Eskapismi on hyvä renki ja huono isäntä

Missä oletkaan juuri nyt; oletko kotona, vai ihan pihalla? Toisin sanoen, oletko läsnä tässä ja nyt, tietoisena, vai uppoutuneena omaan tulkintaasi, ajatuksiisi, muistoihisi, oletuksiisi, tunnelmiisi, fantasioihisi, kauhukuviisi tai mihin tahansa muuhun, mikä ei ole todellista?

Keskustelukumppanini sanoi tässä äskettäin harrastavansa erittäin paljon ”eskapismia”, ja erityisesti silloin, kun stressitaso nousee, ja on paljon sellaista, mitä pitäisi tehdä. Ymmärsin varsin elävästi tuollaisen kokemuksen, koska minulla on sellaiseen sisäsyntyinen taipumus. Tilanne on sitäkin mutkikkaampi, jos ihmisellä on lähes koko ajan stressaantunut olo; sitä voimakkaampi on tarve olla jossakin muulla.

Eskapismilla tarkoitetaan ”todellisuuspakoisuutta”. Alkujaan (eli 1930-luvulla) sitä käytettiin brittiläisessä kirjallisuudentutkimuksessa kuvaamaan ”yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin puutetta”. Muistelenpa mm. J. R. R. Tolkienia jossain yhteydessä syytetyn eskapismista. Wikipedia toteaa, että ”Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta”. Termillä saatetaan kuvata myös ”ihmisten toimenpiteitä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämiseksi.”

Tuossa viimeksi mainitussa ilmiössä ei pitäisi sinänsä olla mitään haitallista. Karusta ja ahdistavasta todellisuudesta pakenemiseen on hyvä olla mahdollisuuksia tämän maailman keskellä; muuten olotila voisi äityä sietämättömäksi. Mutta, kuten arvata saattaa, on omat riskinsä siinäkin, ellei ihminen missään vaiheessa kohtaa todellisuutta ja niitä haasteita, jotka vaativat ehkä joitakin toimenpiteitä, jotta ihminen tai muu elävä pääsee jollain tavalla mielekkäämpään tilanteeseen. Tai, muuta tietoisuuttaan, jolloin näkökulma muuttuu, vaikkei tilanne muuttuisikaan.

Toisin sanoen, esimerkiksi omiin mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen voi olla erittäin terapeuttista ja auttaa jopa älyllisissä haasteissa ja uusien innovaatioitten kehittelyssä. Mutta jokin yhteys reaalimaailmaan on säilytettävä. Käsittääkseni se kriittinen yhteys on tietoisuus, ”mielitaju”. Ihmisen on syytä tiedostaa, milloin hän kuvittelee, milloin hän tulkitsee, luulee ja olettaa. Muuton ”eskapismi” on ottanut ohjat ja ihmisen niin sanottu ”realiteettiote” on kadonnut. Ja jos ihmisen toiminta perustuu ikään kuin sokeaan pakenemiseen, ei siinä hänen itsensäkään mielestä olisi mitään järkeä, jos hänellä olisi mahdollisuus tarkastella sitä objektiivisesti.

Taipumus paeta todellisuutta voi aktivoitua enemmän tai vähemmän laajoissa ympyröissä. Wikipediassa puhutaan ”sosiaalipsykologisesta eskapismista”, ”sosiologisesta eskapismista” ja ”yksilöpsykologisesta eskapismista”, ja minä ainakin harrastan vaihtelevasti näitä kaikkia. Pakenen ryhmäpainetta, pakenen yhteiskunnan tasolla kulttuurista yhdenmukaisuuspainetta, pakenen omia murheitani oman pääni sisällä…

Joku oli tehnyt tutkielman ”hedonistisesta eskapismista ja kulttuurituotteiden kuluttamisesta”. Olen nyt sen verran ”hedonistinen”, etten jaksa lukea tuota tutkielmaa, vaan pakenen mieluummin omien ajatusteni pyörittelyyn ja valmiiksi tiivisteltyihin oletuksiin. Wikipedia kuvailee eskapismin ilmiötä vielä näillä sanoin:

”Nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys sekä lisääntyvät paineet työtä ja opiskelua kohtaan voidaan nähdä myös syynä eskapismin lisääntymiseen. Downshifting- termi on lanseerattu ilmiön estämiseksi.”

Jos oikein olen ymmärtänyt, eskapismia kehittyy sitä enemmän, mitä voimakkaammin yksilö kokee vallitsevan kulttuurin, säännöt, tavat yms. itselleen vieraiksi, vastenmielisiksi tai jopa ahdistaviksi. Ja tästä voidaan olettaa aika suoraan, että mitä enemmän ihmisyksilö poikkeaa muitten ihmisten ehdoilla kehittyneestä kulttuuriympäristöstä tai ”maailmasta”, sitä voimakkaampi on hänen tarpeensa paeta jonnekin toisaalle, tai jopa kokonaan. Väestössä on ehkä valtaosa niitä, jotka ainakin olevinaan ovat kovinkin aidosti osa tätä yhteiskuntaa ja yhteisöä, elävät omasta mielestään riittävästi ”tässä hetkessä” ja trendikkäästi, ja sääntöjen mukaan, ja vain kohtuudella viihteeseen uppoutuen. Ja sitten on enemmistön mielestä hieman paheksuttavankin ”eskapistisia” ihmisiä, jotka elävät enimmäkseen omissa ”maailmoissaan” tai kuplissaan, ja joita usein nimitellään myös ”syrjäytyneiksi”.

Toisaalta, jos kaikkea ”todellisuuden pakenemista” nimitettäisiin eskapismiksi, sitä harrastettaisiin kyllä lähes jatkuvasti ja laajasti. ”Epäsyrjäytynyt” enemmistökin harrastaa sitä. Aivan tavallisetkin ihmiset ovat varsin usein ihan muissa maailmoissa kuin todellisuudessa; siis, omissa ”harhaisissa tulkinnoissaan”, vaikka kuvittelisivat olevansa ”kartalla” ja kiinni hetkessä. Joku kuvittelee olevansa vaikkapa mahtava myyntitykki, ja touhottaa ja pälpättää tässä harhassaan silmät päässä seisoen, tuntien euforiaa omasta valeitsestään. Elääkö hän muka todellisuudessa? Hän ehkä siirtyy tykityksensä jälkeen päihdeharhaiseen todellisuuteen, tai seikkailemaan jossakin toisessa mielikuvitusmaailmassa, eläytyen johonkuhun tunnettuun mielikuvitushahmoon tai itse keksimäänsä sosiaaliseen rooliin. Yhtä lailla joku vouhottaa omasta kiiltokuvaitsestään, luullen itsekin olevansa tuo kaunisteltu kuori ja elävänsä ”tosielämää”, kun suorittaa sitä kaikkea, minkä luulee olevan tärkeää. Joku uskottelee olevansa ”ihan tavallinen ihminen”, koska pelkää olevansa epäsuvaittu friikki, jos ei noudattaisi kaikessa sitä mitä muutkin tekevät ja kuvittelisi oikeasti nauttivansa siitä kaikesta.

Harhaisuutta on niin monenlaista. Voisi todeta tässäkin yhteydessä, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Henkilökohtaisesti en pidä harmittomissa mielikuvitusmaailmoissa oleilemista ainakaan sen haitallisempana ilmiönä kuin olemista ikään kuin olevinaan kartalla tässä todellisuudessa, mutta roolia esittäen ja itsensä siihen kadottaen. Onhan parempi olla tietoisesti jossain roolissa mielikuvituksissaan kuin esittää jotakin roolia tässä yleisesti ottaen reaalimaailmana pidetyssä maailmassa, tajuamatta edes itse esittävänsä, olevansa epäaito, ”valeminä”.

Mitään oikeasti yhteisesti jaettavissa olevaa ”todellisuutta” ei ihmisten suppeitten mielten tasolla voi edes olla olemassa, koska kukin ihmismieli luo oman ”todellisuutensa”, joka on aina vajavainen, perustuen oletuksiin ja puutteelliseen tietoon. Eivätkä nämä puutteelliset yksilökohtaiset ”todellisuudet” aina löydä yhteistä näkemystä kaikkien kanssa oikein mistään. Onhan selvää, että esimerkiksi minun näkemykseni maailmasta on hyvin erilainen kuin vaikkapa jollakulla ihmisen ylivertaisuuteen uskovalla ekonomistilla. Emme elä samaa todellisuutta, emmekä ole samalla taajuudella. Jos joutuisin hänen ”todellisuuteensa”, yrittäisin kyllä paeta sieltä…

Eläimet pakenevat eri tavoin, usein henkensä edestä, vaikkei henki aina olisikaan oikeasti uhattuna. Laumaeläimet pakenevat yleensä sinne minne muutkin. Jotkut saaliseläimet yrittävät harhauttaa takaa-ajajan, mutta juoksevat ympyrää. Jotkut luottavat nopeuteensa. Monet eläimet piileskelevät yksin; lymyilevät, yrittävät olla hiiskahtamattakaan. Ihmiset tekevät tätä kaikkea. Introverteille on ehkä tyypillisempää piileskellä ja lymyillä kuin juosta paniikissa muun porukan mukana tai päättömästi ympyrää. Mutta mitä me oikeastaan pakenemme, muutakin kuin muita ihmisiä, yhteiskuntaa, viranomaisia, kulttuuria?

Monet ihmiset yrittävät pohjimmiltaan paeta tietoisuutta, syvempää ymmärrystä omasta itsestään. Ihmiset pakenevat itsensä kohtaamista hyvin moninaisilla tavoilla; usein tähän ”reaalimaailman myllerrykseen”, tekemiseen, toisten ihmisten seuraan, viihteeseen, murehtimiseen, haaveiluun, ideointiin…

Kuten Jon Kabat-Zinn toteaa yksinkertaisesti, ”Ihminen ei voi paeta itseään, vaikka kuinka yrittäisi.”

Tavallaan olemme kaikki ”eskapistisia”, jos pakenemme sitä, mitä olemme. Ja juuri se on tarpeetonta pakenemista. Pelkäämme sitä mitä emme tunne; pidämme muukalaista vihollisena, vaikka hän olisi potentiaalinen ystävä. Eikö olisi helpottavaa jonakin päivänä pysähtyä ja kääntyä kohti sitä muukalaista, joka on seurannut perässäsi kuin varjo; kohdata hänet, katsoa häntä arvostelematta, kuin ihmettä, ojentaa hänelle kätensä ja antaa hänen tulla elämääsi? Hän olikin sinä, ja sinä olet.

PS: Yksi eskapistinen harrasteeni on jonkinlaisen keskiaikafantasian tai "spekulatiivisen fiktion" kirjoittaminen, eli Ohdakemaa- kirjasarja. En kuitenkaan pakene sen parissa psykologia tai henkisiä "realiteetteja", vaan siinä suhteessa nuo tarinat ovat pääosin hyvinkin realistista ihmismielen kuvausta, ja vain hyvin vähän "viihteellistä hömppää".

Kuka on paras luuseri, tai kaikista kurjin selviytyjä, tai kaikkein friikein hullu?

Nämä hieman oudot mielikuvitustyypit olivat Iljan ja
Johanneksen tarinan päähenkilöhahmojen alkuainesta.

Tässä yhteiskunnassa selviytyminen ei tietenkään ole toimintarajoitteisten ja poikkeavien ”paremmuuskilpailua”, jossa menestytään säälipisteillä. Täällä on kyllä kanoja ja kukkoja, jotka nokkivat kummajaisia tai niitä, jotka rohkenevat haastaa kukkoilijat. Täällä on myös sonneja, joitten jalkoihin jää säikkyjä pupuja ja hiirulaisia; täällä on räksyttäviä koiria, kaakattavia hanhia, raakkuvia pahanilmanlintuja ja niitä surullisen kuuluisia yksinäisiä susia…

Tässä maailmassa ”normaalit” ja tavalliset pääsevät kyllä jollain tapaa helpommalla, mutta heillä on luultavasti aika tylsää, koska he näyttävät tarvitsevan enemmän viihdettä ja keinotekoisia haasteita pysyäkseen vireinä. Toimintarajoitteisilla ei niinkään ole tylsää, koska monissa asioissa saa kamppailla ja tapella, vaikkei mitään virallista kilvoittelua olisikaan julistettu. Eipä ole tarvetta mennä tekemään itsestään naurunalaista johonkin ”tosi”-TV- lavastukseen, kun tekee tahattomastikin itsestään naurahtelunalaisen olemalla jotenkin friikki ihan oikeassa tosielämässä. Onhan paljon haastavampaa yrittää selvitä tällä pallolla, ihmisten keskuudessa, jos ei sovi enemmistön ehdoilla rakentuneeseen kulttuuriin tai muihin ihmisen luomiin rakenteisiin...

Tällaisen hieman kapinahenkisen mentaliteetin vallitessa pääni sisällä tulin kirjoittaneeksi tarinan, jonka kertojalta on amputoitu jalka. Joku saattaa ajatella, että koska minulla itselläni on yhä kaksi jalkaa tallella, en pysty mitenkään tai ainakaan uskottavasti ymmärtämään sellaisen ihmisen kokemusmaailmaa, jolla on vain yksi jalkaterä. Syystä tai toisesta halusin kuitenkin eläytyä sellaisen hahmon sisäiseen maailmaan; sellaisena kuin itse tuon maailman kuvittelin. Jostain absurdista syystä halusimme lapsina aika usein veljeni kanssa leikkiä humalaisia, tai suorastaan ”puliukkoja”, tai jotenkin invalideja, sokeita, tai ”mielipuolia”. Se oli meistä jännittävää. Emme tarkoittaneet pilkata ja ilkkua ketään, mutta halusimme jostain syystä eläytyä poikkeavuuteen ja kummastelun kohteena olemiseen. Enkä usko, että moinen ehkä brutaalilta vaikuttava leikki olisi pilannut minun eläytymiskykyäni. Ainakaan kokonaan. Voi olla että siitä on ollut jopa apua, ja ainakin se on osaltaan ruokkinut mielikuvitustani.

En halunnut kirjoittaa ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttua” tehdäkseni tieten tahtoen raflaavaa tarinaa. Alkuperäistarina syntyi jo vuosia sitten, kun halusin kuvitella, millaista olisi elää vammautuneena. Halusin myös elää traumatisoituneen, suruprosessin keskellä olevan, masentuneen introvertin mielen sisällä, ja kokea hahmon kautta muutoksen epätoivosta toivoon ja mielenrauhaan. En tietenkään voi oikeasti tietää, miten joku toinen ihmisen tällaisen asian oikeasti kokisi. Kirjoitin oman tulkintani, oman eläytymiseni, itse kuvittelemani hahmon kautta. Noihin aikoihin olin ehtinyt hieman itsekin pelätä liikkumiskykyni menettämistä. Ja kenties halusin löytää jalkapuolen nuoren ihmisen näkökulmasta jotakin, joka voisi olla yhteistä muittenkin kovia kokeneitten ja toimintarajoitteisten ihmisten kanssa.

Mutta mitäpä tarkoittaa ”toimintarajoitteinen” tai ”vammainen”? Mielenterveydellisiä ja neuropsykiatrisia oireita saatetaan nimittää ”invalidisoiviksi” siinä missä fyysisiäkin rajoitteita. Ns. ”vammaispalveluita” haetaan henkisiinkin ongelmiin, joten ”vammaisuudesta” puhutaan sellaisissakin tilanteissa, joissa tuen tarvitsijalla on kaikki raajat tallella. Poimin huvikseni erilaisia tekstinpätkiä ”invalidisoivista” toimintarajoitteista:

”Masennus on pahimmillaan vakava, jopa invalidisoiva sairaus, joka vaikuttaa jokaiseen elämänalueeseen”.

”Masennus invalidisoi ihmisen pahemmin kuin yleisimmät ei-tappavat taudit; sepelvaltimotauti, astma ja niveltulehdus.”

”Pitkäaikainen väsymysoireyhtymä on invalidisoiva pitkäaikaissairaus, jolle on ominaista kuukausia ja usein vuosia kestävä voimakas väsymystila ja väsymysalttius.”

”Monet pakko-oireista kärsivät pystyvät käymään töissä. Vaikeimmillaan sairaus voi jopa invalidisoida ja supistaa elämänpiirin niin, ettei ihminen pysty lähtemään kotoaan.”

”Terveydenhuollossa ei ole aina ymmärrystä siitä, miten häiriö vaikuttaa arjessa ja kuinka invalidisoivaa on olla hoitamattoman ADHD:n kanssa”. ADHD haittaa toimintakykyä monilla elämän alueilla, koulussa, kotona ja sosiaalisissa suhteissa, ja vakavimmillaan se on suorastaan invalidisoiva häiriö.”

”Aspergerin oireyhtymään liittyy yleensä poikkeuksellista aistiyliherkkyyttä, joka saattaa aiheuttaa jopa invalidisoivaa oireilua.”

Vaikka itselläni siis onkin kaksi jotenkuten toimivaa jalkaa, voin silti monelta osin eläytyä siihen, miltä tuntuu olla toimintarajoitteinen. Krooniset vaivani ovat aiheuttaneet minulle vaihtelevasti toimintarajoitteita, esimerkiksi vaikeuttaneet kävelemistä ja käsillä tekemistä, mikä on vaikuttanut myös mielialaani. Olen myös kokenut komplisoituneen suruprosessin, pitkäaikaista masennusta ja uupumusta, ja minulla on neuropsykiatrisia piirteitä ja aistiherkkyyksiä. Olen introvertti, ja senkin vuoksi vähemmistöä. Koen olevani poikkeava, sisäisesti, vaikken siltä välttämättä päällepäin näyttäisikään.

Olen tavannut useamman uupuneen ja masentuneen ihmisen, joka on sanonut, että tuntuisi helpommalta, jos heillä olisi jokin ulkoisesti näkyvä, ruumiillinen vamma, niin toiset ihmiset ymmärtäisivät, mikseivät he voi tehdä töitä normaalisti tai elää normaalisti. Ei tarvitsisi selitellä jaksamattomuuttaan ja kyvyttömyyttään, kun toimintakyvyttömyyden syy olisi näkyvissä, itsestään selvä ja järjellä ymmärrettävä. Mietin, haluaisiko tuolla tavoin kokeva ihminen oikeasti menettää fyysisen toimintakykynsä vain siksi, ettei tarvitsisi kertoa masennuksesta, uupumuksesta tai muista psyykkisistä oireistaan muille ihmisille? Aivan kuin psyykkistä toimintakyvyttömyyttä muka pitäisi hävetä enemmän kuin fyysistä rajoitetta; aivan kuin olisi muka enemmän ”oma vika” olla henkisesti toimintarajoitteinen kuin fyysisesti vammautunut…

Kukaan tuskin valitsee uupua arjessaan ja olla masennuksen takia työkyvytön. Silti tuntuu hävettävämmältä sanoa sellainen diagnoosi ääneen kuin kertoa, että jalka meni poikki. On surullisen tavallista, ettei ihminen jää sairaslomalle, vaikka olisi uupunut, mutta jää kyllä, jos tulee fyysistä vaivaa. Fyysisillä kolhuilla saatetaan joskus jopa kehuskella, elleivät ne ole lopullisesti vointiin vaikuttavia. Jos menee jalka poikki lasketellessa Alpeilla, tai loukkaa selkänsä tehdessään raskasta työtä, sitä ei välttämättä häpeillä kertoa kaikille. Mutta se nolottaa, jos on uuvuttanut itsensä tai suorastaan masentunut, kun on elämässä niin paljon raskaita asioita. Ikään kuin se olisi enemmän ihmisen oma vika, kun masentuu, kuin se, jos rikkoo itsensä aktiivisissa vapaa-ajan harrasteissa tai paiskimalla liikaa ruumiillisia töitä.

Kaikista vammoista ja kolhuista ei tietenkään toivu ennalleen, ja sopeutumisessa on oma kriisinsä. Mutta henkisesti ihmisellä on uskomattomat kehityspotentiaalit. Niitä ei vain aina tunnisteta, tai osata ottaa käyttöön. Kun ihminen tunnistaa potentiaalinsa, on kuin valot syttyisivät pimeyden keskelle. Jotkut kohtaamani fyysisesti toimintarajoitteiset ihmiset ovatkin olleet henkisesti sitkeitä, toiveikkaita, sisäisesti rikkaita.

No, haluaisiko joku oikeasti saada mieluummin jonkun pitkäaikaisen, fyysisen toimintarajoitteen, kuin vaikkapa voimakasoireisen ADHD:n? Sitä voinee kukin pohtia eläytymiskykynsä rajoissa. Minä pohdiskelin näitä teemoja jalkapuolen Johanneksen tarinan kautta. Itseäni kyllä masensi siinä vaiheessa, kun en voinut sormen toimintakyvyttömyyden takia moniin kuukausiin piirtää, tai tehdä voimaa ja tiettyä käsiotetta vaativia askareita käsilläni. Osa mielekkäistä harrasteistani oli siis tauolla, kun pari sormea oli ”vammaisia”.

Elin toista vuotta siten, etten pystynyt kävelemään kuin 5 – 10 minuutin matkoja, tai edes seisomaan paikallani, kun oli jo pakko päästä istumaan, että kipu loppuisi. Rentouttavat metsäkävelyt olivat siis pidemmän aikaa tauolla, haaveet pidemmistä patikkaretkistä haudattuina, ja sekin oli varsin masentavaa. Nyt olen iloinen, jos voin kävellä jotenkuten kivuitta parinkymmenen minuutin lenkin. Kipujen ehkäiseminen vaatii omaa työtä ja aikasatsausta (fysioterapeuttisia harjoitteita ja meditaatioita), etenkin, ellei halua käyttää lääkkeitä.

Joten, enpä osaa sanoa, valitsisinko mieluummin nämä fyysiset rajoitteet, vai olisinko mieluummin vaikeammin tarkkaavaisuushäiriöinen! Omiin tarpeisiini riittävän normaalin toimintakyvyn saavuttaminen ja ylläpitäminen on haaste; ei mikään itsestäänselvyys. Tiedän kuitenkin, ettei asian murehtiminen tai vatvominen auta toimintakyvyn kohentamisessa, joten, yritän parhaani mukaan hyväksyä sen, miten asiat ovat, ja kohentamaan mielialaani kaikin mahdollisin (tervehenkisin) tavoin, jos vain jaksan. En todellakaan väitä, että se olisi helppoa, tai onnistuisi kovinkaan usein, mutta se on henkinen tavoitteeni. Mahdollisuus siihen on joka hetki, Luojan kiitos, mutta välillä tulee ärräpäitä. Näiltä osin olen elänyt läpi samanlaisia tunnelmia kuin jalkapuoli-Johanneskin, vaikken olekaan oikeasti jalkapuoli.

Elokuvakulttuuriin liittyen on ilmeisesti käyty keskustelua siitä, kuka ”saa” tai ”voi” näytellä minkäkinlaista ”vammaista”, mutta siihen tuskin on yleispätevää vastausta. Näyttelijä eläytyy niin hyvin kuin eläytyy. Joskus eläytymiskyky ei riitä, joskus riittää. Epäaitous, epärealistisuus ja teennäisyys kyllä pilaavat roolisuorituksen normaalimmissakin roolihahmoissa. Mutta ei kai kukaan oleta, että esimerkiksi patologisen raiskaajan roolia voisi esittää vain aidosti sillä tavoin häiriintynyt ihminen? Fiktio on fiktiota, eikä siltä kannata odottaa faktan realistisuustasoa, kun ei ”faktatkaan” aina ole oikeasti tosia, ”tosi-tv:sta” puhumattakaan.

Me kaikki toimintarajoitteiset ja erilaiset ihmiset emme ehkä poikkea ”normi-ihmisistä” ulkoisesti, ainakaan kovin silmiinpistävästi, mutta koemme silti kenties monenlaisiakin vaivoja ja rajoitteita, ja myös outoutta suhteessa toisiin, normaalimmilla tavoilla toimiviin ihmisiin. Ja vaikkei ”vammamme” olisikaan yhtä helposti havaittava ja konkreettinen kuin esimerkiksi näkövamma tai liikuntakyvyttömyys, saatamme mekin kokea tässä yhteiskunnassa ”vähemmistöstressiä” ja syrjintääkin. Ihmisten maailma tuntuu olevan suunniteltu normaalin enemmistön ehdoilla. Toiset toimintarajoitteiset joutuvat kohtaamaan fyysisiä esteitä, henkisten lisäksi. Toiset kokevat enemmän henkisiä esteitä, vaikka fyysinen esteettömyys olisikin huomioitu.

Eri tavoin toimintarajoitteisten ei ole järkeä kilpailla siitä, kenellä on vaikeinta ja ketä kohdellaan huonoimmin. Eriarvoisesta kohtelusta voi ja saa valittaa, vähättelemättä toisten kokemia haasteita. Toimintarajoitteisilla ihmisillä voi olla monella tapaa hankalaa, mutta emme tarvitse säälittelyä sen enempää kuin vieroksuntaakaan. Tarvitsemme asianmukaista rajoitteittemme huomioon ottamista ja kunnioitusta ihmisolentoina, ja myötätuntoa, siinä missä kaikki muutkin ihmiset, ja erityisesti lapset. Ihmisiä tulee kyllä kohdella samanarvoisesti, muttei se tarkoita aina prikulleen samanlaista kohtelua! Kaikille ei voi tarjota samaa puuroa; joku voi saada siitä allergisen reaktion, ja joku ei saa sitä itsenäisesti lusikoitua kuitenkaan, ja joku taas saattaa oksentaa, jos siinä on möykkyjä…

Eihän ”normatiivinen enemmistökään” ole kaikin puolin samanlaista ihmismassaa. Ihmiset ovat väistämättä joissakin asioissa erilaisia, ainutlaatuisia, koska muuttujia on paljon, ja erilaisten piirteitten ja ominaisuuksien yhdistelmiä on äärettömästi. Voisimmekohan erilaisuudestamme huolimatta arvostaa itseämme ja toisiamme, sellaisina kuin kukin aidosti olemme; enemmän tai vähemmän outoina olentoina?

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.