 |
| Tätä maalatessani minulla oli hieman "VanGogh"- tunnelma. Katsottiin varmaan jotain ajankohtaisohjelmaa samalla... |
Kaamosaika unettaa minua, ja on pinnistelyn takana saada tehtyä joitakin vähemmän kiinnostavia asioita vielä työtuntien jälkeen; kuten siivota tuottamiaan sotkuja, tai lajitella kierrätyskamoja tiskipöydän nurkasta, tai kaivella puhtaita pyykkejä ja tunkea ne johonkin hyllyyn, ja sen sellaista. Kun aloitin taideterapia-ohjaajan koulutuksen, lupasin itselleni, ettei minun ole mikään pakko tehdä aktiivisesti mitään muuta ”ylimääräistä”. Nyt mietin, kuka oli se ”itse”, jolle sellaista lupasin, ja pettyyköhän se kovasti, kun kuitenkin yritän jotakin kirjoittaa, jos sattuu olemaan asiaa?
Yritän vakuutella sille ”itselleni”, ettei tämä oma kokemusmaailmani ole pelkästään kamaluuksia täynnä. Ihmisten maailmassa sen sijaan on taas tapahtunut pahuuksia, julmuuksia, kummallisuuksia, irvokkuuksia…
Näinä vuosina, kun täällä sisällä on asunut koira, on täytynyt oppia raahaamaan se ja ”itsensä” ulos säätilasta huolimatta, mikä on aivan mielekästä, ja sitä paitsi opettaa tekemään tärkeitä asioita myös ”sisäisestä mielentilasta huolimatta”. Äsken kävin ulkona ehkä varttitunnin jaloittelun; kastelin pintapuolisesti ”itseäni” harmaassa tihkusateessa, ja joku naapureista kai lämmitti uunia, koska ilmassa haisi savu, joka ei tietenkään matalapaineen vallitessa noussut oleellisesti minun nenäni korkeutta ylemmäs. Sade tuntui kyllä hauskalta naamassa, mutta se savunhaisutus oli ärsyttävää. Ja siitä tuli mielleyhtymä siihen, että savunkäry vie herkästi huomion muista asioista.
Nyt on hallituksenkin helppo suunnata mediahuomio muualle omasta ”hajustaan”, kun ulkomailla tapahtuu kamalia ja lähiseuduilla kummia. Päästään lyömään budjetti lukkoon hämyisästi sen savuverhon turvin, joka aiheutuu maailmallisista tulipesäkkeistä.
Hallitus ei ilmeisesti halua tehdä sen enempää moraalisia katumusharjoituksia kuin budjettiin liittyviä muutoksiakaan, vaikka sitä vastaan osoitetaan jatkuvasti mieltä. Minäkään en ymmärrä, miksi jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat pannaan kärsimään säästötoimista, kun taas hyväpalkkaiset, kuten asianomaiset ministerit itse, hyötyvät verohelpotuksista. Televisiossa hekumoidaan naama punoittaen ja samoja lauseita toistellen fantasialla työllisyyden lisääntymisestä, ikään kuin se tekisi yhteiskunnasta henkisesti hyvinvoivan…
Työllisyys voi olla myönteinen asia, jos työ on ihmiselle sopiva ja antaa riittävän elannon. Mutta jos se työ on kohtuuttoman kuormittavaa ja vie ihmisen voimavarat ja ajan esimerkiksi lasten kasvattamisesta, tai jos palkka ei edes riitä perheestä huolehtimiseen, lopputulema voi olla huonompi kuin se, että oltaisiin onnellisesti työttöminä, vaikkapa lapsia kotona hoitamassa. Kärsivistä lapsista voi tulla tulevaisuuden ”syrjäytyneitä”, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea omalle polulleen. Hallituksen olisi pitänyt arvioida huolella, eli myös kehityspsykologian asiantuntemusta hyödyntäen, miten kaavaillut säästöt saattavat vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajien tai opiskelijoitten lapsiin. Kukkaron ja vyön kiristys yleensä kiristää myös pinnaa, ja pienet ja heikot kärsivät siitäkin (enemmän kuin lelujen tai ns. ”laatulomien” puutteesta).
Ammatti ja työpaikka eivät sitä paitsi ole ihmisarvon mitta, eivätkä ne tee kenestäkään hyvää, autuasta ja arvokasta ihmistä. Kansanedustajillakin on työpaikka ja yleensä kai joku ammattikin, tai jotain koulutusta, mutta heissäkin vaikuttaa olevan omituisen paljon itsekkäitä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä! Jos joku tyyppi istuu koko elämänsä ulkoisesti toimettomana metsän keskellä ilman varoja, tuloja, tointa ja asemaa, muttei tee pahaa kenellekään lähimmäiselle, hänestä on luullakseni vähemmän haittaa yhteiskunnalle kuin jostakin omahyväisestä yksilöstä, joka tekee korkeassa asemassaan päätöksiä, jotka lisäävät monien, monien ihmisten kurjuutta jopa yli sukupolvien.
Annan veromarkkani mieluummin kokonaan toimeentuloa vailla oleville, kärsiville ihmisille kuin joillekin julkisen hallinnon omahyväisille ja ärsyttäville materialisteille, jotka eivät välttämättä edes elä kovin ekologisesti, vaan lentelevät sinne tänne loma- ja työmatkoillaan, ja kuluttavat ylimitoitettua palkkaansa johonkin ökypaskamateriaan. Eduskunnassa ja hallituksessa saattaa olla tällaisia ihmisiä (toivoisin, ettei olisi, mutta jotenkin tuntuu, ettei kannata olla ylioptimistinen). Teoriassa minäkin osallistun veroja maksamalla heidänkin palkkakuluihinsa, mutta enhän minä heidänlaisiaan olisi sinne halunnut, vaan äänestin arvomaailmaltaan ihan erilaista ihmistä…
Minä en usko siihenkään, että työttömät ja työpaikat noin vain kohtaavat toisiaan, vaikka työttömiä painostettaisiinkin hankkimaan töitä, koska eihän kaikilla työttömillä ole osaamista mihin tahansa, eikä työkykyäkään, noihin vapaina oleviin tai vapautuviin työpaikkoihin. Ja tietyillä aloilla työpaikkoja vain vähenee. Pitäisikö kaikkien työttömien tuntea itsensä hyödyttömiksi ja arvottomiksi ihmisiksi, jos tämä ihmisten maailma yksinkertaisesti vain kehittyy sellaiseen suuntaan, ettei palkkatyötä ole enää tarjolla kaikille?
Ymmärrän sen, että jostakin täytyy valtiotasollakin säästää tässä tilanteessa, mutta miksi juuri niitten kustannuksella, joilla on jo muutenkin hankalaa? Miksei nipistetä niiltä, joitten elintaso ei kärsisi samansuuruisista tulonmenetyksistä? Tämä on arvovalinta, ja hallituksen arvot tuntuvat perustuvan omituiseen ihmiskäsitykseen, ellei suoranaiseen sosiaalidarwinismiin. Hyvin toimeentulevat ja statuksesta nauttivat ihmiset herkästi leimaavat työttömiä ”lusmuiksi” tai laiskoiksi tai luusereiksi, mikä on vastenmielistä ja epäreilua; se on kuin pitäisi omaa valta-asemaansa yllä henkisellä väkivallalla ja itsetehostuksella.
Vallassa oleva otus heiluttelee uhitellen verbaalista keppiään, tietäen, että osumat sattuvat: ”Minä olen selviytyjä, sinä luuseri!” Sanoilla ”piestään” heikommat hiljaisiksi. Mutta sanoilla saatetaan ehkä saada öhöttävä otuskin vaikenemaan. Mikähän olisi osuva sana havahduttamaan moinen öhöttäjä itsekylläisestä huumastaan? Tietäisipä sen.
Jos yhteiskunnassa onkin joitakuita sellaisia yksilöitä, jotka tieten tahtoen ”pelaavat” valtion tuilla, tai ”laiskottelevat” ilmaisella rahalla, niin onpa varmasti niitäkin, jotka ”laiskottelevat” ylimitoitetun palkkansa turvin tai väärinkäyttävät asemaansa ”pelaten” esimerkiksi matkalaskuilla ja edustuskuluilla. Oletan siis, ettei ”lusmuilijoita” ole sen enempää työttömien keskuudessa kuin työelämässä tai vaikutusvaltaisissa asemissa. Pahimmat ”lusmut” saattavat pyrkivät korkeimpiin asemiin mahdollisimman helposti laillisesti tai lakia kiertäen; eivät he halua tehdä työtä ”menestyäkseen”, tai tyydy olemaan nöyrästi ”luusereita” tai edes keskinkertaisia…
Valtaosa ihmisistä on luultavasti moraaliltaan ihan tavallisia, olivatpa töissä tai eivät, ja monet vähäosaiset ovat vilpittömän kiitollisia yhteiskunnan tuista ja haluavat maksaa sitä myös takaisin. Joillakuilla taas nolottaa ottaa vastaan tukia, ikään kuin avun tarvitseminen veisi heidän omanarvontuntonsa. No, enpä tiedä, onko esimerkiksi kansanedustajissa sellaisia, joilla nolottaa kertoa oma palkkansa esim. jollekin raskasta hoitotyötä tekevälle? Voisi kuvitella, että empaattista ihmistä saattaisi nolottaa oma ilmeinen hyväosaisuus verrattuna niihin, joilla on ja tulee olemaan kurjaa, ainakin taloudellisesti.
Tulipa nyt mieleeni, että jos kansanedustajat osattaisiin valita paremmin ja viisaammin, ei heitä tarvitsisi olla ihan niin monta kuin kaksisataa. Valtiohan säästäisi palkkakuluja, jos heitä olisi vaikka vain kymmenen. Parempihan kai olisi kustantaa verorahoilla kymmenen viisasta ja vilpitöntä kuin kaksisataa vaihtelevan älyllistä ja moraaliltaan kyseenalaista ihmistä päättämään yhteisistä asioistamme?
Onneksi ”hulluilla on halvat huvit”, kuten äiti opetti meille jo lapsena. Se ainakin on ilmaista, että on vain siinä missä milloinkin on, ja kokee olemassaolonsa ihmeellisyyden niin kauan kuin on tajuissaan.
