ADHD-lonkkavetäisyjä ja kummajaisen käsitys tekoälystä, unohtamatta Riikka Purraa

Tunnen jälleen olevani (omien epämääräisten tarpeitteni ja arvopohjaisten päähänpinttymieni vuoksi) puolipakotettu julkaisemaan jotakin tekstiä tässä blogissa, jotta saan informoitua satunnaisia lukijoita (ja myös niitä kansainvälisiä, jotka seuraavat blogiani luullen, että tämä sisältää jotakin vaarallista) siitä, että julkaisin ”ADHD-luuserin tarinan” ja ”Junttiluuserin päiväkirjan” nyt ensimmäistä kertaa painettuna versiona ja samoissa kansissa. Kummastakin on yhä olemassa erilliset e-kirjaversiot, jotka ovat tietysti varsin edullisia verrattuna painettuun versioon. Well, what’s the point then?

Tuli tarve saada noistakin tarinoista omaan kirjahyllyyn paperinen versio, etten unohda, että olen sellaisetkin tarinat joskus kirjoittanut. Minulla on nimittäin taipumus unohtaa herkemmin asioita, joita en näe tai aisti muulla tavoin. Liittynee ADHD-hermostooni. Ja se olisi tyhmää, jos täytyisi aina haalia kallista ja uutta materiaa muistaakseen erinäisiä arjen asioita tai elämän merkityksellisiä teemoja, mutta onneksi muistutukseksi useimmiten riittävät paperilaput (joskus vessapaperikin käy), arkiset esineet oudoissa paikoissa, tai tietyissä paikoissa, tai epätavallisesti epäjärjestyksessä oleva paperikasa tavanomaisen sekavuuden keskellä. (Joten, en suoranaisesti ylläpidä tätä materialistista ”hyvinvointiyhteiskuntaa” tähän ADHD-hajamielisyyteeni liittyvällä materiariippuvuudella, kun en osta paljoakaan uutta tavaraa.)

Sitä paitsi, jos internet joskus romahtaa, läppäri simahtaa, kovalevy tuhoutuu ja muistitikut katoavat, onpahan itsellä edes paperinen versio näistäkin tarinoista olemassa, kunnes sekin homehtuu, hapertuu tai kärähtää jossakin ikävässä sattumuksessa; esimerkiksi, jos koko maapallo liekehtii, ennemmin tai myöhemmin. Tai ehkäpä joku kirjasto haluaa hankkia painetun kirjan niitä ihmisiä varten, jotka lukevat mieluummin konkreettisia kirjoja, jos ylipäätään enää mitään.

No, tämän uudelleenjulkaisuprojektini lisäksi ADHD-mielessäni on liehunut kaikenlaisia ajatuksia ilman erityistä yhteistä nimittäjää, mutta voisin vaikka vannoa, että johonkin assosiaatioverkostoon nekin ajatukset kuitenkin alkujaan liittyivät, vaikken vielä tunnistakaan sitä sotkuista punaista lankaa, johon niitten alkuperäinen heräte ehkä oli kytköksissä.

Olen ollut jonkin aikaa lomalla, ja oikeastaan on ollut koko ajan jotakin tekemistä, paitsi lyhyehköjä välejä, jolloin ei olisi välttämättä ollut mitään ”pakollista” tekemistä. Mutta ne hetket olivat turhauttavan lyhyitä, koska mieleni ajatteli, etten kuitenkaan ehdi tehdä mitään ”järjellistä”, joten, mitä ihmettä tekisin, kun ”käynnistyminenkin” vaatii usein älyttömän pitkän ajan? Tai, jos yritän tehdä heti ja tehokkaasti sitä, mitä mieleen juolahtaa, saattaa seurauksena olla esimerkiksi jauhoja lattialla, rikkoutunut muki, kierrätyskamakasan kaatuminen eteisen lattialle, rikkalapion sisällön leviäminen keskelle lakaistua lattiaa…

Niinpä, että ihan järjellistähän sen pitää olla; sen kaiken, mitä ihminen tällä pallolla tekee. Miten olisi pari järjellisen ajatusprosessin tulokselta kuulostavaa, mutta lonkalta lentänyttä lausetta; pari kullanhohtoisesti limaista sammakkoa, jotka hukan irvihampaisesta suusta pullahtaessaan näyttävät hetken aikaa, hämäävästi, ”kultaomenoilta hopeamaljassa”?

Mitä voit tehdä, kun et voi tehdä mitään? Älä tee mitään.

”Lonkalta lähtee laiskaltakin”, sanoi lonkkavikainen laiskuri lonkalta vedellessään, lonkkaa vedellessään.

Kun on mieli hukassa, älä suotta etsi sitä! Tarkoitushan on vapautua siitä.

Oi tätä älyttömyyden ihanuutta! Miten vapauttavaa onkaan lopettaa pätevien tekstien kirjoittaminen ja alkaa tuottaa pelkkää narrimaista potaskaa!

Tämä on se toinen luontoni; tämä ”hoviin” väkisin raahattu luuserinarri, joka tuntee olevansa pakotettu esiintymään, vaikka oikeastaan haluaisi mieluummin lapioida paskaa ja hoitaa lapsenmielisiä olentoja, mutta joka käyttää kyllä toisinaan tilaisuuden hyväkseen sanoakseen muutaman ilmaa puhdistavan sanan; tai heitelläkseen ilmaan niitä kullanhohtoisia sammakoita. Toisina päivinä voisin vetäytyä tallin ylisille haaveilemaan pyhiinvaeltajan elämästä ja veistelemään jotakin pitääkseni kaikkea mahdollista räpeltävät näppini kurissa; tai yrittää auttaa joittenkuitten ”sisäisiä prinsessoja” vapautumaan ”sisäisten lohikäärmeittensä” vartioimista vankiloista, ja niin edelleen.

Niin, ehkäpä olen kummajainen, joka saattaa huvittaa yleisöään hetken, kunnes mainitsee ääneen joitakin ikäviä realiteetteja ja omatuntoa kirpaisevia huomioitaan. Tai mollaa itsessään asioita, jotka kuulija löytää itsestäänkin, ja sehän onkin kurjaa ja kiusallista. En tiedä miksi tätä tekisin, ellen haluaisi herättää kaikkia harhaunessa nuokkuvia ihmisiä, koska pallo on kohta tulessa. Pallo käryää jo, kiire sammuttaa! No, nukkukaa sitten. Mukavia unia.

Ja mitä sekavampaa tekstiä pystynkään tuottamaan, sitä varmemmin tiedän ylittäneeni tekoälyn käsityskyvyn, koska eihän se tajua, mitä mieltä näissä kummallisuuksissa on, koska luultavasti se ei osaa itsekään olla sekava ja epäjohdonmukainen, vaikka yrittäisikin, ja miksipä se edes yrittäisi, kun ei tajua sen merkitystä?

Minä en ole kovin hyvä kirjoittamaan asiallista tekstiä, koska se tuntuu minusta niin väkinäiseltä, että mielentilani muuttuu surkeaksi, vaikkei tuottamani teksti sinänsä olisikaan ihan paskaa. Ja osaanhan minä ladella jollain tapaa älylliseltä kuuluvia faktoja, jos on aivan pakko, mutta miksipä tekisin enää sellaista, kun tekoäly tekee sen kätevämmin? Varmastihan löytyy jo ihan hyödyllistäkin tekoälyn tuottamaa asiatekstiä; pienellä varauksella, kuitenkin, koska tekoälyn yhdistämän ”faktan” alkuperän täytyisi olla aukotonta ”faktaa”, ja kuka sen voisi absoluuttisesti taata? Onko edes olemassa tosiasioita, jos ei ole yhteistä totuuttakaan?

Koettelin itseäni katsomalla yhden tekoälyyn liittyvän dokumentin, joka riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei siitä kannata antaa kehittyä Frankensteinia. Jos sellainen ”äly” karkaa ihmisen hallinnasta, seuraukset tuskin ovat ihmiskunnalle mitenkään mieluisia. Sitä paitsi, ihmisissäkin on liikaa ”tekoälyilyä” ilman tietoisuutta ja eettisiä raameja. Jos nämä älykkäät, mutta harhaiset ja empatiakyvyttömät ihmiset pääsevät ohjelmoimaan tekoälysysteemejä omia tarkoitusperiään palvelemaan, tämä pallo muuttuu luullakseni aina vain kurjemmaksi paikaksi.

Joku tekoälyhän voi periaatteessa vaikkapa estää tämän tekstin julkaisun, jos toteaa, että tässä on jotakin siihen ohjelmoidun ideologian vastaista. Eri tahojen tekoälythän voivat alkaa analysoida nettiin syötettyä informaatiota ja lakata näyttämästä sellaista, jota sen ohjelmoinut taho pitää omien tarkoitusperiensä kannalta haitallisena. Jos ei ole olemassa yhteistä, globaalia eettistä koodia siihen, millainen informaatio on ”haitallista” ja mikä ”rakentavaa”, vaan erilaisia kilpailevia ”aatteellisia moraaleja”, mitäpä tälle loputtomalle tiedonlähteellemme, tälle ”netille”, tapahtuukaan, kun eri tahojen ”tekoälyt” alkavat ”siivota” sitä?

En tiedä. En ymmärrä, ja tällainen on liian monimutkaista minun kaventuneelle työmuistilleni. Minusta tästä menosta puuttuu järki, eikä sekään riitä, vaikka sitä olisikin, kun tarvittaisiin eettinen ohjenuora tähän kaikkeen; niitä ”pehmeitä arvoja”, jotka taas herättävät joissakuissa halveksuntaa ja jopa vihaa. Sen sijaan kovasanaisuus, kovaotteisuus, uhittelu, jopa väkivaltafantasiatkin tuntuvat olevan joittenkuitten mielestä ihailtavia asioita, tai ainakin suvaittavia. Hyh hyi.

Se ainoa järjellinen asia, mitä voin yhä kirjoittaa autenttisesti, on oman ”sydämeni” sisältö, koska enpä usko, että mikään tekoäly on sinne vielä päässyt. Mieltäni se ehkä yrittää ohjelmoida (levittämänsä ”informaation”, mainosten ja sen sellaisen kautta, jos selaan nettiä), mutta jos pysyn tietoisena noista vaikutusyrityksistä, ehkäpä pysyn myös autenttisempana.

Ja taidanpa lopettaa ”Post Scriptum”- lyhenteen käytön, ettei vain mikään nettiä haravoiva tekoäly tulkitse sitä lyhennettä tietyn puolueen lyhenteeksi; ikään kuin minä sellaista haluaisin levittää…

En todellakaan ole kyseisen puolueen ihailija, ja minun mielestäni Riikka Purra voisi ystävällisesti ja yksinkertaisesti erota tehtävästään ja vetäytyä joksikin aikaa pohtimaan ihan vakavasti, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minun mielestäni kukaan sellainen aikuinen ihminen, joka on joskus vitsaillut toisten ihmisten tappamisella, ei ole riittävän empaattinen, toisia huomioiva, ymmärtäväinen ja oikeamielinen, jotta haluaisin hänenlaisensa päättävän tämän luomakunnan kohtalosta. Monestakin asiasta voi toki vitsailla, ainakin ”sisäpiirissä”, mutta se, että tehostaa egoaan tuomalla esille fantasioitaan toisten ihmisten tappamisesta, ylittää minun mielestäni jonkin kriittisen eettisen rajan. Minun mielestäni sillä tavoin toimineelle ihmiselle ei pitäisi antaa valtaa päättää muitten elollisten asioista.

Olen pahoillani, jos tämä näkemykseni loukkaa kyseistä ihmistä tai hänen tukijoitaan, mutta minun arvomaailmastani katsottuna kaikki, mikä liittyy väkivallalla hallitsemiseen tai sen ihannointiin, on haitaksi ihmisille ja luomakunnalle. Olkoon eri mieltä kuka on.

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Voiko lukemalla parantaa maailmaa?

Miljoonien merkkien mittainen joutomaa,

jolla kasvaa ohdaketta? Pörriäiset sentään

tykkää ohdakkeenkin kukista, ja niillä

lienee merkityksensä tällä pallolla.

Kenties voikin, jos maailman parantaminen alkaa itsestä, ja itse lukee jotakin, joka vaikuttaa itseen terapeuttisesti...

Laskeskelin tuossa, että jos jokaisessa kirjasarjani romaanissa on vähintään 500 000 merkkiä, niin koko kirjasarja sisältää varmasti yli kuusi miljoonaa merkkiä. On melkoinen työ lukijan aivoille prosessoida sellaista merkkimäärää; muuntaa symbolit sanoiksi ja sanat lauseiksi, jotka täytyy vieläpä ymmärtää; saati sitten että pysyisi kärryillä lauseitten muodostamassa tarinassa ja yksittäisten tarinoitten luomassa maailmassa, filosofisine teemoineen...

Päätin ainakin toistaiseksi pitää Ohdakemaa-kirjasarjan kaksitoistaosaisena, ja julkaista muut mahdolliset samaan maailmaan sijoittuvat tarinat erillisinä romaaneina (tai sarjana?), mikä tarkoittaa, että kirjasarja on nyt jonkinlainen valmis kokonaisuus. Ja tämän asiaintilan ”kunniaksi” päätin, että julkaisen tässä blogissa koko kirjasarjasta tiivistellyn esittelyn, joka on samalla tietenkin myös ”mainos”. En pidä mainostamisesta, mutta pakottaudun nyt tekemään sitäkin, koska olisi jotakuinkin höppänää julkaista tällainen kirjasarja ja olla mainitsematta siitä mitään, ettei vain kukaan vahingossakaan tietäisi siitä mitään, tai varsinkaan lukisi sitä. En haluaisi olla aivan niin höppänä. Joten, nyt seuraa ”suosituksia” ja sen sellaista. (Lisätietoa löytyy Ohdakemaa-blogista.)

Ohdakemaa-sarja on psykologisen ja henkisen tematiikkansa vuoksi kenties keskimääräistä nuorten fantasiakirjallisuutta haastavampaa ja toisaalta siten myös henkisesti kehittävämpää luettavaa. Sarjan kirjat on luokiteltu (ehkä virheellisesti?) aikuisten kaunokirjallisuudeksi, vaikkeivat ne sisälläkään mitään alaikäisille epäsopivaa. Ainakin yli kaksitoistavuotiaat voisivat varmasti traumatisoitumatta lukea niitä, siinä missä katsoa useimpia BBC:n tekemiä poliisisarjojakin. (Jos joku on sitä mieltä, ettei esim. homoromantiikka sovi alaikäisille, niin varoitan tässä sellaisesta sisällöstä.) Jotkin teemat, kuten mielenterveyden horjuminen ja itsetuhoisuus, saattavat olla nuoremmille lapsille liian ahdistavia, ja ellei abstrakti ajattelu ole vielä kehittynyt, osa filosofisesta ja henkisestä tematiikasta voi mennä nuoremmilta lapsilta vähän huti. Mutta samaahan voisi sanoa vaikkapa Tolkienin kirjoista, joten, Ohdakemaa-kirjasarjaa voisi mielestäni suositella teini-ikäisestä ylöspäin, ilman yläikärajaa.

Kirjasarjan tarinat sopivat mielestäni erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille; siis, tavalla tai toisella poikkeaville. Näille massasta poikkeaville ihmisyksilöille tämäkin maailma voi olla yhdenlainen "ohdakemaa", jonka läpi rämpiminen ja raahautuminen on vielä isompi ja kipeämpi urakka kuin koko kirjasarjan lukeminen. Itselleni ”ohdake” symboloi myös yksilön oikeutta olla omanlaisensa; siis, poiketa valtavirrasta. Jos jollakin pellolla kasvaa vihan, pelon ja ahneuden ”viljaa”, ohdake on vastavoima, tai ainakin ”julistus” toisenlaisen kasvun mahdollisuudesta. Ohdakemaa-kirjasarjan julkaiseminen omakustanteena ja oman osaamisen varassa on myös kannanotto kaupallisten kustantajien valtaamilla ”viljelysmailla”.

Ohdakemaan tarinat keskittyvät ulkoisten ”seikkailujen” ohella kuvaamaan ihmismielen moniulotteisia kokemuksia, ja kehittävät siten lukijan ”mielen teoriaa” ja mentalisointikykyä. Kun eläydyt kertojan vaihteleviin mielensisältöihin, tunteisiin ja ajatuksiin, opit tiedostamaan yhä paremmin myös sitä, mitä omassa ja toisten ihmisten mielissä tapahtuu. Ja tiedostatpa sitä tai et, elät itsekin, tässä maailmassa, samaa ikiaikaista taistelua hyvän ja pahan, rakkauden ja pelon välillä.

Kuvitteellinen keskiaikainen maailma antaa puitteet erilaisten henkilöhahmojen kertomalle, sukupolvien yli ulottuvalle tarinalle, jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia ja siksi nykyaikaistakin ihmistä koskettavia. Kuka oikeastaan on vihollinen, kuka ystävä? Mikä on rakkautta, mikä riippuvuutta? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?

Kolmen eri kertojan kautta etenevä ”Muukalainen, Vaeltaja ja Prinsessa” käynnistää Ohdakemaan tarinoitten sarjan. Tarina alkaa pohjoisesta, pienestä Vaskikallion kylästä, jossa orpopoika Jokim joutuu vastakkain Tietäjäksi itseään kutsuvan muukalaisen kanssa. Muukalainen on lähtöisin Molcavarathiasta; suuresta valtakunnasta, joka uhkaa levittäytyä yhä pohjoisemmas. Kylää koetelleen välikohtauksen jälkeen Jokimin ystävä Petrus lähtee Vaeltajaveljien mukaan. Hänen vaelluksensa myötä tarina siirtyy Ohdakemaahan, joka yrittää pysyä itsenäisenä kuningaskuntana irrottauduttuaan muutama vuosikymmen aiemmin Molcavarathian alaisuudesta. Kun Jooel Vaeltaja kohtaa Ohdakemaan kruununprinsessa Jelisepan, käynnistyy uusi tarina.

Prinsessa Jelisepan kertoma tarina jatkuu seuraavassa Ohdakemaa- sarjan osassa ”Prinsessa, Ritari ja Narri”, jossa prinsessa Jelisepa kertoo hänen itsensä, Josia Joshuanpojan ja Narrin tarinaa. Jelisepa yrittää parhaansa mukaan noudattaa Jooel Vaeltajan neuvoja päästäkseen lähemmäs sitä, mitä kaipaa. Valtakunnan ja henkilökohtaisen tilanteensa kärjistyessä Jelisepa joutuu kohtaamaan oman sisäisen umpikujansa. Henkisesti ja ruumiillisestikin koettelevien tapahtumien myötä hän ajautuu ristiriitaisia tunteita herättävien totuuksien eteen. Mutta aavistus jostakin syvemmästä yhteydestä on kuin höyhen, joka uhkaa karata tavoittamattomiin tuulenpuuskan mukana…

Ohdakemaa- sarjan kolmas osa, ”Ruhtinaitten Perilliset”, kertoo Jelisepan silmin ruhtinas Reuelin ja ruhtinas Willefin jälkeläisten yhteen kietoutuvista kohtaloista. Ruhtinaitten perilliset kulkevat kukin omia teitään; kuka neuvonantajiensa määräysvallassa, kuka itsekkäitten pyyteittensä ohjaamana, kuka kiintymyksensä pakottamana tai Kaikkeuden Luojan johdatukseen luottaen. Pienilläkin tapahtumilla on tässä tarinassa vaikutuksensa siihen, millaiseen tilanteeseen kukin ruhtinaitten perillisistä lopulta päätyy. Tarinan keskiössä on syvällinen, monipolvinen rakkaustarina, mutta se on myös kuvaus päähenkilön sielullisesta harhailusta ja henkisestä kasvusta, isän ja tyttären suhteesta olosuhteitten ja elämäntapahtumien myllerryksessä, sekä ruumiinvoimiltaan heikompien alistetusta ja turvattomasta asemasta yhteiskunnassa.

Ohdakemaa- sarjan neljäs osa, ”Narrin tarina” on takautuva kertomus siitä, mitä tapahtui ennen kuin Narri päätyy kruununprinsessa Jelisepan huoneiston aulaan todistamaan prinsessan mielenvikaisuuskohtausta. Se jatkaa myös tapahtumien kuvausta siitä hetkestä, johon Jelisepa lopetti kertomuksensa edellisessä osassa. Kun prinsessa Jelisepa syntyi Cardusian kruununperijäksi vuonna 808 Ohdakemaan aikaa, samana kesänä syntyi Reuelin linnassa poikalapsi. Levoton nuorukainen lähti etsimään totuutta itsestään vain viidentoista vanhana, ja päätyi lopulta töihin kuninkaanlinnaan. Hänestä tuli tallirenki ja viihdyttäjäpalkollinen, joka halusi itseään kutsuttavan Narriksi. Mutta taustalla on vielä syvempi tarina, joka kertoo lisää myös Narrin ystävistä Josiasta ja Rikardista. Se on kertomus erilaisista ystävyyksistä, mieltä sekoittavista tunteista, uhkarohkeudesta ja sisäisistä ristiriidoista.

Ohdakemaa- sarjan viides osa, ”Kaksi ritaria”, jatkaa jo tutuksi tulleitten hahmojen tarinaa prinsessa Jelisepan kertomana, aloittaen siitä hetkestä, johon Narri lopetti omassa tarinassaan. Kuningatar Mormessa on sotajalalla, mutta kaiken jännityksen ja epämukavuuden keskellä prinsessa Jelisepaa kalvavat myös yksityisemmät ristiriidat ja huoli rakkauden menettämisestä. Kun pelko ja epäluulot riivaavat, itse kunkin ystävyyttä koetellaan. Kehen voi turvata ja luottaa silloin, kun oma ahdinko vaatii toisen ihmisen tukea ja läsnäoloa? Vuosien takaa nousee merkki johdatuksesta tuon kaiken keskellä. Ystävyyden osoittaminen sillekin, jota pelkää, voi muuttaa vihollisen ystäväksi. Eikä rakkaus tee kenellekään mitään pahaa; sen on saatava virrata vapaasti, peloista ja ennakkoluuloista huolimatta.

Ohdakemaa- sarjan kuudes osa, ”Narrinpoika ja luopioprinssi”, kertoo, mitä Cardusian valtakunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kuningas Willef luovutti kruunun Rodolf Roweninpojalle, ja uusi sukupolvi on syntynyt ja varttumassa aikuiseksi. Kun osa Cardusian kansasta alkaa kapinoida, Molcavarathian kuningatar Mormessa näkee tilaisuutensa ja iskee Cardusian kuningashuoneen heikkoon kohtaan; kruununprinssi Rowen Didrikinpoikaan, jota kansa ei ikinä haluaisi kuninkaakseen. Tarinan kertoja, Jethan Narrinpoika, seuraa läheltä ystävänsä Rowen Didrikinpojan ja muitten tuttaviensa koettelemuksia. Hän itse on elänyt vanhempiensa suojelemana, kuin kuplan sisällä, kaikkien rakastamana olentona. On väistämätöntä, että jonakin päivänä tapahtuu jotakin, mikä rikkoo kuplan Jethanin ympäriltä ja altistaa hänet epävarmuudelle, pelolle ja toisten ihmisten vihamielisyydelle. Haasteitten keskellä heitä kaikkia kannattelee luottamus, joka heihin on istutettu jo varhain; usko siihen, että heitä rakastetaan ja heillä on aina koti, jonne palata.

Ohdakemaa- sarjan seitsemäs osa, ”Vaeltajaprinssi”, on Joshanan Rodolfinpojan kertoma tarina useamman eri ylimyssuvun nuorista jälkeläisistä, kuten ylimystytöstä, joka katoaa Neljän Valtakunnan Sodan aikana. Kuljeskellessaan kiirehtimättä Argillassa ystäviensä Reguel Reuelinpojan ja argillalaisen Ayrton Cedrikinpojan kanssa Josha sattuu törmäämään paimentyttöön. Kun hän ymmärtää, kuka tuo tyttö on, hän näkee tässä keinon vapautua omasta epämukavasta asemastaan valtakunnan hallintoon sidottuna kruununperijänä. Josha ei kuitenkaan arvaa, millaiseen liemeen hän itsensä sotkeekaan. Hän ajautuu omien toiveittensa, velvollisuuksiensa ja lähimmäisenrakkauden asettamien vaatimusten ristiriitaan. ”Vaeltajaprinssi” kertoo oman tarinansa ohessa useamman itsensä kanssa kamppailevan, menneisyytensä vaikutuksista kärsivän ihmisen tarinan, jotka luovat pohjaa Ohdakemaa- sarjan seuraaville tarinoille.

Sarjan kahdeksas osa, ”Kuningas ja prinssi”, on kahden omille tahoilleen sidotun miehen rakkaustarina ja samalla heidän kasvutarinansa. Rowen Didrikinpoika on herättänyt kansassa epäluuloja ja pahastusta jo aiemminkin, mutta hänet halutaan kuitenkin yhä pitää mukana Ohdakemaan hallinnossa. Hän ei ole vapaa oleskelemaan missä haluaa, mutta hän kokee, että hänen elämäntehtävänsä on pitää hengissä miestä, jota moni vihaa, ja joka aika ajoin tuomitsee itse itsensä kuolemaan. Erdan Cedrikinpoika on sidottu esittämään onnellista perheenisää vaatimattomissa ja syrjäisissä oloissa, ja hänen henkensä on veitsen terällä niin hänen ulkoisten vihollistensa kuin hänen oman, sisäisen ahdinkonsa takia. Rowen Didrikinpojasta tulee hänen elämänsä johtotähti, mutta tuo tähti tuntuu olevan tavoittamattomissa. Rakkaus tekee kummankin elämästä rikkaampaa ja syvempää, mutta välimatka ja esteet kiduttavat kumpaakin. Saadakseen jonakin päivänä elää vapaasti rakastettunsa kanssa Rowen Didrikinpoika pyrkii vaikuttamaan valtakuntien välisiin suhteisiin. Kuningatar Mormessa, joka on vuosikausia vainonnut naapurivaltakuntiaan, julistaa sodan, jonka lopputulos ratkaisee samalla myös sen, onko Rowenin ja Erdanin rakkaustarinalla tulevaisuutta.

Ohdakemaa- sarjan yhdeksäs osa, ”Jaewulka”, aloittaa Jiska Nathanaelintyttären lapsen tarinan. Kivisestä alkutaipaleesta huolimatta Jaewulka saa kasvaa rakastettuna lapsuutensa ja nuoruutensa vuodet; tosin, isällä on omat ongelmansa, ja äidillä omat taakkansa. Vanhempien salaisuudet paljastuvat Jaewulkalle vasta siinä vaiheessa, kun hän on jo ehtinyt sotkea oman elämänsä. Hän ei nimittäin sopeudu joukkoon, eikä osaa elää kuten tavalliset ikätoverinsa. Hän kokee paineet itsessään, sisäisesti, ja ympäristössään, kun hän kohtaa kodin ulkopuolisen maailman. Jaewulka yrittää sopeutua, mutta ellei voi olla sellainen kuin oikeasti on, ei mitenkään voi löytää itselleen sopivaa ystävääkään. Jaewulka ajautuu vaikeuksiin, eikä tiedä, miten selviäisi elämästään, tai kuka häntä auttaisi. Ja onko kenenkään apu loppujen lopuksi pyyteetöntä, vai tarkoittaako avun vastaanottaminen vain uusia kahleita?

Jaewulkan tarina jatkuu sarjan kymmenennessä osassa, ”Kuningatar ja Ohdake”, joka kertoo, millaisen polun Jaewulka valitsee selviytyäkseen maailmassa sellaisena kuin aidosti on. Vapautuminen voi vaatia henkilökohtaisten pelkojen voittamista ja vihasta ja katkeruudesta luopumista. Yhdennentoista osan, ”Kuningas Jelizein uni”, kertojana on Jelizei, Jaewulkan pikkuveli. Hänen tarinansa kautta lukija oppii, ettei tärkeintä ole hallita tapahtumia ympärillään, eikä toisia ihmisiä, vaan olla kuningas omassa valtakunnassaan, mielensä sisällä.

Ohdakemaa-sarjan kahdestoista osa ”Huurupäitä ja Susisieluja”, on kolmiosainen, ja se sisältää kaksi osaa, jotka kertovat tapahtumista ennen Ohdakemaa- sarjan aloitusosaa, sekä Jaewulkan kertoman kuvauksen siitä, millaiseen tilanteeseen aiemmista tarinoista tutut hahmot jäävät sarjan tässä vaiheessa.

Lukemalla tätä kirjasarjaa pääsee siis mukaan ikiaikaiseen taisteluun, jota käydään enemmän sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja tarinoihin eläytyessä oppii kenties sen saman, mitä näitten tarinoitten kertojat ovat oppineet itsestään ja elämästään kuvatessaan sanallisesti omia havaintojaan, tuntojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat katsoneet ”itseään” jostakin ”itsensä” ulkopuolelta, ja näin heistä on tullut tietoisempia, vapaampia ja myötätuntoisempia. Samanlainen muutos on mahdollista lukijallekin, ja mitäpä muuta tämä monin tavoin kurjistuva maailmamme tarvitsee ”parantuakseen”?

Kaikkeuden Luojan haltuun.