Ärtymyksestä mutkan kautta asiaan

Ihmisentapainen kuivapastelleilla
mustalle paperille. Sukupuoli?

Enpä ole uskaltanut kirjoittaa tähän blogiin mitään viime aikoina, koska olen ollut niin ärtynyt kaikenlaisista asioista ja ilmiöistä, että olisin luultavasti kirjoittanut liian rumasti, ilkeästi ja loukkaavasti, jos olisin alkanut kirjoittaa lonkalta sitä, mitä mieleni päällä on.

En edelleenkään pidä esimerkiksi Riikka Purrasta, Ville Rydmanista tai Päivi Räsäsestä sen vaikutelman perusteella, jonka olen heistä saanut ihan vain Ylen uutisista tai keskusteluohjelmista. En lue juoru/paska/roskalehtiä, vaikka saatankin nähdä joitain raflaavia otsikoita silloin tällöin joko kaupassa asioidessani tai netin hakutuloslistalla. Ja olen boikotoinut MTV3:n ohjelmia ainakin -90- luvun loppupuolelta asti. Niin että julkisuuden henkilöistä pitämiseni tai ei-pitämiseni perustuu ihan vain siihen, mitä heistä kuulen, näen tai luen Yleisradion toimittajien ”suodattamana”.

No, tuskinpa sillä on kyseisille henkilöille mitään väliä, pidänkö minä heistä vai en, tai olenko eri mieltä vai samaa mieltä heidän kanssaan. Eivät he hirveästi tunnu välittävän saamastaan kritiikistä, joten suututtavatpahan varmaan ihmisiä edelleenkin. Minuakin. En kuitenkaan halua heille mitään pahaa; haluaisin, että he ”valaistuisivat” ja muuttuisivat sellaisiksi, etteivät enää aiheuttaisi pahaa mieltä toisille ihmisille. Samaa voisin sanoa monista muistakin ihmisistä, joitten naama esiintyy usein Ylen uutissivuilla.

Haluaisin pohjimmiltani rakentaa rauhaa, joten on tuon tavoitteeni vastaista lietsoa vihaa ja inhoa ketään kohtaan. On kuitenkin vaikea malttaa olla ilmaisematta minkäänlaista ärtymystä näitä tiettyjä julkisuuden henkilöitä kohtaan. Enkä väitä, etteikö Ylen välittämä vaikutelma heistä saattaisi olla jossain määrin ”epätarkka”, mutta olisihan noilla ”perussuomalaisilla” ihmisillä mahdollisuus pyrkiä antamaan itsestään mukavampikin vaikutelma toimittajien edessä, eikä sellainen, jonka monet ihmiset ovat (ainakin Ylen juttujen kommenttien perusteella) kokeneet ilkeäksi ja ylimieliseksi.

Päivi Räsäsestä taas syntyy vaikutelma, että hän on hankkinut poliittista hyötyä itselleen olemalla niin sinnikkäästi tiettyjä vähemmistöjä vastaan, luettuaan Raamatusta ilmeisesti vain tuota asiaa koskevia jakeita, eikä niitä, jotka eivät hänen asiaansa hyödytä, ja saattaisivat kolahtaa hänen itsensä nilkkaan. Se, jos joku ”hyvässä uskossa” paasaa sanomaansa sinnikkäästi ja aiheuttaa sillä toisille kärsimystä, on säälittävää, surullista ja epärakentavaa. Mutta se, jos paasaa tietynlaisille ihmisille mieluista sanomaa hyötyäkseen näitten miellyttämisestä itse, eli säilyttääkseen vaikkapa kansanedustajan hyväpalkkaisen homman, ja samalla aiheuttaa toisille ihmisille (tässä tapauksessa tietyille vähemmistöille) kärsimystä, se ei mielestäni ole kristillisen sanoman mukaista…

No, minunkin on juuri nyt vaikea tuntea lähimmäisenrakkautta näitä edellä mainittuja ja monia muitakin ihmisiä kohtaan, joten ymmärrän, jos rakkaudellinen toiminta on noille muillekin vaikeaa. Niinhän se on. Tekisi mieli jatkaa keljuilua, mutta yritän lopettaa tähän.

Sanonpahan vain tässä pari asiaa. Mielestäni ihmiset, jotka haluavat elää yhdessä ja rakastaa uskollisesti toisiaan, ja saada liittoonsa siunauksen siltä Jumalalta, johon uskovat, sukupuolesta riippumatta, ”ansaitsisivat” kyllä ”siunauksen” myös seurakunnalta ja papeilta. Minä henkilökohtaisesti en epäile sitä, etteivätkö Jumalalta siunausta liitolleen pyytävät ihmiset voisi saada siunausta, papista ja seurakunnasta riippumatta. Jos joku ylipäätään kääntyy Jumalan puoleen ja pyytää jotakin, miksi Jumala vastaisi epärakastavasti, eikä antaisi sitä, mitä pyytäjä tarvitsee? Miksei anneta Jumalan päättää siitä siunauksesta? Eihän se ole pappien mielipiteestä kiinni, keitä Jumala siunaa, keitä ei…

Toinen asia liittyy myös sateenkaariteemaan. Muunsukupuoliset tarvitsevat oman virallisen ”sukupuolivaihtoehdon”, ja ilman mitään lääketieteellisiä tutkimuksia tai diagnooseja. Ei ole oikein, että muunsukupuoliset ja intersukupuoliset joutuvat edelleen väen väkisin valitsemaan ”sukupuolensa” kahdesta yhtä sopimattomasta vaihtoehdosta, tai sitten teeskentelemään ja kärsimään tässä binäärisessä yhteiskunnassa. Tai, jotkut joutuvat epätoivoissaan kirjaamaan ja korjaamaan sukupuolensa siihen toiseen viralliseen vaihtoehtoon, kun ei ole olemassa virallista mahdollisuutta olla ihan vain muu, tai olla olematta kumpaakaan.

Ja nyt ”vaikenen”, koska ärsyttää liikaa.

JK: Ja niille tahoille, jotka tarkistavat tämän blogin sisältöjä jostakin muusta syystä kuin lukeakseen mielenkiintoisia juttuja – Hyvää päivää ja siunausta teillekin.

Miten sain ”kitu-projektini” valmiiksi?

Minulla on ADHD, joten ei liene kovin kummallista, että jotkut tekemiseni venyvät, siirtyvät, muuttuvat, unohtuvat, tai jäävät vain lopullisesti kesken. Olen silti onnistunut julkaisemaan jo pitkälti toistakymmentä romaania ”omin päin”, koska opettelin oman tapani toteuttaa itsenäisesti näitä omaehtoisia, itseäni kiinnostavia projektejani. Tällä kertaa projektini tökki välillä niin paljon, että meinasin jo luovuttaa, ja nyt tuntuu todella huojentavalta, että kaikesta tökkimisestä, välttelystä ja sisäänpäin kääntyneestä valituksestani huolimatta olen saanut tämänkin projektin valmiiksi.

Mutta eipä ole yksikään aiemmista romaanikäsikirjoituksistani vaatinut niin paljon muokkaustyötä, motivointia ja hermojen lepyttelyä. En enää oikein edes muista, missä vaiheessa sain idean yhdistää lapsena aloittamistani susitarinoista teini-ikäisenä koostamani romaanikäsikirjoituksen Ohdakemaan maailmaan. Joka tapauksessa tuo idea oli kyllä olemassa jo silloin, kun julkaisin ensimmäisiä sarjan osia; tai, ainakin Warginmaa oli jo paikkana olemassa, ja Ohdakemaan tarinoihin ilmaantui kohtauksia, joita voisi tulkita Warginmaan mystisemmän kulttuurin näkökulmasta.

Niin, minä todellakin vitkuttelin ja vitkuttelin, siirsin ja siirsin tätä hommaa kaikenlaisista tekosyistä, ja toisaalta siksi, että koin tämän romaanin olevan liian erilainen tai ”eri tasolla” kuin Ohdakemaa-sarjan romaanit. Ja hieman erilainenhan se onkin, ja voisin kuvitella, että se saattaisi kiinnostaa hieman nuorempia ihmisiä kuin Ohdakemaa-sarja. Toisaalta, kuten J. R. R. Tolkienkin muistaakseni ajatteli, voi olla ihan hyvä, jos samat tarinat sopivat niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille. Itse pyrin siihen, ettei julkaisemissani kirjoissa olisi mitään sellaista, mitä ei suositeltaisi televisiossakaan alle kaksitoistavuotiaille.

No, mutta mikä tässä ”kitu-projektini” toteutumisessa voisi olla mielenkiintoista muillekin kuin kirjoja julkaiseville tai lukeville ihmisille, on se, mitkä ”teot" auttoivat minua saamaan tämän ajoittain tympeän ja tuskastuttavan projektini valmiiksi.

Tässä siis keinoja tai asioita, joista oli minulle apua, kun työstin käsikirjoitustani aina uudelleen ja uudelleen kohti itsekritiikkini läpäisevää versiota:

1) Yhdistin projektin osaksi isompaa projektia: Alussa ajattelin, että ”Warginmaan Hiljainen Sota” tulisi olemaan osa Ohdakemaa-sarjaa, ja siksi sen muokkaaminen edistäisi tämän isomman idean toteutumista, ja jatkossa toimisi myös ”johdatuksena Ohdakemaahan”.

2) Pidin projektin ajan esillä susiaiheisia kuvia, kuten seinäkalenteria, pyyhettä, palapeliä, niin että susimielikuville oli koko ajan virikkeitä tarjolla.

3) Kehittelin mielikuvia päähenkilöistä esimerkiksi nukkehahmoina ja piirtämällä. Olen huomannut, että kun hahmoon jollain tapaa ”kiintyy”, haluaa kirjoittaa valmiiksi hänen tarinansa.

4) Tein ainakin kaksi kertaa HOT-matriisin tästä tavoitteestani, niin että kirjoitin näkyviin syitä, miksi tämä on minulle tärkeää, ja listasin konkreettisia keinoja, miten edistän tätä tavoitettani. Kirjasin HOT-matriisiin myös kaikki ajatukset ja tunteet, jotka saavat minut välttelemään projektin edistämistä, ja tunnistin, mitä kaikkea sellaista teen, mikä vie poispäin tavoitteestani.

5) Kirjoitin myös erillistä listaa siitä, miksi tämä projekti on minulle tärkeä ja arvojeni mukainen.

6) Tein myös ”miellekarttoja” näistä asioista, värikkäillä kynillä.

7) Listasin projektiin liittyviä ”negatiivisia” ajatuksiani ja kirjoitin sitten niihin rakentavampia, vaihtoehtoisia ajatuksia ja suhtautumistapoja.

8) Käsittelin epäröintiä aiheuttavia ja lannistavia ajatuksiani ja uskomuksiani myös ”puhekuplina”, ja piirsin ja kirjoitin ”vastalauseita” ja voimaannuttavia repliikkejä myös puhekupliin.

9) Kerroin silloin tällöin projektistani ja sen vaiheista läheisilleni, niin sain hieman kannustusta ja loin myös siedettävissä olevaa ”sosiaalista painetta”.

10) Suunnittelin ajankäyttöäni tähän projektiin samalla kun aikataulutin ”pakollisia” tekemisiäni.

11) Maalasin monta kuvaa siitä, miten hankalalta tämä projekti milloinkin tuntui, ulkoistaen näihin kuviin tunteitani.

12) Maalasin myös ”toivetilakuvia” liittyen siihen, miten haluaisin projektini sujuvan ja etenevän.

13) Kehitin omanarvontuntoani tulemalla enemmän omanlaisenani ihmisenä esille niin arjen kontakteissa kuin vieraampien ihmisten keskellä, ja myös tässä blogissani.

14) Muistutin itseäni toistuvasti siitä, että tämä kirjaprojekti on samalla jonkinlainen arvostuksenosoitus itselleni pienenä lapsena: Olinhan vasta yhdeksän-kymmenen, kun aloin kirjoittaa ”susijuttuja”, ja kun olin päässyt kirjoittamisen makuun, aloin kuvitella, että minusta tulisi joskus jonkinlainen kirjailija.

15) Mietin, mikä tämän käsikirjoituksen lopullista ”pakettiin laittamista” oikeasti estää, ja tunnistin virheitä häpeilevän, vaativan ja ankaran sisäisen nilkin, joka vaati tekemään vielä yhden muokkausluvun, tarkistamaan kaiken vielä kerran, ja niin edelleen, niin etten tiennyt, milloin homma on riittävän hyvä. Päätin tietoisesti antaa ”potkut perfektionistille”!

16) Ymmärsin myös, ettei minun tarvitse miellyttää snobbailijoita ja ”elitisti-apinoita”. Voin julkaista kotikutoista, epäkaupallista ja vastakulttuurista, jos se on se, mitä osaan ja mistä pidän.

17) Ymmärsin, että kirjoittamalla siitä, mikä on minulle tärkeää, voin olla ”maan hiljaisten”, kuten vähemmistöjen ja syrjäytyneitten äänenä.

18) Ymmärsin, ettei minun todellakaan tarvitse tienata rahaa luovasta tekemisestäni; minulla ei siis ole paineita olla kaupallisesti suosittu.

19) Jätin projektin monta kertaa ”Herran haltuun”…

Ja, koska olen hengellinen, uskon ”Korkeamman Voiman Johdatukseen”, ja siitä todisteena minulla on joka kerta tullut ”kylmät väreet” tietyssä kohdin romaanin tarinaa, kun olen tehnyt muokkauslukukierrosta. Uskon, että siinä kohdin on joku erikoinen juttu, joka ei ole minun käsissäni. Ja se kohta on myös paras syy siihen, miksi minun oli julkaistava tämä romaani, vaikka se onkin omasta mielestäni vieläkin ”vähän muokkausta vailla”…

Mielelläni ajattelen ja sanon, että kaikki kirjoittamani romaanit ovat hyödyllisiä ja ”henkisesti kehittäviä”. Tähän on vaikea väittää vastaan, ellei joku lue kirjojani ja sitten todista, ettei minkäänlaista ajattelun kypsymistä tai uusia oivalluksia ole tapahtunut lukemisen aikana. Ja sitä paitsi, minkä tahansa lukeminen voi kehittää henkisesti; kuten, kasvattaa kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja itsehillintää… No, haluan uskoa, että kirjoissani on joitakin merkityksellisiä teemoja, joitten lukeminen voisi edistää ihmisyksilöitten henkistä kehitystä ja sitä kautta parantaa maailmaa.

”Warginmaan Hiljaisen Sodan” käsikirjoituksen muokkausprosessi oli työläs osin senkin takia, että tein ”alkuperäiseen” (eli joskus parikymmentä vuotta sitten muokkaamaani versioon) huomattavan suuria muutoksia, kun istutin tarinaa Ohdakemaan maailmaan sopivaksi, ja lisäsin siihen myös ”susisielut”. Lisäksi muutin ”kaikkitietävän kertojan” näkökulmasta kirjoitetun tarinan yhden henkilön näkökulmasta kerrotuksi, minä-muotoon. Alkuperäisen tarinan keskeiset teemat säilyivät, mutta lisäsisällöiksi nousivat kertojan henkilökohtaiset tunteet ja ajatukset. Tarinasta tuli niin ollen vielä psykologisempi kuin se oli alkujaan. Hengellisyys, jota tarinassa oli jo silloin, kun sitä lapsena kirjoitin, yhdistyi Ohdakemaan maailman hengelliseen ajatteluun; ja se tietysti heijastelee omaani. Ja nyt koin hyvin tärkeäksi lisätä tähän tarinaan myös transsukupuolisuuden kokemusta ja yleensäkin sateenkaarevuus-teemaa.

Ohdakemaa-sarja on luokiteltu ”spekulatiiviseksi fiktioksi”, paitsi että varsinkin sarjan viimeinen osa, ”Huurupäitä ja Susisieluja”, alkaa olla osittain jonkinlaista fantasiaa. Sen osan lukemisen jälkeen tämä käsillä oleva romaani ei ehkä herätä enää niin paljon kummeksuntaa. Eli, joistakin kömpelyyksistä ja virheistä ja epäloogisuuksista ja tylsyyksistä huolimatta lopputulos on ihan kelvollinen tarina, jossa on merkityksellinen sisällöllinen viesti.

”Warginmaan Hiljainen Sota” on siis nyt ilmestynyt; ja vaikka tarinan ”pohja” on peräisin vuosikymmenten takaa, sen viesti sattuu olemaan yhä ajankohtainen.

Tämä on huuto rauhan ja toivon puolesta. Tämä on epäkaupallista, kotikutoista ja hivenen vastakulttuuristakin kirjallisuutta eri tavoin poikkeaville tai itsensä ulkopuolisiksi tunteville; friikeille, kvääreille, nepsyille ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää meitä.