Olemmeko uuden kynnyksellä vai jatkammeko samaa rataa, kiihtyvällä vauhdilla? Jotakin muutosta toivoisin, etenkin ihmisten henkiseen mentaliteettiin, koska sitä kautta alkaisi kenties muuttua myös käytös ja toimintakin. Olen jotensakin kyllästynyt erinäisiin ihmisten maailman ilmiöihin. Luojan kiitos näen ja koen välillä myös aitoa ystävällisyyttä, välittämistä ja paneutumista eettisiin asioihin. Liian paljon on kuitenkin yhä olemassa ahneutta, itsekkyyttä, katkeruutta, kaunaa, epätervettä kilpailua, vallanhalua, riidanlietsomista, pelottelua, väkivaltaa, riistoa…
En oikeastaan edes halua seurata uutisia aktiivisesti. Pelkään ehkä tulevani riippuvaiseksi maailmanmenon seuraamisesta samalla tavoin kuin joskus huomio kiinnittyy vastenmieliseen kohteeseen, vaikkei haluaisi noteerata sitä, ja mieliala muuttuu kohteen mukaiseksi. Tavallaan haluan olla tietoinen maailmanmenosta, mutta monessa asiassa tieto lisää tuskaa, joten, minun on välteltävä liikaa informaatiota itseäni suojellakseni. En halua upota tähän maailmanmenoon, vaan pysyä siitä riittävän kaukana ollakseni enemmänkin tarkkailija kuin kyydissäolija, tai varsinkaan siihen hukkunut. Toivoisin yhä useamman pääsevän ulos maailmanmenon ylläpitämistä oravanpyöristä, mieluummin vapaaehtoisesti hidastamalla ja astumalla ulos kuin lentämällä keskipakovoiman sinkoamana ja saamalla kolhuja…
Vaikken olekaan elänyt satoja vuosia, minusta tuntuu, että historia toistaa itseään ja ihmiset toistavat typeryyksiään kuin oksennukselleen palaava koira (vertaus on sananlaskuista). ”Vastahan minä tästä pääsin eroon, ei kun otetaan vain uudelleen tavaksi. Juurihan minä päätin, etten enää koskaan… ja hups, olen taas samassa tilanteessa!” Pysyvää muutosta ei synny kovinkaan helposti, ellei sisäisesti edes tahdo muuttaa mitään. Muutosvastarinta luo sisäisen ristiriidan, eikä kahtaalle horjuva ihminen pääse eteenpäin. Ja jotkin tavat ovat sitkeässä, etenkin jos niitten taustalla on synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Siksi kai autoritaariset ihmiset eivät esimerkiksi halua uskoa ihmisten olevan tasa-arvoisia, ja vastustavat kaikkea, mikä uhkaisi heidän auktoriteettiaan. Jotkut kieltäytyvät yhä uskomasta ilmastonmuutokseen tai tekemään yhtään mitään sen hidastamiseksi, ja kuvittelevat onnellisuuden perustuvan talouskasvuun. Olen jauhanut tästä asiasta jo kauan ja usein. Onnellisuutta ei voi rakentaa materialismin varaan. Talouskasvun toitottaminen tarkoittaa kuluttamiseen yllyttämistä, ja kuluttaminen tuhoaa elinolosuhteemme!
Tämä on tietysti henkilökohtainen mielipiteeni; en sano sitä ammattikunnan edustajana enkä kuulu mihinkään poliittiseen puolueeseen. Minulla vain sattuu olemaan mielipiteitä, ja sanon niitä joskus, etenkin jos kovinkin jurppii. Isä sanoi aikoinaan, että kaikilla ihmisillä on joku mielipide asioista. Hän ei oikein suostunut sulattamaan sitä, jos joku sanoi ”en tiedä” kysymykseen, joka koski mielipidettä. Isosiskoni kaveri joutui joskus kokemaan tukalia hetkiä, kun isäni tivasi hänen mielipidettään, eikä tyttöparka tiennyt, mitä mieltä oli kyseisestä asiasta. Muistan tunteneeni tuota tilannetta sivusta seuratessani sekä empatiaa että myötähäpeää, mutta kaipa se rohkaisi ajattelemaan ”omilla aivoilla” ja muodostamaan omia näkemyksiä asioista kuin asioista.
En kuitenkaan haluaisi olla yhtä jyrkkä kuin isäni tuossa suhteessa. Joskus on todella ymmärrettävää, ettei ihminen osaa sanoa, mitä mieltä on jostakin, etenkin ellei hän tiedä asiasta tarpeeksi. Voi olla viisaampaa olla sanomatta mitään, ellei ole varma. Mutta jos omaa mielipiteen, vaatii myös rohkeutta sanoa se ääneen, etenkin jos tietää joutuvansa ryhmän keskellä toisinajattelijan asemaan. Ja jos ihmisen omanarvontunto on riippuvainen siitä, pidetäänkö hänestä, hän ei uskalla ottaa riskiä, että hänestä lakataan tykkäämästä hänen poikkeavan mielipiteittensä takia. Jos taas jättää mielipiteensä sanomatta siksi, ettei halua loukata toista, se voi olla joskus diplomaattisesti viisasta. Eihän kaikkia henkilökohtaisia mielipiteitään kannata huutaa julki; se voi olla varsin rasittavaa toisten näkökulmasta ja antaa jopa hieman itseä tehostavan vaikutelman. ”Minä se en tykkää tuosta ja tuosta, ja tuokin on ihan väärin päin, ja aina kaikki on sitä ja tätä ja tuota… Ja minusta… Ja minun mielestäni… Ja minäpä ajattelen että jne.”
Rajansa on siis henkilökohtaisten mielipiteittenkin ilmaisulla, etenkin jos niitä toitotetaan ennen kuin kukaan niitä kysyy, eikä sitten vastavuoroisesti kuunnella toisen näkemystä. Mutta on tilanteita, joissa olisi hyväksi laukoa hieman ”totuuksia” tai omia havaintojaan (olettaen, että totuus on todennäköisesti totuus, eikä vain mutu-mielipide tai provokatiivinen väite). On esimerkiksi hyvä varoittaa, jos ihmiset ovat menossa kohti jotakin heitä vahingoittavaa tilannetta. On hyvä tiedottaa, jos on havainnut jotakin vaarallista. Se on vastuunottoa. Millainen onkaan vartiomies, joka ei tartu torveensa ilmoittaakseen linnaketta lähestyvästä sotajoukosta? Tai majakanvartija, joka antaa lyhtynsä sammua öisessä myrskyssä?
Ihmiset tuntuvat kuitenkin kokevan ”totuuden torvet”, profeetat ja muut varoittelijat kiusallisina tai suututtavina. Tietysti suhtautuminen riippuu siitäkin, uskooko kuulija itse tuohon toitotettavaan ”totuuteen”, ja väittääkö ”toitottaja” tietävänsä jotakin, vaikkei oikeasti voikaan tietää. Yleensähän puhujan kannattaisi sanoa, että ”minä olen sitä mieltä, että”, jolloin hän viestii ymmärtävänsä itsekin, että kyse on mielipiteestä, eikä hän väitä tietävänsä ainoaa totuutta. Mielipiteen painoarvo tietysti riippuu sitten sanojan asemasta suhteessa kuulijaan, tai auktoriteetista, karismasta ja sen sellaisesta.
Kun nyt tässä pohdin mielipiteen ilmaisemisen haasteita, pohdin myös, onkohan meillä oikeasti olemassa sananvapautta? Ja jos on, meillä tulisi olla myös ”sananvastuu”. Sananvapauteen vetoamalla ei pitäisi suoltaa suustaan (tai kirjoittaa) mitä tahansa, kuten esimerkiksi jotkut toimittajat taitavat tehdä. Ei pitäisi loukata, lietsoa riitaa, mustamaalata, pelotella, aiheuttaa hätätilaa. Ei pitäisi kirjoittaa totuutta vääristeleviä kohu-uutisia (tai kirjoja) saadakseen tuotoksiaan kaupaksi. Ei pitäisi luoda turhia tarpeita mainostamalla. Ei pitäisi myydä turhakkeita rahaa saadakseen. Muistelen, että jonkin tutkimuksen mukaan toimittajat ovat yksi niistä ammattiryhmistä, joihin ns. valkokauluspsykopaatteja hakeutuu enemmän kuin muihin ammatteihin. Myös liike-elämän johtoasemat houkuttelevat myötätunnottomia ihmisiä.
Taisin joskus pohdiskella, ettei tässä maailmassa taida olla mitään muuta niin järkevää ja merkityksellistä tekemistä kuin yrittää lievittää kärsimystä ja huolehtia elinolosuhteitten säilymisestä, jos siihen suinkin kykenee. Moni ammatti tulee joka tapauksessa katoamaan teknologian kehittymisen myötä, eikä bisnestä tekemälläkään pötki pitkälle, kun kulutusyhteiskunta tuhoaa itse omat elinolosuhteensa kuluttamalla luonnonvarat loppuun ja aiheuttamalla ympäristökatastrofin niillekin, jotka haluaisivat elää vaatimattomasti ja luomusti. Tai no, ehkä taloudellisesti menestyneet bisnestyypit lähtevätkin Marsiin asti jatkamaan kulutusjuhlaansa ja stimuloivaa kilvoitteluaan…
Täällä pallolla, kun yritämme pelastaa luomakunnasta sen, mitä pelastettavissa on, voimme vain pyrkiä lievittämään omaa ja toistemme kärsimystä. Voimme nostaa esille eettisesti hyviä asioita ja haitattomia ilonaiheita. Voimme osoittaa myötätuntoa ja rakkautta. Voimme huolehtia itsestämme, toisistamme ja luomakunnasta, ja olla onnellisia siitä, mitä meillä on tässä hetkessä. Ja mikä olisi sopivampi aika jakaa sitä, mikä on hyvin, kuin Joulu?
Kärsimyksen, hädän ja sisäisen sokeuden keskellä voimme nostaa omat tuikkumme toivon merkkinä, jotta nekin, joiden sisäisessä maailmassa ei ole valoa, näkisivät, että olemme olemassa. Voimme nostaa omat kynttilämme vakan alta ja nostaa lamppumme lampunjalkaan, niin että pimeydessä harhailevatkin löytävät luoksemme.
Olkoon tänä Jouluna jokainen sytytetty kynttilä ja lyhty yhteisen toivon viestejä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti