 |
| Jos ihmiset ovat kuin lampaita, laumaan kuuluu sekä kovapäisiä pässejä että arkoja karitsoja, ja kaikkea siltä väliltä.Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen |
Olisi kuitenkin kiinnostavaa perehtyä tähän uuteen kirjallisuuteen lähemmin nähdäkseni, sisältääkö se jotakin uutta, siis psykologille. Onhan jo kauan tiedetty, että noin viidennes ihmisistä syntyy sellaisen temperamentin kanssa, että heillä todennäköisemmin tulee olemaan vaikeampaa sopeutua tähän monella tavalla koettelevaan maailmaan ärsyttävine sosiaalisine haasteineen. Ja että herkät ihmiset ovat useimmiten introvertteja, mutta on olemassa myös herkkiä ekstroverttejä, joiden habitus ja käytös saattaa olla esimerkiksi taiteellisen yliherkistelevää. Ja lieneekö juuri tämä sama herkkä viidennes se joukko ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta, uupumuksesta ja ahdistuneisuushäiriöistä ainakin jossain elämänsä vaiheessa. En ihmettelisi, jos kyse olisi täsmälleen samoista ihmisistä.
Käytännön mielenterveystyössä tapaamani ihmiset ovat useimmiten herkkiä ja empaattisia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kärsivät toisista ihmisistä tai ympäristöstään. Totta kai psykologin pakeille tulee myös herkkyydeltään tavanomaisen tasoisia ihmisiä, jotka ovat kokeneet niin kovia, että kuka tahansa (paitsi psykopaatti) kärsisi sellaisten tapahtumien psyykkisistä seurauksista. Vähemmän herkkien näkökulmasta erityisherkät ihmiset lienevät ”yliherkkiä”. No, tässä on yksi erityisen yliherkkä ihminen! En ihmettele yhtään, miksi sukka tuntuu inhottavalta väärässä jalassa. Tai miksi korvallista alkaa kuumottaa kännykän läheisyydessä, tai että sähköisen jyrsijöitten karkottimen tininä häiritsee, vaikkei ihmisen pitäisi sitä muka edes kuulla?! Ehkä olenkin hiirulainen. Tai rotta. No, jos olen rotta, jälkeläisilläni pitäisi olla loistavat eloonjäämismahdollisuudet, vaikka biodiversiteetti uhkaakin heikentyä ihmiskunnan yhteisen talouskasvua ihannoivan köyhdyttämistyön tuloksena. Äh, en ehkä sittenkään ole niitä talouskasvun varaan pelinappulansa laskevia rottia. Rottahan on opportunisti. Minä olen liian aikaansaamaton nahjus sellaiseen elämäntapaan. Tai liian herkästi mieleni pahoittava toisenkin pahasta mielestä, enkä halua itselleni pahaa mieltä...
Mielelläni lukisin siis tuota tuoretta herkkyyttä käsittelevää kirjallisuutta, mutten vielä ehkä tilaa itselleni, vaan lainaan. Maakunnallisessa kirjastossa kyseiset kirjat ovat tosin tällä hetkellä lainassa tai varattuina, joten aiheesta kiinostuneita taitaa löytyä! No, tiedän aiheesta itse sen minkä tiedän tähän mennessä. Jokin osa herkkyyteen liittyvistä tekijöistä on geneettisiä, mutta toisaalta tiedetään, että varhaislapsuuden kokemuksilla voi olla isojakin vaikutuksia yksilön stressinhallintakykyyn. Joka tapauksessa, sekä geneettiset, kohdunaikaiset, että syntymänjälkeiset tekijät vaikuttavat siihen, millaiset eväät ihmisyksilö saa elämässä selviytymiseen. Mutta missä määrin ihminen voi valita itselleen ideaalin elinympäristön?
Lapsilla on harvoin mahdollisuus valita vanhempiaan, etenkään ihan alkujaan. Ehkä sitten kaksitoistavuotiaana voi jo esittää jonkinlaisen mielipiteen toivomastaan perheympäristöstä, jos uskaltaa. Ja muutkin ympäristötekijät ovat usein niin voimakkaita, että yksilön on usein helpompaa vain sopeutua ja alistua kuin taistella niiden vaikutuksia vastaan; esimerkiksi vallitsevan kulttuurin normisto ja ihanteet omaksutaan usein jopa lainkaan huomaamatta vaihtoehtoisia ajattelutapoja! Herkkä yksilö saattaa tunnistaa ympäristön kuormitustekijöitä tai yleisen ”haitallisuuden”, mutta voi olla herkkyytensä takia liian kuormittunut jaksaakseen muuttaa asioita siedettävämmiksi.
Sen tosiasian, että viidennes meistä on psyykeltään ja keholtaan haavoittuvaisempia ja sairastumisalttiimpia kuin muut, tiedostaminen ja esille tuominen on sinänsä hyvä asia, ja herättää toivottavasti pohdintaa. Esimerkiksi mietittäessä päivähoitoa, koulumaailmaa, työelämää, sosiaalista elämää… Eli suunnilleen kaikkea, mitä ihminen kohtaa elinaikanaan! Tämä yhteiskuntamme suosii kovanahkaisempia yksilöitä. Jos uskomme Darwinin lakiin ja suosimme viidakon ja villin lännen pelisääntöjä, vuosisatojen kuluessa herkät ihmiset lienevät kuolleen sukupuuttoon. Kovapintaiset yksilöt kun pariutuvat keskenään, herkkyyteen vaikuttava geneettinen perimä käy harvinaisemmaksi, ja senhän nyt arvaa, millaisia lapsukaisia kovanahkaiset vanhemmat saavat kasvatuksellaan aikaan…
Eipä kiinnostaisi elää sellaisessakaan maailmassa. Haluan uskoa, että herkkyys ja empaattisuus on biologisestikin tarkoituksenmukainen ominaisuus, ja siksi se säilyttäminen populaatiossa on kaikin puolin järkevää ja hyödyllistä. Ja hengellisestä näkökulmasta ajatellen asia on vielä merkityksellisempi. Kristittynä uskon, että Jumala on rakkaus. Rakkauteen kuuluu empatia, hyvä tahto, pyrkimys rauhaan ja harmoniaan. Vähemmän herkän ihmisen voi olla vaikea sisäistää empaattista ja sovinnollista asennetta, joka loppujen lopuksi olisi terveellistä kaikille.
On surullisia tarinoita siitä, miten herkällä temperamentilla varustettu yksilö joutuu kokemaan liian kovia, ja turtuu ja paatuu. Näin voi syntyä eriasteisesti häiriytyneitä ihmisiä, jotka syyllistyvät toisinaan varsin julmiin tekoihin, kun olosuhteet pääsevät sietämättömiksi. Jos yksilöllä on silti vielä jäljellä ”pehmeämpi puoli”, joka on vain tilapäisesti kuormitettuna ollut lamaannuksissa, yksilö todennäköisesti kykenee katumaan tekoaan ja olemaan pahoillaan tuottamastaan vahingosta ja kärsimyksestä. Mutta jos yksilössä ei ole mitään ”heikkoa”, hän ei myöskään kadu tekoaan, ei ole pahoillaan tuottamastaan vahingosta, eikä pyri välttämään rangaistusta, koska sekään ei tunnu missään.
Samalla kun pohditaan herkkyyskysymystä, olisi hyvä pohtia myös sitä, millä tavoin ehkäistään sekundääristen psykopaattien tai muulla tavoin potentiaalisten ”riskiyksilöitten” kehittymistä. Tarkoitan, että jos ”herkkyysgeenejä” kantava yksilö joutuu elämässään koville ja turruttaa herkkyyttään selvitäkseen elämästä, ja saa sitten temperamentiltaan herkän lapsen, jota sitten laiminlyö tai kohtelee kaltoin, tuloksena on joka tapauksessa todennäköisesti ”häiriytynyt” yksilö. Puhtaasti perinnöllisistä syistä kehittyvää psykopatiaa ei kai toistaiseksi vielä osata tehokkaasti ehkäistä. Tulisi vain älytä välttää lisääntymästä tällaista geeniä kantavan kanssa, mutta käytännössä se kai on hankalaa, koska psykopaatit harjoittavat lisääntymiseen liittyvää kanssakäymistä mielellään, ja humalaiset, sokeasti ihastuneet tai muutoin tokkuraiset uhrit eivät siinä vaiheessa välttämättä vielä ole tunnistaneet vaaraa, tai sitten uhrit kyllä tunnistavat vaaran, mutta eivät voi tehdä mitään puolustaakseen itseään.
Herkkyyttä pohtiessa tulee näköjään hyvin helposti mieleen se toinen ääripää, tai toisaalta se, miten herkkä yksilö saadaan kokemaan niin paljon tuskaa, että hän turtuu ja paatuu. Paatumisen mekanismeja pystytään jo jossain määrin selittämään neurobiologisesti; siis, mitä aivotasolla tapahtuu, kun alkujaan tarkoituksenmukaiset stressireaktiot ylikuormitettuina ”sammuvat”. Toisin sanoen, kun puhutaan erityisherkästä viidenneksestä, jolla on monia yhteisöllisesti hyviä ominaisuuksia, on hyvä muistaa, että osa näistä herkistä ihmisistä on vaarassa muuttua vähemmän herkiksi ja epäkilteiksi ihmisiksi. Yhteisön tasolla riski on tärkeä tiedostaa. Aran koululaisen kiusaaminen voi johtaa itsemurhaan, joka on sisäänpäin kääntynyt vihareaktio, mutta se voi johtaa myös ulospäin suuntautuvaan vihaan. Hyvä olisi myös tunnistaa ne nuoret ”kovanaamat”, jotka ovat oikeasti ”herkkiksiä”, jotta voidaan ehkäistä paatuneessa mielentilassa heräävät aggressiiviset reaktiot ja kohdistaa tukea siihen, että yksilö tunnistaa herkkyytensä voimavarana.
Mutta miten tässä yhteiskunnassa oikeasti selviää ”herkkiksenä”? Ehkä jonkinlainen emansipaatio onkin tarpeen suhteessa tarpeettomasti holhoaviin tai kyynärpäätaktiikkaa käyttäviin, vähemmän herkkiin kanssaeläjiin. On tärkeä tiedostaa, mitä vahvuuksia ”heikkouden” alla piileekään, ja osata arvostaa itseään kaikessa poikkeavuudessaan... Erityisherkissä on kyse vähemmistöstä, mutta aika isosta vähemmistöstä kuitenkin! Jos viidennes ihmisistä kääntää surkuteltavan piirteensä yhteiseksi hyväksi, alkaa ehkä tapahtua laajemmankin mittakaavan muutosta. Tämäntyyppistä taisin itsekseni kaavaillakin kirjoittaessani ”Luuserikapina”- romaanikäsikirjoitusta. Omakohtaisesti kun on kokemusta kaikennäköisistä yliherkkyysreaktioista (kuten esimerkiksi painajaisten näkeminen 80-luvun Afrikan nälänhädän uutiskuvista, tai omituisten sähkömagneettisten ”sätkyjen” saaminen kännykällä pelaamisesta), aihe on omaa napaa lähellä. Taidan lisäksi olla varsin introvertti, paitsi hetkittäin nähtävästi saan emotionaalisia ekstroverttiyspuuskia.
No, vähän tuntuu siltä, että ihmiskunnan vähemmän herkkä 50 % saattaa suhtautua herkkyyden positiiviseen suitsuttamiseen lievällä ylimielisyydellä. Osittain ehkä ”säälitellen”, tai ärtyneesti… Ja tottahan on, että kaikenlaisessa luokittelussa on se riski, että tietynlaiseksi itsensä luokitelleet ihmiset alkavat pitää itseään ”parempina” kuin ne muut, jotka ovat joltain ominaisuudeltaan erilaisia. Tällainen paremmuusvertailu tietysti aiheuttaa ongelmia, eikä lisää keskinäistä ymmärrystä, arvostusta ja rauhantahtoa.
Ihmiset ovat erilaisia, mutta samanarvoisia, ja se on tarkoituksenmukaista. On olemassa lukuisia ihan rakentavia ja hyödyllisiä hommia ja rooleja, joihin tarvitaan vähemmän herkkiä ihmisiä. Mutta ilman erityisherkkiä yksilöitä katoaisi ihmiskunnasta varmasti jotakin peri-inhimillistä. Eettisyys perustuu pohjimmiltaan empatiaan. Herkkä ihminen käyttäytyy usein hienotunteisesti ja pyrkii välttämään toisten mielen pahoittamista ilmankin tapakasvatusta. Sovun ja harmonian säilyttämiseksi on kehitelty käytösnormeja niitä vähemmän herkkiä varten, joiden käytöksen eettisyyttä ei voi laskea luonnollisen empaattisuuden varaan. Paimen pitää lihavat pässit kurissa paimensauvalla, mutta herkille lampaille riittänee kevyesti nuhteleva katse. Ja karanneet, eksyneet, reissussa ryvettyneet ja itsensä teloneet pääsevät jopa syliin, kun omat jalat eivät enää kanna. Empaattisesti herkistynyt paimen kuulee äänettömänkin aran määkäisyn, eikä jätä etsimättä kadonnutta pässiäkään…
