Miksiköhän monet pinnalliset itsetunnonkohotusvinkit liittyvät ulkonäköön ja suorittamiseen? Onko itsetunnon mitta se, kuinka moni tykkää ulkonäöstäsi tai miten paljon näyttöä pystyt antamaan kaikesta, mitä olet suorittanut? Minäpä kävin siellä ja tuolla, teinpä sen ja sen asian, ja minäpä olen saanut niin ja niin paljon ”tykkäyksiä”… Ok, voihan se tuntua mukavalta, että saa huomiota, etenkin ellei sitä muulla tavoin saa. Mutta kuinka moni omakuva tai itsestämme kertomamme asia kertoo siitä, millaisia ihmisiä olemme oikeasti? Oletko oma itsesi kuvassa, jonka levität itsestäsi maailmalle, olipa kuva sitten konkreettinen tai mielikuva?
En sinänsä kritisoi sitä, että ihmisillä on kuvia itsestään esillä, kun he ilmaisevat itseään vaikkapa netissä. Jos ihminen haluaa esimerkiksi tutustua johonkuhun netin kautta tai esitellä itseään vaikkapa omanlaisenaan persoonana, ihmistyöntekijänä tai muuna sen tapaisena, on aivan luonnollista näyttää, millainen tyyppi sitä onkaan. Onhan mukava tietää esimerkiksi se, minkä oloisen ihmisen vastaanotolle on varaamassa aikaa, jos olisi vaikkapa työnohjaajaa etsimässä; tai, minkä oloisen ihmisen kanssa vaihtaa ajatuksia, jos etsii nimenomaan ”tietyn oloista” persoonaa ystäväkseen. Voihan habituksellaan viestiä paljonkin persoonaansa. Mutta onko se viesti aito? Peräänkuulutan tässä nimenomaan sitä, annammeko itsestämme aidon kuvan (siis ulkonäkökuvan) ja mielikuvan (vaikutelman siitä, millaisia olemme ihmisenä).
Sosiaalinen media pursuaa ihmisten kuvia itsestään; kaunisteltuja kasvoja, ihmeellisiä trikoopellejä treenaamassa itseään johonkin hyväksyttyyn muottiin, parhaat päällä keikistelemässä, tai reteästi seisoskelemassa statussymboliensa vierellä, omaisuutensa keskellä. Kaikki yrittävät näyttää joltakin, antaa jonkin vaikutelman itsestään, mutta eivät näytä oikeaa itseään.
Nuo kaikki kuvat huutavat huomiota. Huomatkaa minut, arvostakaa minua, ihailkaa minua, tykätkää minusta! Surullista. Niin paljon huomiotta jäämistä taustalla… Ihmiset huutavat tunnustusta olemassaololleen. Kilpailu muitten huomiosta ja ”tykkäämisestä” on kuin kilpailua siitä, saako olla olemassa vai ei. Ikään kuin ei olisi olemassa ollenkaan, ellei kukaan noteeraa. Ja aina on uhka jäädä syrjään ja unohtua, kun kuvatarjonta kasvaa. Se on kuin kasvottoman ihmismassan loputonta huutoa; katso minua, minua, minua, minua…
Ihminen tarvitsee huomiota hoivaajiltaan, kun on pieni lapsi. Oikeanlaista huomiota; rakkautta, hoivaa, rajoja. Ja jos sitä ei ole saanut silloin, jää jollain tapaa vajaaksi, tai rajattomaksi; jopa röyhkeäksi vaatimuksessaan. Kuka sitten mitenkin kuvittelee saavansa sellaista huomiota kuin haluaa, sen on eri asia, millaista huomiota jokainen ihminen tarvitsisi. Emme me tarvitse kaikkien ihmisten ihailua ja arvostusta. Tarvitsemme edes yhden ihmisen, joka kohtaa meidän sellaisena kuin me oikeasti olemme. Miksi ihminen sitten yrittää olla jotakin ”parempaa” kuin olisi aitona itsenään, ja päätyy olemaan epäaito, joskus jopa naurettava kiillotetun kuorensa kanssa?
Onneksi monet ihmiset ymmärtävät aitouden merkityksen ja kuvaavat itsensä ja itseään oman näköisenä ja persoonallisesti, ei-lavastetussa ympäristössä. Mutta sitten on sellaistakin, että huomaa kyllä oikean ihmisen peittyvän kuoren alle. On olemassa ”treenikuvia” ikään kuin ihminen olisi pelkkä kehoaan trimmaava kuori, ja sellaisia poliitikon vaalimainostyyppisiä naamoja, tai ihmeellisiä poseerauksia Napoleonin tyyliin, tai tällättynä epämukavissa vaatteissa… Niin no, onhan katsojan hauska naureskella, kun ihmiset yrittävät näyttää ”arvokkaalta” tai erityisen viehättävältä, muodikkaalta, reippaalta tai ylipäätään sellaiselta, jonka arvelevat olevan suosittua mahdollisimman monen mielestä. Ja jos yrittää mainostaa itseään sukupuoliobjektina, kun etsii ”ystävää”, niin millaisen kumppanin löytää? Jonkun, joka näkee sinut sukupuoliobjektina. Ja sehän on suoraan sanottuna typerä pohja ”ystävyydelle”. Sukupuolisella viehättävyydellä ei pitäisi olla mitään väliä silloin, jos etsii oikeasti ystävää tai jotakuta, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Persoonan pitäisi olla se ratkaiseva tekijä, ja kuvan tulisi kertoa persoonallisuudesta, luonteesta, kiinnostuksista ja arvomaailmasta.
Pelkkä kasvokuvakin kyllä kertoo paljon persoonasta, ja usein se riittää antamaan vaikutelman siitä, minkä oloinen ihminen on kyseessä. Koko ihminen mieliympäristössään, mahdollisimman luontevassa asetelmassa, kertoo hänestä vielä enemmän, mutta oleellista on silloinkin se, onko ”asetelma” aito.
”Ulkonäkö” tarkoittaa minulle ”oloisuutta”. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti ovat miellyttävämmän oloisia kuin toiset; luonnollisempia, teeskentelemättömämpiä myös ulkoisesti, kuten myös käytöksellään. Mitä teennäisempi poseeraus, sitä enemmän herää sääliä. Teennäisyys kertoo persoonasta sen, ettei ihminen uskalla olla oma itsensä. Hän on kuori, jonka sisällä hänen oikea persoonansa huutaa yksinäisyyttään ja huomiontarvettaan. Jokin rooli ehkä pakottaa hänet olemaan epäaito, ikään kuin haarniskan tai kultasilauksen alle peitettynä. Mutta miten se oikea persoona edes voisi saada huomiota, kun se on kuoren peitossa?
Ja kun kaksi kuori-ihmistä tapaa toisensa, kuoret vaan kolisee, eikä oikeaa yhteyttä synny. Missä te siis olette, te oikeat ihmiset, jotka voisitte kohdata toisenne ja antaa toisillenne sen kokemuksen, että on OK olla oma itsensä, sellainen kuin on? Keitä te oikein olette, te kiiluvan kuorenne sisällä piileskelevät ihmiset? Miksi pitää piilottaa se, mitä oikeasti on, ja esittää jotakin muuta?
Ei kultaakaan arvioida pelkän pintakiillon perusteella, ja sinä olet äärettömästi arvokkaampi kuin puhtainkaan metalli.
Lue tästä lisää itsetunnon terveestä pohjasta.
Ja ihmisen todellisesta olemuksesta kuoren sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti