Huono kesä – masentaa?

Seitenjärvi- Pilvisyydestä ja tuulesta huolimatta miellyttävä paikka hengähtää.

Annoin muutama vuosi sitten, yleisesti ”surkeana” pidetyn kesän loppupuolella, kirjallista näkemystä paikallislehteen ”huonon kesän” vaikutuksesta mielialaan. Löysin tuon toimittajalle väsäämäni tekstin omaa sähköpostia siivotessani, ja arvelin sen aiheen olevan jokseenkin ajankohtainen tänäkin vuonna. En tiedä millaisessa muodossa antamani tieto oli paikallislehteen suodattunut, mutta tässä oma alkuperäinen versioni aiheesta…

Sään vaikutusta mielialaan on tutkittu, ja on todettu, että valon määrän merkitys mielialaan on suurempi kuin ilman lämpötilan. Vain osa ihmisistä nauttii helteistä; osa kokee ne enemmänkin uuvuttavina ja toimintakykyä laskevina. On todettu, että hellekausina tehdään väkivaltaisia rikoksia enemmän kuin viileinä kausina. Ihmiset harrastavat ja ulkoilevat enemmän, kun ei ole liian kylmä tai liian kuuma.

Nykyään puhutaan ”meteopaateista”, eli ihmisistä, joiden mielialaan sää vaikuttaa tavallista herkemmin, joko masentavasti tai piristävästi. ”Sääherkkyyden” on todettu periytyvän. On arvioitu, että noin puolet ihmisistä kokee, että hyvä sää vaikuttaa positiivisesti mielialaan, mutta osa ihmisistä ei reagoi säätiloihin mitenkään erityisesti. Säätilan vaikutukset voivat olla sekä suoria (liittyen esimerkiksi valon määrään ja lämpötilaan, tai aurinkoisen maiseman välittömästi koettuun miellyttävyyteen) että epäsuoria (eli sää vaikeuttaa sellaisten asioitten tekemistä, jotka tuottaisivat hyvää mieltä; tai säätila ei vastaa toiveita, jolloin pettyy, ja ajattelu muuttuvat kielteisiksi).

Pilvinen, sateinen ja viileä kesäsää saattaa aiheuttaa mielialaoireita ensinnäkin valon määrän vähyyden takia, jolloin ilmiö on sama kuin kaamosmasennuksesta. Toisaalta, ”huonon sään” epäsuorat vaikutukset ovat myös merkittäviä. Ihminen voi olla ladannut liiallisia odotuksia kesälomaansa, ja voi kokea, että sää ”pilaa” loman, kun mielekkäitä, stressistä palauttavia asioita ei saakaan toteutettua. Pettymyksestä voi olla hankala päästä yli, ja lomapäivät menevät murehtimiseen. Pettymyksestä palautumisessakin on yksilöllisiä eroja. Jos sää estää esimerkiksi ulkoilun ja luonnossa liikkumisen, jotka tutkitusti kohentavat mielialaa, saattaa luonnollisesti kehittyä mielialaoireita, kuten väsymystä ja aloitekyvyttömyyttä. Etenkin masentuneilla jo olemassa olevat oireet usein pahenevat ja toimintakyky laskee.

Auringonvaloa pyritään kaamosoireilussa korvaamaan kirkasvalohoidoilla, ja samaa keinoa voi soveltaa harmaina kesäpäivinäkin. Jos pelkää d-vitamiinin saannin jäävän vähiin auringonpuutteen takia, sitä voi nauttia suun kautta. Kannattaa kuitenkin myös oleilla ulkona, sateestakin huolimatta, raittiin ilman takia. On todettu, että raittiissa ilmassa oleilevat ihmiset ovat onnellisempia ja kokevat vähiten stressin tai masennuksen oireita. Liikuntaa ei myöskään kannata jättää ”hyvän kelin” varaan; liikunnan harrastaminen säässä kuin säässä, tai sitten sisätiloissa, tukee joka tapauksessa mielialaa. Ja luontoympäristöön voi hakeutua huonollakin säällä; luonnon terveysvaikutukset eivät nollaudu, vaikka keli olisi pilvisempi, tai jopa kylmä ja märkä. Luontonäkymät voivat olla erityisen mielenkiintoisia erilaisissa sääoloissa. Ulkoilmapuuhistakin voi oppia nauttimaan ihan uudella tavalla, kun pukeutuu säähän sopivasti. Se, että tekee totutun asian uudella tavalla, uusissa olosuhteissa, voi jo sinänsä piristää (kuten vaikkapa myrskysäällä kävely).

Pettymystä lomasään suhteen ei siis kannata jäädä liiaksi murehtimaan, vaan voi kokeilla ottaa olosuhteet haasteena vastaan. Voi olla, että joutuu suunnittelemaan lomanviettonsa uudelleen sateisuuden ja viileyden takia, mutta kesäpäivistä voi tulla uudella tavalla miellyttäviä, kun keskittyy niihin mielekkäisiin asioihin, joita voi tehdä, säätilasta huolimatta. Vain osalle ihmisistä haaste on biologinen (synnynnäisen herkkyyden takia); suurelle osalle ihmisistä ”huono kesäsää” on asennekysymys. Haastava tosin, mutta selätettävissä.

PS. Katso myös juttu kaamosoireilusta.

Askel kerrallaan oikeaan suuntaan

Yksi askel kerrallaan se tunturinlakikin saavutetaan. Hikisesti, mutta
motivoituneena.

Takana on hiljaiseloa ja muutaman päivän reissu kouluajan kotiseudulle pitkine ajomatkoineen. Kiipesimme Sallatunturin taaemmalle laelle, jossa ei onneksi ollut aivan joka puolella ihmisen jättämiä jälkiä tai rakennelmia, ja erämaamaisemia riitti lähes joka suuntaan. Polun varrella suopursujen tuoksu ja poronjätösten kirpeähkö haju nostattivat muistoja pohjoisen luonnossa oleskelusta, varhaisesta lapsuudesta saakka kertyneistä luontokokemuksista. Muistoja täynnä olivat myös hieman lyhemmät tarpomiset sekametsässä ja hiekkapohjaisessa maastossa, suolampea tähyillessä tai tutun mäen päällä paikkoja katsellessa. Siellä keräsin joskus käpyjä veljen kanssa ja tein pystykarsintaa, tai keräsin mustikoita, tai kävelin hiljakseen, kun halusin olla rauhassa.

Ajomatka pohjoiseen on osaksi puuduttavankin tuttu, mutta osaksi maisemallisesti kiinnostava kokemus. Vaaleanvihreinä ja oranssinkeltaisina lainehtivat suoniityt ja pikkulammet joutsenineen piristivät matkaa etenkin loppumatkasta. Liian tukkoon rakennettu Rukatunturi sen sijaan on varsin masentava näky siinä matkan varrella. Henkilökohtaisesti iloitsisin enemmän luonnontilaisesta tunturista, jonka laelle pääsisi näkemättä laajoja maansiirtotöitä, hakkuita ja ökyrakennelmia, tai varsinkaan mitään hyppyrimäkeä. Ympäristöön sopiva, luonnonmateriaaleista tehty biokäymäläkoppi ja vaikkapa jonkinlaiset kelopenkit tunturin laella lisäisivät tietysti mukavuutta retkeilijöille, etenkin lapsikatraan kanssa kulkevalle, mutta ilmankin niitä pärjäisi. Minkäpä teet, kun osa pohjoisen turisteista tahtoo hotellitason mukavuudet ja hienon maisemanäkymän lasiseinän läpi? On sitten pitänyt pilata kallioinen rinne satojen metrien matkalta rahakkaampien turistien tuottamien tulojen vuoksi. Harmittaa, ettei itse elänyt silloin kun Rukatunturi oli luonnontilassa. Tosin, en tiedä missä olisin asunut, ja olisinko jaksanut vaeltaa jalkaisin sieltä saakka tunturin laelle. Mutta saahan sitä kuvitella, että olisin asunut jossakin kolossa tunturin kupeessa ja käynyt silloin tällöin laella tähyilemässä…

Ilmastoahdistus häilähtelee mielessä aika ajoin voimakkaampana, ja kuvitelma paluusta luonnontilaan tuntuu epämääräisenä kaipuuna; aivan kuin olisin eläin, jonka pitäisi päästä kaoottisesta eläintarhasta takaisin sinne missä olen kuoriutunut risukasassa tai putkahtanut jonnekin luolanperälle. Ahdistusta maapallon tilan suhteen helpottaa edes hieman, kun on asioita, edes pieniä, joita voi tehdä edetäkseen oikeaan suuntaan. Isoja muutoksia voi olla vaikea tehdä kerralla, etenkin kun monet ratkaisut ovat rahallisista investoinneista kiinni, tai on vain yksinkertaisesti vaikea muuttaa piintyneitä tapojaan. Muutokset ovat enemmän tai vähemmän haastavia. Joillakin ihmisillä monetkin muutokset onnistuvat tuosta vain, hyvässä ja pahassa, ja toisilla taas vaativat pidemmän prosessin, niin ikään hyvässä ja pahassa. Jos on jo lapsena oppinut hyvät toimintatavat, eikä mielellään muuta käytänteitään, ei herkästi myöskään höyrähdä uusiin hölmöilyihin. Mutta ihminen, joka muuttaa mieltään herkästi, saattaa onnistua vaihtamaan jopa arvomaailmaansa tuon tuosta, vaikkapa massojen mielen mukaan. Ilmastonmuutoksen hidastamisessa siitäkin on tietysti hyötyä, jos isot massat saadaan esim. mainostamisen kautta muuttamaan kulutustottumuksiaan ja elämäntapaansa ekologisemmaksi.

Nyt kuitenkin tarvitaan myös kestävyyttä. Jos ekologisuudesta tulee vain ohimenevä muoti-ilmiö, ihmismassat eivät ehdi toteuttaa pitkäkestoisia muutoksia, vaan alkavat, kuten ennenkin, odottaa seuraavaa muoti-ilmiötä. Osa ihmisistä kun kyllästyy helposti, eikä keksi itse itselleen oikein mitään ”piristävää”. Jos ”uutta ja piristävää” etsitään muotitehtailijoilta, eivätkä nämä ole ottaneet ilmastonmuutoksen hidastamista pysyväksi arvokseen, on vaara, että isot massat haksahtavat pian takaisin vanhoihin epäekologisiin tapoihinsa tai johonkin uuteen hauskaan, mutta lyhytnäköiseen.

Kenen siis pitäisi muuttua? Kenen ehdoilla markkinoita ja mainontaa muutetaan? Kuluttajien, kaiketi, jos kysynnän ja tarjonnan lakiin on uskominen. Kuluttajien tulee vaatia, että markkinoille tulee yhä enemmän ekologisia vaihtoehtoja, eikä niin, että rahantekoon suuntautuneet tahot tuottavat tavaraa mahdollisimman halvalla ja saavat ihmiset ostamaan sitä tehokkaalla mainonnalla, aivan kuin se heidän tuotteensa olisi paras tai jopa ainoa vaihtoehto…

On tympeää ajatella ihmisyksilöä ”kuluttajana”, mutta tässä asiassa on hyvä muistaa, että teollisuus on merkittävä taho ilmastonmuutoksessa ja sen hidastamisessa, ja teollisuustuotteiden kuluttajina jokainen itsestään vastuussa oleva ihminen voi tehdä valintoja. Valinnat tietysti usein tarkoittavat sitä, että joutuu vaihtamaan jonkin tuotteen toisenlaiseen, tai lopettamaan kokonaan jonkin tuotteen käyttämisen. Totuttelu voi viedä aikansa ja tuntua epämukavaltakin. Mutta jos vanhaan viisauteen on uskominen, uuden asian toistaminen 21 kertaa tekee siitä jo tavan! Se on kuin tallaisi uutta polkua lumeen. Toistojen myötä polku alkaa kantaa. Samalla vanha ”reitti” alkaa himmentyä. Muutosmotivaation on kuitenkin tärkeää lähteä itsestä, jotta muutos olisi kestävää ja prosessin jaksaisi viedä läpi. Miksi haluaa tehdä muutoksia, muuttaa tapojaan, luopua jostakin, opetella uutta? Tarvitaan tunne siitä, että tekee oikein, ja hyvää kaikille, ja itselleenkin. Useimmat ihmiset saavat sellaisten tekojen toteuttamisesta paremman mielen, eikä se ole kenellekään pahaksi…

Ison muutoksen toteuttamista voisi verrata tunturin laelle kiipeämiseen. Useimpia ihmisiä helpottaa, jos joku toinen on tallannut polun ennalta, kulkukelpoista reittiä, ja laittanut suuntaviittoja, jopa rappusia hankalimpiin paikkoihin. Matkanteko on välillä hiostuttavaa ja hengästyttävää, mutta koko ajan maisemat paranevat, toiveikkuus lisääntyy ja innokkuus päästä perille kasvaa. Ja laelta näkee, mistä on tullut, ja että ponnistelu kannatti. Korkealta paikalta näkee paremmin kokonaisuuden, ja voi olla jonkin aikaa omaa elämäänsä suurempien asioitten äärellä, ja kenties valita uuden reitin, jos on voimia jäljellä uuteen haasteeseen.

Jos en nyt pitkiin aikoihin kirjoita mitään muuta, niin haluan sanoa ihmisille ainakin nämä asiat:

Kannattaa kirkastaa arvonsa. Mikä on OIKEASTI tärkeää? Siihen kannattaa sitoutua, ja edetä, askel kerrallaan. Muuten on kuin silmiään ja mielihalujaan hallitsematon hupsu, joka harhailee tai säntäilee sinne tänne, turhia tavaroita selässään ja käsissään kantaen.

On tärkeää opetella kärsivällisyyttä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan heti. Kärsivällinen ihminen malttaa pysähtyä harkitsemaan ja miettimään tuota edellistä asiaa. Matkaaja, joka ymmärtää, minne on menossa ja mitä oikeasti tarvitsee kantaa mukana, pääsee todennäköisemmin joskus perillekin. Tai ellei pääse tässä elämässä perille saakka, niin on ainakin tehnyt matkaa tietoisena päämäärästään, ajatukset kirkkaina ja turhia taakkoja kantamatta.

PS: Itsetunnon käsi- harjoitusvihko on lopultakin ilmestynyt, tutustu tästä linkistä.