Arvon mekin ansaitsemme...

Ruusuja kaikille tänään! Veikko Lavin
sanoin: "Jokainen ihminen on laulun
arvoinen, jokainen elämä on tärkeä..."

Tuota ahdistavaa laulua kammottavine lallatuksineen piti joskus kouluaikaan laulaa. ”Laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle…” Mutta mikä arvo? Pitääkö se arvo todella ansaita? Ja kuka päättää, mitä se arvo maksaa? Miten paljon pitää tehdä, ja mitä kaikkea saavuttaa, jotta ansaitsee moisen arvon?

Miten vääristyneesti tässä maailmassa arvostetaankaan ihmisiä! Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että sellainen ihminen, joka on joutunut ponnistelemaan selviytyäkseen normimaailmassa edes jotenkuten hengissä, saattaa kokea, ettei hänellä ole ihmisarvoa, koska hän vaikuttaa ”luuserilta” muitten silmissä. Kun taas joku, jolla on ollut ehkä keskimääräistä helpompaa jo lapsesta saakka, ja joka on niin sanotusti menestynyt elämässään, saa nauttia kanssaihmisten arvostusta vielä bonuksena hyvinvoinnilleen. Jollekulle taas ei riitä edes keskinkertainen menestys, vaan hän haluaa olla suorastaan parempi kuin muut, ja häntä arvostetaan, kun hän onnistuu todistamaan ”paremmuutensa” jollakin kokonaisuuden kannalta naurettavan merkityksettömällä ominaisuudella. Ollapa maailman paras se ja se; onpa hienoa, mutta mitä hyötyä siitä on globaalisti? Pelastaako se ihmiskunnan ja maailman, että joku voitti jonkun kilpailun ja sai sikana rahaa? Törsätään vaan luonnonvaroja siihen, että saadaan selville, kuka on paras siinä ja siinä ominaisuudessa. Mitä ihmeen merkitystä sillä on? En ymmärrä. Jos se on vain hupia, niin toivoisin, että huvit olisivat halvempia ja vähemmän haitallisia ympäristölle…

Keitä me oikeastaan arvostamme, ja millä perusteella? Olemmeko me ihmiset todella niin ajattelemattomia, että arvostamme toisiamme sillä perusteella, kuka on ulkoisesti menestynyt, viehättävä, taitava, hauska, pätevä, johtavassa asemassa, rikas, voittanut kilpailuja jne.? Vai arvostammeko vain niitä ihmisiä, joista itse pidämme? Vai olisiko syytä unohtaa se, mitä kukin on tehnyt tai tulee tekemään, ja arvostaa kutakin ihan vain siksi, että hän on olemassa? Voiko ihmisarvon muka riistää sillä perusteella, ettei ihminen ole jonkun toisen ihmisen mielestä oikeanlainen (mitä se kullekin arvostelijalle sitten tarkoittaakaan)?

Olen ehkä ennenkin maininnut ajattelevani itse, että ihmisarvo kuuluu kaikille, teoista ja saavutuksista riippumatta. Mutta kieltämättä arvostan enemmän sellaista käytöstä, joka pyrkii rauhaan, huomioi toiset ihmiset ja luomakunnan, eikä ole riidanhaluista, ahnetta tai pelkästään omaa kunniaa etsivää. Arvostan nöyryyttä (en nöyristelyä) ja sitä, että ihminen uskaltaa olla oma itsensä. Syystä tai toisesta en kovinkaan paljon piittaa siitä, missä asemassa ihmiset ovat, tai ovatko he niin sanotusti menestyneitä ja yleisesti arvostettuja, julkkiksia tai muita sellaisia, jotka saattaisivat olla joittenkin mielestä suosittuja. Massojen arvostamat ihmiset ovat minulle vain ihmisiä, kuten muutkin, eivätkä he ansaitse sen enempää tai vähempää arvostusta kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole erityisemmin ”menestyneet” tässä maailmassa.

Näin joskus erittäin vaikeasti vammaisen henkilön, joka oli ilmeisesti viettänyt koko elämänsä sairaalasängyn tapaisessa vuoteessa. Hän tuskin kykeni tekemään mitään sellaista, mitä tavallisesti arvostetaan tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Mutta hänelläkin on ihmisarvo, tarkoitus ja merkitys. Hänen kaltaisensa olento voi opettaa meille, mikä oikeastaan on tärkeää. Voitko arvostaa itseäsi vasta sitten kun olet ponnistellut ja saavuttanut jotakin, kilpaillut ja voittanut, harjoitellut ja oppinut? Etkö sitten arvostakaan häntä, joka on vain olemassa, kykenemättä tekemään sen enempää kuin vastasyntynyt vauva? Etkö arvosta vastasyntynyttä ihmisenalkua? Kieltämättä se saattaa olla aika ruma, eikä varmasti osaa mitään, eikä ole saavuttanut vielä mainetta, rahaa ja kunniaa, eikä saanut kavereitakaan…

Meidän ei tarvitse ansaita arvoamme; se on kyseenalaistamaton syntymäoikeus. Me olemme olemassa, ja meissä on elämää, ja se elämä on arvokas. Meidän ei tarvitse olla mitään erityistä ja erikoista, tai suorittaa kaikenlaisia asioita, jotta olisimme arvokkaita. Terve itsetunto pohjautuu omanarvontuntoon. Kehittämäni väline ja harjoitus, ”Itsetunnon käsi”, sisältää tämän ajatuksen. Omanarvontuntomme voi rakentua terveelle pohjalle ja vahvistua, jos uskomme todeksi tämän ”Itsetunnon käden” lauseen:

”Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus”.

Onko sitä vaikea uskoa?

PS: ”Itsetunnon käsi”®on kehittämäni terapeuttinen väline ja menetelmä, jossa käytetään omaa kättä, käden kuvaa sekä käsimerkkejä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvien lauseitten opetteluun ja muistamiseen, jotta nämä myönteiset uskomukset palautuisivat mieleen tilanteissa, jotka koettelevat itsetuntoa. Itsetunnon kättä voi käyttää myös itsetunnon laadulliseen arviointiin sekä itsetuntoon ja omanarvontuntoon liittyvän pohdinnan herättämiseen terapeuttisessa keskustelussa. Itsetunnon käden kuva toimii myös muistitauluna rakentavasta suhtautumistavasta niin itseen kuin toiseen ihmiseen.

Muistutus luontoäidistä

Lastenkamarini "sisustuksen" värimaailmaa

Kaivelin tässä eräänä päivänä alimmaista lipastonlaatikkoa, etsiskellessäni jotakin, mitä hämärästi muistelin siellä olevan. Yllättävää kyllä, löysinkin etsimäni, ja yritin panna laatikon kiinni, mutta se jäi raolleen. Ilmeisesti vetolaatikon takana, lipaston sisällä, oli jotakin epämääräistä, minkä vuoksi se ei mennyt paikalleen kokonaan. Annoin asian olla muutaman päivän niin, koska moinen asia ei maailmankaikkeuden kokonaiskaaoksen keskellä merkitse yhtikäs mitään. Mutta toisena päivänä, hetken mielijohteesta, osin ärtyneisyydestä, osin uteliaisuudesta, vedin laatikon kokonaan ulos katsoakseni, mitä lipaston sisällä olisikaan, pölyn lisäksi. Löysin papereita tai paperinippuja, joita oli tippunut ylemmistä laatikoista sinne laatikkojen perälle. Jotkut paperit olivat tuoreempia, jopa viime syksyltä, mutta eräs vaatimaton, irrallinen A5-ruutupaperiarkki oli hivenen vanhempaa perua…

Paperissa oli runontapainen, lyijytäytekynällä kirjoitettu teksti, josta yksi sana oli vedetty yli ja sen päälle oli kuivamustekynällä kirjoitettu toinen sana. Alla oli silloiset nimikirjaimeni ja päiväys, 4.8.1998. Tuo irrallinen lappunen oli säilynyt lähes rypistymättä ja taittumatta yli 20 vuotta! Mitä tämä kertookaan minun siisteydestäni ja järjestelmällisyydestäni? En tosiaankaan ollut laittanut sitäkään paperia kansioon tai muovitaskuun. Se oli vain jossain muitten papereitten ja tavaroitten keskellä, tallessa kuitenkin. Ja jossain vaiheessa se ilmeisesti siirtyi omin päin jonnekin sinne lipaston takaosaan. Se oli ihmeellisen sileä, ei edes taittunut tai kupristunut, joten se vaikutti uudemmalta kuin olikaan.

Tässä teksti, jonka olin tuolloin, yli kaksikymmentä vuotta nuorempana väsännyt.

Ihmisen suhde luontoon on narsistinen objektisuhde.
Kuinka se voisi olla muutakaan,
kun ihmiskunta elää vielä lapsenkengissään
ja luontoäiti joutuu narsistisen lapsensa riistämäksi?
Kaiken pohjalla on ihmisen ajatusvääristymä siitä,
että luontoäiti on sen hyljännyt.
Ei luonto ihmistä hylkää,
mutta ihmiskunta on itsekkyydessään unohtanut alkuperänsä,
kuin kieroon kasvanut lapsi, joka ei rakasta äitiään.
Montako vuotta psykoterapiaa narsistinen ihmiskunta tarvitsee,
että muistaisi miten on syntynyt,
mistä saa ravintonsa, suojansa, viisautensa?

Tuohon aikaan ilmastonmuutos ei vielä ollut laajasti huolta tuottava asia. Itse elin lähiössä opiskelujen takia ja kärsin luontopuutosta. Olin kuulemma ollut korvasienireissulla ja ehkä kalassakin jo muutaman viikon ikäisenä vauvana. Vaippaliinoja kuulemma kuivatettiin kuplavolkkarin ikkunasta roikottaen, kun siirryttiin metsäautoteitä sieni- tai kalapaikasta toiseen. Ehkei se autolla ajelu ollut niin kovin ekologista, mutta pakkohan sitä on jollain tavalla siirtyä kaupunkiympäristöstä erämaahan, jos ei voi pyöräilläkään kymmeniä kilometrejä, vieläpä kolmen lapsen kanssa. Kaikki nuo jo varhaislapsuudessa saamani aistimukset luontoympäristöstä ovat jättäneet jälkiä minuun. Minulla on henkilökohtainen motiivi olla ns. luontoihminen. Mutta sen lisäksi koen, että on eettistä ylipäätään pyrkiä varjelemaan luontoa ja eläinkuntaa, ja sitä kautta myös ihmiskunnan elinolosuhteita.

Psykologista tietoa olisi tärkeää hyödyntää siinä, että ihmiset tekisivät elämässään ja arjessaan luontoa kunnioittavia ja ekologisia valintoja. Toimintatapojen muuttaminen voi olla helpompaa nuorilla, jotka eivät ole ylioppineet ”pahoja” tapojaan. Oppiiko vanha koira vielä uusia temppuja? Miten muuttaa vuosikausien aikana vakiintuneet kulutustottumuksensa tai tapansa viihdyttää itseään? Siinäpä se. Psykologisin keinoin voisi auttaa ihmisiä niin motivoitumaan yhteisen asian puolesta kuin aivan konkreettisesti toteuttamaan tarvittavia ajattelutapojen ja toiminnan muutoksia. Esimerkiksi käyttäytymisterapeuttiset keinot, tai NLP, HOT ja vaikkapa tietoinen läsnäolokin tarjoavat runsaasti erilaisia mahdollisuuksia parantaa maailmaa ja pelastaa tämä maapallo kaikille luoduille.

Puolisoni mainitsi tässä joku päivä, että eräissä piireissä on ilkeä tapa nimittää ”vapaamatkustajiksi” niitä, jotka eivät syystä tai toisesta kerrytä yhteistä verokassaa. Mutta jos ajattelee vähän globaalimmin, nyt olemmekin toisenlaisella matkalla. Tavoitehan olisi päästä sellaiseen tilanteeseen (luonnonvarojen kulutuksen, hiilidioksidipäästöjen ja saastutuksen kannalta), joka ehkäisisi ilmastokatastrofin. Ja sillä matkalla ”vapaamatkustajia” ovat ne, jotka eivät laita tikkua ristiin asian eteen, edes ajatustasolla, kuten, eivät vaikkapa edes yritä kierrättää mitään. Kaikilla ei tosin ole voimavaroja tehdä paljoakaan, mikä on aivan ymmärrettävää, jos elämässä on paljon muitakin haasteita, kuten terveydellisiä ongelmia. Mutta samalla tavalla yhteiskunnankin ”vapaamatkustajien” elämä voi olla monella tavalla haastavaa. Saatamme kaikki olla välillä niitä ”vapaamatkustajia”, kummassakin asiassa. Ja olisi julmaa tiputtaa ihmisiä kyydistä, kun kaikki ovat kuitenkin loppujen lopuksi samassa veneessä. Muut ottavat vastuuta enemmän, jos jollakulla on vaikeaa. Kukin vuorollaan. Mutta mitä tehdä, jos joku kieltäytyy soutamasta, vaikka pystyisikin siihen, muttei häntä voi jättää poiskaan kyydistä, kun hän ei osaa uida?

Suurin huoli ei siis ole enää valtion kassan tasapainosta, vaan koko maapallon lisääntyvästä epätasapainosta. Rikkaus ja prameat puitteet eivät pelasta luonnonmullistusten aiheuttamilta haasteilta. Virkamies voi kyllä yhä saada harmaita hiuksia, kun budjetti menee yli, mutta hirmumyrsky pyyhkäisee ehkä jossain vaiheessa katon hänen virastonsa päältä ja sähkökatkokset sekoittavat tietoliikenteen, ja kaikki digitaaliseen muotoon siirretyt kirjanpidot katoavat. Ihan sama, kuka voittaa euroviisut, ja rakennetaanko uusi jäähalli jonnekin vai ei. On hyvä, jos leipää yhä riittää kaikille, mutta nyt ei ole sirkushuvien aika. Tai ehkä vain hetkeksi, jotta ahdistus helpottaa, voi uppoutua viihteeseen (ja mielellään ekologisesti tuotettuun). Mutta sitten on taas aika tehdä jotakin, edes pientä, etteivät asiat luisu parissa kymmenessä vuodessa ihan mahdottomiksi… Pienikin valinta on merkityksellinen, jos kaikki tekevät sen, niin hyvässä kuin pahassakin.

Olisi kovin surullista, jos tuon vanhan runoni väitteet olisivat totta; jos siis olisimme kaikki niin itsekkäitä, suorastaan narsistisia, että riistäisimme vain omatunnottomasti sitä tahoa, joka on tarjonnut meille elämän edellytykset, emmekä antaisi mitään takaisin. Eihän meitä olisi olemassa ilman muuta luomakuntaa. Luonto kyllä pärjäisi ilman ihmislajia, mutta ihminen ei selviydy ilman luontoa. Joten, jatkammeko kollektiivista itsetuhoisuuttamme, tiedostamatta edes kunnolla, että syömme maata jalkojemme alta?

Ja luontoäidistä aasinsilta ihmisäiteihin:

Hyvää tulevaa äitienpäivää! Kiitos omalle äidilleni, kun roikotit minua jo vaippaikäisenä mukana niillä retkillä, joilla opin tuntemaan luontoympäristön syntymäkodikseni!