaikkapa jonkinlaiset kelopenkit tunturin laella lisäisivät tietysti mukavuutta retkeilijöille, etenkin lapsikatraan kanssa kulkevalle, mutta ilmankin niitä pärjäisi. Minkäpä teet, kun osa pohjoisen turisteista tahtoo hotellitason mukavuudet ja hienon maisemanäkymän lasiseinän läpi? On sitten pitänyt pilata kallioinen rinne satojen metrien matkalta rahakkaampien turistien tuottamien tulojen vuoksi. Harmittaa, ettei itse elänyt silloin kun Rukatunturi oli luonnontilassa. Tosin, en tiedä missä olisin asunut, ja olisinko jaksanut vaeltaa jalkaisin sieltä saakka tunturin laelle. Mutta saahan sitä kuvitella, että olisin asunut jossakin kolossa tunturin kupeessa ja käynyt silloin tällöin laella tähyilemässä…

Ilmastoahdistus häilähtelee mielessä aika ajoin voimakkaampana, ja kuvitelma paluusta luonnontilaan tuntuu epämääräisenä kaipuuna; aivan kuin olisin eläin, jonka pitäisi päästä kaoottisesta eläintarhasta takaisin sinne missä olen kuoriutunut risukasassa tai putkahtanut jonnekin luolanperälle. Ahdistusta maapallon tilan suhteen helpottaa edes hieman, kun on asioita, edes pieniä, joita voi tehdä edetäkseen oikeaan suuntaan. Isoja muutoksia voi olla vaikea tehdä kerralla, etenkin kun monet ratkaisut ovat rahallisista investoinneista kiinni, tai on vain yksinkertaisesti vaikea muuttaa piintyneitä tapojaan. Muutokset ovat enemmän tai vähemmän haastavia. Joillakin ihmisillä monetkin muutokset onnistuvat tuosta vain, hyvässä ja pahassa, ja toisilla taas vaativat pidemmän prosessin, niin ikään hyvässä ja pahassa. Jos on jo lapsena oppinut hyvät toimintatavat, eikä mielellään muuta käytänteitään, ei herkästi myöskään höyrähdä uusiin hölmöilyihin. Mutta ihminen, joka muuttaa mieltään herkästi, saattaa onnistua vaihtamaan jopa arvomaailmaansa tuon tuosta, vaikkapa massojen mielen mukaan. Ilmastonmuutoksen hidastamisessa siitäkin on tietysti hyötyä, jos isot massat saadaan esim. mainostamisen kautta muuttamaan kulutustottumuksiaan ja elämäntapaansa ekologisemmaksi.

Nyt kuitenkin tarvitaan myös kestävyyttä. Jos ekologisuudesta tulee vain ohimenevä muoti-ilmiö, ihmismassat eivät ehdi toteuttaa pitkäkestoisia muutoksia, vaan alkavat, kuten ennenkin, odottaa seuraavaa muoti-ilmiötä. Osa ihmisistä kun kyllästyy helposti, eikä keksi itse itselleen oikein mitään ”piristävää”. Jos ”uutta ja piristävää” etsitään muotitehtailijoilta, eivätkä nämä ole ottaneet ilmastonmuutoksen hidastamista pysyväksi arvokseen, on vaara, että isot massat haksahtavat pian takaisin vanhoihin epäekologisiin tapoihinsa tai johonkin uuteen hauskaan, mutta lyhytnäköiseen.

Kenen siis pitäisi muuttua? Kenen ehdoilla markkinoita ja mainontaa muutetaan? Kuluttajien, kaiketi, jos kysynnän ja tarjonnan lakiin on uskominen. Kuluttajien tulee vaatia, että markkinoille tulee yhä enemmän ekologisia vaihtoehtoja, eikä niin, että rahantekoon suuntautuneet tahot tuottavat tavaraa mahdollisimman halvalla ja saavat ihmiset ostamaan sitä tehokkaalla mainonnalla, aivan kuin se heidän tuotteensa olisi paras tai jopa ainoa vaihtoehto…

On tympeää ajatella ihmisyksilöä ”kuluttajana”, mutta tässä asiassa on hyvä muistaa, että teollisuus on merkittävä taho ilmastonmuutoksessa ja sen hidastamisessa, ja teollisuustuotteiden kuluttajina jokainen itsestään vastuussa oleva ihminen voi tehdä valintoja. Valinnat tietysti usein tarkoittavat sitä, että joutuu vaihtamaan jonkin tuotteen toisenlaiseen, tai lopettamaan kokonaan jonkin tuotteen käyttämisen. Totuttelu voi viedä aikansa ja tuntua epämukavaltakin. Mutta jos vanhaan viisauteen on uskominen, uuden asian toistaminen 21 kertaa tekee siitä jo tavan! Se on kuin tallaisi uutta polkua lumeen. Toistojen myötä polku alkaa kantaa. Samalla vanha ”reitti” alkaa himmentyä. Muutosmotivaation on kuitenkin tärkeää lähteä itsestä, jotta muutos olisi kestävää ja prosessin jaksaisi viedä läpi. Miksi haluaa tehdä muutoksia, muuttaa tapojaan, luopua jostakin, opetella uutta? Tarvitaan tunne siitä, että tekee oikein, ja hyvää kaikille, ja itselleenkin. Useimmat ihmiset saavat sellaisten tekojen toteuttamisesta paremman mielen, eikä se ole kenellekään pahaksi…

Ison muutoksen toteuttamista voisi verrata tunturin laelle kiipeämiseen. Useimpia ihmisiä helpottaa, jos joku toinen on tallannut polun ennalta, kulkukelpoista reittiä, ja laittanut suuntaviittoja, jopa rappusia hankalimpiin paikkoihin. Matkanteko on välillä hiostuttavaa ja hengästyttävää, mutta koko ajan maisemat paranevat, toiveikkuus lisääntyy ja innokkuus päästä perille kasvaa. Ja laelta näkee, mistä on tullut, ja että ponnistelu kannatti. Korkealta paikalta näkee paremmin kokonaisuuden, ja voi olla jonkin aikaa omaa elämäänsä suurempien asioitten äärellä, ja kenties valita uuden reitin, jos on voimia jäljellä uuteen haasteeseen.

Jos en nyt pitkiin aikoihin kirjoita mitään muuta, niin haluan sanoa ihmisille ainakin nämä asiat:

Kannattaa kirkastaa arvonsa. Mikä on OIKEASTI tärkeää? Siihen kannattaa sitoutua, ja edetä, askel kerrallaan. Muuten on kuin silmiään ja mielihalujaan hallitsematon hupsu, joka harhailee tai säntäilee sinne tänne, turhia tavaroita selässään ja käsissään kantaen.

On tärkeää opetella kärsivällisyyttä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan heti. Kärsivällinen ihminen malttaa pysähtyä harkitsemaan ja miettimään tuota edellistä asiaa. Matkaaja, joka ymmärtää, minne on menossa ja mitä oikeasti tarvitsee kantaa mukana, pääsee todennäköisemmin joskus perillekin. Tai ellei pääse tässä elämässä perille saakka, niin on ainakin tehnyt matkaa tietoisena päämäärästään, ajatukset kirkkaina ja turhia taakkoja kantamatta.

PS: Itsetunnon käsi- harjoitusvihko on lopultakin ilmestynyt, tutustu tästä linkistä.