Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…

Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

Luulitko olevasi maailman ainoa pöljä? Risuja ja keppiä apinoille!

Mosaiikkiin on piilotettu avaimia
rauhaan. Etsimisestä tulee luontevasti
pieni meditaatiohetki...

Lukaisin äsken muutaman blogitekstini vuosien takaa. Olin silloin nähtävästi jonkinlainen idealisti, ja taidan osittain olla vieläkin, kun ylipäätään mitään edes yritän sanoa kenellekään mistään ”maailman parantamisesta”. Ellei olisi mitään ”ideaa” paremmasta maailmasta edes tämän oman kuplani sisällä, en taitaisi enää vaivautua sieltä mitään ulostamaankaan, ainakaan julkisesti. Nytkin käyn sisäisessä maailmassani taistelua pessimistisen kyynikkopuoleni ja sen hieman väsähtäneen idealistisen puoleni kesken siitä, että teenkö edes tätä ”päivitystä”. Onko missään enää mitään mieltä, edelleenkään, ja toisaalta, olisiko parempi, ellei olisikaan, jos rakentavin idea onkin vapautua mielensä vallasta?

Minulla oli jonkinlainen ”unelma” saada ihmiset parantamaan ”omia maailmojaan”, jolloin tästä yhteisestä maailmasta saattaisi kehittyä muillekin ihmisille parempi paikka elää, ja ennen kaikkea koko luomakunta saisi mahdollisuuden kukoistaa, kun ihmiset lopettaisivat suunnattoman törppöilynsä. Me ihmisethän tämän maapallon olemme sössineet huonoon jamaan, joten oletin, että jos ihmiset muuttaisivat toimintaansa, saattaisi onnistua vielä pelastaa tämä nuhjuinen ja haiseva, ei enää niin sininen pallomme, tämä varsinainen ”apinoitten planeetta”.

En osaa enkä jaksa vielä tehdä kaikin puolin paremmin itsekään. Enkä etenkään kykene olemaan ärtymättä ihmisille tai ilmiöille, ja kun ärsyynnyn, saatan tulla loukanneeksi joitakuita ihmisiä ilmaisemalla ärtymykseni syyn eläimellisellä tunnepuuskalla, tosin ihmisaivojen kielellistä kehittyneisyyttä hyödyntäen. Vaikka oikeastihan ”vika” on minussa, kun ylipäätään ärsyynnyn, eikä ihmisissä, jotka vain ovat mitä ovat. Eihän minun olisi mikään pakko reagoida; ärtymys on minussa, eikä heissä. Hehän ovat vain ”apinoita”, ja minä olen ehkä kehityshäiriöinen apina, enkä sen tärkeämpi osa luomakuntaa kuin hekään.

Eikä minullakaan ole oikeutta tuomita ketään. Mielipiteeni saan ilmaista lakien puitteissa, mutta se mielipidekin kuvaa kenties vain kehityshäiriöisiä ”hermojani”, eikä sitä, että ilmiö, josta marmatan, on oikeasti, absoluuttisesti, kaikin puolin peräreiästä.

Henkilökohtaiset mielipiteet ovat vain sitä mitä ne ovat, ”mielen pitämisiä”, ja minun mieleni on yhtä törppö kuin keskimäärin muillakin ”mielensä vallassa olevilla”. Se on oikeastaan vapauttava ajatus, ettei tarvitse olla oikeassa, koska on törppö, pöljä ja apina, kuten Anthony De Mello sanoi. Minä vain pidän joistakin asioista, ja joistakin en pidä, ja jotkut asiat ovat aika samantekeviä minulle. Omatunto kolkuttelee, jos meinaa pitää sellaisista asioista, joista onkin jotakin haittaa; ja joskus omatunto saa pitämään asioista, jotka tuntuvat eettisesti hyviltä… Haluan nyt sanoa jotakin mielestäni eettisesti perusteltua, arvoihin liittyvää. Sori vain, apinalajitoverit, jos ärsyynnytte.

No, arvostan esimerkiksi erästä Ylellä esiteltyä nuorta pasifistia, joka kärsi vankeusrangaistuksen, koska ei ilmeisestikään pidä väkivaltaa oikeana keinona ratkaista konflikteja. Tällaisina aikoina on kuitenkin joissakin piireissä kovin epäsuotavaa kannattaa väkivallattomuutta. Hädin tuskin kukaan uskaltaa sanoa mitään ”toisen posken kääntämisestä”, tai siitä, että ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Saattaa siis tulla ainakin kuvainnollisesti turpaan, jos rohkenee arvostella niitä, jotka tarttuvat aseisiin tappaakseen toisia ihmisiä itseään puolustaakseen. Tappamistahan se kuitenkin on joka tapauksessa, mistä syystä kukakin sitten tappaakaan kenet, ja missä sitten meneekään tarpeellisen ja hyväksyttävän ”itsepuolustuksen” raja. Kuka sen muka määrittää, kuka ”ansaitsee” kuolla, kuka elää?

Useimmat ehkä tarttuvat jonkinlaiseen aseeseen, jos on kyseessä oma tai läheisten henki tai terveys. Luultavasti minäkin tarttuisin, mutta mieluummin silti käyttäisin jonkunlaista lamautinta, enkä tappavaa asetta. Idealistisesti ajattelen, että toimintakyvyttömiksi lamautettuja voisi myöhemmin kuntouttaa ja antaa heille mahdollisuuden valita rauhan ja sodan, hyvän- ja pahantekemisen välillä. Kuka nyt oikeasti haluaisi valita sodan, jos hänellä olisi vapaus valita?

No, monikin ilmeisesti, valitettavasti. Jotkut meistä apinoista ja pöljistä tieten tahtoen aloittavat isompia tai pienempiä nujakoita, ja tarttuvat aseisiin uhkaillakseen niillä toisia ja saadakseen siitä jotakin hyötyä itselleen. Sotimista varten tuotetaan jatkuvasti lisää aseita, joita ilmeisesti valuu joitakin reittejä myös ”rauhanaikaiseen” käyttöön, kuten erityisen opportunistisille apinoille ja pöljille.

Ei olisi mitään järkeä ryhtyä sotimaan missään päin maailmaa, koskaan, ylipäätään, ja etenkään nyt, kun ihmiskunnalla olisi maapallo pelastettavanaan. Maapallohan tuhoutuu sitäkin varmemmin, kun sotiessa (ja sotaan varustautuessa) kulutetaan luonnonvaroja, tuhotaan infrastruktuurin lisäksi myös luontoa, ja aiheutetaan älyttömiä päästöjä; tuhrataan ihmiselämiä, hukataan aikaa. Sodankäyntiin ja siihen liittyvään varusteluun kuluva aika tarvittaisiin ilmastokatastrofin ja lajikadon pysäyttämiseen, tai edes hidastamiseen. Kukaan ei loppupelissä selviä hengissä tällä pallolla, ellemme osaa lopettaa sotimista. Emme me apinatkaan, vaikka jotkut meistä osaavatkin rakentaa avaruusraketteja.

On surullista ja kohtalokasta, ellei ”osata” lopettaa sotimista siinäkään vaiheessa, kun aletaan jo ymmärtää sen haitallisuus.

Kun pienenä, itsepäisenä ipanana tappelin veljeni kanssa, äiti sanoi, että ”viisaampi lopettaa”. Tärkeintä ei siis ollut se, kumpi oli aloittanut nujakoinnin, vaan se, kumpi lopettaisi sen. Olisi ollut mieltä ylentävää saada olla se ”viisaampi”, mutta oli vaikea rauhoittua sovinnolliselle mielelle sellaisen nujakoinnin jälkeen; etenkin, jos tiesi itse aloittaneensa tappelun. Syyllisyys näet nostatti häpeää, ja häpeä muuttui aggressioksi, eikä siinä apinaraivomielentilassa voinut olla sovinnollinen. Vasta sitten, kun tuli paha mieli esimerkiksi toiselle aiheuttamastaan kivusta tai vahingosta, pystyi oikeasti lopettamaan tappelun ja sopimaan riidan.

Isommissa kahakoissa ongelma onkin siinä, etteivät niitä aloittavat tai ylläpitävät tahot taida tuntea sitä ”pahaa mieltä” etenkään toisilleen aiheuttamastaan vahingosta, tai edes menetetyistä ihmishengistä. Eihän niitä ”toisia” pidetä edes ihmisinä, joten ”niitä” saa olevinaan tappaa mielin määrin, ja on kaiketi sitäkin kunniakkaampaa, mitä enemmän ”niitä” on tappanut. Ja on olevinaan oikein uhrata ”omienkin” henkiä suuremman ”asian” puolesta, ja käyttää omaa asemaa ja arvovaltaa siihen, että käskee ihmisten uhrata henkensä sille ”asialle”.

Unohdetaan nyt hetkeksi se, että olemme apinoita niin kauan kuin emme ymmärrä, ettemme ole pelkkiä apinoita, ja puhutaan meistä ihmisinä. Eikö ole jonkinlaista hulluutta pitää ”toisia” ihmisiä vähemmän ihmisinä kuin itseään, niin että heidän henkensä on muka vähemmän arvokas kuin oma henki?

Minusta esimerkiksi kansallisidentiteetteihin perustuva luokittelu ”meihin” ja ”muihin” on haitallista, vahingollista ja tavallaan harhaistakin, ja luo pohjaa vihamieliselle eriarvoistamiselle. Olipa ihminen minkämaalainen tahansa, hän on mielestäni yhtä ihminen kuin joku toisenkin maalainen. Ulkoiseen identiteettiinsä ripustautuva raukkaparka puolustaa minäharhaansa aivan kuin hänen henkeään uhattaisiin, ja katsoo oikeudekseen jopa tappaa sen, joka uhkaa hänen ”egoaan”. Mutta emmehän me ole mitään ”identiteettejä”! Ei minun olemassaoloni siihen lakkaa, jos luulet minua ruotsalaiseksi, tai nimität joksikin saakutin hörhöläiseksi.

Joskus meiltä apinoilta meinaa unohtua sekin, että sotimaan määrätty tai painostettu ihminen on yhtä vähän syyllinen sodan aloittamiseen ja ylläpitämiseen kuin nekin, jotka kokevat oikeudekseen puolustautua hyökkääjää vastaan. Sodan uhreja ovat myös nuo sotaan pakotetut, kuolevat, haavoittuvat, traumatisoituvat ihmiset. Eivät he ole sen vähemmän inhimillisiä ihmisiä kuin nekään, jotka puolustautuvat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Yksittäiset ”pelinappulat” eivät pysty peliä lopettamaan, ei heitä voi siitä syyttää; kaikkien ”nappuloittenhan” tulisi lopettaa taistelu yhtä aikaa, ja miten sellainen olisi mahdollista ilman yhteistä tahtotilaa? Taistelun keskellä sotimisesta luopuva voi menettää henkensä, vaikka haluaisi rauhaa. Hänestä tulee rauhanaatteen marttyyri, usein tunnistamaton ja vaille kunniaa jäävä…

Ne, joilla on valta siirrellä noita nappuloita, ovat pääosin vastuussa homman aloittamisesta ja lopettamisesta. ”Pelinappuloitten” tuhoaminen puolin ja toisin saattaa ehkä lopulta päättää taistelun, jos uhrattujen ”nappuloitten” määrä ylittää jonkun tahon sietokyvyn; tai aiheutunut tuho ylittää jonkin kriittisen pisteen, ja on pakko lopettaa. Pakotettu rauha on kuitenkin vain ulkoinen rauha, ja sisäinen kauna ja katkeruus luovat pohjaa uudelle sodalle.

Ellei konflikteja pystytä sopimaan neuvottelupöydissä, ehkäpä riidan voisi ratkaista jonkinlaisena kaksintaisteluina, laajamittaisen sotimisen sijaan, ettei aiheutuisi niin paljon ja laajoja tuhoja, ihmishenkien menetystä, ja muita haittoja. Ehkäpä joku nykyaikainen Daavid napauttaisi jonkinlaista Goljattia otsaan kivilingon nykyaikaisella symbolisella vastineella, ja eturistiriita olisi selvitetty. Ja tämän voisi toteuttaa ihan vain virtuaalimaailmassa, niin ei sattuisi edes oikeaan otsaan… Tosin, ylpeyteenhän se osuma kolahtaa kuitenkin. Ja tästäpä pääsemme siihen alkuperäiseen, kaikkien maailman nujakointien pohjimmaiseen syyhyn; uhantunteeseen, pelkoon.

Yllätys, yllätys: eihän kyse oikeasti ole siitä, että sotia aloitetaan, koska haluamalla halutaan aiheuttaa ulkoisessa maailmassa hengenvaaraa ja laajaa tuhoa, vieläpä ilman mitään ”mielekästä” tavoitetta. Sodan käynnistymisen syy on aina pohjimmiltaan sisäinen. Tarve tapella, tarve saada jotakin itselleen, pelko menettämisestä, pelko tuhotuksi tulemisesta ovat kaikki sisäisiä kokemuksia. Koen uhkaa ja ylireagoin – koska en muista, että ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila. (Paitsi oikeilla apinoilla se on kai aika pieni...)

Kyse on tavallaan siitä, että ihmismielen suunnaton pöljyys ja apinamaisuus aiheuttaa ensin sisäisen konfliktin, joka heijastetaan ulkomaailmaan, josta etsitään vihollinen, koska sitä ei ole sisäisestä maailmasta tunnistettu, koska pöljät apinathan ovat sokeita. Kaikki paha, vaara ja konflikti siis ulkoistetaan, ja siksi tarvitaan keppejä, risuja ja vitsoja, jotta päästäisiin tuosta pahasta eroon. Tukki on omassa silmässä, mutta sorkitaanpa sitten risulla malkaa toisen silmästä, niin maailma valaistuu. (Ja kuvitellusta silmästä tietysti, tai näppituntumalla sinne tänne sorkkien, koska eihän sokea apina voi nähdä minkäänlaista silmää, jota olisi tarpeen sorkkia…)

Sota ja vihanpito loppuu, kun pöljä apina ottaa tukin omasta silmästään, katsoo lähimmäistään ja näkeekin tämän silmissä itsensä, ja huomaa, ettei olekaan pelkkä apina sen enempää kuin tuo toinenkaan. Get it?

Nyt, kun maailmalla edelleen soditaan, monenkin ”apinan” on ehkä henkisesti helpompi ryhtyä jopa tappelemaan ja sotimaan kuin tehdä ekologinen elämänmuutos. Onhan meille apinoille kenties psyykkisesti pienempi kynnys alkaa riehua ja tapella kuin ryhtyä harjoittamaan jonkintasoista askeesia. Kenties kaikki tämä uhmakas ja mieletön tappeleminen onkin jonkinlaista reagointia maapalloa uhkaavaan tuhoon, jonka edessä koetaan avuttomuutta… Niin, apinaparat alkavat pelätä, kääntävät pelon raivoksi, ja käyvät sokeasti toistensa kimppuun, koska avuttomuus tuntuu pahemmalta kuin raivokas tappeleminen. Keppi kädessä kokee olevansa asioitten ”herra”, kunnes joku toinen tusauttaa omalla kepillään reiän mahaan…

Ja vaikka välillä olisikin hieman rauhallisempi hetki tällä apinoitten planeetalla (ellei katso iltauutisia), nämä apinat kuitenkin herkästi tappelevat välipaloista ja varjopaikasta rapakivisellä töyräällään, tajuamatta, että töyräs on romahtamassa parin päivän päästä, kun ovat ne pöljät kuitenkin liikaa siinä riekkuneet stressitilassaan tai huolettomassa hulluudessaan. Sinnepä romahtavat, apinaparat, kesken nujakointinsa, kun eivät osanneet sitä lopettaakaan.

Surullista, eikä järin rakentavaa.

Sivistyneinä itseään pitävät ihmiset kai tietävät maapallon muuttuvan elinkelvottomaksi, elleivät he tee mitään muutoksia elintapoihinsa, ja silti he mieluummin jatkavat riekkumistaan, kekkulehtimistaan, tärkeilyään ja kaikenlaista muuta touhuiluaan, mitä tässä pöljien mielien maailmassa pidetään tärkeänä, ja sitten vielä tappelevatkin keskenään kuin… niin, apinat. Ja itsekin tässä ärsyyntyy noille joillekin toisille apinoille niin paljon, että tekee mieli hyppiä tasajalkaa, sähistä ja huitoa risulla, jos he eivät muuten herää ja havahdu. No, en huido, etten osu liian pahasti, koska on tukintynkää omissakin silmissä, eikä olisi reilua satuttaa toisia, ellei halua itseäänkään satuttaa, mutta huhuilenpa vain varovasti:

”Katsokaa itseänne! Missä on ihminen?”

Ok, minä aloitin rähinän, mutta lopetan sen nyt. Anteeksi.

PS: Apinaksi ja pöljäksi nimittelyyn intouduin lukiessani vuosien tauon jälkeen uudelleen Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Jos lukija loukkaantui tästä tekstistäni, luultavasti tuo kyseinen kirjakin olisi liian sapettavaa iltalukemista.