Väliinputoaja vai sillanrakentaja? Tervetuloa "sateenkaarisillalle"!

Tämä on oikeastaan kaikenlaisten sateenkaarevien
ihmisten evankeliumi, ei vain "luuserihomojen"...

Sain idean tästä uusimmasta ”luuseritarinasta” vajaat pari vuotta sitten. Viime vuoden tammikuussa olin jo aloittanut kyseisen tarinan kirjoittamisen, kun näin voimakkaan, symbolisen unen.

Unessani olin korkean vuoren laella; mustien, teräväsärmäisten kallioitten ja valkoisen jää- ja lumipeitteen keskellä, öisen taivaan alla. Äkkiä mustassa kalliopinnassa alkoikin hohtaa väriläikkiä, ikään kuin eteerisiä kiteitä. Ne taittoivat niihin osuvan valon spektrin tavoin, niin että näytti kuin kallio olisi alkanut hohtaa sateenkaaren värisenä täplämerenä, ja se outo, eläväinen hohde levisi jalkoihinikin. Kysyin häkeltyneenä, jopa peloissani: ”Mitä tämä on?” Silloin huomasin jonkin matkan päässä seisovan, valkoista valoa loistavan hahmon, ja hän sanoi minulle: ”Älä pelkää! Minä autan sinua.” Olin sitten luisua alas yhdeltä liukkaalta lohkareelta, mutta minuun tartuttiin ja minut vedettiin ylös, niin etten pudonnutkaan pimeään rotkoon.

Tuolloin aluillaan olevan romaanikäsikirjoituksen keskeisin sisällöllinen teema varmistui ja vahvistui, kun ymmärsin tuon uneni merkityksen. Päätin sitten ladata tähän kirjaan melko lailla täysillä sen viestin, jonka koin saaneeni tuon unen ja muittenkin ”sattumalta” vastaani tulleitten vihjeitten myötä. Ja nyt on korkea aika saada tämä viesti jakoon.

Kirjoitin ”Sateenkaarisillan” niille, joita ”sateenkaariteemat” pelottavat ”uskonasioitten” vuoksi, ja toisaalta niille, joita ”uskonasiat” pelottavat, koska he ovat tavalla tai toisella ”sateenkaarevia”.

Ihan maallisistakin ennakkoluuloista, syrjinnästä ja henkisestä väkivallasta aiheutuu monenlaista kärsimystä sateenkaari-ihmisille, ja se on jo ongelma sinänsä. Mutta viime vuosina olen suorastaan järkyttynyt siitä, millaista vahinkoa konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja hengellisestä / uskonnollisesta väkivallasta aiheutuu tälle ihmisryhmälle ja heidän läheisilleen. Millaista järjetöntä ja armotonta tuomitsemista, vihamielisyyttä, syrjintää, hurskastelevaa paheksuntaa… Kaikkea sellaista siis, mistä on ns. kristillinen lähimmäisenrakkaus kaukana, tai suorastaan vastakkaisessa suunnassa!

Koin, että on tarpeen korottaa ääntään näitten ”uskonnollisesti tuomittujen” ihmisten puolesta, vaikka huuto särähtäisikin joittenkin tahojen korviin. Tarkoitukseni ei ole pahantahtoinen niitäkään ihmisiä kohtaan, joita tulen ehkä ”sohaisseeksi” tällä viestilläni, mutta tämän verbaalisen ”sohaisun” tarkoitus on vähän herätellä; tai ainakin herättää pohdintaa, avata uutta näkökulmaa. Haluan muistuttaa ”uskonnollisesti lakihenkisiä” ihmisiä siitä, mikä oikeasti on tärkeintä, ja mikä se olikaan, mikä ”täyttää lain vaatimukset”. Koska sehän se tuntuu herkästi unohtuvan…

”Sateenkaari” symboloi tässä rakkautta, jota ei voi kieltää tai evätä keneltäkään ihmiseltä, sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolisesta suuntautumisesta huolimatta. Sateenkaarihan ilmestyy sinne, minne milloinkin ilmestyy, ihmisten näkemyseroista ja henkilökohtaisista mielipiteistä huolimatta. Luonnossa esiintyvä spektri syntyy vedestä ja valosta, joita me ihmiset emme omista; ne tulevat taivaasta, kaikille, ansioihin katsomatta. Inhimillisen mieltymyksen ja kiintymyksen ylittävä rakkaus ei ole ”ansaittavissa”, eikä siis vaadi tekoja; se on lahja, joka kuuluu kaikille.

Jos joku muistaa Aale Tynnin runon ”Kaarisilta” (löytyy esim. täältä), siinä runossa on ollut minulle aina joku kummallinen ”juttu”, koska sen lukeminen tuottaa minulle ihmepuistatuksia ja sisäistä ”hytinää”. Nyt se runo yhdistyi mieleni ”rojuaarreaitassa” sateenkaareen, ja niin syntyi ”sateenkaarisilta”. (Huom. sen niminen pieneläinkrematorio on olemassa, ja ”urbaanisanakirjan” mukaan ”sateenkaarisilta” on myös ”kauniita värejä täynnä oleva silta Taivaan ja Maan välillä, jonne rakastetut lemmikit menevät kuollessaan”. Ehkäpä sinne meni myös Jasu-koiramme noin vuosi sitten…)

Minun ”vertauskuvallisessa” mielikuvamaailmassani ”sateenkaarisilta” ei tarkoita sen enempää ihmisen kuin lemmikinkään ruumiillista kuolemaa (jos jotakin kuolemaa, niin ”egon”), vaan ko. silta luo yhteyden tästä ”maanpäällisestä” maailmasta hengelliseen todellisuuteen. Tavallaan se silta johtaa myös jonkinlaisen merkityksettömyyden (”kadotuksen”) kuilun toiselle puolen, uudenlaiseen elämään. Ja kun pääsemme pois tästä inhimillisten käsitysten, tulkintojen ja leimojen maailmasta, voimme tuntea olevamme olemassa, merkityksellisiä ja rakastettuja, juuri sellaisina kuin olemme.

”Silta” ylipäätään voi symboloida myös polariteettien välistä ”tilaa”, jossa saamme olla rauhassa, putoamatta minnekään, vaikka olisimmekin jostakin näkökulmasta ”väliinputoajia”. Ja kun siihen siltaan lisätään sateenkaaren värit, päästään takaisin aiheeseen…

On äärimmäisen rakkaudetonta ja surullista, jos – anteeksi vain rumanlaiset ilmaisuni – jonkinlaiset tekopyhät hurskastelijat, lakihenkiset fanaatikot ja omahyväiset ”oikeauskovaiset” yrittävät estää sellaisia ihmisiä, joita itse karsastavat, etsimästä ja lähestymästä hengellistä todellisuutta.

Minun on vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jotkut kristityiksi itseään nimittävät ihmiset voivat toimia niin tuomitsevasti ja armottomasti, vaikka juuri armon pitäisi olla se ydinasia kristillisyydessä! ”Kaikki on kutsuttu, harvat valittu.” Ne, jotka sitten lopulta kenties heitetään ulos juhlapöydästä ”itkemään ja kiristelemään hampaita”, valitsee kutsujen ”isäntä”, eikä toiset vieraat, tai joku tärkeilevä ovivahti!

Saarnaamatta tässä sen enempää totean vain, että minulla on oma, henkilökohtainen uskonfilosofiani, jonka kirjoitin auki romaanin päähenkilön sanoihin ja ajatuksiin. Saatanpa olla jonkun perinteisemmän ja suppeamman uskonkäsityksen näkökulmasta varsin ”harhaoppinen”, ja jostain toisesta näkökulmasta taas epätieteellinen hörhö, mutta minulla on oikeus henkilökohtaiseen hengelliseen vakaumukseen ja näkemykseeni. Eihän sitä tarvitse kenenkään omaksua ja ”jakaa”, vaikka siitä kertoisinkin.

Mahdollisista teologisista tulkintavirheistäni ja valtavirrasta poikkeavista näkemyksistäni huolimatta haluan puolustaa tällä kirjanmittaisella puheenvuorollani niitä ihmisiä, joilta esimerkiksi tietynlainen konservatiivinen uskonnollisuus haluaisi viedä oikeuden valita itse elämänkumppaninsa, tai joita uhkaillaan ja pelotellaan pahimmillaan itsetuhoisuuteen saakka, ”syntisiksi” ja ”helvettiin joutuviksi” leimaten. Yksikin hengellisellä väkivallalla aiheutettu itsemurha on liikaa; äärimmäisen rakkaudeton teko.

Halusin siis kirjoittaa jonkinlaisen oman uskoni mukaisen evankeliumin sateenkaari-ihmisille.

En tiedä onnistuinko sinne päinkään, mutta ainakin yritin tässä reilun vuoden aikana tehdä käsikirjoituksestani julkaisukelpoisen, kantaaottavan puheenvuoron; puettuna kuvitteelliseen, tragikoomiseen ”luuseritarinaan”. Romaani on samalla ”luuserisaarnaajan matka itseensä”, eli myös kertojaminän henkilökohtainen kehitystarina. Oma jälkikasvuni antoi myös panoksensa tähän romaaniin yhteisten pohdintojen, mielikuvitusmaailmojen jakamisen, kahden koskettavan tekstinpätkän ja muutaman häneltä lainatun hahmon kautta.

Tässä jonkinlainen esittelyteksti (yhdistelmä takakansitekstiä ja myyntisivuston kuvausta):

Joel-Petrus, jota läheiset kutsuvat ”Jopeksi”, kokee ymmärtäneensä jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä, ja tuntee velvollisuudekseen lähteä levittämään tätä ilosanomaa edes joillekin ventovieraillekin ihmisille, ”maailman parantamiseksi”, vaikka onkin sosiaalisia haasteita omaava Asperger-piirteinen introvertti.

Poliisi-isä ja nunnaksi ryhtynyt äiti ovat evästäneet jälkikasvunsa erilaisilla moraalisilla ja henkisillä opetuksilla. Osan ajatusmaailmastaan Joppe on omaksunut enemmän tai vähemmän virallisesti opiskelemalla, osan “johdatuksessa”. Joppe on tuntenut olevansa oudoksuttu ja syrjittykin, muttei haluakaan olla riippuvainen kenestäkään; paitsi ehkä koirasta. Hän kokee olevansa jonkinlainen yksinäinen pahanilmanlintu, jonka velvollisuus on varoittaa ihmisiä siitä, minkä hän uskoo “harhaksi”: siitäkin huolimatta, ettei sillä tavalla saa ihmisten hyväksyntää, eikä pahemmin elantoakaan.

Joppe on valmistellut naapurinisännän vanhaan pakettiautoon petipaikan ja laatikot välttämättömille matkatavaroille ja tarvikkeille, jotta voisi viipyä automatkallaan vähintään pari kuukautta. Koska Joppe haluaa seurata intuitiotaan tai ”johdatusta”, hän arpoo sormellaan paikan, jonne suuntaa ensimmäiseksi. Matkakohteeksi sattuu Kuusamo, ja Rukalla Joppe tapaakin “tutuntuttuja”. Eräs nuorimies änkeytyy hänen Hiacensa kyytiin, eikä tästä kyytiläisestä olekaan niin helppo päästä eroon! Umpi-introvertti Joppe ei ole mikään ”niitä näitä rupattelija”, joten kuka tahansa kyytiläinen olisi hänelle stressinlähde, mutta tämä “kaverin veljen bestis”, Rolle, sattuu vielä olemaan kevytmielinen, riippuvuuksiin taipuvainen, ulkoisesti itsevarma, ADHD-piirteinen homopoika.

Homous ei niinkään ole Jopelle “ongelma”; hän kokee itse olevansa ei-binääri aseksuaali ja hyväksyisi sateenkaarevuuden jopa tärkeimmälle hengelliselle idolilleen, eikä mielestään kärsi myöskään homofobiasta. Mutta jostain syystä Rolle saa Jopen ymmälleen; jopa ahdistumaan ja suuttumaan, ja siinä samalla Jopen oletukset, kuvitelmat, ajatukset, laskelmat ja aikomukset heittävät häränpyllyä. Eikä hän yleensäkään pidä kaaoksesta, hälinästä, suunnitelmien muuttumisista, epävarmuudesta, eikä tunteilusta…

Joppe kyllä tapaa matkallaan muitakin ihmisiä, mutta monikaan ei ole erityisen kiinnostunut hänestä eikä hänen sanomastaan; paitsi tuo tietty ihminen, Rolle, jonka kiinnostus on enemmänkin kiusallista ja tunkeilevaa, ja jota Joppe ei ensi alkuun olisi edes halunnut ottaa mukaansa, vaikka tämä tarvitsikin kaikenlaista apua ja tukea. Mutta epäluuloinen ennakkoasenne kääntyy sekin päälaelleen, kun Rolle sotkee ihan kaiken; myös Jopen tarpeen olla kenestäkään riippumaton ”laupias samarialainen”.

Joppe kokee olevansa varsinainen “luuserisaarnaaja”, kun juuttuu auttamaan vain yhtä erityisen eksynyttä pässiä, kun olisi pitänyt “pelastaa koko maailma”. Ja kuitenkin: ellei hän olisi lähtenyt, kuten “uni johdatti”, olisi saattanut jäädä se tärkein ilosanoma kertomatta, ja samalla löytämättä jotakin, mitä ei oikeastaan edes tiennyt etsivänsä.

”Parental advice”: Tässäkään kirjassani ei ole mitään sen räävittömämpää intiimielämän kuvausta tai väkivaltaa, mitä nyt elokuvissa tai tv-ohjelmissakaan, joissa suositusikäraja on 12-v. Romaanin sisältämät mielenterveys- ja päihdeaiheet sen sijaan saattavat olla vähän rankkoja niin nuorille ihmisille. Sen takia en tätä romaania kohdistanut suoraan nuorille / teineille. Kertoja on neuropoikkeava nuori aikuinen; toisaalta ikäistään lapsellisempi, toisaalta kypsempi, joten, riippuu toki lukijasta, miten mielekästä on eläytyä tällaisen hahmon kokemusmaailmaan.

PS. Jos Luoja suo, joku ehkä saa tästä kirjasta irti sen viestin, minkä tarkoitin hyvällä. Olkoon se valoa. Ja jos herätän ”närää”, olkoon se sen suolan vaikutusta, jota lisäsin nyt runsaasti, ihan tarkoituksella.

Odottavan aika on pitkänlainen, ja joillakin asioilla on kiire

Jääkarhu kärsii, minä olen kärsimätön...
(Kuvan tekeminen oli myös "aivojumppaa".)

Kirjoitan tätä päivitystä ihan vain KÄRSIMÄTTÖMYYTTÄNI. Odottavan aika on tosiaan pitkä, ja pieni aivopuuhastelu helpottanee kärsimystä. Ja minä odotan nyt, että tuorein kirjani ilmaantuisi sinne, mistä saisin sen itselleni tilattua, konkreettisena kappaleena, jotta kyseisen projektin valmiiksi saaminen todentuisi ihan käsikopelolta, ja voisin olla eläväisemmin iloinen ja kiitollinen siitä, että sain sen, Luojan kiitos, lopultakin niin valmiiksi, ja vieläpä siedin ajatuksen päästää se sisältöineen maailmalle. Niin, Herran haltuun. Kirjoitin tuon kirjan vähän niin kuin ”johdatettuna”; uskokoon sen, ken uskoo.

Mutta nyt siis odotan, ja olen ”kärsimätön”, enkä ymmärrä tuon sanan logiikkaa lainkaan, koska minusta ”kärsimättömyys” on enemmänkin nimenomaan ”kärsimistä”. Ja ”kärsivällisyys” taas on jonkinlaista kärsimyksen hyväksymistä ja sietämistä. No, olenpa nyt kärsimätön, ja silti siedän sitä kärsivällisesti.

Tein tänään jonkinlaista linssikeittoa, joka kuuluu nykyään melkeinpä suosikkiruokiini, kun olen yrittänyt siedättää itseäni edes joillekin kasviproteiininlähteille, enkä mitenkään pysty pitämään aivan kaikista. Työnnän omaan keitosversiooni linssien lisäksi sipulia, porkkanaa, paprikaa, tomaattisosetta ja tietysti mausteita. Ja joskus ”kaurakermaa”, joskus kookosmaitoa. Se on kummallisen hyvää. Minähän en pienenä lapsena syönyt mielelläni paljoakaan muuta kuin pastaa ja ketsuppia, lenkkimakkaraa ja näkkäriä, pannulla paistettua ranskanleipää ja ehkä kananmunia. Sensorisen integraation takkuilu aiheutti yökkäilyä. On oma työnsä opetella nyt syömään kasvispainotteisemmin, kun on edelleen melko nirso, eikä ruuansulatuskaan siedä mitä tahansa, ja allergiatkin häiritsee…

No, tuo ”vihreä” ruokavaliosiirtymä ei ollut edes se pääasia, vaan oikeastaan se, että maapallon jäätiköitten sulamista ei kuulemma enää onnistu estää; ne ovat jo hävinneet dramaattista tahtia viime vuosina, ja syy on tietysti kasvihuonekaasuissa, eli ihmisten toiminnassa. Maailman parantamisella on kiire. Odotellessa kärsimättömänä jotakin toista asiaa voi ehkä tehdä jotakin toista, edes pientä…

Tuntuu surulliselta ”viherpiiperrykseltä” yrittää yhden ihmisen keinoin muihinkaan ilmastouhkiin vaikuttaa, mutta silti, jos jokainen yrittäisi tehdä edes vähän sellaista ekologista, mihin pystyy, niin asiat muuttuisivat edes jonkin verran; tai, hidastuisi se ilmaston lämpeneminen edes vähän. Se taas, jos suurin osa ihmisistä ei tee edes sitä vähää, mitä voisi tehdä, ja vain jotkut pinnistelevät omasta mukavuudestaankin tinkien, aiheuttaa turhautumista ja katkeruutta…

Yritin vaikuttaa asioihin äänestämällä, että voisin sitten hyvällä omallatunnolla valittaa, kun sentään yritin jotakin. Mutta liian vähän oli samanhenkisiä äänestämässä, tärkeät asiat hukkuivat poliittiseen peliin, ja nyt usko enemmistön valtaan hiipuu edelleen, jos enemmistö on kerta sellaista väkeä, johon uppoaa populistihömppä ja ”rahaa, rahaa, rahaa”- mantra. Anteeksi vain. Mielipiteen- ja sananvapaus on toki muillakin kuin minulla, mutta en minä ainakaan haluaisi, että se, joka ajaa sitä autoa, jonka kyydissä istun, ajelee laput silmillä ja pohdiskelee vain sitä, miten hyötyisi kyytiläisistään, saisi ajettua kumoon häiritsevät sivulliset ja kaasuteltua ohi niistä, jotka kokee jotenkin uhkaaviksi (siis vertauskuvallisesti).

Minusta ihmisten mentaliteetti tarvitsee aika rajunkin muutoksen, pysähtymisen, äkkikäännöksen, havahtumisen, jotta edellytykset maapallolla elämiseen voisivat säilyä. Ihmisten on muututtava sisäisesti, jotta ulkoinen muutos todella tapahtuu. Jos annamme edelleen itsekkäitten ja ahneitten ”tahojen” vetää meitä kuin pässiä narussa, kun emme itse mitään mistään tajua, asiat menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Jotkut itsekkäät miljardöörit ja muut ”menestyneet” taktikoijat pakenevat tietysti avaruuteen ja jättävät epäekologisten touhuilujensa tuottamat jätekasat ja saasteet tänne pallolle, kiitos vain. No, arvostan kyllä niitä rahakkaita, jotka oikeasti käyttävät varojaan ilmastotyöhön ja toisten ihmisten ja luonnon hyväksi. He ovat varansa ansainneet, jos niitä toisillekin jakavat. Kiitos heillekin, ja aamen.

No, tässähän tämä odotteluaika meni mukavasti...

Kaapista ulos, senkin häirikköfriikki!

Tässäpä erittäin kuvaava omakuva.
Määritelköön ken tahtoo, että mikä
laji ja mitä kromosomeja löytyy.

”Näytä naamasi, me haluamme määritellä sinut!”

Olen vuosien varrella kirjoittanut pari tekstiä, joissa kerron jotakin siitä, miksi en ole omilla kasvoillani ja oikealla nimelläni ”esillä” tässä blogissa tai ylipäätään ”kirjailijana”; tai, mitä yleensäkin ajattelen ”julkisuuskuvasta” tai vaikkapa omakuvien esittelyistä. Ohdakemaa- blogin puolella on myös jonkinlainen ”kirjailijaesittely”, jossa kerron itsestäni hieman enemmän, mutten siinäkään sen tarkemmin esimerkiksi ikäluokastani tai sukupuoli-identiteetistäni.

Siitä olen kyllä maininnut useammankin kerran, että olen introvertti, enkä hae julkisuutta, en mainetta enkä ns. menestystä, ja etten pidä kaupallisuudesta, en mainonnasta, enkä oikein mistään, mikä haiskahtaa ”rahastukselta”. Sellaisessa umpi-introvertin piileskelyasenteessa on vain se ongelma, että on hieman vaikea saada ”ääntään kuuluviin”, jos ei koskaan kerro kenellekään mitään siitä, mitä tekee, ja miksi.

Toistuvasti kuitenkin törmään myös siihen realiteettiin, että valtaosa ihmisistä on enemmän kiinnostuneita ulkoisista virikkeistä (kuten ihmisistä) kuin mielensisäisistä asioista tai vaikkapa luonnonilmiöistä. Tavalliset ihmiset siis puhuvat enemmän itsestään, toisesta ihmisestä, tai joistakuista muista ihmisistä, ja pitävät myös ehkä naamansakin esillä, kun ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, olivatpa paikan päällä tai somessa.

Friikit ihmiset taas pitävät pitkiä monologeja (tai kirjoittavat pitkiä juttuja) jostakin asiasta, joka heitä itseään kiinnostaa, innostaa tai ärsyttää. Eivätkä he välttämättä halua edes näyttää naamaansa; esittelevät vain asiaansa, nuo asiakeskeiset tylsimykset! Tai sitten he puhuvat vakavana omista näkemyksistään, nuo sosiaalisen mukavuuden pilaajat, mokomat häiriköt, jotka eivät hallitse harmittoman rupattelun jaloa taitoa…

Kiistatta kuulun, ainakin potentiaalisesti, noihin jälkimmäisiin, siis tylsimyksiin ja häiriköihin. Tavanomainen mukava rupattelu ja ”juoruilu” on minulle äärimmäistä pinnistelyä vaativaa näyttelemistä; siksi olen usein vaitonainen tavallisten ihmisten keskellä, ja minua ehkä luullaan ujoksi, kun olen hiljaa. No, todellisuudessa en aina kerro mielipiteitäni tai ryhdy puhumaan itseäni kiinnostavista asioista, koska se saattaisi pilata toisten ihmisten tavallisen mukavan tunnelman. Enkä halua tieten tahtoen tylsistyttää tai häiritä toisia. Ja vastapalveluksena haluan itse tulla jätetyksi rauhaan sellaisilta puheenaiheilta, jotka ovat minusta tyhjänpäiväisiä, sopimattomia, tunkeilevia tai epäeettisiä…

Minulla on jonkinlainen ”maailmanparannuspäähänpinttymä”, ja koska kuvittelen kirjoittaneeni sen ”parantavan ideologiani” kaikkien romaanieni riveille ja niitten rivien väleihinkin, tunnen ajoittain suunnatonta turhautumista siitä, ellei kukaan ”älyä” lukea tuota viestiäni. (Tämä on edelleen olevinaan ironista vitsailua, ellei lukija ole sitä aiemmin huomannut.) Miksei kellään kiinnosta niin tärkeä asia; ihmisen henkinen kasvu, mielitajun kehittäminen, vihamiehen rakastaminen? Mitä ihmettä?

Sen sijaan, että kehittäisivät itseään henkisesti, tavalliset ihmiset etsivät tietoa siitä, kuka tunnettu ihminen tai tuttava teki mitäkin, kuka mokasi, kuka on sössinyt, kuka kiinnostuisi minusta itsestäni, ja niin edelleen. Ja kukapa nykyään enää edes jaksaa lukea mitään romaaneja, varsinkaan yhtään syvällisempiä, kun on olemassa äänikirjoja, tai kirjoista tehtyjä elokuvia? Ja miksi kukaan varsinkaan maksaisi siitä, että joutuu ihan itse harjoittamaan lukutaitoaan ja kuvittelemaan asioita mielessään?

No, epätasaisesti toimiva järjellinen puoleni muistuttaa minua aina silloin tällöin siitä, ettei kukaan tietenkään älyä etsiä kirjojani kirjastoista tai e-kirjapalveluista, jos ei edes tiedä niitten olemassaolosta. Eiväthän kirjani ole kaupallisten kustantamojen mainoskampanjoissa mukana, eikä minulla ole ”nimeä” kirjailijana. Ja vaikka joku tietäisikin kirjojeni olemassaolosta, ei niitten sisällöstä tai tyylistä oikein saa käsitystä pelkän kannen tai nimen perusteella, ellei jaksa lukea edes niitten esittelyitä, tai lukunäytteitä.

Ja kenties joitakuita potentiaalisia lukijoita saattaa vaivata vähän sekin, ettei hän tiedä ollenkaan, mikä tai kuka olen; ihmisenä, persoonana, kirjailijana. Tai joku ehkä kuvittelee tietävänsä, millainen olen, ja olettaa jotakin, ja ehkä pitääkin minua tylsänä idioottina tai liian hörhönä ollakseni uskottava kirjoittaja. Tai, ehkä minua pidetään sellaisena friikkinä, joka todennäköisesti kirjoittaa vain jotakin ihan liian monimutkaista ja epäviihteellistä. Niin, en taida olla ihan tavallinen, siis ”perusihminen”, mutten aio sellaista esittääkään, vaikka siihen ehkä painetta olisikin, jos haluaisi olla ”populaari”, tai populisti…

Tästä pääsenkin siihen mieltäni toisinaan vaivaannuttavaan kysymykseen... että pitäisikö minun olla kirjoittajana enemmän esillä, kuten ”oikeat” kirjailijat yleensä ovat? Pitäisikö minulla olla joku huolella suunniteltu ”kirjailijakuva” jossakin nähtävänä, niin minusta saisi olevinaan jonkinlaisen käsityksen, kun poseeraan epämukavasti kyyristelevänä kameralle joissakin riittävän asiallisissa vaatteissa ja silmät tyhjyyteen tuijottaen, kun en haluaisi katsoa kameraankaan?

Minusta on olemassa kuva, jossa käännyn katsomaan kameraa aivan kuin se olisi kutsumaton vieras häiritsemässä rauhaani luonnon keskellä. Ilmeeni näyttää siinä suunnilleen samalta kuin yksivuotiaana, kun en pitänyt jostakin asiasta. Ehkäpä kameran ja minun välilläni on vastavuoroinen inhosuhde. Mutta kenties, jos antaisinkin inhoni näkyä, tulisi kerrankin oikein luonnollinen selfie?

Ja tältä minusta tuntuu, kun te
määrittelette minut väärin.

No, mietinpähän vain, että jos loisinkin itsestäni jonkinlaisen ”julkisuuskuvan”, jotkut potentiaaliset lukijat ehkä viimeistäänkin alkaisivat kartella minua, jos ikinä olisivatkaan blogiteksteihini eksyneet. ”Ai tuommoinenko friikki se olikin?” ”Öh, mikä tylsimys! Ei ollenkaan trendikäs!” ”Mikä hörhö tuo luulee olevansa?” ”Ihmejuntti!” ”Jaa, tylsää…” ”Mitä ihmettä, onko tuo tyyppi muka psykologi?”

Minulla on itsepäinen tarve olla rehellinen ja aito, mutta silti pitää tiettyä välimatkaa ihmisten ja itseni välillä. Inhoan sitä, jos minut tulkitaan väärin ja minusta luodaan vääränlainen käsitys. Erityisen paljon inhoan sukupuoleen liittyviä leimoja tai stereotyyppisiä oletuksia. Olen aina inhonnut sellaisia, ja olenkin pyrkinyt välttämään ”sukupuoliroolittamista” tai ”roolinottoa”, jos vain mahdollista, koska oma sukupuolikokemukseni on kaksinapaisesta normista poikkeava.

Se, ettei minulla ”huvita” olla enemmän esillä julkisesti, kirjailijanakaan, liittyy siis osittain siihenkin, etten tiedä, miten voisin välttyä minua ärsyttäviltä ja loukkaavilta sukupuolistereotypioilta, jos joskus ”näytänkin naamani” näillä areenoilla. Minun ”omalla itselläni” ei nimittäin ole sukupuoleen sidottua sosiaalista identiteettiä. Jos sellainen identiteetti pitäisi määritellä, olisin niin sanotusti ”muu” tai ”neutri”. Ja miltä ”muunlaisen” pitäisi näyttää, jotta toisetkin ihmiset sen ”muunlaisuuden” tajuaisivat, tulkitsematta väärin sitä mitä näkevät ja tekemättä siitä vielä joitain lisäoletuksiakin?

Tiedostan kyllä ruumiilliset ”realiteetit” ja ymmärrän, että lääketieteellisessä mielessä on joissain asioissa eriteltävä, onko kyse miehestä, naisesta vai intersukupuolisesta. Tuon biologisen määrittelyn perusteella ei kuitenkaan pitäisi tehdä oletuksia henkilön sukupuoliroolista, käyttäytymisestä, mieltymyksistä, kiinnostuksista, luonteenpiirteistä tai muista sellaisista seikoista; ei myöskään feminiinisyydestä tai maskuliinisuudesta, mitä nekään nyt sitten tarkoittavatkaan.

Biologiseen, syntymässä määriteltyyn sukupuoleen pohjaava syrjintä ja eriarvoisuus on äärimmäisen väärin ja vastenmielistä. Mutta sekin on jo loukkaavaa, että esimerkiksi oletetaan jonkun osaavan joitakin asioita siksi, että hänet on määritelty biologisten ominaisuuksien perusteella jommaksikummaksi; tai hoitavan tietyt hommat kotona, tai reagoivan jollakin tietyllä tavalla, tai haluavan tulla ”rouvitelluksi” tai ”herroitelluksi”…

Eiväthän kaikki ihmiset yksinkertaisesti mahdu tuohon kaksinapaiseen jaotteluun biologisestikaan, tai psykologisesti, saati sitten sosiokulttuurisesti. Ja on tietysti erittäin loukkaavaa, jos ”sateenkaarevana” ihmisenä tulee määritellyksi esimerkiksi ”kehityshäiriöiseksi” tai ”kieroutuneeksi”, kuten joissakin piireissä saatetaan ajatella.

Neuropoikkeavuudestakin puhutaan ”kehityshäiriönä”, mutta siinäkin yhteydessä voisi mieluummin puhua ”kehityksellisestä monimuotoisuudesta”, eikä ”häiriöistä”. Monimuotoisuuteen kuuluvien ”poikkeamien” häiritsevyys riippuu tietysti siitä, missä tilanteessa ja ympäristössä kulloinenkin poikkeavuus esiintyy. Esimerkiksi ylikeskittyminen on joissain tilanteissa haitta, joissain siunaus.

No, jos puhutaan sukupuolikokemuksen ”poikkeavuudesta”, missähän tilanteissa se mahtaa olla ”häiriö”? Siinäkö, että porukka nolostuu, kun joku käyttäytyykin kulttuuristen sukupuolirooliodotusten vastaisesti? Tai joku pettyy, kun luuli jotakuta mielenkiintonsa kohdetta mieheksi, ja tämä olikin nainen, tai muu, tai toisinpäin? Kamala ”häiriö”! Nyt meni maailmankirjat sekaisin!

”Häiriintyneisyyden” tai viallisuuden tunne nousee ihmiselle itselleen nimenomaan toisten osoittamasta kummeksunnasta, heidän viestimästään samanlaisuuden vaatimuksesta ja väärinluokittelusta. Jos erilaisuus pelottaa, siitä halutaan usein päästä eroon, ja ”friikki” tuntee suvaitsemattomuuden nahoissaan, joskus konkreettisestikin. Ja jos läheisetkään eivät ole hyväksyneet ihmistä sellaisena kuin hän luonnostaan olisi, tietenkin siitä tulee ihmiselle viallinen olo, ja sitä myötä kehittyykin ehkä jonkin sortin psyykkinen ”häiriö”…

Ei pitäisi olettaa ja odottaa kaikkien ihmisten olevan samanlaisia; sellainen olettaminen on aika hölmöä. Ja hölmöys on minusta aika häiritsevää, mutta kun se on nähtävästi niin yleistä, niin sitä ei kai sitten pidetä ”häiriönä!” Kaikenlaiset hölmöt ja haitalliset massailmiötkin ovat vain ihmislajin tavallista käytöstä…

Niin että anteeksi vain, normatiiviset ihmiset, tämä ”häirikkö” pääsi livahtamaan kaapista ulos kaikessa määrittelemättömässä kirjavuudessaan, ja uhkaa nyt horjuttaa teidän mustavalkoista maailmankuvaanne.

PS. Jatkan vielä tästä aiheesta, kunhan vedän henkeä ja viimeistelen ehkä tekeillä olevan kirjanikin, jos Luoja suo…