Tämä kärsivällisyyttä vaativa tilanne on suoranaista kärsimystä, ja kärsimättömyys tekee olosta kärsivän. Olen siis erittäin kärsimättömällä mielellä. Suorastaan ritisen nahoistani. Viime aikoina työasiat ovat saaneet minut kiehumaan, kärvistelemään, pihisemään ja räjähtelemään. Oikeastaan en löydä enää sopivia sanoja kuvata tunteitani; niitä täytyy keksiä itse, tai turvautua väkisanoihin...
Kehomieleni on reagoinut stressin lisääntymiseen sairastamalla flunssaa. Lisäksi olen ”oireillut” symbolisin tavoin esimerkiksi äänen menettämisellä (tunne siitä, ettei minua kuunnella, tai etten saa esitetyksi asiaani niin, että sitä kuultaisiin), ja ruuansulatusvaivoilla (tilannetta ei kerta kaikkiaan voi sulattaa), jännittämällä hartioita (kannan liikaa asioita), kummallisilla paikkaa vaihtavilla säryillä (henkisiä loukkauksia, aukkoja suojauksessa?) ja yleisellä väsähtäneisyydellä.
Olen joutunut olemaan liian usein liian vihainen. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asiaani (ja vaikkapa ammattiliiton kantaa asiaan), ovat turhan usein mielestäni ääliöitä, omahyväisiä, ylpeitä, suorastaan sairaalloisia, pikkumaisia, naurettavia, tai vähintäänkin säälittäviä. En tietenkään sano näitä näkemyksiäni heille ääneen, mutta ilmaisen kyllä, että olen tuohtunut ja että tilanne turhauttaa minua (muittenkin puolesta). Harmi vain, ettei se tehoa! Jotkut ihmiset ovat niin kovanahkaisia, ettei toisen suuttumus vaikuta heihin. Täytyisi saada esitetyksi kunnon sanktio, jotta asia menisi perille. Ennen kuin sellainen järjestyy, on vain katseltava sivusta, miten ne, joilla on valta, vitkuttavat päätöksiään. Ja koska odottavan aika on pitkä, vihaisuuteni valitettavasti pyrkii kasvamaan turhautumisen voimistuessa…
On kuluttavaa olla näin vihainen. Yritän tehdä ”Ystävällisyys”- meditaatiota, jotta rauhoitun, mutta jonkin ajan päästä samat ihmiset alkavat uudelleen ärsyttää. Jopa tahallaan. Tämä on tragikoomista! Suututtaa niin että ei voi kuin nauraa. Olen odottanut ja odottanut, enkä ole lainkaan hyvä odottaja. Ja varsinkin, jos odotellessa pitää tehdä jotakin tylsää ja raskasta ja saa aina vain lisää ongelmia ratkottavakseen, alkaa olla hermoraunio… Hysteerinen kohtaus: puu paa pii! Puu paa pii! Tunne poksahtamaisillaan olemisesta varmaan nostaa verenpainetta. Voi hulluutta! Kohta sekoan tai alan hihittää tai molempia vuorotellen ja yhtä aikaa…
Olen joutunut olemaan liian usein liian vihainen. Ihmiset, jotka eivät ymmärrä asiaani (ja vaikkapa ammattiliiton kantaa asiaan), ovat turhan usein mielestäni ääliöitä, omahyväisiä, ylpeitä, suorastaan sairaalloisia, pikkumaisia, naurettavia, tai vähintäänkin säälittäviä. En tietenkään sano näitä näkemyksiäni heille ääneen, mutta ilmaisen kyllä, että olen tuohtunut ja että tilanne turhauttaa minua (muittenkin puolesta). Harmi vain, ettei se tehoa! Jotkut ihmiset ovat niin kovanahkaisia, ettei toisen suuttumus vaikuta heihin. Täytyisi saada esitetyksi kunnon sanktio, jotta asia menisi perille. Ennen kuin sellainen järjestyy, on vain katseltava sivusta, miten ne, joilla on valta, vitkuttavat päätöksiään. Ja koska odottavan aika on pitkä, vihaisuuteni valitettavasti pyrkii kasvamaan turhautumisen voimistuessa…
On kuluttavaa olla näin vihainen. Yritän tehdä ”Ystävällisyys”- meditaatiota, jotta rauhoitun, mutta jonkin ajan päästä samat ihmiset alkavat uudelleen ärsyttää. Jopa tahallaan. Tämä on tragikoomista! Suututtaa niin että ei voi kuin nauraa. Olen odottanut ja odottanut, enkä ole lainkaan hyvä odottaja. Ja varsinkin, jos odotellessa pitää tehdä jotakin tylsää ja raskasta ja saa aina vain lisää ongelmia ratkottavakseen, alkaa olla hermoraunio… Hysteerinen kohtaus: puu paa pii! Puu paa pii! Tunne poksahtamaisillaan olemisesta varmaan nostaa verenpainetta. Voi hulluutta! Kohta sekoan tai alan hihittää tai molempia vuorotellen ja yhtä aikaa…
Voisinpa ajatella, että tämä on hyvää aikaa testata omia vaatimattomia stressinhallintataitojaan. Ja yritänhän minä. Olosuhteet vain yksinkertaisesti ovat poikkeuksellisen vaativat. Ja mahdollisuuteni vaikuttaa niihin ovat vähäiset. Tässä odotellessa voisi tehdä jotakin mielekästä. Mutta aina tulee joku ärsyttävä takauma mieleen jonkun typerästi ja epäreilusti käyttäytyneen, valta-asemaansa väärinkäyttävän ihmisen naamataulusta ja nuhtelevasti lässyttävästä ylimielisestä äänestä. Kuvittelen ukolle Mikki Hiiri- känitysäänen, naurettavasti sätkivät pikkuraajat ja pömppömahan. Känittäköön sen näköisenä mielikuvissani, mokoma säälittävä olento… No. En minä oikeasti halua sillekään mitään pahaa! Mutta jotain sillä tavoin käyttäytyvällä ihmisellä on pielessä. Sääli… (siis oikea sääli). Olkoon rauhassa! Antaisi vain puolestaan minunkin (ja muitten) tehdä rauhassa työtäni asianmukaisissa olosuhteissa. Mutta jos ei anna, niin kaipa siitä on pakko uskaltaa sanoa? Miten muka pystyy ajamaan oikeuksiaan työelämässä, ellei uskalla olla välillä vähemmän hajuton, mauton, harmiton ja nöyrä?
Jämäkkyys on hankala taito. Tämä kohta vuoden kestänyt prosessi on pakottanut harjoittelemaan sitä. Paha vain, että ystävällisestä ja harmittomasta tyypistä heilahtaa herkästi toiseen ääripäähän eli ilkiöksi, jos ei ole vielä kotiutunut riittävästi omaan jämäkkään asianajajamaiseen sivupersoonaansa. Ja ainahan se stressaa, kun joutuu tekemään jotain mikä ei vielä suju itsestään, ja vastaanottamaan samalla toisten ihmisten vähemmän mukavia tunnetiloja.
Tällainen yliherkkä (erityisherkkä) ihminen menee niin helposti ylivirittyneeseen tilaan keholtaan ja mieleltään. Miten suojella itseään sellaiselta, ellei pysty tällä hetkellä välttämään ylikuormitusta vetäytymällä kokonaan pois työstään? Jos olisin yksityinen ammatinharjoittaja, tarvitsisi tapella vain itsensä kanssa siitä, jos työolosuhteet eivät ole asianmukaiset. Harkitsen asiaa. Mutta asiakaskunta muuttuisi. Harvalla on vara maksaa yksityisistä psykologipalveluista. Tällä hetkellä tapaan ihmisiä, joilla ei todellakaan olisi varaa maksaa yksityiselle. Jos joutuisin veloittamaan jotain kuusikymmentä euroa yhdestä tunnin keskustelusta, keitä asiakkaaksi tulisi? En tiedä. Itse menisin varmaan epätoivoisessa tilanteessa vaikka velaksi (siis itseäni tapaamaan, koska tiedän, että saisin ihan ammattimaista ohjausta ja neuvontaa… Huono vitsi.). Mutta epätoivoisten ihmisten pitäisi kyllä saada palveluja julkiselta puolelta, ilmaiseksi…
Teen taas vaihteeksi vähän ammatinvalintaa. AVO- ohjelmassa saan edelleen listan kärkeen kirjailijan ammatin, ja psykologin ammatti on vasta jossain kolmannella sivulla. Tylsä tilanne, kun ei kirjoittamisella elä, ellei kirjoita myyntimenestyksiä. Jos kirjoittaa vain jonkinlaista undergroundia tai keskivertoälykkäille liian vaikeasisältöistä ja epäviihdyttävää tekstiä, ei vain mitenkään voi tienata edes omaa leipäänsä kirjoittamalla. Pitäisi kirjoittaa kaikenlaista muutakin, vaikka mitä artikkeleja ynnä muuta epäluovaa ja kuivaa, mutten jaksa. En tee kohta enää mitään muuta kuin puren sormea ja ulisen (ja käyn välillä vessassa). Kysymys kuuluu: sinnittelenkö vieläkin osatyöpaikassani vaikka työnteon olosuhteet hankaloituvat? Sinnittelenkö, vaikka joudun taistelemaan oikeuksistani? Enpä tiedä. Se, joka tietää, johtakoon asiat niin kuin hyvä on.
Teen taas vaihteeksi vähän ammatinvalintaa. AVO- ohjelmassa saan edelleen listan kärkeen kirjailijan ammatin, ja psykologin ammatti on vasta jossain kolmannella sivulla. Tylsä tilanne, kun ei kirjoittamisella elä, ellei kirjoita myyntimenestyksiä. Jos kirjoittaa vain jonkinlaista undergroundia tai keskivertoälykkäille liian vaikeasisältöistä ja epäviihdyttävää tekstiä, ei vain mitenkään voi tienata edes omaa leipäänsä kirjoittamalla. Pitäisi kirjoittaa kaikenlaista muutakin, vaikka mitä artikkeleja ynnä muuta epäluovaa ja kuivaa, mutten jaksa. En tee kohta enää mitään muuta kuin puren sormea ja ulisen (ja käyn välillä vessassa). Kysymys kuuluu: sinnittelenkö vieläkin osatyöpaikassani vaikka työnteon olosuhteet hankaloituvat? Sinnittelenkö, vaikka joudun taistelemaan oikeuksistani? Enpä tiedä. Se, joka tietää, johtakoon asiat niin kuin hyvä on.
