Downshifting, downshiftaus, leppoistaminen

Tämä on niitä elämän pieniä iloja. Outo ja kaunis eliö,
joka olisi jäänyt näkemättä, jos olisi ollut kiire.

En tiennyt olevani ”downshiftaaja” ennen kuin törmäsin termiin netissä. Vaikka lapsuudessa podin usein taskurahanpuutetta ja haaveilin turhaan joistakin leluista (kuten uusista legoista), minusta ei kumma kyllä ole tullut suoranaisen rahanahne tai elitistisen ulkoisen elämän perään hinkuva aikuinen. Kaksitoistavuotiaana pohdiskelin, että teoriassa voisin elää yksinkertaista elämää jossakin itse kyhätyssä hökkelissä keskellä metsää. Isä oli selittänyt, että ihminen voisi tulla toimeen omavaraisesti; esimerkiksi viljelemällä, kalastamalla ja metsästämällä. Hän kertoi oikeista erakoista ja siitä, miten paljon mukavampaa ihmisellä oli luonnon ympäröimänä, kaukana ihmisten välisistä ristiriidoista, kaupungin hälystä ja metelistä ja saasteista… Mielikuva erakoksi ryhtymisestä tuntui siinä vaiheessa houkuttelevalta; olin jo todennut, että ihmiset ovat liian usein liian keljuja, ärsyttäviä, ilkeämielisiä ja epäempaattisia olentoja. Tai sitten yliannosteltuna rasittavia, vaikka yrittävätkin olla ystävällisiä, tai kaikessa yksinkertaisuudessaan huomaamattaan väsyttäviä…

Tällaiseen näkemykseen olin päätynyt pikkukylän ala-asteen loppupuolella ja lapsuudenperheeni kasvatuksessa. Jälkikäteen ymmärrän, että vika oli siinäkin, ettemme sattumoisin olleet tavanneet tarpeeksi mukavia ihmisiä. Kaipa niitä olisi jossain ollut olemassa? Loppujen lopuksi ajattelin, etten ehkä sittenkään halua erakoksi. Ainakaan ihan yksin, koska kuvittelin, että ehkä jossain olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elää. Mutta metsäympäristö on kyllä aina vetänyt minua puoleensa. Kaupunkilähiössä asuessani tunsin sairastuvani ja kuihtuvani ikävästä; kaipuu lähelle metsää muistutti ajoittain ahdistusta ja tukehtumisen tunnetta. Kun sitten pääsin lopulta muuttamaan syrjäkylälle vanhaan taloon, tunnetta on vaikea kuvailla. Jotakin inhottavaa, puristavaa poistui ympäriltäni; sain lopultakin taas hengittää vapaammin ja oikaista selkäni, joka oli kyyristynyt liikojen ihmiskontaktien ja ihmisen rakentaman ympäristön puristuksessa.

No, miten tämä liittyy downshiftaukseen? Wikipedia määrittelee, että ”Downshifting eli downshiftaus, tai leppoistaminen, tai elämän kohtuullistaminen on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus sekä elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.” Se voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Downshiftaamisen vaikutuksista yhteiskuntaan voidaan olla varmasti monta mieltä. Leppoisaa elämänasennetta arvostellaan, totta kai, jos sitä tarkastellaan vaikkapa talouskasvua ihannoivasta näkökulmasta. Länsimaisessa yhteiskunnassa ollaan huolissaan verotulojen vähenemisestä; pelätään, että ”kulutusyhteiskunta rapistuu, elintaso ja peruspalvelujen taso laskee, työttömyys nousee, perinteiset sukupuoliroolit vahvistuvat”. Todellisista seurauksista ei voine vielä tietää, mutta ideologian perusajatus on, että henkisesti hyvinvoiva yhteiskunta tulee menestymään, tavalla tai toisella, vaikka taloudellinen ”hyvinvointi” laskisi.

Henkinen hyvinvointi on tietenkin eri asia kuin taloudellinen hyvinvointi. Ne saattavat esiintyä yhtä aikaa, mutta, kuten olen ehkä kymmeniä kertoja blogissani todennut, taloudellinen hyvinvointi ei takaa henkistä hyvinvointia, ja toisaalta, henkistä hyvinvointia voi ilmetä, vaikka taloudellinen tilanne olisi jopa niukka. Ihmisten asenne toisiaan kohtaan on ratkaisevan tärkeä, kun puhutaan hyvinvoinnista. En usko että kukaan ihminen voi olla onnellinen, vaikka hänellä olisi yllin kyllin ruokaa, lämmintä ja mukavaa, jos hänen lähellään on vihamielisiä ihmisiä. Tai jos hän on kehollisessa yltäkylläisyydessään ihan yksin…

Wikipedia toteaa, että downshiftauksen voidaan nähdä olevan ominaisempaa kehitysmaille kuin ”hyvinvointivaltioille”. Ajattelun juurten ajatellaan olevan itämaisessa filosofiassa. Ei tosin minun isäni tiettävästi ollut mikään itämainen guru, vaikka pohdiskelikin erilaista elämätapaa. Luulen, että ihminen voi päätyä leppoistamisideologiaan ihan vain itseään, omia sisäisiä tarpeitaan kuuntelemalla. Sellaiseen asenteeseen voinee päästä muutakin kautta kuin itämaista meditointia harjoittamalla. Mutta pysähtyminen ja hiljentyminen kyllä auttaa kuulemaan niitä sisäisiä tarpeitaan, joten tavalla tai toisella olisi tarpeen hypätä ulos oravanpyörästään... (Tässä linkki juttuun: "Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista" )

Nykypäivänä ”hyvinvointiyhteiskunnissa” on mielettömiä henkisiä ongelmia. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäädään kovin usein mielenterveydellisistä syistä. Työssä jaksaminen on jättimäinen haaste täällä Suomessakin. Masennus ja stressiperäiset sairaudet ovat niin yleisiä, että suorastaan ihmettelen, jos jollakulla ei ole jotain sellaista vaivaa. Tuntuu siis suorastaan naurettavalta puhua ”länsimaisesta hyvinvointivaltiosta”, kun niin moni ihminen kärsii! Kärsimys voi totta kai tuntua vielä pahemmalta, jos talouskin on tiukilla. Mutta kärsivät monet niistäkin, joilla on rahaa ja kaikenlaista luksusta. Onnellisuuden etsiminen ulkoisista asioista on niin yleinen harhapolku, ja olen kirjoittanut siitä jo niin paljon, että melkein jo kyllästyttää käsitellä asiaa. Onnekseni olen tavannut ihmisiä, jotka arvostavat enemmän henkistä hyvinvointia, luontoa ja hyviä ihmissuhteita kuin hyväpalkkaista työtä, uutta autoa, viihdekanavia ja iltapukuja. Se antaa toivoa siihen, että ihmiskunnassa on jäljellä potentiaalia kasvaa oikeanlaista hyvinvointia kohti; sellaiseen yhteiskunnalliseen hyvinvointiin, jossa kellään ei ole liikaa, eikä kellään liian vähän.

Wikipediassa todetaan: ”(Downshiftauksen) Keskeisenä ajatuksena on, ettei raha tuota ihmiselle onnellisuutta vaan sosiaalinen pääoma sekä perusasioiden toimivuus, joka luo turvallisuuden tunteen ja pohjan mielenrauhalle. Ihmiselle keskeisimpinä asioina nähdään työn sijaan olevan esimerkiksi perhe, ystävät, elämykset sekä niin henkinen kuin fyysinen terveys, joista downshiftaaja ei ole valmis luopumaan rahan tai statuksen tähden.”
Ihmisen tulee siis pohtia, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä, ja alkaa elää näitten arvojen mukaisesti. Tästähän myös HOT- terapiassa (hyväksymis- ja omistautumisterapia) on kyse. Tällainen elämäntapa johtaa mielekkyyden lisääntymiseen ja mielenrauhaan. Tosin, kun jotkut ihmiset pohtivat, mikä heille on oikeasti tärkeää, he näkevät silmissään rahoja, luksustaloja, viihdettä… Ja kun nämä ihmiset elävät arvojensa mukaan, syntyy energiantuhlausta, hiilidioksidipäästöjä, saastetta, toisten tarpeitten sivuuttamista, kilpailua jne. Joten… ei riittäne, että yksilö ajattelee vain itseään ja omia toiveitaan ja halujaan, ja alkaa toimia niitten mukaisesti. Tässä kaivataan yhteistä eettistä normia. Normia, joka estää itsekkäät toimet ja ohjaa yhteisen hyvän tavoitteluun. Jos arvomaailma tuottaa kilpailua, ahneutta ja syrjintää, tuloksena on pelkkää tappelua, kaunaa ja katkeruutta. Vastavoimana voisi toimi kultaisen säännön sovellus: älä tee toiselle sellaista, mitä et haluaisi toisten tekevän itsellesi.

Downshiftaaminenkin voidaan nähdä itsekkäänä toimintana, jos ajatellaan, että vain itselle mielekkääseen keskittymällä kieltäydytään huolehtimasta toisista ja kartuttamasta verokassaa. Ja sillä tavalla käykin, jos itselle mielekäs on toisille haitallista tai toisia laiminlyövää! Mutta näin ei tarvitse olla. Yhtenä keskeisenä esimerkkinä näkisin lapsista huolehtimisen. Se, että vanhemmat vähentävät palkkatyötään ollakseen riittävästi lastensa kanssa, ei ole itsekästä. Voi olla, että monikin myöhemmässä iässä puhkeava mielenterveydenhäiriö ehkäistäisiin, jos vanhemmat antaisivat enemmän aikaa jälkikasvulleen. Tämä, jos mikä, on yleishyödyllistä ja yhteiskunnan yhteistä hyvää lisäävää toimintaa! Ehkäisemällä mielenterveysongelmia säästetään yhteiskunnan varoja; ennaltaehkäistään sairaspäiviä ja työkyvyttömyyseläkkeitä. Joten, perheellisten kannattaisi leppoistaa elämäänsä tekemällä osa-aikatyötä ja huolehtimalla paremmin lastensa emotionaalisista tarpeista. Tai, jos toinen vanhempi voi olla kotona lapsen kanssa pidempään, niin sillä saatetaan turvata esimerkiksi psyykkisesti keskimääräistä herkemmän lapsen itsesäätelykyvyn riittävä kehittyminen.

Valitettavan usein huolehditaan perheen taloudellisesta vauraudesta lasten mielenterveyden kustannuksella. On satuttu vaikkapa haluamaan kivat ulkoiset puitteet perheelle (kuten omakotitalo), ja sitten on vähän pakko paiskia palkkatöissä, että saa lainat maksettua. Jos tämä tarkoittaa lasten kannalta sitä, että heidät laitetaan turhan aikaisin päivähoitoon ja lapsi saa siellä päivittäisen kortisolikylvyn, joka syövyttää mielenterveyden ja oppimiskyvyn kannalta keskeisiä aivoalueita, tai lisää riskiä stressiperäisiin sairauksiin, mikä on lopputulos? Huolestuttavan usein lopputuloksena on kivat ulkoiset puitteet, mutta lisääntynyt riski sairastua myöhemmin psyykkisesti, tai vaikkapa sepelvaltimotautiin tai diabetekseen.

Onko yhteiskunnalla varaa riskeerata tulevien ”veronmaksajien” terveys? Se, että jotkut poliitikot nimittävät lasten takia kotiin jääviä vanhempia laiskoiksi, on aika yksioikoista ajattelua! Itsekkään laiskoja ihmisiä löytyy luultavasti enemmän niistä, jotka nauttivat isoa palkkaa ja tekevät mitättömästi ”töitä”, ja laittavat jälkikasvunsa päivähoitoon saadakseen tehdä itse sitä mikä huvittaa. (Kuten helppoa, hyväpalkkaista työtä, vaikkapa kansanedustajana…)

Se, mikä ulospäin saattaa näyttää ”laiskuudelta”, siis miksi joku vain ”on” kotona lapsen tai lasten kanssa, voi olla sitä, että ihminen haluaa huolehtia hyvin lapsensa kasvatuksesta ja emotionaalisista tarpeista. Joskus se voi olla sitä, ettei vanhempi löydä sopivaa työtä. Sellaista ei välttämättä oikeasti ole tarjolla. Joskus voisi olla mielekäs ratkaisu pitää lasta päivähoidossa muutama tunti päivässä ja tehdä jotakin yleishyödyllistä työtä sillä aikaa, tai opiskella. Mutta tarjoaako yhteiskunta tällaista vaihtoehtoa? Tukeeko yhteiskunta osa-aikaista opiskelua? Onko osa-aikaisia työpaikkoja riittävästi olemassa? Miksei niitä haluta luoda?

Osa-aikatyö voisi tarjota myös hyvinvointia vanhemmalle, joka on jäänyt kotiin lasten kanssa. Usein yksin kotona lapsia hoitavan vanhemman taakka voi kasvaa liian suureksi, etenkin jos sitä ei ole valinnut vapaaehtoisesti, lapsia on useampi, ja elämässä on muitakin kuormitustekijöitä. Muutama tunti hyvälaatuista päivähoitoa muutamana päivänä viikossa voisi tukea vanhemman jaksamista ja tukea lasten hyvinvointia silloin, jos vanhemman jaksaminen on ollut koetuksella. Jos ainoana vaihtoehtona on kokoaikatyöhön palaaminen ja ylipitkä hoitopäivä pienelle lapselle, tuloksena voi olla vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen vahingoittuminen, työstä kuormittunut vanhempi ja hoidosta stressaantunut lapsi, joiden vapaa-ajan vuorovaikutus saattaa köykäisimmillään olla pelkkää nahistelua tai ”rentoutumista” digitaalisen viihteen avustuksella.

Jotkut näkevät downshiftauksen ratkaisuna työelämän liialliseen uuvuttavuuteen. Se voisi olla ratkaisu myös lasten hyvinvoinnin lisäämiseen. Eikä kotiin jäävän vanhemman tarvitse aina olla äiti, etenkin jos puhutaan yli vuoden ikäisestä lapsesta. Lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana tulee kuitenkin huomioida, ettei kiintymyssuhdetta ensisijaiseen hoitajaan (joka useimmiten on äiti!) mielellään katkaistaisi. Kiintymyssuhde syntyy ensimmäisen ikävuoden aikana, eikä silloin ole lapsen kannalta mielekästä ”vaihtaa” pääasiallista hoitajaa. Lapsi kyllä pystyy solmimaan kiintymyssuhteen kahteenkin hoitajaan (yleensä äitiin ja isään), jos kumpikin on riittävästi läsnä. Mutta hän tarvitsee turvallisen, jäsentyneen kiintymyssuhteen. Ellei tarve täyty silloin kun siihen on biologiset valmiudet olemassa, lapsi etsii turvallista kiintymyssuhdetta lopun ikäänsä.

Turvallista kiintymyssuhdetta turhaan etsivä nuori tai aikuinen on surullinen näky. Masennuksenkin taustalta saattaa löytyä ongelmia varhaisessa kiintymyssuhteessa. Tässäkin on ilmiö, joka liittyy nimenomaan henkiseen hyvinvointiin, ja jossa taloudellisella vauraudella on vain vähän, jos yhtään, merkitystä. Köyhissä maissa saattaa olla enemmän turvallisesti kiintyneitä lapsia kuin täällä näennäisesti hyvinvoivassa Suomessa. Kun lapsen annetaan olla lähellä ja ensisijaisen hoitajan mukana niin kauan kuin hän luontaisesti tarvitsee ja haluaa, ja perhe tarjoaa turvaa ja hellyyttä, kehittyvän yksilön henkinen tila voi olla luottavainen ja iloinen, vaikka ruokaa olisi niukasti. Kumman paljon afrikkalaisten köyhien lasten kuvissa näkee iloisia ja luottavaisia ilmeitä; verrattuna esimerkiksi kotimaisten koululaisten merkkihuppareista ulos pistäviin naamoihin, jotka nykyään ovat kai aika usein olleet vuorovaikutuksessa jonkinlaisen kosketusnäytön kanssa. Surullista, jos kosketusnäytön hively on yleisempi tapa olla kosketuksissa kuin oikea kosketus. Koko sana, ”kosketusnäyttö”, tuntuu symboloivan tämän teknistyneen maailman kosketuksenpuutetta!

No, mikä on tämä ”oravanpyörä”, joka tuntuu pyörivän epätoivoisten ihmisten ”taistelu- pako”- reagoinnin energialla? Juostaan kilpaa perässä (himoitaan jotakin olevinaan tavoittelemisenarvoista) tai juostaan pakoon (jotakin köyhyyttä, kurjuutta, yksinäisyyttä). Media osallistuu ihan mukavasti tähän pelotteluun ja hinkulietsontaan. Roskalehdet erityisesti. Meinasin nimittää niitä paskalehdiksi, mutta muistin, että paska sentään lannoittaa, joten kyse on enemmänkin roskasta. Roskien joukosta saa ehkä vielä jotain irti (asiauutisen silloin tällöin), mutta suurin osa on ongelmajätettä.

Yle on uutisoinut, että downshifting kiinnostaa nuoria aikuisia. Isäni taisi olla aikaansa edellä, koska kuului suuriin ikäluokkiin. Tosin hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa ideologioitaan, vaan juoksi omassa henkilökohtaisessa oravanpyörässään itsensä läkähdyksiin. Vahingosta voisi ottaa opikseen, ja ehkä olen ottanutkin. Olen koko työssäoloaikani tehnyt osa-aikatyötä. En saa siitä mitä korvausta. Yritän nytkin miettiä, voisiko työstressiä vähentää jollain keinolla, etten sairastuisi stressiperäisesti. Perheen henkinen hyvinvointi on tärkeämpi asia kuin ulkoiset puitteet. Meillä onkin sangen köyhät "kulissit", mutta tulemme toimeen.

Olen synnynnäisesti stressiherkkä (erityisherkkä) ihminen, eikä tämä maailmanmeno taida olla minulle hyväksi. Eipä ihme, että harkitsin jo varhain vapaaehtoista syrjäytymistä tästä yhteiskunnasta. Koin jo kymmenvuotiaana olevani jonkinlainen ”susi”; väärinymmärretty, perhelaumakeskeinen, ja reviiriään (metsäänsä) tunkeilijoilta puolustava. En kuitenkaan kannata itsekästä omien arvojen toteuttamista ja piittaamattomuutta toisten hyvinvoinnista. Kannatan yhteisen hyvän lisäämistä. Uskon, että kaikki voivat olla jollakin, pienelläkin tavalla, lisäämässä yhteistä hyvinvointia; esimerkiksi pitämällä huolta läheisistään, levittämällä rakentavaa tietoa, herättämällä uusia ajatuksia. Jokainen voi myös omalla paikallaan olla mukana vastustamassa ahneutta ja turhien tarpeitten lietsontaa, hedonismia ja kilpailua ja pröystäilyä ja teeskentelyä ja kehuskelua ja pelottelua ja lasten laiminlyöntiä, muun muassa... Jo pelkästään ystävällisyyden osoittaminen toiselle ihmiselle päivittäisessä kohtaamisessa on teko, joka parantaa maailmaa!

Monet, jotka leimaavat downshiftaamisen itsekkääksi ja laiskaksi elämänasenteeksi, ovat ehkä ymmärtäneet käsitteen väärin. Jos olisin hyvätuloinen veronmaksaja, jolla elämän ulkoiset puitteet ovat hienosti, toisten leimaaminen olisi kovin helppoa. Poliitikko, joka kannattaa talouskasvua ymmärtämättä ihmisen todellisesta hyvinvoinnista mitään, on sokea. Kannattaisi kokeilla olla köyhä, työelämästä syrjitty ja laiskaksi leimattu uupunut ihminen, niin saattaisi nähdä asiat eri tavalla. Kannattaisi uupua ja masentua ja joutua pois työelämästä, niin saattaisi ymmärtää. Kannattaisi kokea konkurssi ja tulla irtisanotuksi, ja ”laiskotella” työttömänä jonkun aikaa, niin saisi ehkä uutta ymmärrystä aiheeseen…

Ja, loppujen lopuksi, jos maapalloa uhkaa luonnonkatastrofi, jonka teollistunut ”hyvinvointiyhteiskunta” on tuottanut, mitä järkeä on jatkaa porskuttamista tällaisen kulutusyhteiskunnan hyväksi ja tappaa itsensä ennenaikaisesti stressiin? Onko veronmaksaminen muka ainoa tapa osallistua yhteisen hyvän tekemiseen? Kenelle äiti Teresa maksoi veroa elämäntyöstään? Olen mieluummin pienituloinen ja tuotan vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin rahoitan yhteiskuntaa, joka rahoittaa lisäpäästöjä.

Voisi päättäjätkin miettiä tarkemmin, mihin tarkoitukseen niitä verotuloja jakaa, ennen kuin vaatii kaikkia osallistumaan kulujen maksamiseen. Voisi jäädä protestoinnit vähemmiksi. En aio ryhtyä tihutöihin enkä mellakoimaan, koska en halua tuottaa kenellekään vahinkoa, mutta sanonpa vain, etten pahemmin arvosta ”linnanjuhlia”. Itsenäisyyttä voi juhlistaa ja veteraaneja muistaa muullakin tavoin kuin ylettömän hulppean elitistisesti. Kohtuus kaikessa! Toiset ovat pinnistelleet ja kärsineet, ja nykymenestyjät "kunnioittavat" heidän ponnistelujaan bilettämällä itse... Ja mitä tekemistä ”linnan seksikkäimmällä kaunottarella” tms. asioitten uutisoinnilla on itsenäisyyden juhlimisen kanssa? Ei jaksa edes nauraa enää. Kaikki ne, jotka hinkuvat leikkimään kuninkaallisia, voisivat kokeilla, onnistuisiko leikkiminen vaikkapa nukeilla. Tulisi halvemmaksi.

PS: Ns. "luuserit" ovat usein ekologisempia ihmisiä kuin paljon kuluttavat "menestyjät"! Lisää aiheesta:

"Luuseritarinoita"

"Kuka on luuseri?"

"Tämä on luuserikapina!"

"Menestyä vai olla ihminen?"