Mistä maailman parantaminen alkaa? Useimmat älyävät, että itsestä, ja sitä kai tässä yrittää edelleen, samalla kun toivoo toistenkin aloittavan "itseparannuksen" maailman parantamiseksi.
Mutta mistä kaikki tämä mieletön ja mielekäs blogikirjoittelu "maailmanparannushengessä" sai alkunsa? Kelaan alkuun; eli reilu kolme vuotta ja 30 000 blogivierailua sitten aloitin itseilmaisuni seuraavanlaisin ajatuksin:
"Olipa kerran sinisilmäinen maailmanparantaja, joka ei uskaltanut lähteä maailmalle. Tuli tornado ja pyyhkäisi maailmanparantajan keskelle ns. maailmanmenoa. Maailmanparantaja totesi, ettei pysty tekemään asioille mitään, palasi aikansa harhailtuaan kotiin ja eli mustasilmäisenä (ja onnettomana) elämänsä loppuun saakka.
Otettaisiinko uusiksi? Olipa kerran olio, jonka mielestä asiat eivät olleet ympäröivässä maailmassa kovin hyvin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut suutaan auki oikealla hetkellä, koska piti itseään kovin hävettävänä olentona ja pelkäsi saavansa mustan silmän, minkä jälkeen ei ainakaan ikinä mitään pakisisi julkisesti. Olosuhteet kuitenkin heittivät kyseisen surkimuksen keskelle kuvottavia, itkettäviä ja ärsyttäviä ilmiöitä, ja raivon ja kauhun sekaisin tuntein olio alkoi pullautella sammakoita suustaan, ja sai mustan silmän. Kannattaisiko ehkä jo palata kotiin itkemään? Entä jos olio tarjoaakin toisen silmänsä siitä hyvästä, että kerrankin saa "ulostaa" sydämensä kyllyydestä? Onko enää mitään hävittävää tai hävettävää? Entä jos olio sanoo sanottavansa, harhailee kotiin sinimustasilmäisenä ja elää vaihtelevin tuntein elämänsä loppuun saakka...
Se joka tätä ehkä lukee, voisi kenties haluta pysähtyä hetkeksi tarkkailemaan, mitä ajatuksia, mielikuvia, tunteita ja tuntemuksia tietoisuuteen nousee, kun mietiskelee käsitettä "nykymaailma". Ja mikä on sinun osasi siinä? Porskutteletko onnellisena trendikkäissä virtauksissa? Tunnetko olevasi parkkiintunut vastarannan kiiski? Luikerteleva ankerias? Pintaliitäjä? Tämä olio kun ei osaa edes uida, se kalastelee mieluummin pohjamudissa. Happi loppuu toisinaan kesken. Mutta kun kääntyy selälleen kuin kuoleva kärpänen, pohjalta näkee kaiken, mitä ylempänä tapahtuu. Myös pinnan yläpuolella häilyvän taivaan. Kun on riittävän alhaalla, suorastaan kaivon pohjalla, on pakko katsoa ylöspäin.
 |
| Kuvittaja Henri Kähkönen |
Olisiko hauskempaa parantaa maailmaa vai itseään; kumpi olisi helpompaa, ja kumpaan olisi enemmän tarvetta? Ehkä musta silmä aiheutuu hirrestä, jonka joku valistunut osoittaa löytyvän maailmanparantajan omasta silmästä. Näkökenttä kaventuneena tulee helposti mätkittyä silmille niitäkin, joitten silmissä kaihertaa vain rikka tai itku.
Ehkä on parempi mennä kotiin operoimaan silmänsä, tai ainakin myöntää näkökykynsä puutteet ennenkuin alkaa mätkiä rätillä ympäriinsä. Ehkä on parempi valmistautua jo henkisesti pyytämään anteeksi rupikonniaan ja äkkinäisiä verbaalisia huitaisujaan. Mutta ei ole syytä lannistua! Onhan olemassa satoja asioita, joissa ihmisolio voi sanoa ääneen olevansa epäonnistunut, ja sillä tavoin aiheuttaa tervehdyttävän tölväisyn myös kanssaihmisille. "Olemme kovin, kovin huonoja, voi meitä" - mielentilassa yhteisesti voivotellen koemme ihmeellisen vertaistuen voiman. Mutta surkuttelussa ei ehkä kuitenkaan kannata mennä liiallisuuksiin. "Voi meitä surkimuksia" - tyyliin onnistumme ainakin lannistamaan maailmanparannusintomme. No, onnistumme sentään jossakin, eli ei ole syytä lannistua...
Taidan sittenkin livetä hieman omahyväisen viisastelevaksi ja keljuksi ja todeta, että ehkä kannattaa joskus miettiä, onko missään enää mitään mieltä. Siitä saa ainakin tekosyyn ilmaista itseään ja purkaa patologista vihamielisyyttään. Mutta anteeksi silti.
PS. Suosittelen kuuntelemaan Jars of Clayn biisin "Flood". Sopii jollain tavalla tähän surkeaan liejutunnelmaan."
Eli noilla miettein aloitin bloggaamisen. Sen jälkeen on ehkä tullut mietittyä monenlaisia muitakin asioita, mutta tilanne on edelleen varsin samanlainen kuin tuolloin. Tämä "maallinen" maailma on entistä kaoottisempi ja "harhaisempi", ja jos siitä asiasta menee suutaan ja päätään aukomaan väärässä paikassa, saa ainakin henkisesti mustan silmän tai hörhön maineen. Niinpä ilmaisen tämän seuraavankin näkemykseni henkilökohtaisena, yksityisenä mielipiteenä; en siis asiakastyössä toimivana psykologina, jolla ei ole oikeutta tarjota omia filosofisia tai hengellisiä näkemyksiään asiakkailleen. (Tämä siis täsmennyksenä, jottei psykologien ammattikuntaan liitettäisi yleisesti minun henkilökohtaisia käsityksiäni.) Minullahan on, totta kai, oikeus ja vapaus uskoa miten uskon, yksityisenä ihmisenä... Ja hedelmistään puu tunnetaan. Totuus yleensä kolahtaa, tavalla tai toisella.
Olen lukenut muutamien "kanssahörhöjen" teoksia, ja sitä kautta saanut jopa toiveikkuutta siihen, että ehkä jotakin muutosta on tapahtumassa laajemminkin eikä vain muutamien ihmisten "päässä". Toisin sanoen, sisäistä muutosta tarvitaan, jotta ulkoinen muutos syntyisi. Nyt suurin osa ihmiskunnasta elää tietynlaisen sisäisen mentaliteetin vallassa, ja siksi maapallon kohtalo on uhattuna. Maapallo - ja ihminen - ei selviydy, ellei tapahdu laajamittaista henkistä muutosta. Tämä koskee kaikkia ihmisiä. Oletko jo muuttumassa? Vedä muitakin mukaasi muutokseen. Muutos on välttämätön, muutos on väistämätön. Haluatko elää ikuisesti (henkisenä olentona), vai haluatko tuhoutua kaiken aineellisen mukana, takertuneena kuolevaiseen, aineelliseen ruumiiseesi, jota luulet "sinuksi"?
Kirkastuisikohan tämä totuus tänä päivänä jollekulle? Nyt, kun olet elossa, kytke töpseli kaiken energian lähteeseen ja sytytä lamppusi. Telakoi kiintolevysi emoasemaan ja eheytä se. Loppujen lopuksi ratkaisu on niin yksinkertainen, ettei se kelpaa meille "aikuisille" muulloin kuin äärimmäisessä hädässä, jolloin saatamme nöyrtyä lapsen tasolle. Mutta tarvitseeko sitä odotella sitä äärimmäistä hätää? Eikö nyt ole jo ihan tarpeeksi hätä?
